Chevy Stevens: Kadonnut

Kannen suunnittelu: Nils Olsson, Katslosa
Design

Chevy Stevens: Kadonnut 2012 (Still Missing 2010) Bazar 360 s. suom. Jaakko Kankaanpää
oma ostos tarjouksesta

Ennen kuin me lopetamme tältä päivältä, minun täytyy rehellisyyden nimissä kertoa vielä yksi juttu - olen nimittäin päättänyt, että en puhu paskaa, ja siitä aion myös pitää kiinni. Kun sanoin, että olin ensi alkuun sekaisin, tarkoitin oikeasti, että olin täysi kahjo. Sen sortin kahjo, joka nukkuu yönsä vaatekomerossa.
Se oli aika helvetin vaikeaa silloin, kun olin juuri tullut kotiin ja asuin vanhassa huoneessani äidin luona. Minun piti livahtaa komeroon aamuyöstä niin että kukaan ei huomannut. Nyt kun olen taas kotona, minulla on tavallaan helpompaa, kun saan päättää kaikesta itse. Mutta en edelleenkään suostu astumaan sisään vieraaseen taloon, ennen kuin olen tarkistanut, missä uloskäynnit ovat. On aika helvetin hyvä, että sinun vastaanottosi on alakerrassa. En nimittäin istuisi tässä, jos olisimme niin korkealla, että ikkunasta ei uskalla hypätä ulos.

Annie O'Sullivan on kiinteistönvälittäjä, jonka asuntonäyttö muuttuu painajaiseksi, kun viimeinen asunnon katsastaja kidnappaa naisen vangiksi vuoristomökkiin. Kadonnut kuvaa Annien vapautumisen jälkeistä aikaa. Vaikka Annie ei enää elä vankina, hänen omasta mielestään on tullut mökkiäkin pahempi vankila.

Viime kuussa kävin Suomalaisessa kirjakaupassa tarkoituksenani vain viettää aikaa ja katsella. Varmasti moni voi arvata, että en lähtenyt kaupasta tyhjin käsin vaan sorruin pokkaritarjoukseen, johon kuuluvia pokkareita sai kolme 15 eurolla. Yksi ostamistani kirjoista oli Chevy Stevensin Kadonnut, jonka kansi oli jäänyt minulle mieleen jostakin blogista. En muistanut, mitä bloggaaja oli kirjasta pitänyt, mutta takakansi lupaili psykologista ja varsin karmivaa jännitystä, joten en voinut vastustaa. Aloin lukea kirjaa saman päivän aikana, koska huomasin kirjan kerrontamuodon olevan kiehtova. Annie on päässyt jo sieppaajansa kynsistä pois, mutta hän käy psykologin luona keskustelemassa tapahtuneesta ja pakenemisen jälkeisestä elämästä. Ei ole kovin yllättävää, että Annien elämä ei ole palannut normaaliksi kotiinpaluun jälkeen vaan hän on traumatisoitunut hyvin pahasti.

Kadonnut on Chevy Stevensin esikoisromaani. Stevens on itse asiassa ennen kirjailijan uraansa työskennellyt juuri kiinteistönvälittäjänä, ja kansiliepeessä kerrotaan, että hän kehitteli päässään karmivia tarinoita, kun odotteli asiakkaita saapuvaksi. Yksi tarinoista käsitteli kidnapattua kiinteistönvälittäjää. En ihan ymmärrä, miten hän on voinut toimia ammatissa, kun on samalla keksinyt päässään näin karmaisevia skenaarioita mutta huvinsa kullakin.

Pidin kirjan kerrontatavasta paljon. Koko kirja kerrotaan Annien näkökulmasta ja äänellä. Annien kokemuksia ja tunteita kuuntelevan psykologin ääni ei ole kuuluvissa lainkaan ja hänestä saa tietää asioita vain Annien psykologille osoittamien kommenttien kautta. Kuitenkin kun Annie kertoo vuodestaan siepattuna, lukija tietää, että Annie ei jää loppuelämäkseen Friikin armoille. Se ehkä hieman lievensi kirjan ahdistavuutta, sillä kaikkien karmivien tapahtumien lisäksi olisi ollut liian karmivaa, jos lukiessa olisi joutunut jännittämään, pääseekö Annie vapaaksi tai säilyykö hän ylipäätään hengissä. Tällaisenakin kirja on ihan kamala.

En suosittele kirjaa heikkohermoisille lukijoille, sillä kirja sisältää useita hyvin yksityiskohtaisesti kuvattuja ja pahaa oloa aiheuttavia kohtauksia. En kovin usein lue näin väkivaltaisia kirjoja ja luulen, että seuraava kerta ei ole ihan heti. Muutenkin kirja voi jakaa mielipiteitä, mutta minut kirja onnistui koukuttamaan. Loppu tosin meni liian kaukaa haetuksi. En enää pystynyt lainkaan uskomaan, että sellaista voisi tapahtua, vaikka aika karmeita tapauksia viime vuosinakin on valitettavasti paljastunut.

