Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus 2010 (Purple Hibiscus 2003) Otava 326 s. suom. Kristiina Savikurki
lainattu kirjastosta

Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.

Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.

En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut. 

Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?

"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"

Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.

Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.

♥♥♥♥¼

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.

Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013 (The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011) Gummerus 339 s. suom. Sarianna Silvonen
lainattu kirjastosta

Syyskuu päästi pitkään pidätellyn henkäyksen ulos. Hän tuijotti vellovaan mustanviolettiin keittoon ja ajatteli raivokkaasti. Ongelma oli siinä, että Syyskuu ei tiennyt, minkälaisessa tarinassa hän oli. Oliko se iloinen vai vakava tarina? Miten hänen olisi toimittava? Jos tarina oli iloinen, hän voisi rynnätä kauhan perään, ja kaikki olisi ihmeellistä seikkailua, jossa olisi hauskoja riimejä ja kuperkeikkoja ja lopussa isot juhlat ja punaisia lyhtyjä. Jos tarina taas oli, hänen pitäisi ehkä tehdä jotakin tärkeää, osallistua johonkin, johon liittyi lunta ja nuolia ja vihollisia. Haluaisimme tietysti kertoa hänelle, kummasta on kyse. Kukaan ei kuitenkaan saa tietää, minkälaisessa tarinassa on mukana. Emmekä mekään ehkä tiedä, mistä lopulta on kyse. Tarinoilla on tapana muuttua. Ne ovat kurittomia otuksia, tottelemattomia, taipuvaisia ilkitekoihin ja tauluseinien heittelyyn. Siksi meidän täytyy sulkea ne paksuihin raskaisiin kirjoihin, jotta ne eivät pääse ulos aiheuttamaan hankaluuksia.

Syyskuu ei ole tyytyväinen elämäänsä ja tarttuu ilomielin tilaisuuteen, kun Vihreä tuuli tulee pyytämään häntä kanssaan Satumaahan. Satumaa vaikuttaa aluksi unelmien täyttymykseltä ja Syyskuu saa monta uutta ystävää kuten louhikäärmeen, joka tietää kaiken A-L-kirjaimilla alkavista asioista. Syyskuu saa kuitenkin huomata, että Satumaata hallitseva Markiisitar on muuttanut Satumaan asukkaiden elämän varsin epämiellyttäväksi. Onko Syyskuun tehtävänä pelastaa Satumaa Markiisittaren vallan ikeestä?

Meidän piti ensin lukea yhdessä Kristan kanssa aivan toinen kirja, mutta sitten mainitsin, että Valenten kirja olisi mukavaa lukea kimpassa jossakin vaiheessa. Krista innostui ja ehdotti, että lukisimme Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla jo tässä kuussa emmekä vasta myöhemmin. Ennen yhteislukua olin viettänyt reilun viikon erään ajatuksia herättävän tiiliskiven parissa, joten Valenten kaikenikäisille sopivan sadun tarjoama tauko tuli juuri sopivaan paikkaan. Valenten kirjan jälkeen jaksoin paremmin lukea mainitsemani järkäleenkin loppuun, mutta kirjoitan siitä enemmän varmaankin huomenissa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla oli alusta lähtien ihastuttavan satumainen. Kirja alkaa sanoilla Olipa kerran, ja joka luvun alussa on tarinaan liittyvä Ana Juanin piirtämä kuva. Valenten kirja on kuitenkin huumoria pilkahteleva ja aikuisenkin makuun oleva satu, joten kirjaa voi suositella niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin.

Minulle tuli melko alussa mieleen, että Satumaan ja sen tapahtumat voisi hyvin tulkita Syyskuun mielikuvituksen tuotteeksi. Syyskuu pelkää sodassa olevan isänsä puolesta ja kaipaa lisää huomiota työssäkäyvältä äidiltään. Hänellä ei ole paljon ystäviä, sillä hänellä on erilaiset mielenkiinnonkohteet kuin muilla lapsilla. Hän uppoutuu mieluummin kirjaan kuin pelaa pesäpalloa tai kihartaa hiuksiaan. Lapsilla on rikas mielikuvitus, jota lukuharrastus vielä vilkastuttaa. Aatoksistani huolimatta kuvittelin mieluummin, että Satumaa on totta, sillä yksinäisen lapsen luoma pakopaikka tuntui liian realistiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.

