Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014 Tammi 557 s.
lainattu kirjastosta

"Sano aivan mitä haluat, mutta tässä asiassa on vain yksi, lopullinen totuus." 

Joen viskilasi oli jälleen tyhjä, vaikka hän oli vasta täyttänyt sen. Ulkona oli hämärtynyt. Kaikki muut olivat nukkumassa.
Sanomalehdessä oli sisäsivuilla julkaistu pieni uutinen, joka kertoi eläinoikeusaktivistien kiistelleen eläintutkijan kanssa. Eläintutkijan. Omasta mielestään hän tutki ihmisen näköjärjestelmää. Hänen ryhmässään jotkut tekivät kokeita terveillä koehenkilöillä, ihmisillä, mutta ketäs sellainen kiinnosti. Hänen ryhmänsä neljää tietokonemallintajaa, niitä, jotka nuorten kuvitelmissa pelastaisivat koko maailman, ei mainittu.
Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat. Vain se merkitsi, miltä ne näyttivät.
Jokainen sai ne näyttämään siltä, miltä halusi.

Alina ja Joe tapasivat Italiassa olleessa konferenssissa. He rakastuvat ja Joe muuttaa Suomeen, jonne sopeutuminen ei olekaan kovin yksinkertaista. Alinan mielestä Joe panostaa perheeseen liian vähän ja etsii tieten tahtoen huonoja puolia työstään Helsingin yliopistossa ja uudesta asuinmaastaan. Alinan ja Joen epäonnistuneesta avioliitosta jää jäljelle yhteinen poika Samuel, joka jää Suomeen äitinsä kasvatettavaksi, kun Samuelin isä palaa takaisin Yhdysvaltoihin. Vuosien päästä kun Samuel on jo aikuinen, Alina soittaa entiselle miehelleen siitä, että heidän poikansa on Yhdysvalloissa. Samuelista on vuosien saatossa tullut eläinten oikeuksien puolustaja ja Joe pitää eläinkokeita välttämättöminä tutkimukselleen.

Olen lukenut ennen Valtosen Finlandia-palkinnon voittanutta teosta ainoastaan kaksi Finlandia-voittajaa. Sofi Oksasen Puhdistus ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olivat kumpikin minulle pienoisia pettymyksiä. Finlandian voittaa usein kirja, joka ei minua aiheensa puolesta kiinnosta, joten olen yleensä jättänyt palkitut kirjat muille lukijoille. Viime vuoden lopulla Finlandian sai kuitenkin kerrankin sen oloinen romaani, että en voinut jättää kirjaa lukematta. Olin kiinnostunut Valtosen kirjasta jo keväällä hieman katalogitekstin perusteella, mutta kirja oli unohtunut syksyn saapuessa. Kuitenkin mitä enemmän kirjasta kuulin, sitä enemmän se kuulosti minun jutultani. En joutunut pettymään vaan sain jopa enemmän kuin osasin odottaa.

Etukäteen ajattelin saavani eläinkokeita tekevän isän ja eläinaktivistipojan näkemysten vastakkainasettelua. Sain, mitä odotinkin, mutta kirja on paljon muutakin. Samuelin vanhempien eron jälkeiset ongelmalliset välit leimaavat Alinan ja Joen pojan kasvua. Monessa muussakin kirjassa on tullut ilmi, miten pienet asiat vaikuttavat lopputulokseen. Jos Alina olisi suhtautunut pienen poikansa matkaan isänsä luokse suopeammin, olisiko Samuel välttynyt katkeruudelta isäänsä kohtaan? Nykyhetki ja mennyt vuorottelee kerronnassa, ja siksi syy-seuraussuhteita jää miettimään. Selittääkö mennyt nykyhetken?

Kirja on runsas aiheiltaan ja kooltaan. Silti siinä ei ole mitään liikaa. He eivät tiedä mitä tekevät on kirja siitä, miten asiat eivät ole mustavalkoisia. Se on jännitysnäytelmä ja kritiikkiä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Se kysyy, miksi ennakkoluulot voittavat terveen järjen käytön. Miksi on niin helppoa uskoa pahinta kanssaeläjistä? Se ei ole kuitenkaan liian osoitteleva ja provosoiva, vaan se herättää juuri sopivasti tunteita ja saa ajattelemaan. Luin kirjan loppuratkaisun kyyneleet silmissä.

