Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kansi: Anders Carpelan

Kate Atkinson: Elämä elämältä 2014 (Life after life 2013) Schildts & Söderströms 595 s. suom. Kaisa Kattelus
ostettu uutena

Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu - jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään. "Älä mietiskele sellaisia asioita", Sylvie sanoi terävästi, kun Ursula yritti selittää. "Ajattele iloisia ajatuksia."

Helmikuussa 1910 syntyy tyttövauva, joka kuolee hapen puutteeseen ennen kuin hänen elämänsä ehtii edes alkaa. Helmikuussa 1910 syntyy tyttövauva, joka jää eloon, koska lääkäri saapuu pelastamaan lapsen viime hetkellä. Näin alkaa Ursula Toddin elämä, joka on täynnä vaihtoehtoisia sattumuksia. Hän saattaa hukkua lapsena tai tulla rannalla maalanneen taiteilijan pelastamaksi. Elämien kuluessa tapahtumat alkavat tuntua hänestä tutuilta ja hän osaa aavistaa, mitkä teot johtavat ikävään lopputulemaan.

Elämä elämältä ei tainnut kiinnittää huomiotani vielä katalogien selailuvaiheessa, mutta innostuneet bloggaukset vakuuttivat minut siitä, että kirja on luettava. Lukuisan Lauran bloggauksen luettuani tiesin, että tämä on kirja on pakko lukea ja sen jälkeen en mitään bloggauksia kirjasta lukenutkaan, sillä en halunnut tietää kirjasta liikaa etukäteen. Lainasin kirjan syksyllä kirjastosta, mutta olin lukenut sitä vasta puoleenväliin, kun kirjan eräpäivä tuli ja se oli pakko palauttaa kirjastoon varauksien takia. Kirja tuntui niin hyvältä, että päätin hankkia kirjan itselleni. Kuitenkin kuukausia kului enkä ehtinyt palata kirjan pariin. Vuoden jo vaihduttua toiseksi päädyin lopulta aloittamaan kirjan uudelleen alusta. Se oli hyvä ratkaisu, sillä muuten kielen vaihtaminen kesken kaiken englannista suomeksi ja muistikuvien hämärtyminen alkupään tapahtumista olisivat voineet huonontaa lukuelämystä.

Liisin kirjan ensimmäisen puolikkaan läpi, sillä tapahtumat palautuivat melko nopeasti mieleeni ja lisäksi alkuosan luvut ovat selvästi lyhyempiä kuin suurin osa loppupuolen luvuista. Luin kirjan toisella yrittämällä loppuun reilussa kahdessa päivässä, mikä oli melko nopea lukuvauhti, koska pariin viime päivään on mahtunut paljon muutakin. Puolenvälin jälkeen lukutahtini tosin hieman hidastui, sillä tapahtumissa ei tuntunut olevan aivan samaa tenhoa kuin kirjan alkupuolella. Todennäköisesti myös kerrontaratkaisun uutuudenviehätys alkoi haihtua ja sodan siirtyminen tarinan keskipisteeksi ei oikein vedonnut minuun.

Kirjassa on selvästi samoja teemoja kuin Perhosvaikutus-elokuvassa (suosittelen katsomaan, jollei joku ole vielä sitä nähnyt). Minusta on varsin kiehtovaa miettiä sitä, miten pienet asiat voivat vaikuttaa elämän kulkuun. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämä voisi mennä ihan eri tavalla, jos jonkin valinnan olisi tehnyt toisin. Toisaalta tämä on hieman ahdistava ajatus, sillä valintoja on tehtävä ja niiden kaikkia seurauksia on mahdoton tietää etukäteen, mutta toisaalta se on lohduttavaakin. Itse olen päätynyt siihen, että menneitä valintoja ei kannata katua, koska elämäni ei ehkä olisi sellaista kuin se nyt on, jos olisin tehnyt toisin. Olisin voinut menettää paljon, jos en olisi tehnyt myös niitä huonoja valintoja. Loppujen lopuksi ne kuitenkin kasvattavat ja voivat tuoda elämään myös hyviä asioita.