Viime vuosina lehdissä on uutisoitu toinen toistaan karmivammista sieppaustapauksista, joissa naisia on pidetty vankina monien vuosien ajan. Tästä kirjasta tuli väistämättä mieleen todellisen elämän tapaukset. En haluaisi uskoa, että mitään kirjan kaltaista voisi tapahtua, mutta valitettavasti tiedän, että tuskin kirjankaan tapahtumat olisivat ihan mahdottomia. Ne tuntuvat kauheudessaan uskomattomilta, mutta jotkut ihmiset pystyvät valitettavasti aivan karmiviin asioihin. En ole lukenut aiheesta aiemmin, vaikka tosielämän sieppauksistakin on kirjoitettu kirjoja.

Vaikka kirjan lukeminen oli ahdistavaa ja yököttävää, silti kirja onnistui koukuttamaan. Täytyykin ehkä etsiä käsiini muitakin Stevensin kirjoja, sillä hän on ainakin tämän kirjan perusteella taitava rakentamaan ja ylläpitämään jännitystä.

Muualla: Luettuja maailmoja, Järjellä ja tunteella, Kirjaston kummitus ja Luen, siis olen

Paula Hawkins: The Girl on the Train

Paula Hawkins: The Girl on the Train 2015 Doubleday 316 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Nainen junassa)
ostettu uutena
 
I don't have words to describe what I felt that day, but now, sitting on the train, I am furious, nails digging into my palms, tears stinging my eyes. I feel a flash of intense anger. I feel as though something has been taken away from me. How could she? How could Jess do this? What is wrong with her? Look at the life they have, look how beautiful it is! I have never understood how people can blithely disregard the damage they do by following their hearts. Who was it said that following your heart is a good thing? It is pure egotism, a selfishness to conquer all. Hatred floods me. If I saw that woman now, if I saw Jess, I would spit in her face. I would scratch her eyes out.

Rachel on menettänyt rakastamansa aviomiehen Tomin ja unelmakotinsa Annalle. Hänen elämänsä on muutenkin syöksynyt alamäkeä, sillä entisten terveellisten elämäntapojen sijaan hän on alkoholisoitunut ja työtön. Kämppäkaverilleen Rachel kuitenkin valehtelee käyvänsä edelleen töissä, ja sen takia hän lähtee joka aamu kotoaan ja ajaa junalla keskustaan. Junan ikkunasta hän seuraa muiden elämää, ja erityisen kiinnostunut hän on entisen kotinsa naapurissa asuvien Jessin ja Jasonin elämästä. Rachel ei tiedä Jessin ja Jasonin oikeita nimiä, mutta junan ikkunasta heidän yhteiselonsa vaikuttaa idylliseltä ja muistuttaa häntä hyvistä ajoista Tomin kanssa. Eräänä päivänä Rachel kuitenkin näkee Jessin suutelevan miestä, joka ei ole Jason, ja pian tämän jälkeen hän lukee lehdestä Jessin, jonka oikeaksi nimeksi osoittautuu Megan, katoamisesta.

Luin kirjasta ylistystä Goodreadsista, ja koska takakansikin vaikutti todella lupaavalta, tilasin kirjan omakseni. Gone Girl -vertaus kuulosti hyvältä, mutta pelkäsin hieman kirjan alussa, että entä jos kirja onkin halpa Gone Girl -kopio. Onneksi olin väärässä.

Tiesin kirjasta erään asian, joka ohjasi minut lukemaan kirjaa tietyllä tavalla, mutta silti moninaiset arvailuni osoittautuivat vääriksi. Pelkäsin arvaavani loppuratkaisun hyvissä ajoin, niin kuin kävi S. J. Watsonin Before I Go to Sleep -kirjan kanssa, mutta olin suuren osan kirjasta aivan väärillä raiteilla. Tosin arvasin loppukäänteen ennen kuin se suoranaisesti kerrottiin, mutta todennäköisesti se oli kirjailijan tarkoituskin. Tämä loppukäänteen ennalta-arvaaminen sai minut pitämään hieman taukoa ennen kuin luin kirjan loppuun, koska ajattelin, ettei kirjassa ole enää varmaan mitään kovin jännittävää. Varsinainen lopetus osoittautuikin melko hyytäväksi ja paransi lukukokemustani.

Kirja ei kuitenkaan saanut minua aivan pauloihinsa. Ennen lukemista odotin, että en malttaisi laskea kirjaa käsistäni, mutta kirjan lukeminen pienissä pätkissä onnistuikin vallan mainiosti. Gone Girliin verrattuna kirjan jännite säilyy tasaisempana. Hawkinsin kirjassa ei ole samanlaista käännekohtaa, mutta alkupuoli ei myöskään ole niin hidas kuin Flynnin menestysromaanissa. Tästä huolimatta koin kirjan välillä junnaavan hieman paikallaan. Goodreadsissa kirjaa on sanottu melko nopeatempoiseksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Odotan psykologisilta trillereiltä onnistunutta lukijan huijaamista, ja sitä minä kyllä sain. Kirja kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. Rachel ja Anna kertovat nykyhetken tapahtumista ja Meganin äänellä kerrotaan tapahtumista ennen hänen katoamistaan. Etenkin Rachel on vallan kiehtova kertoja. Hän kärsii mielessään olevista mustista aukoista, joten hän ei ole aina edes itse varma, mitä on tullut tehneeksi. Rachel tietää muistikatkojensa aikaisista tapahtumista vain sen, mitä muut kertovat hänelle. Poliisi ei usko Rachelia todistajana, koska alkoholiongelma ja epävakaus tekevät hänestä epäluotettavan. Siksi Rachelin on käännyttävä Meganin aviomiehen Scottin puoleen, jotta hänen kertomaansa kuunnellaan.

