Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka 2011 (La Mécanique du cœur 2007) Gummerus 221 s. suom. Lotta Toivanen
lainattu kirjastosta

"Hänellä on eloisat hymykuopat, hänen hymynsä korostaa ilmeitä, ja niinpä häntä tekee mieli tutkailla pitkään ja hartaasti."
"Sinä et nyt ymmärrä, pidät tätä jonkinlaisena leikkinä. Mutta se on leikkiä tulella, vaarallista leikkiä, varsinkin kun sydämesi on puusta tehty. Sinuahan sattuu rattaistoon kun yskit, vai mitä?"
"Niin sattuu."
"Se on mitätöntä verrattuna rakkauden aiheuttamaan kipuun. Kaikesta rakkauden tuomasta ilosta ja nautinnosta joutuu jonain päivänä maksamaan tuskalla. Ja mitä kovemmin rakastat, sitä suurempi tuska on. Joudut kokemaan kaipuun, sitten mustasukkaisuuden ja ymmärtämättömyyden syöverit, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden. Sinua kylmää luita ja ytimiä myöten, ja veresi muuttuu ihon alla uiviksi jääpaloiksi. Sydämesi mekanismi paukahtaa rikki. Kiinnitin itse käkikellon sinuun, tiedän siis hyvin sen toimintakyvyn rajat. Se saattaa kestää syvää nautintoa, tuskin sitäkään. Mutta niin vahva se ei ole, että se kestäisi sydänsuruja."
Madeleine hymyilee surullisesti - aina tuo sama oikosulku, mutta tällä kertaa vailla suuttumusta.

Vastasyntyneen Jackin sydämen lyöntejä tukemaan asennetaan käkikello. Käkikellosydämessä on vain huonona puolena se, että se ei kestä liian vahvoja tunteita kuten rakkautta tai vihaa. Jack tietenkin rakastuu, kun hän kymmenentenä syntymäpäivänään kohtaa torilla laulajattaren. Jack aloittaa koulunkäynnin, jotta hän tapaisi laulajattaren uudelleen, mutta laulajatar ei käykään enää koulua. Löytääkö Jack enää hänen käkikellosydämensä vaarallisesti sekoittavaa tyttöä?

Mathias Malzieu on kirjailijuuden lisäksi tunnettu Dionysos-bändin laulajana. Löysin Youtubesta tällaisen kappaleen, jonka video muistuttaa minua kirjasta. Dionysos on Wikipedian mukaan levyttänyt konseptialbumin, joka perustuu kirjan tarinaan. Tarina on siirretty myös valkokankaalle.

Kirjan idea kuulosti niin kiinnostavalta, että halusin lukea kirjan, vaikka olin lukenut siitä lähinnä haukkuvia arvioita. Minäkään en menettänyt kirjalle sydäntäni, mutta pienoista ihastusta oli ilmassa. Tosin orastavat tunteeni eivät olleet mitään verrattuna tarinan elämää suuremmalle rakkaudelle, joka oli välillä ehkä jo liiankin traagista ja voimakasta.

Minua ihmetyttää, miksi kirjassa mainitaan sen sijoittuvan 1800-luvulle, sillä kirjan ajankuvaus on todella heikkoa tai oikeastaan melkeinpä olematonta. Kirja olisi ollut aivan samanlainen, vaikka 1800-lukua ei olisi mainittu. Tartun usein 1800-luvulle sijoittuviin kirjoihin juuri aikakauden vuoksi, mutta onneksi tällä kertaa en ollut niin tehnyt. Muut bloggaajat ovat bongailleet tarinasta aikaan sopimattomia kielikuvia, mutta minä en niitä ehtinyt huomaamaan. Silti olen sitä mieltä, että jos tarinan sijoittaa 1800-luvulle, aikakaudesta pitäisi ottaa enemmän irti. Ei historiallista fiktiota ole tarkoitus kirjoittaa näin vähäisellä historiallisella tarkkuudella.

Jotkin Malzieun käyttämistä kielikuvista olivat hieman haparoivia, mutta pääasiassa nautin kirjailijan kirjoitustyylistä. Erityisesti mieleeni olivat tämän kaltaiset lausahdukset: "Sinun pitäisi katsoa peiliin, kun puhut viime yöstä; silloin näkisit silmistäsi, että sydämesi ilmapuntari näyttää poutasäätä". Tunnelma oli tummanpuhuvan romanttinen. Huomasin useammassa arviossa kirjan tunnelmaa verrattavan Tim Burtonin elokuviin. Ymmärrän hyvin vertauksen, vaikka Burtonin elokuvat voittavat kuitenkin Malzieun teoksen.

Myönnän kuitenkin, että odotin idean perusteella vielä enemmän. Olin valmis hullaantumaan ja aluksi jopa tuntui siltä, että kirja olisi rakkauden arvoinen, mutta ei se sitten ihan ollut. Ideasta olisi ollut aineksia parempaankin. Puolivälissä alkoi oikeastaan hieman kyllästyttää, mutta sitten taas tarina tempaisi mukaansa. Välillä kirja oli jopa hersyvä, sillä esimerkiksi Viiltäjä-Jackin kohtaaminen junassa kuvataan makaaberin hauskasti.  

Olen iloinen, että luin kirjan pienoisista ennakkoluuloistani huolimatta ja lukisin mielelläni myös muita Malzieun kirjoja, jos ne ovat näin ihastuttavan uniikkeja.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kirja on aivan ihastuttavan näköinen. Kannen värimaailma sointuu loistavasti kirjan tunnelmaan ja kannessa on pieni aukko, josta voi nähdä Jackin käkikellosydämeen. Kirjan sivujen reunat ovat mustia. Kirjan graafinen suunnittelija Jenni Noponen on tehnyt loistavaa työtä, ja näin kaunista kirjaa on ilo lukea.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

♥♥♥¾

Kun olin saanut oman tekstini kirjoitettua ja menin lukemaan muiden bloggauksia, huomasin, että kirjasta olikin kirjoitettu monessa blogissa ihan positiiviseen sävyyn. En ollut osa kirjablogimaailmaa kirjan ilmestyessä, joten en ollut lukenut kirjasta kovinkaan montaa bloggausta, mutta niiden muistan olleen melkein poikkeuksetta negatiivisia. Nyt huomaan kirjan olevan oikea mielipiteiden jakaja. Jotkut ovat inhonneet sitä sydämensä pohjasta ja jotkut ovat jopa varovaisesti ihastuneet.