Kirjassa on kerrontaratkaisun vuoksi väistämättä toistoa. Se ei onneksi alkanut puuduttaa, sillä Atkinson on varsin onnistuneesti kertonut samat tapahtumat hieman eri tavalla joka kerta. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on vaatinut varmasti hyvin järjestelmällistä kirjoittajan työtä ja paljon muistiinpanoja. Jos lukijanakin meinasin välillä mennä sekaisin siitä, millä Ursulan elämiskerralla mikäkin asia on tapahtunut, kirjailijalle lankojen käsissä pitäminen on varmasti ollut moninkertaisesti haastavampaa. Mielestäni kirjan lukeminen melko nopeassa tahdissa oli toimiva ratkaisu senkin vuoksi, että muistin koko ajan hyvin, mitä kaikkea kirjassa on aiemmin tapahtunut. Jos olisin lukenut kirjaa lyhyissä pätkissä viikkojen ajan, elämät olisivat voineet mennä päässäni vieläkin sekaisammaksi sotkuksi.

Pääasiassa pidin kerrontaratkaisua todella mielenkiintoisena, mutta huomasin kerronnan vaikuttavan siihen, miten vahvoja tunteita koin tapahtumista lukiessani. Jotkin kauhistuttavat tapahtumat eivät herättäneet niin suurta järkytystä ja surua kuin yleensä lukiessa, sillä tiesin, että kohta Ursula syntyy taas uudelleen. Tosin kirjassa on muutamia tapahtumaketjuja, jotka tuntuivat erityisen kauhistuttavilta siitäkin huolimatta, ettei kuolema ollut lopullista. Erityisesti yksi väkivaltaan liittyvä juonne Ursulan eräässä elämässä oli todella puistattava. Inhosin erästä kirjassa esiintynyttä henkilöä koko sydämestäni.

Elämä elämältä on varsin mieleenpainuva kirja, ja olen iloinen siitä, että tulin hankkineeksi teoksen omaan hyllyyni. Tämä on varmasti kirja, joka kestää useammankin lukukerran.

Emilien mieleen kirjan henkilöt jäivät kummittelemaan ja hänestä tuntui lukemisen jälkeen kuin hän olisi jättänyt perheen taakseen.
Aletheian mukaan kirjassa on niin älykkään leikittelevä juoniratkaisu, ettei hän olisi millään halunnut kirjan loppuvan.
Raijan mielestä kirjassa on jotain selittämättömän vetävää.
Tuijata soisi mahdollisimman monen kokevan Elämä elämältä haarautuvan tarinoinnin, sillä se viekoittelee järkeä ja tunnetta.
Katja kehuu Atkinsonin kirjoittavan tarkkanäköisesti, älykkäästi ja liikoja selittelemättä.
Laura toteaa, että itse tarina ei ole mitenkään mullistava vaan tarinaan tuovat jotakin uutta vaihtoehtoiset elämät ja erilaisella tavalla etenevä juoni.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 2014 (Au revoir là-haut 2013) Minerva 543 s. suom. Sirkka Aulanko
lainattu kirjastosta