The Girl on the Train on Paula Hawkinsin esikoisromaani. Muutamista moitteen aiheista huolimatta pidin kirjasta paljon, joten aion ehdottomasti lukea Hawkinsin muutkin kirjat, jos hän jatkaa kirjailijan uraansa. Kirjan kansiliepeessä puhutaan jo mahdollisesta elokuvasta, joten elokuvantekijät vaikuttavat nyt innostuneen psykologisten trillereiden filmatisoinnista. Mikäs siinä, Gone Girl on ainakin hyvä myös elokuvana.

Suosittelen kirjaa esimerkiksi Gillian Flynnin Kiltin tytön ja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni -kirjan ystäville. Minun lukuelämykseni sijoittui kyseisten kirjojen välille. Kiltistä tytöstä pidin Hawkinsin kirjaa enemmän, kun taas Watsonin kirjasta pidin vähemmän kuin The Girl on the Train -trilleristä. Mahdollisesta suomennoksesta minulla ei ole tietoa. Ruotsiksi kirja ilmestynee huhtikuussa.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

kansikuva: Claire Morgan/Plainpicture/Fennopress

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 2013 (Sankta Psyko 2011) Tammi 502 s. suom. Outi Menna
lainattu kirjastosta

"Hyvä", Högsmed oli sanonut. "Meidän toimintamme eroaa tietysti tavanomaisesta siinä mielessä, että lasten vanhemmat ovat potilaina..."
Sitten hän oli jatkanut selostamalla, minkä takia Sankta Patriciaan ylipäätään oli yhdistetty päiväkoti ja esikoulu: "Se perustettiin joitakin vuosia sitten, ikään kuin kokeiluluontoisesti... Perusidea pohjautuu tutkimukseen siitä, kuinka tärkeä pienten lasten suhde omiin vanhempiinsa on heidän sosiaalisen kehityksensä kannalta. Sekä pysyvissä että tilapäisissä huostaanotoissa on aina omat puutteensa, ja me täällä Sankta Patriciassa uskomme, että lapselle on hyväksi pitää säännöllisesti yhteyttä biologiseen äitiinsä tai isäänsä... poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ja vanhemmille yhdessäolo lapsen kanssa on luonnollisesti osa hoitoprosessia." Lääkäri piti tauon ja lisäsi: "Sitähän me täällä sairaalassa teemme: me hoidamme. Emme rankaise, riippumatta siitä mitä potilaamme ovat tehneet."
Jan oli kuunnellut ja pannut merkille, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan sanaa parantaminen.

Jan Hauger hakee töitä Metsäkedon päiväkodista. Metsäketo sijaitsee Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan vieressä. Hoidossa olevat lapset ovat psykiatrisen sairaalan potilaiden jälkikasvua, ja he saavat kerran viikossa käydä tapaamassa sairaalassa olevia vanhempiaan. Janilla on omat syynsä hakeutua töihin juuri tähän päiväkotiin. Hän arvelee työnsä edistävän nuoruuden aikaisen rakkautensa Alice Ramin löytämistä.

En ollut aiemmin lukenut Johan Theorinia. Sankta Psykon kasvatit päätyi luettavien syksyn uutuuksien listalle, koska psykiatrinen sairaala miljöönä herätti mielenkiintoni. Theorinin uusin suomennos ei kuulu mihinkään sarjaan, joten pystyin hyvin aloittamaan ruotsalaiseen rikoskirjailijaan tutustumisen Sankta Psykon kasvateista. 

Theorinin trilleri on kertomus pakkomielteisestä rakkaudesta, jonka eteen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain keinoja kaihtamatta. Psykologisissa trillereissä hulluuden ja selväjärkisyyden raja taitaa usein olla hyvin häilyvä, eikä Sankta Psykon kasvatit muodostu tämän seikan suhteen poikkeukseksi.

Henkilöiden toiminta ei ollut irrallista ja selittämätöntä. Varsinkin Janin menneisyys punoutuu yhteen aikuisen Janin tekojen motiivien kanssa. Vaikka Jan tekee joitakin hyvin epäilyttäviä tekoja, en silti lopulta osannut pitää Jania pahana ihmisenä vaan ennemminkin olosuhteiden uhrina. Koulukiusaaminen ja kiihkeä rakkaus Alice Ramia kohtaan ovat saaneet Janin moraalitajun sekaisin.