Katjan mukaan Malzieu hallitsee kyllä tarinankuljetuksen ja tunnelmanluomisen, mutta kertojana, kaunokirjallisuuden kirjoittajana, hän on vielä aavistuksen raakilemainen.
Emilien mielestä asioiden selittämättömyys jätti olon positiivisesti hassun irtaantuneeksi ja leijuvaksi.
Tessan kirja jätti hämmennyksen valtaan.
Anna mietiskelee, onko sydänsuruja vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää.
Irene toteaa idean olevan hyvä ja hauska mutta toteutuksen jäävän naiiviksi ja elottomaksi.
Sara on löytänyt kirjasta monia 1800-luvulle sopimattomia ilmauksia.
Sonja ei ollut mukavuusalueellaan kirjaa lukiessaan, mutta hän nautti silti kirjasta yllättävän paljon.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014 (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There 2012) Gummerus 353 s. suom. Sarianna Silvonen kuv. Ana Juan
lainattu kirjastosta

"En halua olla prinsessa", hän sanoi vihdoin. "Ette voi pakottaa minua." Hän tiesi aivan hyvin mitä prinsessoille tapahtui, koska prinsessoista kirjoitettiin usein kirjoja. Joko heille tapahtui kamalia asioita, heidät siepattiin ja kirottiin ja heidän sormiaan pisteltiin ja heidät myrkytettiin ja lukittiin torneihin, tai sitten he vain odottelivat kunnes prinssi oli päässyt tarinan loppuun ja ehti naimaan heidät. Oli sitten kummin päin tahansa, Syyskuu ei halunnut prinsessahommiin. Jos johonkin sellaiseen täytyy ryhtyä, hän järkeili, parasta olla sitten saman tien kuningatar. Kuningattaren ajatteleminen toi hänen mieleensä kuitenkin Halloweenin, ja hän tiukensi otettaan kupistaan.

Syyskuun ensivierailusta Satumaahan on melkein vuosi. Joskus hän epäilee, että Satumaa oli vain hänen alitajuntansa kehittämää unta, mutta sitten hän vilkaisee taakseen ja näkee varjonsa puuttuvan. Syyskuun varjo kun jäi Satumaahan. Syyskuu pelkää, että seuraavaan kertaan Satumaassa on liian kauan, mutta eräänä päivänä hän päätyykin Satumaahan jälleen ihan yllättäen. Hän luulee tällä kertaa pääsevänsä viettämään rauhaisaa aikaa ystäviensä kanssa, mutta joutuukin jälleen seikkailuun. Tällä kertaa Satumaan asukkaiden varjoja on alettu varastaa ja Satumaan taikuus vähenee varjojen mukana. Syyskuu matkustaa Alimaahan saadakseen varjot takaisin ja saa huomata, että hänen oma varjonsa on Alimaan hallitsija.

Ihastuin alkuvuodesta Valenten Satumaa-kvartetin ensimmäiseen osaan ja toinen osa meni täytyy ehdottomasti lukea pian -kirjojen listalle. Pian on suhteellinen käsite ja toinen osa on hetken ehtinyt jo olla minulla kirjastosta lainassa. Tartuin tähän kuitenkin vihdoin tällä viikolla, kun kaipasin sairauden vuoksi jotakin piristävää ja sopivan kevyttä luettavaa.

Valenten käyttämä ja suomentajan onnistuneesti kääntämä rikas kieli ja osuvat kielikuvat viehättivät myös ensimmäisessä osassa, ja mitenkä sanataituri lahjoistaan pääsisi, joten toinen osa oli yhtä ilmeikkäästi ja satumaisesti kerrottu. Kirjailijan luomasta Satumaasta ei mielikuvitusta puutu eikä hän ole tyytynyt vanhoihin satuolentoihin vaan Syyskuu tapaa niin Alimaan portinvartijan monimuotoisen sibyllan kuin kivien avulla muistinsa säilyttävän järlopin.

Vaikka kirja on satumaista fantasiaa, siinä käsitellään myös vakavia realistisia aiheita. Syyskuu ei sovi joukkoon ja luokkakaverit kiusaavat häntä levittämällä perättömiä huhuja. Isä on edelleen sodassa ja äidin huomio on harvinaista herkkua. Syyskuuta repii kahtaalle kaipuu Satumaata ja toisaalta vanhempiaan kohtaan. Hänen todelliset ystävänsä ovat Satumaassa, mutta toisaalta hänen täytyy sopeutua siihen, että hänellä on kaksi kotia, joista toisessa on mahdollista vain vierailla.

Syyskuu täyttää kirjan alussa 13 vuotta ja hän miettiikin kirjan kuluessa paljon tulevaisuuttaan. Hän ei tiedä, mitä tekee aikuisena ja hämmästelee, kun muut ovat selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Syyskuu alkaa selvästi siirtyä lapsuudesta nuoruuteen ja kokee kirjan aikana muun muassa ensisuudelmansa ja uuden sydämensä tuottamat vaikeudet.

Kirja ei ehkä ole antoisimmillaan ihan pienimmille lukijoille, mutta noin yhdeksänvuotiaalle lapselle uskaltaisin jo Valenten kirjaa suositella. Tietysti kirja avautuu eri tavalla hieman vanhemmalle, mutta uskon, että Syyskuun ihastuttavan vahvasta ja omapäisestä hahmosta ja kirjan satumaisesta tunnelmasta voisi olla iloa monelle lapsellekin.

♥♥♥♥¾

Satumaa-kvartetti
Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013
Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014
The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two 2013

Niina T. toteaa Valenten ammentavan kertomukseensa raikkaasti satujen kerrontaperinnettä ja antiikin mytologioita.
Liinan mielestä toinen osa on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin.
Mikko kuvailee kirjaa edeltäjänsä tavoin vauhdikkaaksi seikkailuksi, joka kiitää oudosta tilanteesta toiseen.
Juha Salmi toteaa kirjan sopivan niin vanhoille kuin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat elämäänsä seikkailua Satumaassa.
Raija kuvailee Satumaata ja varjojen valtakuntaa omanlaisiksi ihmemaiksi. Ne ovat mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen.
Maria Kinnunen miettii, voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013 (The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011) Gummerus 339 s. suom. Sarianna Silvonen
lainattu kirjastosta

Syyskuu päästi pitkään pidätellyn henkäyksen ulos. Hän tuijotti vellovaan mustanviolettiin keittoon ja ajatteli raivokkaasti. Ongelma oli siinä, että Syyskuu ei tiennyt, minkälaisessa tarinassa hän oli. Oliko se iloinen vai vakava tarina? Miten hänen olisi toimittava? Jos tarina oli iloinen, hän voisi rynnätä kauhan perään, ja kaikki olisi ihmeellistä seikkailua, jossa olisi hauskoja riimejä ja kuperkeikkoja ja lopussa isot juhlat ja punaisia lyhtyjä. Jos tarina taas oli, hänen pitäisi ehkä tehdä jotakin tärkeää, osallistua johonkin, johon liittyi lunta ja nuolia ja vihollisia. Haluaisimme tietysti kertoa hänelle, kummasta on kyse. Kukaan ei kuitenkaan saa tietää, minkälaisessa tarinassa on mukana. Emmekä mekään ehkä tiedä, mistä lopulta on kyse. Tarinoilla on tapana muuttua. Ne ovat kurittomia otuksia, tottelemattomia, taipuvaisia ilkitekoihin ja tauluseinien heittelyyn. Siksi meidän täytyy sulkea ne paksuihin raskaisiin kirjoihin, jotta ne eivät pääse ulos aiheuttamaan hankaluuksia.