Minua häiritsi eräs seikka suomennoksessa. Syyskuu on kotoisin Nebraskasta ja muutenkin kirjassa puhutaan Yhdysvaltojen paikoista, mutta eräässä kohdassa mainittiinkin yhtäkkiä Suomen koko kansantuote. Tämä oli hyvin hämmentävä ratkaisu, sillä pidän aika epätodennäköisenä, että englanninkielisessä alkuteoksessa olisi ollut tuossa kohdassa Suomi. En muutenkaan pidä siitä, että alunperin muunkielisissä kirjoissa mainitaan Suomi ja koin sen jo lapsena oudoksi ratkaisuksi, mutta vielä kun muuten paikannimet on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, en nähnyt mitenkään järkevänä mainita yllättäen Suomea vaikkakin ohimennen. Tietenkin on aivan eri asia, jos alkuperäiskielisessä tekstissä Suomi on jo ollut, mutta asianlaita on aika harvoin näin kuitenkaan. Muuten Sarianna Silvosen suomennoksen lukeminen oli varsin nautittavaa, mutta mainitsemani seikka tuntui niin kummalliselta, että en siitä voinut olla mainitsematta.

Uskon, että kirja vetoaa lukijoihin, joita on ihastuttanut Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa, Michael Enden Tarina vailla loppua ja Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa.

Kristan mielipidettä voi käydä kurkkimassa täältä.
 

♥♥♥♥ ½

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun 2011 Gummerus 424 s.
lainattu kirjastosta

"Minä rakastan Lontoota. Sen kokoa ja hallitsemattomuutta ja sitä, että tunnen siitä ison osan", Mari sanoi.
Mari kuvaili elämäänsä lyhyemmin kuin Lia.
Hän oli opiskellut Suomessa psykologiksi. Se oli käynyt nopeasti, hän oli aina ollut nopea ottamaan tietoa haltuun.
"Olisin valmistunut alle kahdessa vuodessa, mutta piti suorittaa käytännön harjoitteluja."
Myös Mari eli yksin. 
"On minulla miehiä, mutta ihan sinun tahdissasi en ole pysynyt."
Mari kertoi kierrelleensä eri maissa ja muuttaneensa Lontooseen, koska Britannia tuntui tarjoavan eniten mahdollisuuksia. Hän oli psykologintutkintonsa lisäksi opiskellut yhteiskuntatieteitä Lontoon LSE-yliopistossa. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Mend Ltd:n, ison vakuutusyhtiön henkilöstöjohtajana. Paikan hän sai headhunter-yrityksen suosituksesta.
"Jäin sieltä pois kolme vuotta sitten."
Mari hiljeni.

Luimme yli kuukausi sitten yhdessä Kristan kanssa Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkarin. Kirjasta bloggaaminen on vain venynyt, ja Vilpittömästi sinun ei ole enää kovin tuoreena mielessäni. En ollut aiemmin Pekka Hiltusta lukenut, vaikka hänen teoksensa ovat saaneetkin paljon kehuja kirjablogimaailmassa. Kun Krista ehdotti, että voisimme lukea tämän jännityskirjan yhdessä, vastasin innoissani myöntävästi, sillä yhdessä lukeminen on osoittautunut varsin mukavaksi ja samalla tutustuisin vihdoin minua kiinnostaneeseen Hiltuseen.

Lia on Lontooseen Suomesta muuttanut graafikko. Hän sattuu kulkemaan murhatun naisen löytöpaikan ohi eikä voi unohtaa tuntemattoman naisen kohtaloa. Pian murhatun naisen tapauksesta kiinnostuttuaan Lia kohtaa sattumalta Marin, suomalaisen naisen, joka pystyy lukemaan ihmisiä harvinaisen hyvin. Marin kautta Lia tutustuu Studioon, jonka voimat valjastetaan tarvittaessa taisteluun epäilyttävää poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan.

Mietin ensin, miksi Hiltusen kirjoitustyyli tuntuu erikoiselta ja sitten tajusin, että hän kirjoittaa romaaniaan toimittajamaisesti. Toimittajamainen vivahde tyyliin tulee mielestäni siitä, että Hiltunen kirjoittaa välillä dialogit osittain epäsuorilla lainauksilla ja osittain suorilla. Tämä on tapa, jota olen aiemmin nähnyt lähinnä lehtijutuissa. Tällainen tyyli ei kovin suuri ihme olekaan, sillä onhan Vilpittömästi sinun Hiltusen esikoisteos ja kirjailija työskentelee myös toimittajana. Tyyliin tottuminen kesti hetken, mutta lopulta tällainen tyyliratkaisu ei ainakaan häirinnyt.

