Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Päällyksen suunnittelu: Piia Aho

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt 2007 Otava 315 s.
lainattu kirjastosta

Äiti julkaisi syksyn alun päiväkirjamerkintäni osana omaa kirjaansa. Kun Kastaja sai tietää sen, hän oli kuohuksissaan. Miten äitini saattoi käyttää oman tyttärensä intiimiä päiväkirjaa sillä tavalla hyväkseen. Olin vielä silloin sen verran lamaantunut ja epävarma etten oikein uskaltanut nauraa Kastajan jutuille. Kuuntelin vain hiljaa. Hän puhui siitä jatkuvasti, taukoamatta, ja muistutti minua miten juuri hän oli viimeinkin pelastanut minut kaikelta pahalta, hän se oli kirkastanut ruumiini ja sieluni, irrottanut minut entisestä yhdentekevästä ja vahingollisesta elämästäni. Nyt olin Ruut, Kastajan oma.

Jasmin on kiltti tyttö, joka harrastaa muun muassa cheerleadingia. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän kohtaa Lindan, kokeneen ja ilman rajoja kasvaneen ikätoverinsa. Jasmin alkaa lintsata ja lopettaa hänelle ennen rakkaat harrastukset. Linda istuttaa haaveensa pääsystä Miamiin myös Jasminin mieleen, ja tytöt alkavat työskennellä lemmikkieläinliikkeessä saadakseen kokoon matkarahat. Jasminin ja Lindan uusi työpaikka on kuitenkin muutakin kuin ulkoapäin näyttää, ja he ajautuvat osaksi nuoria tyttöjä hyväksikäyttävää seksibisnestä. Jo kirjan alussa Jasmin kertoo olevansa kadonnut, ja Jasminin tarinaa aletaan kertoa pääosin takautumien avulla. Kirjassa on kolme kertojaa: Jasmin, Jasminin äiti ja Randi, Lemmikkikaupan todellisesta ansiokeinosta hämmentynyt työntekijä.

Olen lukenut Anja Snellmanilta aiemmin yhden kirjan, Ivana B.:n. En ole rakastunut Snellmanin kirjoitustyyliin, mutta hän osaa valita todella puhuttelevia aiheita. Lemmikkikaupan tytöt herätti kiinnostukseni siitä lukemieni bloggauksien ansiosta ja sijoittuihan kirja myös Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -äänestyksessä sijalle 84. Tiedän lukevani jatkossakin Snellmanin tuotantoa, sillä aiheet kiinnostavat ja saatanhan vielä joskus lukea Snellmanin teoksen, joka on minulle täysosuma.

Pidin siitä, että tarinaa kerrotaan osittain Jasminin, sieppauksen uhrin, näkökulmasta. Kuitenkaan tarina ja henkilöt eivät tulleet kovin lähelle eikä teos ollut niin koskettava ja satuttava kuin aiheen puolesta olisi voinut ajatella. Tarinan olisi voinut mielestäni kertoa vain äidin ja tyttären katsantokannoista. Randin osuuksia lukiessani odotin, milloin pääsen taas lukemaan Jasminin koettelemuksista ja äidin surusta. Nyt tuntui siltä, että kirjailija olisi halunnut mukaan mahdollisimman monta tapaa nähdä tapahtumat, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Kaksi kertojaa olisivat ehkä tehneet romaanista ehjemmän kokonaisuuden.

Jasminin äiti tuntui liiankin hyväuskoiselta. Jasminin cheerleading-joukkueen valmentaja soitti äidille kerran ja kysyi, miksi lahjakas tyttö lopetti yhtäkkiä harrastuksensa. Äiti uskoi yhtään kyseenalaistamatta Jasminin epäuskottavan tekosyyn. Kaipa tähän vaikutti äidin kiireet ja halu ummistaa silmät ongelmilta. Tällainen käytös on varmaan mahdollista, mutta minusta kyseinen kohta vaikutti hyvin oudolta.

Jasmin joutuu aikuistumaan liian nopeasti. Linda nauraa Jasminin lapselliselle yöpuvulle eikä Jasmin kehtaa myöntää olevansa kovin kokematon ja nauttivansa cheerleading-harrastuksestaan. Yhtäkkiä Jasminin entiset kiinnostuksenkohteet tuntuvat kovin epäkypsiltä. Jasminin työskennellessä Lemmikkikaupassa rajat haihtuvat, kunnes niitä ei enää edes muista. Melkein huomaamattaan Jasmin ei ole enää neitsyt ja eihän ekalla kerralla tullut vertakaan. Jasminin siepannut Kastaja kokee pelastaneensa Jasminin, mutta Jasmin ja lukija ovat hyvin eri mieltä. Toisaalta ei ole selvää, haluaako Jasmin enää edes kotiin.

Ihmettelin, miten Jasmin voi tietää niin paljon siitä, mitä hänen kotimaahansa jääneille läheisille tapahtuu. Hän on lukenut äitinsä kirjan, mutta tuskinpa siinä kaikkia Jasminin kerrontaosuuksien tietoja kerrotaan. Ehkä Jasminin kaikkitietävyys johtuu seikoista, jotka avoimeksi jäävä loppu antaa lukijan itsensä pääteltäviksi.