Ajattelin monesti lukevani kirjaa vain hetken ja sitten tekeväni jotakin muuta. Theorin on kuitenkin niin taitava rakentamaan jännitystä lukijan mielessä, että yhtäkkiä huomasinkin lukeneeni monta sivua enemmän kuin alunperin aioin. Vetävästä juonesta huolimatta koin loppua kohden tarinan imun hiipuvan. Odotin lopetuksen hätkähdyttävän minua enemmän ja taidan olla vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta olisin kaivannut lopulta lisää puistattavuutta. Myönnän, että lopetus jäi silti pyörimään mieleeni, joten kyllä siinä jotakin oli.

Olen löytänyt jälleen uuden kiehtovan ja  jännityskirjailijan. Yleensä luen jännityskirjallisuutta melko satunnaisesti, ehkä yleensä tahtia noin kirja kuussa, mutta lokakuussa lukemistani romaaneista kolme viidesosaa on ollut trillereitä ja tällä hetkellä on kesken Gillian Flynnin Dark Places. Opiskelukiireiden keskelle jännityskirjat sekä sopivat että eivät sovi. Ne vievät ajatukseni melko hyvin pois opiskelujutuista, mutta ne ovat yleensä liian mukaansatempaavia, jotta niitä pystyisi lukemaan vain luvun kerrallaan.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Kristina Ohlsson: Nukketalo

kansi: Nina Leino

Kristina Ohlsson: Nukketalo 2010 (Askungar 2009) Schildts 425 s. suom. Outi Menna
ostettu alennusmyynnistä

Peter Rydh seurasi epäluuloisesti Fredrikan säälittäviä lohdutusyrityksiä. Fredrika taputti Sara Sebastianssonia yhtä vastahakoisesti kuin joku saattaisi paijata luotaantyöntävää koiraa, jota on kuitenkin pakko paijata siksi, että sen omistaja on hyvä ystävä. Fredrikan kaltaisilla tyypeillä ei ollut mitään virkaa poliisintyössä, siihen tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat kohdella muita luontevasti. Kaikkia muita. Peder huokaisi ärtyneesti. Siviilien palkkaaminen poliisilaitokseen ei todellakaan ollut mikään hyvä idea. 
- Viranomaistahoilla tarvitaan uutta huippuosaamista, olivat organisaation silmäätekevät selittäneet päähänpistoaan.
Fredrika oli useaan otteeseen kertonut, mitä kaikkea hän oli opiskellut yliopistossa, mutta Pederiä asia ei suoraan sanottuna olisi voinut vähempää kiinnostaa. Fredrika käytti puhuessaan liikaa ja liian pitkiä sanoja. Hän monimutkaisti asioita. Hän ajatteli liian paljon ja tunsi liian vähän. Hän ei yksinkertaisesti soveltunut poliisintyöhön. 

Nuori äiti on junamatkalla tyttärensä kanssa. Äiti poistuu hetkeksi junasta ja juna ehtiikin lähteä jatkamaan matkaansa kyydissään vain tytär ilman äitiään. Kun juna pysähtyy päätepysäkillään, pieni tyttö on kadonnut. Onko tytär joutunut vanhempiensa avioeron välikappaleeksi vai onko hänelle tapahtunut jotakin vielä pahempaa?

Kirsi Hietanen sai minut kesällä kiinnostumaan Kristina Ohlssonin dekkareista. Olin jopa niin vakuuttunut Ohlssonin kirjojen laadukkuudesta, että ostin sarjan ensimmäisen osan itselleni, kun se osui alennusmyynnin aikana silmiini. Yritän hankkia kirjahyllyyni kirjoja, joiden arvelen kestävän monta lukukertaa, ja siksi dekkarit lainaan yleensä kirjastosta. Olen kuitenkin iloinen, että Ohlssonin Nukketalo on omassa hyllyssäni. Mielestäni teos voisi hyvinkin kestää toisen lukukerran ennen kuin kaikki tapahtumat ovat haihtuneet päästäni ja tämän voisi hyvillä mielin tyrkyttää myös kaverille lainaan.

Nukketalon aihe on melko karmea. Lapsiin kohdistuva väkivalta tuntuu vielä ahdistavammalta kirjoissa kuin aikuisiin kohdistuvat hirmuteot. Sieppaajan motiivia en tosin joutunut jännäämään, sillä se valkeni minulle paljon aiemmin kuin tapauksen tutkijoille. Tällä kertaa minua ei oikea arvaukseni kuitenkaan häirinnyt, sillä muuten kirja onnistui pitämään minut otteessaan loppuun saakka. Nukketalo on erinomainen jännityskirja. Olen huomannut tykästyneeni psykologisiin trillereihin, sillä ihmisen pimeä puoli kiehtoo pelottavuudessaan.

Peder Rydhiä pidin aluksi sovinistin perikuvana. Hänestä paljastui onneksi hieman pidettävämpiäkin piirteitä kirjan edetessä, sillä muuten hän olisi ehkä jäänyt epäuskottavan mustavalkoiseksi hahmoksi. Fredrika Bergmanille poliisina työskentely aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia ja miespuolisten työkavereiden suhtautuminen Fredrikaan on melko alentuvaa. Nukketalossa henkilöiden väliset suhteet ja jännitteet nousevat tärkeäksi tarinan sivujuonteeksi. Odotan myös seuraavalta osalta onnistunutta henkilökuvausta ja lukijan mukaansa nappaavaa juonta.