Syyskuu ei ole tyytyväinen elämäänsä ja tarttuu ilomielin tilaisuuteen, kun Vihreä tuuli tulee pyytämään häntä kanssaan Satumaahan. Satumaa vaikuttaa aluksi unelmien täyttymykseltä ja Syyskuu saa monta uutta ystävää kuten louhikäärmeen, joka tietää kaiken A-L-kirjaimilla alkavista asioista. Syyskuu saa kuitenkin huomata, että Satumaata hallitseva Markiisitar on muuttanut Satumaan asukkaiden elämän varsin epämiellyttäväksi. Onko Syyskuun tehtävänä pelastaa Satumaa Markiisittaren vallan ikeestä?

Meidän piti ensin lukea yhdessä Kristan kanssa aivan toinen kirja, mutta sitten mainitsin, että Valenten kirja olisi mukavaa lukea kimpassa jossakin vaiheessa. Krista innostui ja ehdotti, että lukisimme Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla jo tässä kuussa emmekä vasta myöhemmin. Ennen yhteislukua olin viettänyt reilun viikon erään ajatuksia herättävän tiiliskiven parissa, joten Valenten kaikenikäisille sopivan sadun tarjoama tauko tuli juuri sopivaan paikkaan. Valenten kirjan jälkeen jaksoin paremmin lukea mainitsemani järkäleenkin loppuun, mutta kirjoitan siitä enemmän varmaankin huomenissa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla oli alusta lähtien ihastuttavan satumainen. Kirja alkaa sanoilla Olipa kerran, ja joka luvun alussa on tarinaan liittyvä Ana Juanin piirtämä kuva. Valenten kirja on kuitenkin huumoria pilkahteleva ja aikuisenkin makuun oleva satu, joten kirjaa voi suositella niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin.

Minulle tuli melko alussa mieleen, että Satumaan ja sen tapahtumat voisi hyvin tulkita Syyskuun mielikuvituksen tuotteeksi. Syyskuu pelkää sodassa olevan isänsä puolesta ja kaipaa lisää huomiota työssäkäyvältä äidiltään. Hänellä ei ole paljon ystäviä, sillä hänellä on erilaiset mielenkiinnonkohteet kuin muilla lapsilla. Hän uppoutuu mieluummin kirjaan kuin pelaa pesäpalloa tai kihartaa hiuksiaan. Lapsilla on rikas mielikuvitus, jota lukuharrastus vielä vilkastuttaa. Aatoksistani huolimatta kuvittelin mieluummin, että Satumaa on totta, sillä yksinäisen lapsen luoma pakopaikka tuntui liian realistiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.

Minua häiritsi eräs seikka suomennoksessa. Syyskuu on kotoisin Nebraskasta ja muutenkin kirjassa puhutaan Yhdysvaltojen paikoista, mutta eräässä kohdassa mainittiinkin yhtäkkiä Suomen koko kansantuote. Tämä oli hyvin hämmentävä ratkaisu, sillä pidän aika epätodennäköisenä, että englanninkielisessä alkuteoksessa olisi ollut tuossa kohdassa Suomi. En muutenkaan pidä siitä, että alunperin muunkielisissä kirjoissa mainitaan Suomi ja koin sen jo lapsena oudoksi ratkaisuksi, mutta vielä kun muuten paikannimet on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, en nähnyt mitenkään järkevänä mainita yllättäen Suomea vaikkakin ohimennen. Tietenkin on aivan eri asia, jos alkuperäiskielisessä tekstissä Suomi on jo ollut, mutta asianlaita on aika harvoin näin kuitenkaan. Muuten Sarianna Silvosen suomennoksen lukeminen oli varsin nautittavaa, mutta mainitsemani seikka tuntui niin kummalliselta, että en siitä voinut olla mainitsematta.

Uskon, että kirja vetoaa lukijoihin, joita on ihastuttanut Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa, Michael Enden Tarina vailla loppua ja Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa.

Kristan mielipidettä voi käydä kurkkimassa täältä.
 

♥♥♥♥ ½

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun 2011 Gummerus 424 s.
lainattu kirjastosta

"Minä rakastan Lontoota. Sen kokoa ja hallitsemattomuutta ja sitä, että tunnen siitä ison osan", Mari sanoi.
Mari kuvaili elämäänsä lyhyemmin kuin Lia.
Hän oli opiskellut Suomessa psykologiksi. Se oli käynyt nopeasti, hän oli aina ollut nopea ottamaan tietoa haltuun.
"Olisin valmistunut alle kahdessa vuodessa, mutta piti suorittaa käytännön harjoitteluja."
Myös Mari eli yksin. 
"On minulla miehiä, mutta ihan sinun tahdissasi en ole pysynyt."
Mari kertoi kierrelleensä eri maissa ja muuttaneensa Lontooseen, koska Britannia tuntui tarjoavan eniten mahdollisuuksia. Hän oli psykologintutkintonsa lisäksi opiskellut yhteiskuntatieteitä Lontoon LSE-yliopistossa. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Mend Ltd:n, ison vakuutusyhtiön henkilöstöjohtajana. Paikan hän sai headhunter-yrityksen suosituksesta.
"Jäin sieltä pois kolme vuotta sitten."
Mari hiljeni.

Luimme yli kuukausi sitten yhdessä Kristan kanssa Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkarin. Kirjasta bloggaaminen on vain venynyt, ja Vilpittömästi sinun ei ole enää kovin tuoreena mielessäni. En ollut aiemmin Pekka Hiltusta lukenut, vaikka hänen teoksensa ovat saaneetkin paljon kehuja kirjablogimaailmassa. Kun Krista ehdotti, että voisimme lukea tämän jännityskirjan yhdessä, vastasin innoissani myöntävästi, sillä yhdessä lukeminen on osoittautunut varsin mukavaksi ja samalla tutustuisin vihdoin minua kiinnostaneeseen Hiltuseen.