En ensin edes tajunnut olevani jo epilogissa ja kummastelin, kun yhtäkkiä huomasinkin lukevani prostituution historiasta. Historiaosuus tuntui hyvin irtonaiselta osuudelta. Sitten katsoin luvun alkua ja ymmärsin lukevani jälkisanoja. Lopun selostus seksikaupan historiasta toi tietooni kiinnostavia faktoja, mutta silti en kokenut sitä täysin tarpeelliseksi osaksi kirjaa. Tosin epilogin lukemisen jälkeen on todellakin selvää, että Anja Snellman on tehnyt paljon pohjatyötä Lemmikkikaupan tyttöjä varten.

Muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit, Mitä eniten haluat, Ankin kirjablogi, Olipa kerran kirjablogi, Morren maailma, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kuuttaren lukupäiväkirja, Sivulliset, Kaukana kaikesta pahasta, Kujerruksia, Rakkaudesta kirjoihin, Vinttikamarissa, Kesämökin kirjahylly, kirjan luin..., Kirjakepponen, Insinöörin kirjahylly, Keittiön pöydän ääreltä, Tea with Anna Karenina, Booking it some more, Luettua ja Student's bookdiary.

Cormac McCarthy: The Road

Cormac McCarthy: The Road 2006 Alfred A. Knopf 241 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tie)
lainattu kirjastosta

Nobody wants to be here and nobody wants to leave. He lifted his head and looked across the fire at the boy. Then he looked at the man. The man could see his small eyes watching him in the firelight. God knows what those eyes saw. He got up to pile more wood on the fire and he raked the coals back from the dead leaves. The red sparks rose in a shudder and died in the blackness overhead. The old man drank the last of his coffee and set the bowl before him and leaned toward the heat with his hands out. The man watched him. How would you know if you were the last man on earth? he said.
I dont guess you would know it. You'd just be it.
Nobody would know it.
It wouldnt make any difference. When you die it's the same as if everybody else did too.

Isä ja poika vaeltavat läpi Pohjois-Amerikan. Heillä on turvanaan vain ase ja toisensa. Jotakin kauheaa on tapahtunut. Ruoka on vähissä, ja osa ihmisistä on ajautunut kannibalismiin. Heidän tielleen ei osu usein muita kulkijoita. Silloin harvoin kun he muita kohtaavat, heidän on parhaansa mukaan vältettävä tielleen sattuneita muukalaisia, sillä isä ja poika eivät voi luottaa kehenkään muihin kuin toisiinsa.

Pyysin keväällä suosituksia kesälukemiseksi, ja yhtä kirjaa minulle suositteli kaksi ihmistä. Lukuisan Laura ja Taikakirjainten Raija arvelivat, että McCarthyn Tie olisi minulle hyvä kirjavalinta, koska pidän dystopiasta. Lainasin The Roadin kesällä, mutta vasta lehtien jo putoillessa puista sain aikaiseksi tarttua kirjaan. Toisaalta sanoisin, että tämä on ehkä tunnelmaltaan teos, joka sopiikin paremmin syksyyn. 

Kirjassa ei mainita kertaakaan pojan tai isän nimeä. Heistä puhutaan muun muassa sanoilla he ja the boy. Tämä tavallaan etäännyttää lukijaa henkilöistä, mutta toisaalta tulkitsin asian niin, että The Roadissa henkilöt eivät ole tärkeintä. Teos on kuvaus siitä, miten ääriolosuhteissa elämänhalu pikkuhiljaa sammuu, mutta silti jokin saa jatkamaan eteenpäin. Onko se toivo tai usko valoisampaan tulevaisuuteen vai jokin muu? Isän motiivi on luultavasti pojan tukemisessa ja hengissä pitämisessä. Poika turvaa isäänsä, vaikka ei aina uskokaan, että koettelemuksesta voisi selvitä elossa.

McCarthy käyttää romaanissaan melko pelkistettyä kieltä. The Roadin juju ei ole myöskään vauhdikkaassa juonessa. Minulle kirjassa olennaisinta oli tunnelma. Poika miettii, kuolevatko hän ja isä. Isä vastaa kielteisesti, mutta poika ei usko isänsä sanoihin. Koko teoksen ajan tunnelma on synkkä, lohduton ja jopa ahdistava.

Kirjan kannet suljettuani jäin miettimään, mitä tapahtuu viimeisten rivien jälkeen. Toivoisin, että tulevaisuus olisi parempi, mutta kirja ei luo paljon toivoa valoisammasta huomisesta. The Road on siirretty myös valkokankaalle, mutta luulen jättäväni elokuvaversion väliin. Pidin kirjasta, mutta en varmaan halua katsoa samaa tarinaa. Arvelen, että The Road toimii kirjana paremmin enkä kaipaa uudelleen uppoamista teoksen luomaan tunnelmaan.