Édouard Péricourt kuului onnen suosikkeihin.
Hänen käymissään kouluissa kaikki olivat samanlaisia kuin hän, rikkaiden poikia, joille ei voinut tapahtua mitään pahaa; he syntyivät maailmaan täynnä itsestäänselvyyksiä ja itseluottamusta, joka oli kerääntynyt lukemattomien heitä edeltäneiden vauraiden sukupolvien aikana. Édouardin tilanne oli sikäli muita huonompi, että hän oli päälle päätteeksi vielä onnekas. Ihminen voi saada anteeksi niin rikkauden kuin lahjakkuuden, mutta ei onnekkuutta, se on turhan epäreilua.
Oikeastaan hänen onnekkuutensa oli ennen muuta hyvää itsesäilytysvaistoa. Kun vaara oli suuri ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, jokin varoitti häntä, hänellä oli sellaiset tuntosarvet, ja sitten hän teki parhaansa selviytyäkseen pelkällä säikähdyksellä. Kun nyt tänä marraskuun toisena päivänä vuonna 1918 näkee Édouard Péricourtin vääntelehtivän mutaisessa maassa toinen jalka tohjona, saattaa tietysti ihmetellä, onko hänen onnensa ehtynyt ja vieläpä kääntynyt vastaiseksi. Mutta ei asia sentään niin ole, ei aivan, sillä hän saa pitää jalkansa. Hän tulee ontumaan koko loppuikänsä mutta kahdella jalalla.

Albert Maillard ja Édouard Péricourtin elämät yhdistyvät ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yllättäen, kun Édouard pelastaa Albertin hengen. Albert jää Édouardille kiitollisuuden velkaan ja hoivaa pahoin loukkaantunutta sotatoveriaan. Kun Édouard ei halua palata kotiin, Albert ryhtyy uskaliaaseen yritykseen, joka voi paljastuessaan olla kohtalokas kummallekin nuorukaiselle. Sota on jättänyt kumpaankin nuorukaiseen jälkensä. Albertin arvet eivät vain ole niin näkyviä kuin Édouardin.

Pierre Lemaitre oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ilmeisesti Näkemiin taivaassa onkin ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi lähinnä dekkarikirjailijana. Vaikka Näkemiin taivaassa -teoksessa on oma jännityksensä, se ei varsinaisesti ole kuitenkaan dekkari. Lemaitre on palkittu kirjasta arvostetulla Goncourt-palkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaan ja omaperäisimmän proosateoksen kirjoittajalle. Palkinnon ovat saaneet muun muassa Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Marcel Proust ja viime vuonna kirjallisuuden Nobelilla palkittu Patrick Modiano.

En usein lue sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämäkään kirja ei herättänyt mielenkiintoani ennen kuin luin erään bloggaajan arvion (EDIT: sen jälkeen kun kävin bloggauksen kirjoittamisen jälkeen vierailulla muissa tästä kirjoittaneista blogeista, epäilen vahvasti, että Annelin bloggaus herätti mielenkiintoni), joka sai minut arvelemaan, että Näkemiin taivaassa voisi olla minulle mieleinen kirja. Onneksi Anneli onnistui vakuuttamaan minut siitä, että Lemaitren teos on lukemisen arvoinen, sillä kirja yllätti positiivisesti.

Kirjan kerrontatyyli on vetävä ja se saa lukemaan kirjaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei kuitenkaan etene liian vauhdikkaasti. Kirjailija on loihtinut varsinkin päähenkilöihin sopivasti syvyyttä, ja kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu epäuskottavalta. Häijy ja itsekäs d'Aulney-Pradelle menestyy sodanjälkeisessä maailmassa, mutta lukijan sympatiat puolelleen saaneet Maillard ja Péricourt joutuvat kohtaamaan elämässään monenlaisia vaikeuksia. Elämä näyttäytyy tässä mielessä varsin epäoikeudenmukaisena. Lukemalla selviää, saavatko Maillard ja Péricourt hyvityksen kärsimyksilleen ja saako paha eli d'Aulney-Pradelle palkkansa. 

Sotatantereella ollaan vain kirjan alussa, ja suurin osa kirjan reilusta 500 sivusta käytetään sodan vaikutuksien kuvaamiseen. Tämä onkin ainakin minua kiinnostavin lähestymistapa sotaan. Édouardin isä tajuaa vasta poikansa menetettyään, miten paljon hän poikaansa loppujen lopuksi rakasti, kun taas d'Aulney-Pradelle käyttää häikäilemättä hyväkseen sodan jälkeistä huonoa rahatilannetta.