Pidän myös Nukketalon kannesta. Kansikuva oikeastaan olikin asia, joka ensimmäisenä kiinnitti huomioni. Sitten kun sain tietää myös perusidean, olin varma, että haluan Ohlssonin kirjoihin jossakin vaiheessa tutustua.

Muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Kuristava kirsikka -lukupäiväkirja ja Luettua elämää.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun 2011 Gummerus 424 s.
lainattu kirjastosta

"Minä rakastan Lontoota. Sen kokoa ja hallitsemattomuutta ja sitä, että tunnen siitä ison osan", Mari sanoi.
Mari kuvaili elämäänsä lyhyemmin kuin Lia.
Hän oli opiskellut Suomessa psykologiksi. Se oli käynyt nopeasti, hän oli aina ollut nopea ottamaan tietoa haltuun.
"Olisin valmistunut alle kahdessa vuodessa, mutta piti suorittaa käytännön harjoitteluja."
Myös Mari eli yksin. 
"On minulla miehiä, mutta ihan sinun tahdissasi en ole pysynyt."
Mari kertoi kierrelleensä eri maissa ja muuttaneensa Lontooseen, koska Britannia tuntui tarjoavan eniten mahdollisuuksia. Hän oli psykologintutkintonsa lisäksi opiskellut yhteiskuntatieteitä Lontoon LSE-yliopistossa. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Mend Ltd:n, ison vakuutusyhtiön henkilöstöjohtajana. Paikan hän sai headhunter-yrityksen suosituksesta.
"Jäin sieltä pois kolme vuotta sitten."
Mari hiljeni.

Luimme yli kuukausi sitten yhdessä Kristan kanssa Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkarin. Kirjasta bloggaaminen on vain venynyt, ja Vilpittömästi sinun ei ole enää kovin tuoreena mielessäni. En ollut aiemmin Pekka Hiltusta lukenut, vaikka hänen teoksensa ovat saaneetkin paljon kehuja kirjablogimaailmassa. Kun Krista ehdotti, että voisimme lukea tämän jännityskirjan yhdessä, vastasin innoissani myöntävästi, sillä yhdessä lukeminen on osoittautunut varsin mukavaksi ja samalla tutustuisin vihdoin minua kiinnostaneeseen Hiltuseen.

Lia on Lontooseen Suomesta muuttanut graafikko. Hän sattuu kulkemaan murhatun naisen löytöpaikan ohi eikä voi unohtaa tuntemattoman naisen kohtaloa. Pian murhatun naisen tapauksesta kiinnostuttuaan Lia kohtaa sattumalta Marin, suomalaisen naisen, joka pystyy lukemaan ihmisiä harvinaisen hyvin. Marin kautta Lia tutustuu Studioon, jonka voimat valjastetaan tarvittaessa taisteluun epäilyttävää poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan.

Mietin ensin, miksi Hiltusen kirjoitustyyli tuntuu erikoiselta ja sitten tajusin, että hän kirjoittaa romaaniaan toimittajamaisesti. Toimittajamainen vivahde tyyliin tulee mielestäni siitä, että Hiltunen kirjoittaa välillä dialogit osittain epäsuorilla lainauksilla ja osittain suorilla. Tämä on tapa, jota olen aiemmin nähnyt lähinnä lehtijutuissa. Tällainen tyyli ei kovin suuri ihme olekaan, sillä onhan Vilpittömästi sinun Hiltusen esikoisteos ja kirjailija työskentelee myös toimittajana. Tyyliin tottuminen kesti hetken, mutta lopulta tällainen tyyliratkaisu ei ainakaan häirinnyt.

Koin epäuskottavaksi, että Lia sattuu kiinnostumaan murhasta, joka ei varsinaisesti hänen elämäänsä kosketa mitenkään. Ihmettelin myös, miksi poliisi kertoo satunnaiselle kyselijälle Lialle tapauksesta melko paljon. En oikein usko, että oikeassa elämässä poliisi paljastaisi noin paljon murhatapauksesta täysin ulkopuoliselle. Liahan olisi saattanut olla osallinen murhaan ja kysellä tapauksesta siksi.

Psykologinen puoli on kirjassa vahvempi kuin jännitykselliset elementit. Vilpittömästi sinun on todella hyvä psykologinen trilleri ja aion ehdottomasti lukea myös Sysipimeän jossakin vaiheessa, sillä Hiltusen dekkarisarjan perusideaan jäi koukkuun.

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista. 

Marisha Pessl: Yönäytös

kannen kuva: Corbis/SKOY

Marisha Pessl: Yönäytös 2013 (Night Film 2013) Otava 721 s. suom. Laura Beck
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Tiesittekö todella? Koska minulle se oli mysteeri."
"Te olitte ärsyttänyt häntä jotenkin." Hän hymyili yllättyneelle ilmeelleni. "Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaalliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruustaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ohjentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se ole koskaan siinä ollutkaan. Olen saanut kokea sen itsekin."