Muissa blogeissa: Elämää ja aspartaamia, Ajatusmaailma, Kirjamielellä, Taikakirjaimet, Morren maailma, Eniten minua kiinnostaa tie, Merkintöjä, Satun luetut, Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Kirja kirjalta, Kesämökin kirjahylly, Jos vaikka lukisi..., Nipvet ja Nulla dies sine legendo.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

kannen kuva: Istockphoto

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 2013 Gummerus 281 s.
lainattu kirjastosta

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? Olen ollut naimisissa kuusi ja puoli vuotta ja raskaana viisi kertaa, joista yksi meni puolenvälin jälkeen kesken, eikä minulla ole lainkaan toivoa, että jaksaisin seuraavat viisitoista vuotta. Kyllä se menee äkkiä ohi, sanovat vanhat perheenäidit, jotka ovat oman kiirastulensa kestäneet.

Vilja ja Aleksi haaveilevat isosta lapsikatraasta, mutta lapsia saisi silti tulla muutama vähemmän kuin heidän perheissään oli, alle kymmenen yli kymmenen sijaan. Vilja kuitenkin tulee raskaaksi niin helposti, ja jälleen kerran Vilja ja Aleksi ovat sairaalan ultraäänessä. Tällä kertaa lääkäri tulee kertomaan uutisia, jotka saattavat olla liikaa Viljan kannettavaksi. Seurapuhuja saarnaa, miten Jumala on ennakkoon määritellyt kaikille perheille oikean lapsiluvun. Lapset ovat Jumalan lahja. Uupumuskin on vain kestettävä, eikä se ole syy estää vauvojen tulemista. Entä sitten, kun Viljan kestämiskyky on jo rajamailla, oikeastaan ylitettykin? Mitä sitten?

Tavallisen kerronnan ohella teoksessa on vanhoillislestadiolaisuutta uskonnollisena liikkeenä pohtivia blogikirjoituksia. Ne sopivat mielestäni romaanin osaksi hyvin, sillä ne toivat esille niitä kysymyksiä, jotka ovat osa Viljan ja Aleksin arkeakin. Myönnän, että minulla ei ole paljoakaan tietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu on tietenkin fiktiota, mutta silti se on tärkeä ja tarinaltaan vahva teos.

Pauliina Rauhala kirjoittaa vakavasta aiheestaan kauniisti ja koskettavasti. Olen lukenut jonkin verran muiden Taivaslaulu-bloggauksiin tulleita kommentteja, ja niistä tiedän, että todellistenkin vanhoillislestadiolaisten äitien voimavarat vaihtelevat. Minulla itselläni ei ole yhtäkään lasta, ja tulevaisuudesta en vielä tiedä. Silti tiedän jo, että minun jaksamiseni ei riittäisi suureen lapsikatraaseen. Minusta on ihailtavaa, että joidenkin äitien voimavarat riittävät, mutta on myös luonnollista, että jotkut uupuvat. Niinhän tilanne on niissäkin perheissä, joissa on pienempi lapsiluku. Ihmiset ovat yksilöitä, ja kaikki eivät vain toimi samalla tavalla.

Taivaslaulu on riipivä ja haikea kertomus. Välillä luin Rauhalan sanoja kyyneleiden läpi, sillä ne koskettivat, vaikka varsinaista samaistumispintaa niissä ei minulle olekaan. Taivaslaulun Vilja ja Aleksi ovat hyvin uskottavasti kirjoitettuja henkilöitä. Voisin melkein kuvitella heidän olevan olemassa. Heillä on menneisyys, jota avataan kirjan takaumissa, ja nykyisyys. Lukiessa toivoin, että heillä on myös tulevaisuus.

Viljan ja Aleksin tarina meni suorinta reittiä sydämeeni. Olen lukenut yhden vuoden vaikuttavimmista kirjoista.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Omat polut - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia, Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Unni lukee, Kirjavalas, Luettua elämää, Lukukausi, Leena Lumi, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Lillin kirjataivas, Aamunkajon lukukokemukset, Ilselä, Sinisen linnan kirjasto, Voimalantie, Kirjasfääri, Villasukka kirjahyllyssä, Lue, ihminen!, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, Suoria sanoja ja pehmoilua, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Kulttuuri kukoistaa, Kirjabrunssi ja Oisko tulta?

Taivaslaulu on viides lukutaitokampanjan aikana lukemani kirja. Vielä yksi noista viidestä on bloggaamatta, sillä bloggaustahtini ei oikein ole pysynyt lukutahtini perässä. Yliopistoarki on alkanut myös kunnolla tällä viikolla, ja olen jo todennut, että minulla on syksyn aikana paljon tekemistä. Blogini saattaa ajoittain olla tavallista hiljaisempi, sillä hyvin todennäköisesti en ehdi lukea niin paljon kuin yleensä, vaan aikani kuluu muun muassa esseetä ja seminaaritöitä kirjoittaessa. Toisaalta olin viime lukuvuonnakin aika taitava löytämään yllättävän paljon lukuhetkiä, joten toivottavasti ehdin lukeakin. Niin moni houkutteleva kirja odottaa minua, että onhan minun ehdittävä.