Lia on Lontooseen Suomesta muuttanut graafikko. Hän sattuu kulkemaan murhatun naisen löytöpaikan ohi eikä voi unohtaa tuntemattoman naisen kohtaloa. Pian murhatun naisen tapauksesta kiinnostuttuaan Lia kohtaa sattumalta Marin, suomalaisen naisen, joka pystyy lukemaan ihmisiä harvinaisen hyvin. Marin kautta Lia tutustuu Studioon, jonka voimat valjastetaan tarvittaessa taisteluun epäilyttävää poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan.

Mietin ensin, miksi Hiltusen kirjoitustyyli tuntuu erikoiselta ja sitten tajusin, että hän kirjoittaa romaaniaan toimittajamaisesti. Toimittajamainen vivahde tyyliin tulee mielestäni siitä, että Hiltunen kirjoittaa välillä dialogit osittain epäsuorilla lainauksilla ja osittain suorilla. Tämä on tapa, jota olen aiemmin nähnyt lähinnä lehtijutuissa. Tällainen tyyli ei kovin suuri ihme olekaan, sillä onhan Vilpittömästi sinun Hiltusen esikoisteos ja kirjailija työskentelee myös toimittajana. Tyyliin tottuminen kesti hetken, mutta lopulta tällainen tyyliratkaisu ei ainakaan häirinnyt.

Koin epäuskottavaksi, että Lia sattuu kiinnostumaan murhasta, joka ei varsinaisesti hänen elämäänsä kosketa mitenkään. Ihmettelin myös, miksi poliisi kertoo satunnaiselle kyselijälle Lialle tapauksesta melko paljon. En oikein usko, että oikeassa elämässä poliisi paljastaisi noin paljon murhatapauksesta täysin ulkopuoliselle. Liahan olisi saattanut olla osallinen murhaan ja kysellä tapauksesta siksi.

Psykologinen puoli on kirjassa vahvempi kuin jännitykselliset elementit. Vilpittömästi sinun on todella hyvä psykologinen trilleri ja aion ehdottomasti lukea myös Sysipimeän jossakin vaiheessa, sillä Hiltusen dekkarisarjan perusideaan jäi koukkuun.

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista. 

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat 1974 Gummerus 277 s.
lainattu kirjastosta

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas.
Silloin haluan olla sairas.

Maria Vaara (1931-1992) oli suomalainen kirjailija, joka käsitteli tuotannossaan omakohtaista suhdettaan sairastamaansa skitsofreniaan. Kiinnostuin Maria Vaaran tuotannosta aivan sattumalta erään kirjallisuusaiheisen tietokilpailukysymyksen vuoksi. Aiemmin en ollut tainnut hänestä kuullakaan. Kyselin muilta kirjabloggaajilta vinkkejä siihen, mistä kirjasta Maria Vaaraan tutustuminen kannattaisi aloittaa, ja Susa suositteli Likaisia legendoja. Kuulin myös samalla, että Maria Vaaran tyttäreltä ilmestyy syksyllä esikoisromaani ja luenkin tällä hetkellä Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä.

Likaiset legendat on kaunistelematonta ja kiivasta kuvausta siitä, kun todellisuuden ja kuvitelman raja-aita romahtaa. Maria haluaisi olla pienen pieni, hän kieltäytyy olemasta aikuinen, ja hänen mielensä pakenee maailmaan, jossa oleilevat muun muassa Paavali ja Neitsyt-Maaria. Irralliset kuiskivat myös jatkuvasti Marialle eivätkä suostu jättämään häntä rauhaan. Todellisuus ja harha sekoittuvat sulavasti toisiinsa ja ensin lukijana oli vaikea tajuta, kumpi on kumpaa. Jonkinlaisia todellisuuden säikeitä kuitenkin tavoitin ja muodostin mielikuvan siitä, mikä tapahtui Marian pään sisällä ja mikä muuten.

Minun mielestäni kukaan, jolla ei ole omakohtaista kokemusta tietystä mielenterveyden häiriöstä, ei voi päästä kyseisen sairauden ytimeen. Kirjojen kautta perehtyminen voi tuoda vain teoreettisen tietämyksen sairauden oireista, mutta se ei ikinä voi kertoa täysin, millaista on elää jonkin sairauden kanssa. Niin kuin Likaisissa legendoissakin todetaan: Mielisairaala, se on oma maailmansa, johon ei pääse oikein sisälle ellei itse ole mielisairas. En tietenkään voi sanoa tietäväni Maria Vaaran tavoittaneen kirjassaan skitsofrenian sisimmän, mutta totean silti uskovani, että tämän paremmin skitsofreniaa ei voi kuvata.

- Irralliset, eihän Paavali ole kuollut? Tulihan hän vielä takaisin.
- Johannes, olen kadottanut kukkasormivauvani. Asun sinun kanssasi. Elina? Maaria kivitalossaan. Paavali siunaa. Ei ole kirkkoja Johannekselle ja minulle. Ei voi mennä synagoogaan. Kylän naiset. Samarialaiset. Johanneksen lasta ei oteta. Etsin. Ei koskaan. Johanneksen käsi. Minun käteni.
En jaksa, en halua etsiä sitä.
Irralliset ovat täällä, täällä junassa. Ne voivat panna minut huutamaan. En halua, että ne pakottavat Marian riisuutumaan. En tahdo. 

En ihan tiedä, miksen pitänyt teoksesta vielä enemmän. Ehkä syynä oli se, että minun oli vaikea totutella Vaaran kirjoitustyyliin. En ole tainnut ikinä aiemmin lukea näin tajunnanvirtamaista tekstiä. Psykoosin aikaisen ajattelun kuvaamiseen ajoittain sekava tajunnanvirta taitaa olla ainoa oikea tapa, mutta silti koin lukemisen välillä hieman vaikeaksi.

Osallistun kirjalla Mental cases - ja Mieleni on rajaton -haasteisiin.

Likaisista legendoista on kirjoittanut myös Susa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

kannen kuva: Istockphoto

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 2013 Gummerus 281 s.
lainattu kirjastosta

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? Olen ollut naimisissa kuusi ja puoli vuotta ja raskaana viisi kertaa, joista yksi meni puolenvälin jälkeen kesken, eikä minulla ole lainkaan toivoa, että jaksaisin seuraavat viisitoista vuotta. Kyllä se menee äkkiä ohi, sanovat vanhat perheenäidit, jotka ovat oman kiirastulensa kestäneet.