Ashley Cordova menehtyy 24-vuotiaana. Kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan, Ashley-tyttären kuolema vaikuttaa masentuneen nuoren naisen itsemurhalta, mutta toimittaja Scott McGrath ei voi tyytyä tähän vastaukseen. Hän on tutkinut Stanislas Cordovan elämää jo vuosia sitten. Silloin Scott sai huonon maineen toimittajana ja hänen vaimonsakin lähti toisen miehen matkaan. Nyt Scottista tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää, mutta hän saattaa olla väärässä. Kestääkö Cordovien elämä lähempää tarkastelua? Joutuuko Scott kohtaamaan omat painajaisensa?

Haettuani Yönäytöksen postista selailin kirjaa täysin ihastuneena. Tässähän on kuviakin! En kuitenkaan aloittanut kirjaa ennen lukutaitokampanjaa, sillä kampanjaviikko ei oikein ollut sopiva hetki yli 700-sivuisen romaanin lukemiselle. 

Yönäytös on romaaniksi poikkeuksellisen visuaalinen kokemus, ja se sopiikin elokuva-aiheen kanssa hyvin yhteen. Kirjassa on populaarikulttuuriviittauksia esimerkiksi Pulp Fictioniin, ja nämä yhdistävät Pesslin teoksen sulavasti todellisuuteen. Yönäytöksen tarinaa viedään eteenpäin tavallisen kerronnan ohella muun muassa valokuvien, lehtiartikkelien ja Mustan Taulun, cordoviittien salaisen ja suljetun Internet-sivuston, avulla. Tällainen toteutus tuokin kirjaan aivan erityisen loppusilauksen.

Romaanin pahaenteinen tunnelma kietoutuu lukijan ympärille. Se tukehduttaa ja riipii sisältäpäin. En ole pitkään aikaan kokenut mitään näin synkkää ja karmivaa ja olen hieman ihmeissäni, että en katsellut Yönäytöstä myös nukkuessani. Ehkä minun on oltava iloinen, sillä kirjan pelottavuus oli omaa luokkaansa jo hereillä ollessakin.

Luulin jo pettyväni loppuun, kunnes Pessl tarjoilikin jotakin, mikä oli juuri sopiva lopetus tälle kirjalle. Harvoin tulee lukeneeksi kirjan, joka on aivan loistava ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja josta ei olisi tarvinnut jättää yhtään mitään pois. Onhan Yönäytös varsinainen tiiliskivi, mutta olen samaa mieltä Annikan kanssa siitä, että kirja ei tunnu 700-sivuiselta. Tietenkin tähän vaikuttaa se, että kirjassa on runsaasti muutakin kuin tekstiä, mutta myös vetävä juoni on osasyy kirjan nopealukuisuuteen.

Olen lukenut kirjan, jonka maailmasta olisin halunnut pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, miten mikään tuntuu miltään Yönäytöksen tarjoaman lukuelämyksen jälkeen. Olen viime päivien aikana pelännyt ja haukkonut henkeäni. Olen uskonut kirjan tarinaan, vaikka se kulkee luonnollisen ja yliluonnollisen rajamailla. Kauhuelokuvien ystävänä olen todella harmissani, että Stanislas Cordovan elokuvia ei oikeasti ole. Tosin en tiedä, olisinko menettänyt loppuelämäni unet, jos voisin mennä katakombeihin katsomaan cordoviittien seurassa esimerkiksi Isolaatti 3:a tai Peukaloruuvia.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka on valmis kohtaamaan pelon.

Pelottele julmuus pois itsestäsi.

Yönäytöstä on katseltu myös näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella ja Oisko tulta?

P.S. Olen myös aivan innoissani siitä, että näen muutaman viikon päästä Marisha Pesslin. Hänen nimittäin pitäisi tulla Turun kirjamessuille.

S. J. Watson: Before I Go to Sleep

kannen kuva: Veronique Beranger/Getty Images

S. J. Watson: Before I Go to Sleep 2011 Doubleday 366 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kun suljen silmäni)
lainattu kirjastosta

I realized I do not have ambition. I cannot. All I want is to feel normal. To live like everybody else, with experience building on experience, each day shaping the next. I want to grow, to learn things, and from things. There, in the bathroom, I thought of my old age. I tried to imagine what it will be like. Will I still wake up, in my seventies or eighties, thinking myself to be at the beginning of my life? Will I wake with no idea that my bones are old, my joints stiff and heavy? I can't imagine how I will cope, when I discover that my life is behind me, has already happened, and I have nothing to show for it. No treasure house of recollection, no wealth of experience, no accumulated wisdom to pass on. What are we, if not an accumulation of our memories? How will I feel, when I look in a mirror and see the reflection of my grandmother? I don't know, but I can't allow myself to think of that now.

