Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan. 

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä 2011 Atena (Eating Animals 2009) 389 s. suom. Antti Immonen ja Suomen oloja käsittelevät loppusanat on kirjoittanut Salla Tuomivaara Eläinsuojeluliitto Animaliasta
lainattu kirjastosta

Totean heti alkuun, että tästä arvostelusta näkyy minun subjektiivinen mielipiteeni lihansyönnistä. En edes yritä antaa olla sen näkymättä. Olen ollut reilun kymmenen vuoden ajan kasvissyöjä, joten on aika selvää, ettei suhtautumiseni lihantuotantoon (ja -syöntiin) ole se kaikkein positiivisin. Jonathan Safran Foerin kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun olen kirjoittanut kirjallisen viestinnän kurssille esseetä lihansyönnin haittapuolista.

Jonathan Safran Foer alkoi tutkia eläinten syömistä, kun hänen poikansa syntyi. Safran Foer oli pitkään ollut epävarma siitä, miten lihansyöntiin pitäisi suhtautua ja lapsen syntymän myötä hänen oli alettava ajatella asioita myös poikansa kannalta. Hän ei voinut enää ummistaa silmiään ja syödä satunnaisesti lihaa ottamatta tarkemmin selvää lihatuotannosta.

Ennen Eläinten syömisestä -kirjan lukemista luulin, että kirjassa esitetään yksipuolinen kuva lihatuotannosta. Lihatuotanto on pahasta aina ja lihantuottajille ei anneta puheenvuoroa. Olin väärässä, sillä kirjailija itsekin myöntää lopulta tukevansa eettisempää eläintuotantoa. Kirjassa on tällaisesta esimerkkinä farmari Frank, joka kohtelee kasvattejaan mahdollisimman hyvin. Kuitenkin myös Frankin tilalla kasvaneilla linnuilla on kohtalona ennenaikainen kuolema. Onko oikein, että kanat tapetaan 35-39 päivän ikäisinä, vaikka kanan luontainen elinikä olisi viidestä seitsemään vuotta? Entä munijakanojen tarpeettomat kukkopojat, joiden elämä loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan?

Eläinten syömisestä keskittyy Yhdysvaltojen lihateollisuuteen ja sen ongelmiin. Kirjan lopussa on 15 sivun mittainen kirjoitus eläinten oloista Suomessa. Vaikka ongelmat eivät ole ehkä niin pahoja Suomessa kuin Yhdysvalloissa, tämän suomenkieliseen painokseen lisätyn kirjoituksen lukemisen jälkeen ei voi ajatella, että kyllähän niitä ongelmia tietysti muualla on, mutta Suomessa on kaikki aivan toisin ja niin paljon paremmin. Luin tämän Suomen oloja käsittelevän kirjoituksen useasti. Tietenkin se on suomalaisen näkökannasta kirjan kiinnostavinta antia, mutta käytin sitä myös esseeni lähteenä, joten myös siksi perehdyin siihen vielä huolellisemmin kuin varsinaiseen Safran Foerin tekstiin. Oli surullista lukea, että Pohjoismaat ovat pikkuhiljaa menettäneet asemansa eläinsuojelun kärkimaina. Suomessa pidetään tärkeänä sitä, että ruokaa saataisiin tuotettua yhtä halvalla kuin muissakin läntisissä maissa. Siksi vaatimuksiin eläinsuojenormien kiristämisestä onkin vastattu, että Suomella ei ole varaa tehdä tiukempia säädöksiä kuin muualla. Lisäksi myös Suomessa lihateollisuus on halunnut nopeakasvuisempia ja runsastuottoisempia eläinkantoja, mikä on johtanut siihen, että nykyisin käytettävät eläinkannat ovat usein rakenteellisesti aiempaa sairaampia.

Mikään kielellinen taidonnäyte Safran Foerin kirja ei ole, ja joitakin tönkköjä anglismeja suomentaja on jättänyt tekstiin, mutta eipä tämän kirjan tarkoituksena olekaan olla kirjallinen mestariteos. Kirjan tärkeys on sen sanomassa ja tuomassa tiedossa. Minulle kirja ainakin tarjosi paljon uutta informaatiota, vaikka luulisin kuitenkin olevani keskivertoa paremmin perehtynyt lihatuotannon haittoihin. Olen aiemminkin tiedostanut, että myös muita eläinkunnan tuotteita tuotetaan tavoilla, jotka eivät vastaa moraalikäsityksiäni. Jos eläisin täysin näkemysteni mukaisesti, olisin vegaani. En kuitenkaan ole, minkä vuoksi tunnen välillä omatuntoni kolkuttavan. Kirjassa kuvataan välillä niin huonoa eläinten kohtelua, että mieleni teki olla uskomatta. Ei kukaan voi kohdella eläimiä tuolla tavoin, joskus jopa tarpeettoman sadistisesti, mutta kai sitä vain valitettavasti on pakko uskoa.

Voisin suositella kirjaa kaikille, sillä tämä on sopivaa luettavaa niin aktiivivegaanille kuin lihan suurkuluttajalle. Mielestäni kaikkien pitäisi tietää kirjassa kerrottavat lihateollisuuteen liittyvät epäkohdat, vaikka kaikki asiat eivät, onneksi, ole täysin samalla tavalla täällä Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Kirjasta on kirjoitettu myös muun muassa Kirjaplaneetta-, Kirjanurkkaus- ja Kaiken voi lukea -blogeissa.

Eläinten syömisestä on 15. luettu kirja TBR100-listaltani.

Ensin mietin, onko tälle kirjalle sopivaa antaa edes tähtiä, mutta sitten päädyin siihen, että Eläinten syömisestä ansaitsee täydet viisi tähteä, koska se on niin vaikuttava ja tärkeä kirja.

*****

EDIT P.S. Minähän ehdin jo aivan unohtaa. Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Minä en juhlistanut sitä muuten kuin käymällä kirjastossa, mutta houkuttelevaa luettavaa sieltä lähti mukaani, joten olen tyytyväinen.