Vilja ja Aleksi haaveilevat isosta lapsikatraasta, mutta lapsia saisi silti tulla muutama vähemmän kuin heidän perheissään oli, alle kymmenen yli kymmenen sijaan. Vilja kuitenkin tulee raskaaksi niin helposti, ja jälleen kerran Vilja ja Aleksi ovat sairaalan ultraäänessä. Tällä kertaa lääkäri tulee kertomaan uutisia, jotka saattavat olla liikaa Viljan kannettavaksi. Seurapuhuja saarnaa, miten Jumala on ennakkoon määritellyt kaikille perheille oikean lapsiluvun. Lapset ovat Jumalan lahja. Uupumuskin on vain kestettävä, eikä se ole syy estää vauvojen tulemista. Entä sitten, kun Viljan kestämiskyky on jo rajamailla, oikeastaan ylitettykin? Mitä sitten?

Tavallisen kerronnan ohella teoksessa on vanhoillislestadiolaisuutta uskonnollisena liikkeenä pohtivia blogikirjoituksia. Ne sopivat mielestäni romaanin osaksi hyvin, sillä ne toivat esille niitä kysymyksiä, jotka ovat osa Viljan ja Aleksin arkeakin. Myönnän, että minulla ei ole paljoakaan tietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu on tietenkin fiktiota, mutta silti se on tärkeä ja tarinaltaan vahva teos.

Pauliina Rauhala kirjoittaa vakavasta aiheestaan kauniisti ja koskettavasti. Olen lukenut jonkin verran muiden Taivaslaulu-bloggauksiin tulleita kommentteja, ja niistä tiedän, että todellistenkin vanhoillislestadiolaisten äitien voimavarat vaihtelevat. Minulla itselläni ei ole yhtäkään lasta, ja tulevaisuudesta en vielä tiedä. Silti tiedän jo, että minun jaksamiseni ei riittäisi suureen lapsikatraaseen. Minusta on ihailtavaa, että joidenkin äitien voimavarat riittävät, mutta on myös luonnollista, että jotkut uupuvat. Niinhän tilanne on niissäkin perheissä, joissa on pienempi lapsiluku. Ihmiset ovat yksilöitä, ja kaikki eivät vain toimi samalla tavalla.

Taivaslaulu on riipivä ja haikea kertomus. Välillä luin Rauhalan sanoja kyyneleiden läpi, sillä ne koskettivat, vaikka varsinaista samaistumispintaa niissä ei minulle olekaan. Taivaslaulun Vilja ja Aleksi ovat hyvin uskottavasti kirjoitettuja henkilöitä. Voisin melkein kuvitella heidän olevan olemassa. Heillä on menneisyys, jota avataan kirjan takaumissa, ja nykyisyys. Lukiessa toivoin, että heillä on myös tulevaisuus.

Viljan ja Aleksin tarina meni suorinta reittiä sydämeeni. Olen lukenut yhden vuoden vaikuttavimmista kirjoista.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Omat polut - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia, Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Unni lukee, Kirjavalas, Luettua elämää, Lukukausi, Leena Lumi, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Lillin kirjataivas, Aamunkajon lukukokemukset, Ilselä, Sinisen linnan kirjasto, Voimalantie, Kirjasfääri, Villasukka kirjahyllyssä, Lue, ihminen!, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, Suoria sanoja ja pehmoilua, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Kulttuuri kukoistaa, Kirjabrunssi ja Oisko tulta?

Taivaslaulu on viides lukutaitokampanjan aikana lukemani kirja. Vielä yksi noista viidestä on bloggaamatta, sillä bloggaustahtini ei oikein ole pysynyt lukutahtini perässä. Yliopistoarki on alkanut myös kunnolla tällä viikolla, ja olen jo todennut, että minulla on syksyn aikana paljon tekemistä. Blogini saattaa ajoittain olla tavallista hiljaisempi, sillä hyvin todennäköisesti en ehdi lukea niin paljon kuin yleensä, vaan aikani kuluu muun muassa esseetä ja seminaaritöitä kirjoittaessa. Toisaalta olin viime lukuvuonnakin aika taitava löytämään yllättävän paljon lukuhetkiä, joten toivottavasti ehdin lukeakin. Niin moni houkutteleva kirja odottaa minua, että onhan minun ehdittävä.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa 2013 Gummerus 350 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Arianna yritti peittää pettymyksensä, kun mies hyvästeli hänet hillityillä poskisuudelmilla ja astui ulos rappukäytävään. Mies painoi hissin nappia ja kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin.
- Mitä Angelon kysymykseen tulee, niin et sinä Sveitsiä muistuta. Sinä olet Suomi. Samaan aikaan villi ja puhdas, suora ja kuitenkin salaperäinen. Vaatii muilta paljon ja itseltään vielä enemmän. Ja juuri kun sitä luulee oppineensa suunnistamaan lumisessa maisemassa, revontulet häikäisevät kauneudellaan ja mies ymmärtää, ettei ole ymmärtänyt mistään mitään. Ja on siitä vielä onnellinen.

Luin muutama kuukausi sitten Vera Valan Kuolema sypressin varjossa -esikoisdekkarin. Ihastuin kirjan tunnelmaan, viihdyttävyyteen ja Italian kuvailuun. Jännittävyyttäkin kirjassa oli juuri sopivasti. Olin valinnut Arianna de Bellis tutkii -sarjan aloitusosan lukemisajankohdan juuri sopivasti, sillä toista kirjaa ei tarvinnut kauan odotella. 

Parlamentaarikko Anna Lucarelli palkkaa Arianna de Bellisin tutkimaan Laura-siskonsa elämää, koska Anna epäilee, ettei Lauralla ole kaikki hyvin. Laura on assyriologian apulaisprofessori La Sapienza -yliopistolla ja ympäristöaktivisti, joka vastustaa Italian ja Ranskan välistä luotijunaratunnelia. Lauran pitäisi pian saada ylennys assyriologian professoriksi, mutta Laura murhataan ensin, eikä Arianna saa sisäisiltä syytöksiltään rauhaa. Vaikka Anna kieltää tutkimusten jatkamisen, Arianna kokee velvollisuudekseen selvittää tapausta. Kun Arianna jututtaa Lauran lähipiiriä ja kollegoita yliopistolla, hän huomaa, että monella olisi motiivi Lauran murhaan. 