Vaikka kirja sijoittuu melkein meidän aikaamme, teknologian kehitys on mennyt vielä pidemmälle. Joen tytär Rebecca on iAm-laitteen lumoissa, ja muutkin pitävät sitä käänteentekevänä keksintönä. Kirjasta on luettavissa myös piikkejä medikalisaatiota kohtaan. Koulussakin tunnutaan ihannoivan sosiaalisen kanssakäymisen vaivattomuutta niin paljon, että siellä ollaan valmiita hyväksymään lääkitys niille oppilaille, joilta se ei suju täydellisesti. Rebeccan trendien perässä pysymisen ja suosittuna olemisen tarve on saanut hänet altistamaan elämänsä mainostauluksi.

Minulle tämä on viime vuoden paras kotimainen. Tietenkin vielä voi tulla vastaan jokin tämän ylittänyt, mutta sellaisen teoksen olisi oltava huikea, sillä näin loistavaa teosta on vaikea ylittää. Huh, jo toinen kirja tässä kuussa, jonka jäljiltä olen häikäistynyt. He eivät tiedä mitä tekevät on runsas, upea ja puhutteleva teos.

Siinan mielestä meillä alkaa olla jo riittävästi kirjallisuutta maamme sota-ajoista, mutta meillä ei todellakaan ole yhtään liikaa kirjallisuutta tämän kirjan teemoista.
Mai Laakso kuvaa tätä kirjaksi, joka on hyvin yhteiskuntapainotteinen mutta johon on samalla saatu sisällytettyä perhetragedia, johon vaikuttavat monet eri tekijät.
Juhanin mukaan kirja täytti täydellisesti sen, mikä hänen mielestään on kirjan tärkein tehtävä: avata uusia näkökulmia.
Marile arvelee, että kirja on kaikista hänen lukemistaan kotimaisista kirjoista hengeltään kansainvälisin.
Omppu jäi kirjaa lukiessaan kaipaamaan edes muutamaa suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.
Tomi Norha hämmästeli ensin kirjan kerronnan arkisuutta mutta huomasi sitten kirjan suurimman ansion olevan se, että kirja kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia.

Anu Ojala: Pommi

Anu Ojala: Pommi 2014 Otava 348 s.
lainattu kirjastosta

- Olisiko ihan mahdoton idea, jos joskus ottaisit esille luomu- ja free range -tuotantoa? Kertoisit jotain tuotantoeläinten arjesta, kuten millaisissa oloissa eläimiä meillä pidetään, Thomas ehdotti ja pyöritteli esitenippua käsissään katsoen odottavasti Miaa. - Aihe on tärkeä...
- No jaa, en mä nyt oikeen tiedä, Mia vastasi venytellen.
- Tämä tuotantojuttu ei ole oikein mun ominta alaa. Suurinta osaa lukijoista ei taida kiinnostaa tollaset asiat, eihän ne koske tavallisia ihmisiä. Meillä ei ole monta maajussia tässä lukiossa, niin etteivät ne yleisöksi asti riitä. Mun pitää ajatella blogin parasta, Mia kohautti olkapäitään.
Thomas ei sanonut hetkeen mitään, katseli vain Miaa.
Mia kallistui Thomasista poispäin.
- Se on harmi, sillä uutta eläinsuojelulainsäädäntöä tehdään parhaillaan, ja olisi tärkeää saada mahdollisimman moni..., Thomas yritti vielä, mutta Mia keskeytti tämän.
- Vaikka olisi mitä lakijuttuja, niin en mä ymmärrä, miten tuotantoeläimet voisivat kuulua mun blogiin! Käy katsomassa, mitä ihmiset kirjoittavat sinne, niin ymmärrät ehkä vähän paremmin, mitä tarkoitan. Mä vähän epäilen, etteivät maatilojen eläimet ketään kiinnosta. Lemmikkieläimiin melkein kaikilla on jokin tatsi, Mia selitti silmät kirkkaina. 

Mia pääsee heti lukioon siirryttyään koulun lemmikkiblogin pitäjäksi. Mia on pestistä innoissaan ja on valmis hehkuttamaan koiria ja kertomaan elämästään rakkaan mopsinsa kanssa. Hän saa kuitenkin erään kommentin, jonka sanomaa ei halua uskoa todeksi. Kommentoija väittää, että mopsit ovat sairaaksi jalostettu koirarotu ja että Roosan päästämät ja Miasta hassuilta kuulostavat äänet ovatkin merkki tukehtumisen partaalla olemisesta. Mia päättää ottaa selville, mikä on totuus. 