Koin epäuskottavaksi, että Lia sattuu kiinnostumaan murhasta, joka ei varsinaisesti hänen elämäänsä kosketa mitenkään. Ihmettelin myös, miksi poliisi kertoo satunnaiselle kyselijälle Lialle tapauksesta melko paljon. En oikein usko, että oikeassa elämässä poliisi paljastaisi noin paljon murhatapauksesta täysin ulkopuoliselle. Liahan olisi saattanut olla osallinen murhaan ja kysellä tapauksesta siksi.

Psykologinen puoli on kirjassa vahvempi kuin jännitykselliset elementit. Vilpittömästi sinun on todella hyvä psykologinen trilleri ja aion ehdottomasti lukea myös Sysipimeän jossakin vaiheessa, sillä Hiltusen dekkarisarjan perusideaan jäi koukkuun.

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista. 

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan. 

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami: Kafka rannalla 2009 (Umibe no Kafuka 2002) Tammi 639 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä: Juhani Lindholm
lainattu kirjastosta

"Nähtävästi ihminen ei voi muuttua hengeksi vain kunnian tai rakkauden tai ystävyyden voimasta. Sitä varten pitää ensin kuolla. Ihminen heittää elämänsä menemään kunnian, rakkauden tai ystävyyden vuoksi, ja sitten vasta hän muuttuu hengeksi. Mutta kun puhutaan elävistä hengistä - se onkin jo kokonaan toinen juttu. Ne näyttävät aina olevan liikkeellä pahoissa aikeissa."
Minä mietin kuulemaani.
"Mutta niin kuin itse sanoit, voihan sellaistakin tapahtua, että ihminen muuttuu eläväksi hengeksi rakkauden tai muun myönteisen tunteen vuoksi", Oshima jatkaa. "Minä en ikävä kyllä ole siihen asiaan suuremmin perehtynyt. Saattaa niin ollakin. Sanotaanhan, että rakkaus voi muuttaa maailman, joten kai rakkauden kohdalla mikä tahansa on mahdollista."
"Oletko sinä koskaan ollut rakastunut?" minä kysyn.
Hän tuijottaa minua ällistyneenä. "Mitä luulisit? En minä ole meritähti enkä pippuripuu. Minä olen elävä, hengittävä ihmisolento. Totta kai minä olen ollut rakastunut." 
"En minä sitä tarkoittanutkaan", minä sanon ja punastun.
"Tiedän", hän sanoo ja hymyilee lempeästi. 

Kafka Tamura on 15-vuotias poika, joka päättää karata kotoaan etsimään äitiään ja siskoaan. Vaikka poika nimeltä Varis kyseenalaistaa, pärjääkö 15-vuotias koulunsa keskeyttänyt poika yksin, Kafka matkaa etsien menneisyyttään. Hän epäilee jokaista vastaantulijaa siskokseen tai äidikseen. Onnistuuko hän etsintäretkessään? Kafkan tarinan rinnalla kuljetetaan kertomusta Nakatasta, joka ei omien sanojensa mukaan ole ihan viisas. Nakata oli lahjakas poika, kunnes hän oli luokkansa kanssa retkellä metsässä ja menetti tajuntansa. Tähän maailmaan takaisin palattuaan hän oli menettänyt taitonsa lukea ja myös vanhempiensa huomion, koska he olivat liian pettyneitä siihen, miten heidän pojastaan tuli heikkolahjainen. Silti Nakatalla on ainutlaatuinen kyky puhua kissojen kanssa, ja hän toimiikin kadonneiden kissojen etsijänä. Eräällä etsintäretkellä hän tapaa Johnnie Walkerin, ja tämä tapaaminen vaihtaa hänen elämänsä suuntaa.

Haruki Murakami on muutaman viime kuukauden aikana vahvasti matkannut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani Norwegian Woodin totesin, että haluan ehdottomasti lukea lisää Murakamia ja 1Q84:n kahden ensimmäisen osan jälkeen olinkin jo menettänyt sydämeni Murakamille. Toukokuisen lukuelämyksen jälkeen päätimme Annikan kanssa kimppalukea Kafkan rannalla. Myös Krista ja Piia innostuivat liittymään mukaan, joten tällä viikolla olemmekin sitten vaihtaneet ahkerasti ajatuksiamme Kafkasta rannalla. Kimppalukeminen oli minulle täysin uusi kokemus ja mieluinen sellainen. Tästä kimpastamme taisikin muodostua lukupiiri, ja seuraavan kerran luemme yhdessä kuun lopulla. Kirjabloggaaminen on jälleen tuonut elämääni yhden kivan asian lisää.