Ensimmäistä kirjaa lukiessani pidin Ariannan salaperäistä menneisyyttä kiinnostavana sivujuonena. Tässä kirjassa Ariannan menneisyydestä kerrotaan enemmän, mutta nyt olinkin paljon kiinnostuneempi pääjuonesta kuin Ariannan menneestä elämästä. Vasta loppua kohden aloin kiinnostua jälleen Ariannan menneisyydestä. Toisaalta tämä varmaankin johtuu siitä, että pidin tämän kirjan pääjuonta jännittävämpänä ja kiinnostavampana kuin ensimmäisen osan.

Kostossa ikuisessa kaupungissa murha ei tapahdu kirjan ensisivuilla vaan murhatuksi joutuva Laura on aluksi elossa. Näin lukija pääsee paremmin tutustumaan Lauran persoonaan, mutta ainakin minä varoin kiintymästä Lauraan liikaa, koska tiesin etukäteen hänen kohtalonsa. Muuten Laurasta olisi voinut tulla yksi suosikkihenkilöistäni kirjassa, sillä hän on ihminen, jonka mielelläni tapaisin myös oikeassa elämässä.

Lukija pääsee myös kurkistamaan murhaajan pään sisälle, mikä on melko ahdistava kokemus. Eläimiin kohdistuva väkivalta saa minut voimaan pahoin, joten murhaajan perheen hamsterien kohtalo sai minut hetkeksi keskeyttämään kirjan lukemisen. Keräsin voimia ja luin kohtauksen mahdollisimman nopeasti, sillä en halunnut antaa itselleni liikaa aikaa ajatella. Eiväthän ne ole todellisia eläimiä, ne ovat vain sanoja fiktiivisessä kertomuksessa. Mutta kun olen uppoutunut kirjan maailmaan, tällainen järkeily ei paljon auta.

Epäilyttäviä henkilöitä kirjassa riittää niin kuin hyvässä dekkarissa kuuluukin. Minulla oli omia epäiltyjä kirjan aikana, mutta Vala onnistui lopussa yllättämään. Itse asiassa hieman olin miettinyt, josko murhan motiivi olisi sellainen kuin oli, mutta silti olin väärillä jäljillä. Dekkarina kirja on siis varsin onnistunut.

Rakastan yliopistomaailmaan sijoittuvia kirjoja. Kosto ikuisessa kaupungissa kuvaa vieläpä hyvin mielenkiintoista ainetta eli assyriologiaa, Lähi-idän ja lähialueiden kansojen muinaista historiaa tutkivaa tiedettä. Nautin suuresti siitä, miten kirjan assyriologia-asiantuntijat kuvasivat varsinkin Hammurabin lakia. Tällaiset pienoiset historiakuvaukset antavat lukijalle levähdysaikaa ja nautittavalla tavalla myös uutta informaatiota.

Kirjassa on lisäksi ripaus romantiikkaa. Jännittävän juonen, kesäisen Italian ja pienoisen romantiikan yhdistäminen tekee Kosto ikuisessa kaupungista -dekkarista erinomaisen kirjan luettavaksi kesäpäivänä. Kirjan kiinnostavuudesta kertoo omaa kieltään se, että ahmin kirjan vajaassa vuorokaudessa. En malttanut lukea minulla kesken ollutta kirjaa ensin loppuun, vaan oli pakko alkaa lukea Valan uutukaista torstai-iltana.

Suosittelen kurkkaamaan myös Vera Valan blogia, joka on valloittava kuvapäiväkirja elämästä Italiassa. Haaveilen joskus pääseväni uudestaan Italiaan, joten Valan blogia on todella kiehtovaa seurata, vaikka Italia-kuumetta se kyllä pahentaa.

Vera Valan toisen Arianna de Bellis tutkii -dekkarin on lukenut myös Maria. 

****+

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

                                                                    kuva: Gummerus

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen 2013 Gummerus 223 s.

Heti kun ensimmäistä kertaa kuulin kirjasta Kirsi Hietasen arvostelun ansiosta, minusta tuntui, että tämä voisi olla juuri minun kirjani. Varasin tämän heti siis kirjastosta ja kuukauden jouduin kärsivällisenä odottamaan. Olen jo kerran ehtinyt Yöpunaista höyhentä hypistellä kirjakaupassa, mutta päädyin kuitenkin laittamaan sen takaisin hyllyyn. Eilen hain varaamiani kirjoja kirjastosta, ja tämä oli yksi saapuneista. Nina Hurman esikoisromaani menikin heti lukupinoni päällimmäiseksi.

Rouge ei saanut kättään vapaaksi, sillä Gustafsson piti siitä lujasti kiinni ja kipusi katseellaan käsivartta pitkin. Gustafssonin vasen silmä oli tummanruskea ja oikea vaaleanruskea, lähes kellertävä.
"Ette kai te halua mitään paheellista laulajatarta teidän ravintolaan", Rouge ihmetteli silmät pyöreinä. Toivon ja Heikin nyreät ilmeet eivät jääneet häneltä huomaamatta. 
"Päinvastoin. Pahe tekee parhaan illan." Hän kosketti huulillaan Rougen kämmenselkää. 

Rouge, arkisemmin Saimi, työskentelee päivisin hattumyyjänä, mutta muuntautuu iltaisin vietteleväksi jazzlaulajaksi. Helsingin pirtukuningas Guld-Gusti täyttää vuosia ja pyytää Rougea laulamaan syntymäpäiväjuhlilleen. Guld-Gusti jää kuitenkin ikuisesti viisikymppiseksi, sillä hänet murhataan omissa syntymäpäiväjuhlissaan. Rougen Toivo-veljellä on ollut hankaluuksia Guld-Gustin kanssa, ja Toivo vangitaan epäiltynä murhasta. Rouge on nähnyt murhapaikalla epäilyttävän miehen, mutta poliisit luulevat hänen vain yrittävän suojella veljeään. Rouge alkaa selvitellä yhdessä veljensä ystävän Heikin kanssa mahdollisen murhaajan henkilöllisyyttä. Rougen nuuskiminen ei kuitenkaan kaikki miellytä, ja Rougen tielle alkaa hiipiä vaaroja.

Olisin pitänyt kirjasta vähemmän, jos sen tapahtuma-aika olisi eri. Toisaalta silloin kirja olisi ollut muutenkin aivan erilainen, joten tuskin tällaista jossittelua kannattaa tehdä. 1920-luvun Helsinki valloitti minut, ja Hurman johdattelemana kuuntelin jazzia Helsingin salakapakoissa. Kieltolaki on voimassa, mutta eivät ihmiset paljon jaksa välittää laista, jota Korpelan sanoin jotkut pääpuolet ovat olleet säätämässä.