Näkemiin taivaassa kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan lisäksi ystävyyttä. Vaikka teoksessa on joitakin sydäntäriipiviä tapahtumia, romaani ei jättänyt jälkeensä samanlaista ahdistunutta oloa kuin jotkin sota-aikaan sijoittuvat kirjat. Ei Näkemiin taivaassa tietenkään mikään hyvän mielen kirja ole. Varsinkin d'Aulney-Pradellen teot pöyristyttivät ja tuntuivat aivan uskomattomilta, ja loppu sai melkein kyyneleet silmiini.

Suosittelen kirjaa niillekin, jotka yleensä jättävät sotakirjat suosiolla muille lukijoille. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus.

Muualla: Kirjavinkit, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin lukuvinkit

Pysähdyin kirjan myötä Idän pikajuna -haasteessa Pariisiin.
-------------------
Lisäsin blogin otsikon paikalle vihdoinkin itse ottamani valokuvan. Anna minun lukea enemmän on varmaan blogin alkuajoista lähtien lukenut violetilla taustalla, ja kyllästyin tähän ratkaisuun jo kauan sitten. Nyt blogi näyttää jälleen hieman enemmän minulta.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick 2013 Otava 283 s.
lainattu kirjastosta

Elämä sotatoimialueella kutoutuu äärimmäisen kauhun ja äärimmäisen ikävystymisen hetkistä. Vietimme päivämme odotellen, korttia pelaten ja tupakkaa poltellen. Olimme onnistuneet salakuljettamaan mukanamme pikku pullon intialaista viskiä hätätilanteiden varalta. Ja jos Camp Aberdeeniin juuttuminen ei ollut hätätilanne, niin en tiedä mikä olisi.
Kyvyttömyyteni pysyvään parisuhteeseen vaivasi minua näinä hiljaisina hetkinä. Aina välillä tunsin tuskan piston, kun ajattelin Markia.
Mutta uudet, isommat ongelmamme saivat senkin murheen unohtumaan.

Anna S. on suomalais-brittiläinen sotakirjeenvaihtaja, jonka asemapaikka on Kabul. Annan sydän on säröillä epäonnistuneen suhteen jäljiltä, mutta hän ei anna pienten sydänsurujen haitata uuden miehen etsimistä. Anna tapaakin Herra Herkun, mutta heidän tutustumisensa ei suju aivan ongelmitta. Omien suhdesotkujensa lisäksi Annan mieltä painaa Kelly-nimisen ystävänsä kelvoton Richard-poikaystävä, joka on sekaantunut hämäriin asekauppoihin. Kelly ja Anna aloittavat Operaatio Lipstickin, jonka tavoitteena on saada Richard tilille teoistaan.

Luen melko harvoin chick litiä, mutta aina välillä tuntuu siltä, että tämä ns. kanakirjallisuus voisi olla mielentilaani sopiva vaihtoehto. Kiinnostuin Pia Heikkilän esikoiskirjasta, koska sotakirjeenvaihtaja chick lit -romaanin päähenkilönä sai kirjan kuulostamaan erilaiselta ja tutustumisen arvoiselta. Osittain Operaatio Lipstick törmäsi siihen, mitä minä pidän syynä sille, miksen kovin usein chick litiin tartu. Varsinkin aluksi henkilöiden näkemykset tuntuivat auttamattoman pinnallisilta. Miesten ulkonäköä korostetaan liikaa ja en jaksaisi lukea sivu sivun perään huokailua siitä, miten herkullinen takapuoli jollakulla on tai miten hyvä valloitus tuokin mies olisi. Lisäksi miehen löytäminen tuntuu chick lit -kirjojen henkilöille hieman liian tärkeältä asialta. Minusta oli outoa, että Anna oli unelmissaan jo omissa häissään, vaikka ensitreffit tämän unelmien miehen kanssa olivat vasta edessä. Tiedostan kuitenkin, että tiettyyn pinnallisuuteen ja miesten jahtaamiseen on varauduttava, kun alan lukea chick lit -kirjaa. Jokin tällaisessa kepeydessä ja yllätyksettömyydessä kiehtoo aika ajoin, joten joitakin kertoja vuodessa luen chick litiä, viihdyn melko hyvin, mutta ärsyynnyn aina niistä samoista vanhoista jutuista.

