Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö 2013 Like 253 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Heti kun kuulen, että puhelu tulee sairaalasta, yritän tyhjentää mielestäni kaiken muun paitsi kengännauhat. Lakaisen mieleni niin puhtaaksi muusta, että sinne jää tilaa tajuta se mitä on tulossa, sitten täytän äkkiä koko mielen vähäksi aikaa kengillä ja nauhoilla, ettei pelko ehdi vallata kaikkia ajatuksia ennen kuin olen kuullut mitä todella on tapahtunut. Mutta ei se aina onnistu, pelko ehtii usein ensin, se on niin nopea.
Kuoleeko äiti? Onko äiti jo kuollut? Onko äiti kuolemaisillaan? Se on aina ensimmäinen ajatus, missä tahansa sanamuodossa. Se tulee automaattisesti, on aina valmiina kun puhelin soi. Sitä ei tarvitse houkutella eikä sitä voi estää tulemasta, mutta sitä saattaa vähän viivyttää kengännauhoilla tai avainnipuilla.

Anna on äidilleen Huomenkellotyttö, joka syntyi huomenkellojen soidessa. Annan ollessa pieni Elena-äiti sairastuu mieleltään, ja Annan lapsuuden täyttävät huoli ja vastuu. Hän oppii jo varhain, miten kirjoitetaan skitsofrenia latinaksikin ja kuinka monta Diapamia äiti voi syödä vaipumatta liian syvään uneen. Kuitenkin Annalla on myös äiti, jonka kanssa voi keksiä J:llä alkavia mielikuvituksellisia eläimiä ja joka rohkaisee Annaa seuraamaan omaa polkuaan kirjailijana.

Tämän syksyn esikoiskirjailija Sarianna Vaara kasvoi kirjailija Maria Vaaran tyttärenä. Huomenkellotyttö on fiktiivinen tarina, mutta pääosin kirjan tapahtumat ovat tosia. Luin juuri ennen Huomenkellotyttöä Maria Vaaran Likaiset legendat ja väistämättä pidin kirjoja saman kertomuksen kahtena eri puolena. Sarianna Vaaran esikoisromaani kosketti vielä Likaisia legendoja enemmän. Huomenkellotytön muoto on helpompi ja sen tyylissä on eräänlaista haikeaa kauneutta. Olen nähnyt, miten vaikea mielisairaus vaikuttaa ihmiseen, joten koin kirjan myös siksi erityisen vahvasti.

En osaa sanoa milloin se alkoi. Sairaus tuli varkain, ei se tullut kertarymäyksellä, ja hyvä oli ettei tullut. Oli helpompi oppia tuntemaan se kun se tuli hiippaillen, edeten kohteliaasti ja vähän kerrallaan. Niin minä ajattelin: se eteni kuin aluksi kohtelias vieras, joka kuitenkin sitten jäi taloksi eikä suostunut lähtemään, vaikka kuinka olisi ensin pyytänyt kauniisti, sitten komentanut ja lopuksi rukoillut ja itkenyt häipymään. Ei se lähtenyt, sen kanssa piti vain tulla toimeen ja antaa sen pitää hoviaan kutsumatta. 

Pidän Sarianna Vaaran tavasta käyttää kieltä. Alussa minä-kertoja Anna on lapsi ja hän myös kuulostaa lapselta, tosin kypsältä ikäisekseen. Lapsikertojat eivät aina onnistu olemaan uskottavia, mutta Vaaran esikoisromaanissa kerronnan lapsenomaisuus onnistui hyvin. Annan hätä ja pelko on kuvattu niin hyvin, että pelko Annan äidin kuolemasta tunkeutuu lukijaankin. Huomenkellotyttö oli minulle todella koskettava lukuelämys, ja se on yksi kirjoista, joka sai välittömästi oman paikkansa sydämestäni.

"No voi hyvänen aika, skitsofreenikko-pilleristin tytär. Yksinhuoltaja ja taiteilija siihen päälle. Mieti mitkä mahdollisuudet, hirveä riski! Ja isä oli alkoholisti, ei siinä kuule ole paljon mahdollisuuksia, vaikka olisi kuinka reipas. Alkoholisti tai skitsofreenikko, jompikumpi, ja siskonsa myös. Tämä on kuule tosiasia, vaikka ei sitä tietysti toivokaan." 

Anna ei ymmärrä, miksi häntä yritetään suojella. Hän tietää jo, millaista on osastoelämä ja mitä itsemurha on latinaksi. Ei hän pelästy, vaikka hän pääsisikin yksin osastolle katsomaan äitiään. Annan pahin pelko on joutua eroon äidistään. Vaikka Annalla on raskas lapsuus ja hän joutuu aikuistumaan liian nopeasti, synkkä ennustus ei käy toteen. Anna päätyykin hyödyntämään kokemuksiaan muiden avuksi. 