Aluksi minua vaivasi suuresti moni kirjaan liittyvä epäuskottavuus. Päähenkilö Mia on varsin naiivi ja epäuskottavan tietämätön. Jos hän on kiinnostunut koirista ja omistaa mopsin, miten hän ei ole muka koskaan kuullut jalostetuilla koiraroduilla esiintyvistä terveysongelmista? Miten noin välinpitämätön ja eläinasioista tietämätön nuori on edes päässyt lukionsa eläinblogin pitäjäksi? Eikö muka kukaan kiinnostuneempi ja kirjallisesti lahjakkaampi ole edes yrittänyt päästä blogistiksi?

Mian rakastuminen Kimiin on myöskin kuvattu ihan liian nopeaksi. Tiedän kyllä, että murrosiässä tunteet ovat kuohuttavampia ja ihastumisetkin nopeampia, mutta silti en pitänyt kovinkaan uskottavana sitä, miten Mia on muutaman vaihdetun sanan jälkeen vakuuttunut siitä, että hänet ja Kim tarkoitettu yhteen. Mian ärsyttävyyttä lisäsi hänen uskomaton ylenkatseisuutensa monia ihmisiä kohtaan. Pommin alussa Mia tuntui niin uskomattoman rasittavalta päähenkilöltä, että meinasin keskeyttää kirjan lukemisen heti alkuunsa.

Jatkoin kuitenkin, koska olin odottanut kirjan ilmestymistä, sillä Pommi kuulosti aiheensa vuoksi kiinnostavalta. Hiljalleen totuin Miaan ja hän kypsyy henkilönä, vaikka suurimman osan kirjasta hän on todella sinisilmäinen. 

Välillä kirja etenee hieman liian kovalla vauhdilla ja rytinällä. Kaipa vain teinin kiinnostuminen eläintuotannon ongelmakohdista ei tehnyt juonta kirjailijan mielestä riittävän lennokkaaksi. Mian käsitykset asioista muuttuvat kirjan aikana totaalisesti. Tosin Mia myös näkee kirjan aikana niin kammottavaa eläinten kohtelua, ettei silmien ammolleen avautuminen ollut kovinkaan yllättävää.

Mielelläni lukisin enemmänkin nuortenkirjoja eläinten oikeuksista. Varmasti on monia nuoria, joita aihe kiinnostaa ja lisäksi Pommin lukeminen voi saada jonkun nuoren miettimään eläinten oloja tarkemmin. Aihe tekee kirjasta kiintoisan ja alkukangertelun jälkeen luin kirjan nopeasti loppuun, vaikka mielestäni aiheessa olisi ollut aineksia vielä parempaankin kirjaan. Takakannen kuvaus ekotrilleristä on varsin osuva, sillä trillerimäisyyttä kirjassa kyllä riittää, vaikka minä jäinkin kaipaamaan hieman realistisempaa lähestymistapaa aiheeseen.

Muualla: Narseskan kirjanurkkaus, Kirjaston kummitus ja Lastenkirjahylly

Laura Gustafsson: Huorasatu

kannen kuva: Tex Hänninen

Laura Gustafsson: Huorasatu 2011 Into 295 s.
lainattu kirjastosta

Kallan pitäisi lähteä töihin.
Pitäisi avata silmät.
Pitäisi nousta sängystä.
Kalla ei halua. Hän ei halua ei mitään ei koskaan ei mitenkään.
Hän haluaa kuolla.
Mutta voisi olla pahemminkin. Voisi olla niin paljon pahemminkin.
Hän ajattelee thaimaalaisiin bordelleihin huijattuja tyttöjä, joista tehtiin säyseitä ja palvelualttiita pakottamalla heidät syömään paskaa.
Hänen ei tarvitse syödä paskaa.
Hän ajattelee irakilaisia naisia, jotka ovat saaneet kivitystuomion siitä hyvästä että heidät on raiskattu.
Häntä ei nyt kivitetä.
Hän ajattelee afrikkalaisia pikkutyttöjä, joita aidsia sairastavat miehet raiskaavat, koska uskovat neitsyen parantavan sairauden.
Hän ei ole enää pikkutyttö.
Kalla avaa silmänsä, nousee ja peseytyy. Hänellä on asiat ihan hyvin.
Ja jos oikein asiaa ajattelee ja vertaa sitä kaikkeen ja asettaa sen jonkinlaiselle asteikolle, niin tuskin oikeastaan voidaan edes sanoa että kyseessä olisi ollut, no, rikos. Ehkä vain ei-suostumuksellinen seksi? Tai ei-toivottu seksi? Ehkä vain todellakin epäonnistunut ja huono seksi? Tyhmä seksi? Väärä seksi?