En pysty olemaan vertaamatta Kafkaa rannalla 1Q84:än. Kirjoissa on useita yhteisiä ilmeisesti Murakamin tyylille tyypillisiä piirteitä: melko paljon seksiä ja todellisuudessa on selvä maaginen vivahde. Näissä kahdessa kirjassa oli ainakin myös täsmälleen sama Tšehov-sitaatti Jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta ja kumpaakin kirjaa lukiessa sympatiat ovat yllättäen murhaajan puolella. Tämän kirjan murhattu henkilö on hyvin vastenmielinen ja hänet tappava henkilö on omalaatuisen hurmaava. On näissä kahdessa Murakamin kirjassa tietenkin myös eroja. Vaikka 1Q84:kään ei voi sanoa mitenkään pinnalliseksi teokseksi, Kafka rannalla on syvällisempi, filosofisempi, vaikeampi ja jollakin tapaa jopa oudompi.

Vaikka Murakami käyttää paljon selkeää ja tavallista kieltä, intoutuessaan hän on todellinen sanataituri. En voinut olla hengähtämättä ihastuksesta, kun luin, miten Muistot ovat sellaisia, jotka lämmittävät ihmistä sisältäpäin, mutta samalla ne myös repivät häntä kappaleiksi. Voisiko muistoja paremmin kuvata? Olen lukenut yhden Murakamin englanniksi ja kaksi suomeksi. Molemmissa suomenkielisissä teoksissa on ollut eri kääntäjä, mutta silti kaikissa on ollut sama murakamilainen henki, jota en osaa pukea sanoiksi. Suomennokset ovat olleet varsin onnistuneita, ja koen, että molemmissa on ollut samankaltainen kaiku suomentajan vaihtumisesta huolimatta.

Kafkan rannalla perhesuhteet ovat melko vinksahtaneita. Kafkan isä ennustaa hänelle käyvän kuin Oidipukselle, mutta Kafka ei edes välttele kohtaloaan. Kafka ajattelee myös, että hänen isänsä todistaa isyytensä vain osoittaakseen Kafkalle, että hän on yksi isänsä teoksista. Nakatan vanhemmat kääntävät hänelle selkänsä, koska Nakata joutuu onnettomuuteen ja menettää kykynsä opiskeluun. Kafkan mahdollinen äiti ei myöskään käyttäydy aivan äitimäisesti.

Seksikohtauksia Murakamin kirjoissa on melko runsaasti. Toisaalta aiemmissa kirjoissa ne eivät ole tuntuneet lainkaan liiallisilta. Kafkassa rannalla oli kuitenkin yksi intiimi kohtaaminen prostituoidun kanssa, joka oli mielestäni hieman irrallinen ja turha.

Kirjassa on esillä antiikin myyteistä tuttu ajatus siitä, miten ihminen on leikattu puoliksi ja hän ei tunne itseään kokonaiseksi ilman toista puoliskoaan. Vaikka Kafkan rakkauden kohde tuntuu hieman oudolta, rakkaus on olennainen tunne kirjassa. Alkuun lainasinkin kirjasta erään rakkautta koskevan sitaatin, joka kosketti minua syvästi.

Lopusta haluan sanoa sen verran, että Kafkan rannalla kaltaisessa romaanissa on ihan hyvä ratkaisu olla selittämättä kaikkea. Kuitenkin hieman liian usea juonenpätkä jäi solmimatta, joten en olisi halunnut ihan niin avointa loppua kuin sain. 

Rakkauteni Murakamia kohtaan vain syvenee, vaikka 1Q84 säilyttää minulla ykköspaikkansa Murakamin kirjoissa. Sputnik - rakastettuni odottaa omassa kirjahyllyssäni, joten se on todennäköisesti seuraava sukellukseni Murakamin ainutlaatuiseen maailmaan.

Muiden porukkaamme kuuluneiden mietteitä voi käydä lukemassa näistä linkeistä:
Bibliofiles 
Lukutoukan kirjablogi 
Rakkaudesta kirjoihin