Kuvittele tilanne, jossa heräisit joka päivä ilman mitään muistikuvaa edellisestä päivästä saatikka paristakymmenestä viime vuodesta. Et tunnistaisi vieressäsi nukkuvaa aviomiestäsi ja peilistä katsoisi parikymmentä vuotta vanhempi ihminen kuin koet olevasi. Näin on tapahtunut Christinelle joka aamu 18 vuoden ajan.

Before I Go Sleepin idea on vallan mielenkiintoinen. Kirja alkaa kuin kauhuromaani, kun Christine menee kylpyhuoneeseen eikä tunnista peilikuvaansa. Lukija voi kuvitella, miltä tuollainen tuntuisi ja miten Christine varmasti epäilee tulleensa hulluksi. Minulla on heikko kohta psykologisille trillereille, ja ne ovat yleensä hyvinkin kutkuttavia juoneltaan.

Before I Go to Sleep sisältää melko paljon toistoa, mutta se on juonen ja kerrontaratkaisun takia pakollista. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, johon yrittää koota muistojensa palasia. Hänelle paljastuu samoja asioita yhä uudelleen ja hän kokee samanlaisia tuntemuksia melkein päivittäin. Christine elää jokapäiväistä suurta identiteettikriisiä. Tässä kirjassa toisto toimii, koska tällä tavoin lukija kokee asiat Christinen tavoin.

Kirjassa on kuitenkin yksi iso pulma. Olen huono arvaamaan trillereiden juonenkäänteitä, mutta tämän kirjan loppuratkaisun minä kuitenkin arvasin ihan liian aikaisin. Aavistelin tulevaa, mutta ajattelin, että olen tälläkin kertaa väärässä. Tiedän, että minut on helppo yllättää, joten epäilin, että Watsonilla on jotakin vielä kierompaa keksittynä. No ei ollut, ja tämä huononsi lukuelämystäni todella paljon. Minä pidän siitä, että minut yllätetään. Olisin halunnut tulla yllätetyksi, suorastaan janosin sitä, mutta lopulta Before I Go to Sleep ei antanut minulle sitä, mitä kirjalta odotin.

Toinen minua häirinnyt asia oli se, voisiko muistinmenetys toimia niin kuin Christinellä. Myönnän, etten ole perehtynyt amnesiaan kovinkaan hyvin, mutta minusta Christinen muistin toimimistapa tuntui epäuskottavalta. Hän muistaa yön jälkeiset tapahtumat, mutta edellinen päivä on hiipunut melkein täysin mielestä. Tiedän, että nukkuessaan ihmiseltä haihtuu joitakin ns. turhia muistijälkiä. Olisiko tässä siis kyse siitä, että Christinen aivot pitäisivät kaikkia tai ainakin suurinta osaa päivän aikana syntyneistä muistijäljistä turhina?

Minulle tuli hieman mieleen tämän kesän suuri tapaus Gillian Flynnin Gone Girl (Kiltti tyttö). Watsonin trilleri jää kuitenkin väistämättä toiseksi Flynnin teokselle. Gone Girlin hohto on himmennyt kuukausien kuluessa, mutta silti muistan vielä hyvin, miten en voinut päästää kirjaa käsistäni ja en osannut arvata tulevia tapahtumia etukäteen. Gone Girlin loppuratkaisu ei tosin ollut mieleeni. En pitänyt Before I Go to Sleep -kirjankaan loppuratkaisusta, mutta eri syistä kuin Gone Girlin tapauksessa. S.J. Watsonin esikoistrillerin loppu ei oikein onnistunut herättämään minussa mitään tunteita.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat jääneet kaipaamaan lisää Flynnin Gone Girlin kaltaisia trillereitä. En voi luvata yhtä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta kyllä tämän Watsonin trillerinkin parissa voi viettää melko viihdyttäviä hetkiä.

Haluaisin lukea kirjan, jonka käänteet saisivat minut yllätetyksi kerta toisensa jälkeen. Watsonin kirjalta sellaista kokemusta odotin, mutta teos ei täyttänyt odotuksiani. En yleensä ole kovin hyvä arvaamaan kirjan tarjoilemia yllätyksiä, joten esimerkiksi Gone Girl yllätti minut täysin, vaikka moni on ilmeisesti kuitenkin arvannut ainakin osan kyseisen kirjan jujuista. Minkä kirjan arvelisitte olevan sellainen, joka pitäisi minua hereillä aamun tunneille asti? Mitä jännityskirjaa ei vain voi laskea käsistään ennen kuin viimeiset sivut on luettu?

Watsonin trilleri muissa blogeissa: Nenä kirjassa, Kirjavinkit, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Luettuja maailmoja, Annelin lukuvinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Sivusta sanoen, Valikoiva kirjatoukka, Valopolku, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Sonjan lukuhetket, Kirjavalas ja Kirjakko ruispellossa.

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika. 

