Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

kannen kuva: Anni Halonen

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja 2013 ntamo 259 s.
lainattu kirjastosta

Hänen silmänsä paloivat jotenkin kuumeisina; hänen äänensä vakaa, eleensä niin rauhalliset, että olisi voinut luulla hänen elävän jonkinmoisessa pysähtyneisyyden tilassa, ja aina kun hän palasi, hän kuiskaili suoraan korvakäytävääni: "Onpa hullunkurista tämä elämä, tiedätkö, minusta tuntuu, että ilman sinua en jaksaisi huomista."
Emmekä me kaksi ymmärtäneet, että olimme läheisempiä kuin luonto salli, hän ei ymmärtänyt sitä. Kun kysyin, miksi hän ei näyttäytynyt enää ikkunassa niin kuin silloin kerran, ensimmäisen kerran kyynelet poskillaan, hän nauroi katketakseen.
Pidin hänen heleästä naurustaan ja vitivalkoisesta hammasrivistä ja unohdin oman kysymykseni enkä kysynyt sitä enää uudestaan. Niin hämmennyksiin hän minut sai.
En lainkaan ymmärtänyt, että hänellä ei ollut oikeutta roikkua ikkunassa; katsella ulos.

Kirjassa on kaksi kertojaa Anna ja Herman. Vain Herman on minä-kertoja, mutta silti Annan näkökulma on koskettavampi ja vahvempi. Anna kuvataan naiseksi, joka piti siitä, miehensä mielistelystä, vaikka nytkin Veikko latoi: jos jonakin päivänä olisit haluttava. Anna on Veikolle ruma, mutta Herman puhuu Annasta minun hänenä, Atheniana. Hermanin sanoin: Mitä näin Atheniassa, joka sai huojumaan niin, että lakkasin kaipaamasta ketään muuta, enkä enää hänen jälkeensä ole ajatellutkaan naiseen koskemista sillä tavalla kuin naiseen tulisi koskea, vaikka olen mies, jolla on ollut miehen halut. Kuka lopulta hallitsee ketä? Anna osaa ohjata Veikon ajatukset haluamaansa suuntaan. Annan on vain teeskenneltävä, että hän haluaa juuri päinvastaista kuin oikeasti.

Oletin Päivisen kirjan olevan rankka ja kieliasultaan haastava, joten Pintanaarmuja odotti tavallista kauemmin yhtenä lukupinoni ylimmistä. Vilkaisin kirjaa monesti, ajattelin, että ei nyt ole tuon kirjan aika ja käteni valikoi pinosta jotakin kevyempää luettavaa. Sittenkin kun lopulta luulin oikean hetken tulleen, luin vain muutaman ensimmäisen luvun ja laskin kirjan käsistäni. Kirja odotti avaamattomana reilun viikon, ja sitten luinkin sen melkein loppuun asti. Lukumaraton keskeytti Pintanaarmujen lukemisen, ja vasta nyt melkein viikko maratonin jälkeen luin jäljellä olleet nelisenkymmentä sivua. Yleensä tällainen voisi kertoa siitä, että en vain onnistunut saamaan kirjasta otetta. En sanoisi kuitenkaan, että Pintanaarmujen kohdalla olisi ollut kyse siitä. Tämä kirja vain sopi minulle paremmin pienissä annoksissa. Tämä ei todellakaan ole ahmittava romaani, sillä Päivisen sanat vaativat sulattelua.

Pintanaarmujen aiheet ovat niitä, joista yleensä vaietaan. Anna ajattelee, että lyönnit ovat hänen omaa vikaansa. Veikko rakastaa, suorastaan jumaloi, mutta palvonnan kohde ei ole oma vaimo. Äidinrakkaus ei ole automaattista, vaikka sellaisena sitä helposti pidetään.

Olin vielä lukemisen jälkeenkin hieman kahden vaiheilla, sillä minun oli vaikea päättää, pidinkö tästä vai en. Päädyin siihen, että pidin, sillä tämä kirja ei ainakaan häivy mielestäni kovin nopeasti. Päivisen käyttämä kieli on niin rohkeaa ja kiihkeää. Vaikka kerrottu tarina on raskas, silti tämä on kirja, jossa tarina jää toiseksi. Kieli on vain tarinaa vielä vahvempi. Nautin siitä, miten kieli hyytää verisuonissa ja tuota hyhmää kulkee sydämeen jäädyttämään. Kaikkien kirjojen ei ole oltava kielellisiä mestariteoksia, mutta oi kuinka minä ilahdun, kun sellainen osuu kohdalleni. Suurin osa Päivisen käyttämistä kielikuvista oli hyvin oivaltavia, vaikka minun on myönnettävä, että muutama jäi ymmärrykseni rajamaille.

En ole lukenut muita Päivisen kirjoja, mutta aion myös muihin Maaria Päivisen kirjallisiin tuotoksiin jossakin vaiheessa tutustua.

Maaria Päivinen kirjoittaa omaa upeaa blogiaan. Päivisen Pisara-blogin sivupalkista näkee myös, ketkä muut ovat Pintanaarmuja raapaisseet.