Afroditen mustasukkainen rakastaja Ares surmaa rakkauden jumalattaren uuden nautinnon tuojan, Adoniksen. Afrodite päättää hakea Adoniksen takaisin Haadeesta, mutta päätyykin Helsingiin, jossa hän saa julkisuutta ulkoisilla avuillaan ja tutustuu kahteen prostituoituun: Kallaan ja Millaan. Huorasadussa sekoitetaan antiikin Kreikan jumaltarusto ja nykyajan naisten asema. Mikään ei ole Gustafssonille pyhää.

Huorasatu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja tänä vuonna romaani sijoittui Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen romaani -äänestyksessä sijalle 92. Laura Gustafssonin toisen Anomalia-romaanin pitäisi ilmestyä tässä kuussa, joten nyt oli aivan mainio hetki tutustua Gustafssonin esikoisteokseen. Huorasadun myötä koin myös 18. kirjan TBR100-listaltani.

Huh, mitä minä tulinkaan lukeneeksi. Laura Gustafssonin Huorasatu on harvinaisen kiihkeä, rohkea ja provokatiivinen teos. Kirjassa ei kaunistella eikä hyssytellä tabuinakaan pidettyjä aiheita. Hyvä niin. Kirjan naisten kohtelu yököttää ja raivostuttaa. Miesten valta-asema ja toiveiden täyttäminen eivät ole asioita, joihin pitäisi tyytyä. Välillä kirja onnistuu naurattamaankin mustalla huumorillaan ja tragikoomisuudellaan. Vielä useammin se lyö lukijan tietoisuuteen asioita, jotka hän jo tietää, mutta joita hän ei halua usein päästää kunnolla mieleensä.

Laura Gustafsson on kirjailija ja näytelmäkirjailija. Näytelmällisyys näkyy osittain Huorasadussakin. Ajoittain henkilöiden dialogit on kirjoitettu repliikkimuotoon, ja tämä tuntui aluksi hieman oudolta ratkaisulta, mutta lukiessa siihenkin tottui. Kirjassa on Afroditen ja Kallan ja Millan tarinoiden kerronnan lisäksi mustat sivut, joissa kirjoitetaan Raamattua uudelleen naisen näkökulmasta.

Huorasatu ei ehkä ole mestarillista kielitaituruutta ja kirjan juonikin jää välillä lähinnä absurdien tapahtumien luettelemiseksi perätysten, mutta sen sanoma on vahva. Se ei ole yksi niistä kirjoista, jotka kyllä viihdyttävät lukuhetkensä ajan, mutta unohtuvat seuraavana päivänä. Kirja on muun muassa feministinen kannanotto ja manifesti eläinten oikeuksien puolesta. Laura Gustafsson sivaltaa niin monia aiheita esikoisteoksessaan suorasti tai epäsuorasti, että niiden luettelemisessa ei olisi mitään järkeä. Suosittelen lukemaan Huorasadun, jos haluatte kuulla, mitä Gustafssonilla on sanottavana. Sanottavaa hänellä todellakin riittää.

En tiedä, koinko Huorasadun vahvemmin sukupuoleni vuoksi. En väitä, etteivätkö miehet voisi kokea naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolustamista sydämenasiakseen, mutta tietenkin nämä kysymykset vaikuttavat vielä enemmän juuri naisten jokapäiväiseen elämään. En ole käynyt vielä muita arvioita lukemassa, mutta onnistuin ainakin yhden miehen kirjoittaman Huorasatua käsittelevän blogitekstin löytämään.

Muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Kujerruksia, Sabinan knalli -keittiöanalyyttinen kirjablogi, Einesbaari, Kirjavinkit, Luetut, lukemattomat, Upotus, Kirjan nurkkaan, Margaret Pennyn muistikirja, Luen ja kirjoitan, Mimun kirjat, Ilselä, Kirjoista, Nulla dies sine legendo, La Petite Lectrice, Mustemaailmani, Kuvia ja sanoja, Habaneran havaintoja, Kirjakolo, Eniten minua kiinnostaa tie, Marian ilmestys, Tea with Anna Karenina, Booking it some more, Lukuhoukka, Erjan lukupäiväkirja, Ei tieto ole ainoa kirja, Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Kulttuuri kukoistaa.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan.