Anu Ojala: Pommi 2014 Otava 348 s.
lainattu kirjastosta
- Olisiko ihan mahdoton idea, jos joskus ottaisit esille luomu- ja free range -tuotantoa? Kertoisit jotain tuotantoeläinten arjesta, kuten millaisissa oloissa eläimiä meillä pidetään, Thomas ehdotti ja pyöritteli esitenippua käsissään katsoen odottavasti Miaa. - Aihe on tärkeä...
- No jaa, en mä nyt oikeen tiedä, Mia vastasi venytellen.
- Tämä tuotantojuttu ei ole oikein mun ominta alaa. Suurinta osaa lukijoista ei taida kiinnostaa tollaset asiat, eihän ne koske tavallisia ihmisiä. Meillä ei ole monta maajussia tässä lukiossa, niin etteivät ne yleisöksi asti riitä. Mun pitää ajatella blogin parasta, Mia kohautti olkapäitään.
Thomas ei sanonut hetkeen mitään, katseli vain Miaa.
Mia kallistui Thomasista poispäin.
- Se on harmi, sillä uutta eläinsuojelulainsäädäntöä tehdään parhaillaan, ja olisi tärkeää saada mahdollisimman moni..., Thomas yritti vielä, mutta Mia keskeytti tämän.
- Vaikka olisi mitä lakijuttuja, niin en mä ymmärrä, miten tuotantoeläimet voisivat kuulua mun blogiin! Käy katsomassa, mitä ihmiset kirjoittavat sinne, niin ymmärrät ehkä vähän paremmin, mitä tarkoitan. Mä vähän epäilen, etteivät maatilojen eläimet ketään kiinnosta. Lemmikkieläimiin melkein kaikilla on jokin tatsi, Mia selitti silmät kirkkaina.
Mia pääsee heti lukioon siirryttyään koulun lemmikkiblogin pitäjäksi. Mia on pestistä innoissaan ja on valmis hehkuttamaan koiria ja kertomaan elämästään rakkaan mopsinsa kanssa. Hän saa kuitenkin erään kommentin, jonka sanomaa ei halua uskoa todeksi. Kommentoija väittää, että mopsit ovat sairaaksi jalostettu koirarotu ja että Roosan päästämät ja Miasta hassuilta kuulostavat äänet ovatkin merkki tukehtumisen partaalla olemisesta. Mia päättää ottaa selville, mikä on totuus.
Aluksi minua vaivasi suuresti moni kirjaan liittyvä epäuskottavuus. Päähenkilö Mia on varsin naiivi ja epäuskottavan tietämätön. Jos hän on kiinnostunut koirista ja omistaa mopsin, miten hän ei ole muka koskaan kuullut jalostetuilla koiraroduilla esiintyvistä terveysongelmista? Miten noin välinpitämätön ja eläinasioista tietämätön nuori on edes päässyt lukionsa eläinblogin pitäjäksi? Eikö muka kukaan kiinnostuneempi ja kirjallisesti lahjakkaampi ole edes yrittänyt päästä blogistiksi?
Mian rakastuminen Kimiin on myöskin kuvattu ihan liian nopeaksi. Tiedän kyllä, että murrosiässä tunteet ovat kuohuttavampia ja ihastumisetkin nopeampia, mutta silti en pitänyt kovinkaan uskottavana sitä, miten Mia on muutaman vaihdetun sanan jälkeen vakuuttunut siitä, että hänet ja Kim tarkoitettu yhteen. Mian ärsyttävyyttä lisäsi hänen uskomaton ylenkatseisuutensa monia ihmisiä kohtaan. Pommin alussa Mia tuntui niin uskomattoman rasittavalta päähenkilöltä, että meinasin keskeyttää kirjan lukemisen heti alkuunsa.
Jatkoin kuitenkin, koska olin odottanut kirjan ilmestymistä, sillä Pommi kuulosti aiheensa vuoksi kiinnostavalta. Hiljalleen totuin Miaan ja hän kypsyy henkilönä, vaikka suurimman osan kirjasta hän on todella sinisilmäinen.
Välillä kirja etenee hieman liian kovalla vauhdilla ja rytinällä. Kaipa vain teinin kiinnostuminen eläintuotannon ongelmakohdista ei tehnyt juonta kirjailijan mielestä riittävän lennokkaaksi. Mian käsitykset asioista muuttuvat kirjan aikana totaalisesti. Tosin Mia myös näkee kirjan aikana niin kammottavaa eläinten kohtelua, ettei silmien ammolleen avautuminen ollut kovinkaan yllättävää.
Mielelläni lukisin enemmänkin nuortenkirjoja eläinten oikeuksista. Varmasti on monia nuoria, joita aihe kiinnostaa ja lisäksi Pommin lukeminen voi saada jonkun nuoren miettimään eläinten oloja tarkemmin. Aihe tekee kirjasta kiintoisan ja alkukangertelun jälkeen luin kirjan nopeasti loppuun, vaikka mielestäni aiheessa olisi ollut aineksia vielä parempaankin kirjaan. Takakannen kuvaus ekotrilleristä on varsin osuva, sillä trillerimäisyyttä kirjassa kyllä riittää, vaikka minä jäinkin kaipaamaan hieman realistisempaa lähestymistapaa aiheeseen.
Muualla: Narseskan kirjanurkkaus, Kirjaston kummitus ja Lastenkirjahylly
tiistai 18. marraskuuta 2014
tiistai 11. marraskuuta 2014
J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire
J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 Bloomsbury 636 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja liekehtivä pikari)
lainattu kirjastosta
'The Triwizard Tournament was first established some seven hundred years ago, as a friendly competition between the three largest European schools of wizardry - Hogwarts, Beauxbatons and Durmstrang. A champion was selected to represent each school, and the three champions competed in three magical tasks. The schools took it in turns to host the Tournament once every five years, and it was generally agreed to be a most excellent way of establishing ties between young witches and wizards of different nationalities - until, that is, the death toll mounted so high that the Tournament was discontinued.'
'Death toll?' Hermione whispered, looking alarmed. But her anxiety did not seem to be shared by the majority of students in the Hall; many of them were whispering excitedly with each other, and Harry himself was far more interested in hearing more about the Tournament than in worrying about deaths that had happened hundreds of years ago.
Ennen neljännen lukuvuoden alkua Harry pääsee nauttimaan huispauksen maailmanmestaruuskisoista, mutta kisat eivät suju vain riemukkaissa merkeissä. Voldemortin kannattajat kuolonsyöjät Voldemortin pelätty merkki pimeän piirto ilmestyy taivaalle. Kun Harry palaa kouluun, hänet valitaan Tylypahkan toiseksi edustajaksi Kolmivelhoturnaukseen. Kuka ilmoitti Harryn mukaan ja millä aikeilla, sillä Harry itse ei nimeään Liekehtivään pikariin tiputtanut?
Pottereiden ties mones uusintalukukierros keskeytyi muutamaksi kuukaudeksi, koska oma neljäs Potterini on sen verran surkeassa kunnossa, että minun on jo jonkin aikaa pitänyt korvata huonokuntoinen pokkari uudella kovakantisella. En kuitenkaan ole vielä niin raaskinut tehdä ja siksi päädyin lopulta lainaamaan neljännen Potterin kirjastosta.
Kolmas kirja on mielestäni lasten- ja nuortenkirjallisuuden rajamailla, mutta neljäs Potter on jo selvästi nuortenkirja. Kirjassa vallitsee synkkä tunnelma alusta alkaen. Lisäksi kirja on huomattavasti aiempia paksumpi. Itse luin neljännen Potterin ensimmäistä kertaa neljännellä luokalla, ja viidennen ilmestyessä olin onneksi jo yläasteella. Samanaikaisesti kun Rowling siirtyy lastenkirjallisuudesta nuortenkirjallisuuteen, Potter-kirjojen päähenkilöt kasvavat lapsista nuoriksi. Neljännessä kirjassa on romantiikkaa ja murrosiän oikkuja.
Synkkyydestä huolimatta kirjassa pilkahtelee aika ajoin Rowlingille tyypillinen huumori. Se on varmasti yksi syy, miksi kirjat eivät tunnu niin raskailta kuin aiheiden perusteella voisi kuvitella.
Hermione ottaa kotitontut sydämen asiakseen, ja minusta Hermionen kotitonttuaktivismi on yksi neljännen Potterin juonen kiehtovimpia sivujuonteita. Vaikka kirjat sijoittuvat suurimmaksi osaksi taikamaailmaan, monet taikamaailman piirteet ovat tai ainakin ovat olleet nähtävissä oikeassa maailmassakin. Kotitonttujen oloista tulee väistämättä mieleen orjuus, johon Hermione asiaa vertaakin, ja nykyään ajankohtaisempi vähemmistöjen kohtelu.
Rowling esittelee nelosessa muutamankin mielenkiintoisen hahmon. Villisilmä Vauhkomieli ja Rita Luodiko lukeutuvat näihin. Rita Luodiko on varsin oivaltava karikatyyri sensaationhakuisesta journalistista. Luodiko on yksi sarjan raivostuttavimpia henkilöitä, mutta olen iloinen, että Rowling on kirjoittanut hänet mukaan sarjaan.
Muualla: Kirjaneidon tornihuone, La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Satun luetut, Todella vaiheessa, Maailman ääreen, Sallan lukupäiväkirja, Uusi kuu ja Kirja käsilaukussa
Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
lainattu kirjastosta
'The Triwizard Tournament was first established some seven hundred years ago, as a friendly competition between the three largest European schools of wizardry - Hogwarts, Beauxbatons and Durmstrang. A champion was selected to represent each school, and the three champions competed in three magical tasks. The schools took it in turns to host the Tournament once every five years, and it was generally agreed to be a most excellent way of establishing ties between young witches and wizards of different nationalities - until, that is, the death toll mounted so high that the Tournament was discontinued.'
'Death toll?' Hermione whispered, looking alarmed. But her anxiety did not seem to be shared by the majority of students in the Hall; many of them were whispering excitedly with each other, and Harry himself was far more interested in hearing more about the Tournament than in worrying about deaths that had happened hundreds of years ago.
Ennen neljännen lukuvuoden alkua Harry pääsee nauttimaan huispauksen maailmanmestaruuskisoista, mutta kisat eivät suju vain riemukkaissa merkeissä. Voldemortin kannattajat kuolonsyöjät Voldemortin pelätty merkki pimeän piirto ilmestyy taivaalle. Kun Harry palaa kouluun, hänet valitaan Tylypahkan toiseksi edustajaksi Kolmivelhoturnaukseen. Kuka ilmoitti Harryn mukaan ja millä aikeilla, sillä Harry itse ei nimeään Liekehtivään pikariin tiputtanut?
Pottereiden ties mones uusintalukukierros keskeytyi muutamaksi kuukaudeksi, koska oma neljäs Potterini on sen verran surkeassa kunnossa, että minun on jo jonkin aikaa pitänyt korvata huonokuntoinen pokkari uudella kovakantisella. En kuitenkaan ole vielä niin raaskinut tehdä ja siksi päädyin lopulta lainaamaan neljännen Potterin kirjastosta.
Kolmas kirja on mielestäni lasten- ja nuortenkirjallisuuden rajamailla, mutta neljäs Potter on jo selvästi nuortenkirja. Kirjassa vallitsee synkkä tunnelma alusta alkaen. Lisäksi kirja on huomattavasti aiempia paksumpi. Itse luin neljännen Potterin ensimmäistä kertaa neljännellä luokalla, ja viidennen ilmestyessä olin onneksi jo yläasteella. Samanaikaisesti kun Rowling siirtyy lastenkirjallisuudesta nuortenkirjallisuuteen, Potter-kirjojen päähenkilöt kasvavat lapsista nuoriksi. Neljännessä kirjassa on romantiikkaa ja murrosiän oikkuja.
Synkkyydestä huolimatta kirjassa pilkahtelee aika ajoin Rowlingille tyypillinen huumori. Se on varmasti yksi syy, miksi kirjat eivät tunnu niin raskailta kuin aiheiden perusteella voisi kuvitella.
Hermione ottaa kotitontut sydämen asiakseen, ja minusta Hermionen kotitonttuaktivismi on yksi neljännen Potterin juonen kiehtovimpia sivujuonteita. Vaikka kirjat sijoittuvat suurimmaksi osaksi taikamaailmaan, monet taikamaailman piirteet ovat tai ainakin ovat olleet nähtävissä oikeassa maailmassakin. Kotitonttujen oloista tulee väistämättä mieleen orjuus, johon Hermione asiaa vertaakin, ja nykyään ajankohtaisempi vähemmistöjen kohtelu.
Rowling esittelee nelosessa muutamankin mielenkiintoisen hahmon. Villisilmä Vauhkomieli ja Rita Luodiko lukeutuvat näihin. Rita Luodiko on varsin oivaltava karikatyyri sensaationhakuisesta journalistista. Luodiko on yksi sarjan raivostuttavimpia henkilöitä, mutta olen iloinen, että Rowling on kirjoittanut hänet mukaan sarjaan.
Muualla: Kirjaneidon tornihuone, La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Satun luetut, Todella vaiheessa, Maailman ääreen, Sallan lukupäiväkirja, Uusi kuu ja Kirja käsilaukussa
Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
Tunnisteet:
2000,
2000-luvun kirjallisuus,
Bloomsbury,
fantasia,
kirjastosta,
koulu,
naiskirjailijat,
nuortenkirjallisuus,
Rowling J. K.,
spefi,
taikuus,
uudelleen luetut
Jay Asher: Thirteen Reasons Why
Jay Asher: Thirteen Reasons Why 2007 Razorbill 288 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kolmetoista syytä)
lainattu kirjastosta
You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.
Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä.
Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.
Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.
Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.
Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.
Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa
lainattu kirjastosta
You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.
Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä.
Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.
Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.
Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.
Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.
Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2007,
Asher Jay,
itsemurha,
kirjastosta,
koulu,
mieskirjailijat,
nuorten aikuisten kirjallisuus,
nuortenkirjallisuus,
Razorbill,
realistinen fiktio
torstai 30. lokakuuta 2014
Uusi Vive la France! -voittaja
Koska alkuperäisestä Vive la France! -haastearvonnan voittajasta ei valitettavasti kuulunut mitään määräaikaan mennessä, arvoin osallistujien joukosta uuden voittajan. Tällä kertaa onni suosi Kirjakaapin kummitus -blogin Jonnaa. Onnea Jonnalle!
Valitse seuraavista kirjoista mieleisesi ja ilmoita kirjavalintasi ja osoitteesi sähköpostiini (annaminunlukea (at) gmail.com):
Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat
Hélène Grémillon: Uskottuni
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Valitse seuraavista kirjoista mieleisesi ja ilmoita kirjavalintasi ja osoitteesi sähköpostiini (annaminunlukea (at) gmail.com):
Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat
Hélène Grémillon: Uskottuni
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema 2014 Minerva 308 s.
lainattu kirjastosta
Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.
Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?
Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.
Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.
Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?
Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi.
En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.
Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen
lainattu kirjastosta
Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.
Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?
Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.
Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.
Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?
Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi.
En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.
Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen
Tunnisteet:
2000-luvun kirjallisuus,
2014,
dekkari,
dystopia,
dystopinen dekkari,
jännityskirjallisuus,
kirjastosta,
kotimainen kirjallisuus,
mieskirjailijat,
Minerva,
Soikkeli M. G.,
spefi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