Mielenterveysongelmat ovat vieläkin sairauksia, joita salaillaan ja pidetään jopa häpeällisinä. Sanoisin, että ehkä vaietuin mielenterveyden häiriöistä on skitsofrenia. Mielestäni tiedon puute lisää ennakkoluuloja ja siksi vakavista mielenterveysongelmista pitäisi tarjota riittävästi todenmukaista tietoa kaikille eikä vain niille, jotka niihin varta vasten perehtyvät. 

Tämän kirjan aion vielä ojentaa muutamalle läheiselleni luettavaksi ja olen melkein varma, että palaan Huomenkellotytön pariin vielä itsekin. Tämä kirja tunnelmineen jää vielä pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Suosittelen teosta lämpimästi aivan kaikille.

Luetut.net:issä pidettiin Sarianna Vaaran esikoisromaanista. Suosittelen lukemaan myös Menaisten sivuilta Sarianna Vaaran haastattelun.

Cormac McCarthy: The Road

Cormac McCarthy: The Road 2006 Alfred A. Knopf 241 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tie)
lainattu kirjastosta

Nobody wants to be here and nobody wants to leave. He lifted his head and looked across the fire at the boy. Then he looked at the man. The man could see his small eyes watching him in the firelight. God knows what those eyes saw. He got up to pile more wood on the fire and he raked the coals back from the dead leaves. The red sparks rose in a shudder and died in the blackness overhead. The old man drank the last of his coffee and set the bowl before him and leaned toward the heat with his hands out. The man watched him. How would you know if you were the last man on earth? he said.
I dont guess you would know it. You'd just be it.
Nobody would know it.
It wouldnt make any difference. When you die it's the same as if everybody else did too.

Isä ja poika vaeltavat läpi Pohjois-Amerikan. Heillä on turvanaan vain ase ja toisensa. Jotakin kauheaa on tapahtunut. Ruoka on vähissä, ja osa ihmisistä on ajautunut kannibalismiin. Heidän tielleen ei osu usein muita kulkijoita. Silloin harvoin kun he muita kohtaavat, heidän on parhaansa mukaan vältettävä tielleen sattuneita muukalaisia, sillä isä ja poika eivät voi luottaa kehenkään muihin kuin toisiinsa.

Pyysin keväällä suosituksia kesälukemiseksi, ja yhtä kirjaa minulle suositteli kaksi ihmistä. Lukuisan Laura ja Taikakirjainten Raija arvelivat, että McCarthyn Tie olisi minulle hyvä kirjavalinta, koska pidän dystopiasta. Lainasin The Roadin kesällä, mutta vasta lehtien jo putoillessa puista sain aikaiseksi tarttua kirjaan. Toisaalta sanoisin, että tämä on ehkä tunnelmaltaan teos, joka sopiikin paremmin syksyyn. 

Kirjassa ei mainita kertaakaan pojan tai isän nimeä. Heistä puhutaan muun muassa sanoilla he ja the boy. Tämä tavallaan etäännyttää lukijaa henkilöistä, mutta toisaalta tulkitsin asian niin, että The Roadissa henkilöt eivät ole tärkeintä. Teos on kuvaus siitä, miten ääriolosuhteissa elämänhalu pikkuhiljaa sammuu, mutta silti jokin saa jatkamaan eteenpäin. Onko se toivo tai usko valoisampaan tulevaisuuteen vai jokin muu? Isän motiivi on luultavasti pojan tukemisessa ja hengissä pitämisessä. Poika turvaa isäänsä, vaikka ei aina uskokaan, että koettelemuksesta voisi selvitä elossa.

McCarthy käyttää romaanissaan melko pelkistettyä kieltä. The Roadin juju ei ole myöskään vauhdikkaassa juonessa. Minulle kirjassa olennaisinta oli tunnelma. Poika miettii, kuolevatko hän ja isä. Isä vastaa kielteisesti, mutta poika ei usko isänsä sanoihin. Koko teoksen ajan tunnelma on synkkä, lohduton ja jopa ahdistava.

Kirjan kannet suljettuani jäin miettimään, mitä tapahtuu viimeisten rivien jälkeen. Toivoisin, että tulevaisuus olisi parempi, mutta kirja ei luo paljon toivoa valoisammasta huomisesta. The Road on siirretty myös valkokankaalle, mutta luulen jättäväni elokuvaversion väliin. Pidin kirjasta, mutta en varmaan halua katsoa samaa tarinaa. Arvelen, että The Road toimii kirjana paremmin enkä kaipaa uudelleen uppoamista teoksen luomaan tunnelmaan.

Muissa blogeissa: Elämää ja aspartaamia, Ajatusmaailma, Kirjamielellä, Taikakirjaimet, Morren maailma, Eniten minua kiinnostaa tie, Merkintöjä, Satun luetut, Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Kirja kirjalta, Kesämökin kirjahylly, Jos vaikka lukisi..., Nipvet ja Nulla dies sine legendo.