Murhan motiivi on erilainen kuin monissa muissa dekkareissa. Motiivi sopii myös kirjaan todella hyvin, joten Hurma on onnistunut siinä suhteessa kiitettävästi.

En missään vaiheessa pusertanut kirjaa rystyset valkoisina siksi, että olisin jännittänyt niin paljon, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yönpunainen höyhen ei todellakaan ole lukemieni dekkareiden jännittävimmästä päästä, mutta todella viihdyttävä lukukokemus se kuitenkin oli. 

Kirjan eroottinen vivahde on yllättävän rohkea. Ei tässä ihan niin pitkällä olla kuin Milja Kauniston Synnintekijässä, joka on tähän mennessä riettain lukemani historiallinen romaani. Hurman kirjassa erotiikka on sensuellimpaa, mutta asioista puhutaan kuitenkin niiden oikeilla nimillä ja varsinkin kirjan loppupuolella oleva kohtaus, jossa Rouge ja Korpela vihdoinkin saavat himolleen täyttymyksen, on poikkeuksellisen rohkeasti kuvattu.

Sen verran kiinnostusta Hurman esikoisromaani minussa onnistui herättämään, että aion lukea Nina Hurman tulevatkin kirjat. Ehkä niihin ihastun oikein kunnolla, sillä kaikki oikein hyvän kirjan ainekset Yönpunaisessa höyhenessäkin jo oli. Olisin odottanut ehkä hieman jännittävämpää juonta, joka olisi voinut tehdä kirjan lukemisesta vielä nautinnollisempaa.

Kirjan kansi on valittu taitavasti. Se sopii loistavasti kirjan tunnelmaan. On se myös valloittavan kaunis.

1920-luvun Helsingissä ovat kirjan sivuilla käväisseet ainakin Kirsi, Morre ja Karoliina.

*** 1/2

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012 Sivumäärä: 359

Tuntematta täydellisesti ihmisen henkilökohtaista historiaa oli vaikea päätellä kuinka pitkälle tämä oli valmis menemään puolustaakseen omaisuuttaan, omaisuutenaan pitämäänsä ihmistä tai vaikkapa asemaansa yhteiskunnassa. Logiikka oli olennainen osa vain teoreettisen filosofian oppikirjoja, ei todellista elämää.

Arianna de Bellis on nuorena leskeksi jäänyt nainen, jolla on mystinen menneisyys sekä suomalaisia sukujuuria. Arianna ei kestä olla joutilaana, joten hän on suostunut etsivätoimiston osakkaaksi. Kyseinen etsivätoimisto saa selvitettäväkseen Amerikasta lähtöisin olevan Lily Montgomeryn murhan. Kaunis Lily ei ollut Tolfassa suuressa suosiossa, ja kylässä on monta ihmistä, joilla olisi ollut murhaan motiivi. Syyllisen selvittäminen ei ole siis helppo tehtävä. Kuitenkin Arianna pian huomaa olevansa liian lähellä murhan ratkaisua, sillä hän on lähellä liittyä Lilyn seuraan hautausmaan multiin. Jännityksen lisäksi kirjaan mahtuu myös romantiikkaa, joten voin taata, ettei lukija kyllästy tähän dekkariin.

Minulle ainakin oli uusi kokemus lukea suomalainen dekkari, joka sijoittuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Vai voiko monta vuotta Italiassa asuneen kirjailijan teosta kutsua suomalaiseksi? No minä kutsun ainakin. Tietenkin Valan eläminen Italiassa näkyi kirjassa. Se ei vaikuttanut kirjalta, jonka olisi kirjoittanut vain Italiassa vieraillut ja Italiasta lukenut ihminen. Kuolema sypressin varjossa sai minut haluamaan entistä enemmän takaisin Italiaan vielä jonakin päivänä. Ainoasta vierailustani tuohon ihanaan maahan on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta vielä joskus minä Italiaan palaan ihan varmasti. Kirjan tapahtumapaikka oli siis yksi asia, josta tässä pidin.

Minä en ainakaan arvannut Lilyn murhaajaa ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Toisaalta minusta tuntuu, että olen harvinaisen huono huomaamaan vihjeitä murhaajasta ja päättelemään murhaajaa niistä. Silti sanoisin, että Vala osasi hienosti istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemeniä monia kirjan henkilöitä kohtaan. Sehän dekkarikirjailijan tarkoituksena onkin.

Jos seuraavassakin lukemassani dekkarissa, tapetaan kissa, alan kiljua tai todennäköisemmässä tapauksessa itkeä. Olen lukenut viime aikoina aivan liikaa kirjoja, joissa kissoille on käynyt pahasti. Olen tästä jo aiemminkin valittanut, mutta en tiedä, miksi dekkaristeille on niin yleistä laittaa murhaaja tappamaan viaton kissa. Minusta vain tuntuu sellaisen lukeminen niin pahalta.

Kaksi perhosta lensi tien yli toisistaan huumaantuneina. Arianna jarrutti pehmeästi ja päästi keltasiipiset rakastavaiset tien toiselle puolelle lemmiskelemään. Hän avasi ikkunan, ja kesäinen keskipäivä tulvahti autoon sirkkojen sirityksen ja viikunapuun makean tuoksun mukana.

Paikoittain kirjan kieli oli mielestäni todella kaunista. Pidin siitä, miten lukijan huomio kiinnitettiin pieniin yksityiskohtiin esimerkiksi luonnossa. Harvoin dekkaria lukiessa kohtaa niin hienoa tunnelmointia kuin Valan esikoisteoksessa. Kirja sai minut muistamaan, miksi kirjoja kannattaa lukea välillä myös suomen kielellä. Kielen kauneutta ei ole niin helppo arvostaa, jollei kyseistä kieltä puhu äidinkielenään. Ehkä Kuolema sypressin varjossa -kirja innostaa minua lukemaan edes hieman tavallista enemmän suomenkielistä kirjallisuutta.

Kirjassa paljastettiin juuri sen verran Ariannan menneisyydestä, että jäin kaipaamaan lisää informaatiota. Luultavasti ja toivottavasti sitä on luvassa seuraavissa Ariannasta kertovissa kirjoissa. En malttaisi odottaa sarjan toista osaa, sillä aion ehdottomasti lukea Arianna de Bellis tutkii -sarjan muutkin osan sitten, kun ne ilmestyvät. Olen iloinen siitä, miten monta seuraamisen arvoista esikoiskirjailijaa olen löytänyt jo tänä vuonna, vaikka vuoden kolmas kuu on vasta aluillaan.

Valloitan tällä kirjalla Italian.