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste

kuva Atenan sivuilta

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste 2013 Atena 288 s.
lainattu kirjastosta

Samuel kuoli kotipihassaan syyskuun viimeisenä sunnuntaina, kello kahdenkymmenen ja aamukahden välillä. Eloton ruumis oli liiskautunut märkää maata vasten talon edustalle. Kuolema näytti tapaturmalta.
Kun Samuel tunsi putoavansa, hänen kasvoiltaan paistoi hämmästys. Talo nousi äkisti hänen silmiensä edessä kohti taivasta, ja pihapuun latva pakeni. Seuraavassa hetkessä jokin pehmeä iskeytyi hänen takaraivoonsa, ja alavartalo retkahti pään yli taittaen hänen niskansa.

Samuelin kuolema vaikuttaa ensin onnettomuudelta. Kuitenkin kuulusteluissa paljastuu, että Samuelin yhtiökumppani Erik hyötyy Samuelin kuolemasta ja muutenkin tapaturma alkaa vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä. Erikin vaimo Meri ei usko miehensä syyllisyyteen vaan alkaa tehdä omia tutkimuksia löytääkseen jonkun muun ehdokkaan murhaajaksi. Vaikuttaa myös siltä, että Samuel on suututtanut nettiforumille kirjoittelemalla vaarallisia ihmisiä. Onko murhaaja joku heistä?

Kesti hetki ennen kuin Sokea piste sai minut otteeseensa. Juonen tempaistua minut mukaansa luin kirjaa suurella mielenkiinnolla eteenpäin. Viimeisiä sivuja lukiessa jo tuntui, että en ehdi käännellä sivuja riittävän nopeasti, sillä niin paljon halusin tietää, miten kirja päättyy. En silti oikein osaa päättää, pidinkö Sokean pisteen loppuratkaisusta vai en. Ainakaan Luhtaniemi ei sortunut mihinkään dekkarikirjallisuudelle tyypilliseen ratkaisuun, mikä oli hyvä asia. Lopetus oli silti minun makuuni ehkä liiankin erikoinen.

Kirjan yliluonnolliset elementit tuntuivat varsinkin aluksi hieman päälleliimatuilta. Iisan näkemä Samuelin kummitus tai harhanäky tuntui turhalta ja kirjaan sopimattomalta. Ehkä ongelmana oli se, että odotin lukevani täysin realistisen psykologisen trillerin, ja Sokea piste oli muutakin kuin realistinen. Aluksi Sokea piste on onnistuttu melko lailla naamioimaan normaaliin maailmaan sijoittuvaksi, ehkä peräti tarkoituksella. Yliluonnollisen tuomat yllätykset olisivat voineet olla positiivinen asia, mutta minua ne eivät jostakin syystä ihastuttaneet.

Olisin toivonut, että manipuloidut kuvat olisivat olleet olennaisempia juonen kannalta. Valheelliset kuvat olivat yksi syy, miksi kirjan halusin lukea ja hieman petyin, ettei niillä ollut kovin suurta osaa kirjassa. Luhtaniemelle annan tunnustusta siitä, että hän onnistuu rakentamaan lukijan mieleen solmuisen epäilysten verkon, josta ei saa kunnolla otetta. Monella olisi ollut motiivi Samuelin murhaamiseen, mutta kaikki epäillyt tuntuvat yhtä epätodennäköisiltä murhaajaehdokkailta kuitenkin.

Sosiaalinen media on Sokeassa pisteessä tärkeässä osassa. Olen käsittänyt, että some-kirjoja on alkanut jonkin verran ilmestyä, mutta minä en ole niihin kovin läheisesti vielä tutustunut. Koin siksi kirjan some-ulottuvuuden raikkaana ja mieleenjäävänä. Kirjasta käy hyvin ilmi, miten ihmisten itsensä sensurointi on Internetissä välillä olematon. Kirjan äärioikeistolaisella keskustelupalstalla annetaan keveästi jopa tappouhkaus, kun joukkoon liittyy keskustelija, joka on asioista eri mieltä kuin muut keskustelupalstalaiset.

Vaihtuvat kertojat tuovat monipuolisuutta kerrontaan. Tarinan kerronta monen ihmisen näkökulmasta saattoi kuitenkin olla osasyynä siihen, etten päässyt kirjan henkilöitä kovinkaan lähelle. Toisaalta tämä on voinut olla tarkoituksellista, jotta lukija voisi epäillä vaikka ketä eikä pystyisi arvaamaan murhaajaa ennen kuin syyllinen paljastetaan.

Luultavasti niille, jotka lukevat minua useammin psykologisia trillereitä, Sokea piste saattaa olla hyvinkin piristävä yllätys genressään. Moitteista huolimatta Pasi Luhtaniemen esikoisromaani viihdytti minuakin ja aion tutustua hänen tulevaankin tuotantoonsa, jos sellaista ilmestyy. 

Sokean pisteen lukeminen toi minulle yhden uuden koetun kotimaisen kirjailijan lisää.

Luhtaniemen Sokea piste ei ole vielä muihin blogeihin päätynyt, joten mainitsen poikkeuksellisesti Keskisuomalaisen arvostelun kirjasta.

Kirja olisi saanut hieman paremman arvosanan, jollei loppu olisi jättänyt niin outoa tunnetta.

*** 1/2