Operaatio Lipstick ei ollut kuitenkaan genren kaikkein keveimmästä päästä tapahtumapaikkansa vuoksi. Annan elämään mahtuu vaarallisia tilanteita. Tavallaan ymmärrän, miten Anna haluaa keskittyä välillä myös juhlimiseen ja miesseikkailuihin, koska kyllähän ihminen melkein pakosti kaipaa ääriolosuhteissa myös hauskuutta ja keveyttä elämäänsä. Pia Heikkilällä on itsellään kokemusta samasta työstä kuin Operaatio Lipstickin päähenkilöllä, ja hän onkin todennut, että kirjasta kymmenen prosenttia on Pia Heikkilää, loppu keksittyä. Oikeassa elämässä ei Heikkilän mukaan niin paljon bailata. Luulisin huomanneeni ainakin osittain, mikä perustuu todellisuuteen, ja sain jonkinlaisen kuvan siitä, millaista sotakirjeenvaihtajan elämä on. Tietenkin tämä kuva on viihteellinen eikä perustu täysin todellisuuteen, mutta mielestäni Operaatio Lipstick oli hieman keskinkertaista parempi genrensä edustaja juuri tämän todellisuuspohjansa vuoksi.

Chick litissä ei paljon kielellä leikitellä, eikä Operaatio Lipstickiä lukiessa huomio kiinnity mitenkään erityisesti kieleen. Kieli on perushyvää eli siinä ei ole mitään suurempia kömmähdyksiä, mutta toisaalta ei myöskään mitään massasta erottavia piirteitä. Annan elämä vei aluksi sen verran mennessään, että luin kirjan alkuosan melko nopeasti. Toisessa osassa oli enemmän jännitystä, mutta mielenkiintoni lopahti ensiviehätyksestä.

Operaatio Lipstickin ihmiskuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, vaikka Annan hahmon kohdalla on hienoista syvenemistä huomattavissa kirjan edetessä. Esimerkiksi Annan inhoama Shabita-niminen toimittaja on kärjistetyn itsekeskeinen ja ärsyttävä.

Operaatio Lipstick on ilmestynyt ensin englanniksi nimellä Operation Lipstick. Joitakin kohtia Pia Heikkilä on muuttanut suomennokseen. Ainakin suomenkielisessä teoksessa Anna on suomalais-brittiläinen, mutta Operation Lipstickissä Annalla onkin tanskalaisia sukujuuria suomalaisten sijaan. Heikkilä on perustellut tätä muutosta sillä, että hän on kirjoittanut englanninkielisen teoksen brittilukija mielessään ja Suomi voisi olla tällaiselle lukijalle liian tuntematon maa. Ehkä muiden maiden lukijat ovat erilaisia, mutta minun mielenkiintoni heräisi, jos kirjan henkilö olisi jostakin minulle oudosta maasta. Todennäköisesti etsisin tietoa kyseisestä maasta ja oppisin siis jotakin uutta.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka kaipaa pienoista vaihtelua chick lit -kirjallisuuteen. Minkäänlaista elämää mullistavaa lukukokemusta Operaatio Lipstick ei tarjoa, mutta kyllä kirjan parissa viettää yhden melko viihdyttävän kesäpäivän.

Operaatio Lipstick muissa blogeissa: Calendula, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjallisena. Minna, Mari A:n kirjablogi ja Kirjasfääri.