Uuteen dekkarilupaukseen ovat lisäkseni tutustuneet muun muassa Booksy, Norkku, Leena Lumi
 ja Amma.

****

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013 Sivumäärä: 308
 
Kaksi suomalaisen esikoiskirjailijan teosta perätysten. Tämä on minulta melkein jo jonkinlainen saavutus.

Kirja alkaa kertomuksesta, miten ylhäinen neito Beatrix lankeaa englantilaisen miehen käsivarsille ja tulee raskaaksi hänelle. Kirjan jatkuessa selviää, miten Beatrixin hairahdus liittyy muuhun juoneen. Tämän jälkeen alkaa toinen osa, joka kertoo Olavi Maununpojan opinvuosista Pariisissa. Tulevan papin ei ole helppoa pitää ajatuksiaan ja tekojaan synnittöminä. Vaikeuksia tuottaa muun muassa hieman liiankin läheinen ystävyys toisen studiosuksen, Miraclen, kanssa.

Synnintekijä on hyvin rietas keskiajan kuvaus. En muista lukeneeni toista historiallista romaania, jossa seksi ja himot olisivat näin suuri osa kirjaa. Synnintekijä on myös erittäin lahjakas kuvaus keskiajan Euroopasta. Olen myös käsittänyt, että Kaunisto on perehtynyt keskiajan historiaan, joten kuvaus on varmaankin myös autenttinen.

Naiset ovat Olavi Maununpojalle, tulevalle papille, syntisiä olentoja, jotka houkuttelevat miehiä kiusaukseen. Miracleella on kuitenkin kyseenalaistavampi suhtautuminen perisyntiin:

"Entä Aatami? Lankesiko hän Eevan tahdosta vai omasta tahdostaan?"
"Eevan tahdosta! Nainen on syy perisyntiin", olin huutanut ensin, mutta Miracle oli hymyillyt tyytyväistä hymyään. 
"Sehän tarkoittaisi vain että naisen tahto on miehen tahdon yläpuolella ja että Jumala halusi miehen seuraavan naisen tahtoa", hän sanoi. "Se tulkinta sopii kyllä minulle."

Kirjan suurin paljastus oli jo hyvissä ajoin ennen loppua, eivätkä viimeiset vajaa sata sivua tuottaneet enää suuria yllätyksiä. Tätä paljastusta en kyllä osannut arvata.

En täysin tiedä, miksi kirjan päähenkilöksi on täytynyt valita aito historian henkilö. Eiköhän täysin fiktiivinen henkilö olisi käynyt yhtä hyvin. 

Synnintekijä aloittaa Olavi Maununpojan vaiheista kertovan kirjasarjan. Kirja oli lupaava aloitus sarjalle, ja Kaunisto on ehdottomasti muistamisen arvoinen esikoiskirjailija.

Jollei kestä roisia kieltä, tätä kirjaa ei voi suositella. Ehkä tämä voi olla myös shokki perinteisten historiallisten romaanien ystäville. Minä pidin Synnintekijän tuomasta lukukokemuksesta, mutta en ole täysin varma, kenelle tätä kirjaa suosittelisin. Kokeilla kannattaa, jos yhtään kirja herättää kiinnostusta.

Keskiaikaisessa Ranskassa ovat vaeltaneet minun lisäkseni ainakin Elma Ilona, Ahmu, Lukuneuvoja, Kirsi ja Annika K.

****-

Johannes Lahtinen: Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Johannes Lahtinen: Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013 Sivumäärä: 175

Luen nykyään hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Alku oli ensimmäinen suomalainen kirja tänä vuonna ja samalla ensimmäinen lukemani kirja, joka on ilmestynyt vuonna 2013. En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut suomalaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan, jollei lasketa mukaan satunnaisia tenttikirjoja. Tiedän, että minun pitäisi parantaa tapani, mutta silti aina jotenkin automaattisesti suuntaan kirjastossa englanninkielisten romaanien hyllyrivistöille.

Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina on erittäin tiivistetty kertomus ihmislajin kehityksestä siihen, mitä olemme nykyään. Yksi luku kertoo, miten raha syntyi ja toinen taas kuvailee lain syntyä. Kirjassa on myös henkilö, joka suhtautuu kriittisesti yhteiskunnalliseen kehitykseen, nimittäin Aatami.

- Älkää kiusatko minua! Aatami kiljaisi. - Minä yritän kertoa teille, että maailma on muuttunut. Se ei ole enää se sama viaton luonnontila jossa minä vartuin. Ihmisellä on käsissään liian vaarallisia voimia! Ihminen ei voi enää toimia hetken oikkujen ja päähänpistojen mukaan. Nykyaikana ihmisen on tuon tuosta pysähdyttävä harkitsemaan. Ei sitä ennen vanhaan niin tarvinnut, kun emme pahaa osanneet tehdä! Nyt ihminen raivostuu toiselle, tarttuu kirveeseen kun se sattuu siinä käden ulottuvilla olemaan, ja jälki on aivan kammottavaa. Mahdollisuus pahaan on asettunut ihmiseen ilman pyyntöä, eikä sitä saa enää takaisin.

Kirja saa pohtimaan, onko kaikki kehitys vain hyvästä. Kirjan vastaus, ainakin jos Aatamia kuunnellaan, tuntuu olevan, että ei. Esimerkiksi kuvaus siitä, miten setä X&Y:lle mikään muu ei enää ole tärkeää kuin raha, on raastavan realistista. Vaikka setä X&Y:llä on rahaa riittämiin, hän ei enää raaski ostaa mitään vaan ompelee rahat vaatteisiinsa ja kulkee esittelemässä, miten rikas hän on.

En ole mikään evoluution asiantuntija, mutta en usko aivojen kehittyneen niin nopeasti, että niiden laajeneminen aiheutti ihmisille kipua. Pakkohan tässä kirjassa evoluutio oli kuvata nopeammin kuin se on tapahtunut. 175 sivuun ei mahdu paljon. Lahtinen on ryhtynyt melko kunnianhimoiseen tehtävään tiivistäessään todella pitkän ajan alle kahteensataan sivuun. Melko hyvin hän yrityksessään mielestäni onnistui.

Todennäköisesti luen, jos Lahtiselta ilmestyy vielä tulevaisuudessa kirjoja. En pitänyt Alkua loistavana, mutta silti halusin lukea sen nopeasti loppuun. Hyvästä ideasta annan plussaa.

Monessa blogissa Johannes Lahtisen esikoiskirjaa ei vielä ole ehditty lukea, mutta ainakin Jori ja Minna ovat ihmiskunnan historiaan tutustuneet.

***