Blogistanian kesämaraton: Jälkifiilistelyä

Huh, se on ohi. En tiedä, johtuiko asia onnistuneista kirjavalinnoista vai hyvästä yhteishengestä, mutta tällä kertaa nautin lukumaratonista enemmän kuin viime vuonna. Ensimmäinen ja yksin vedetty maraton oli kaikkein nihkein, ja toinen sujui aika hyvin, mutta kolmannesta maratonista jäi ehdottomasti parhaat fiilikset. Olen joka maratonilla lukenut edellistä kertaa vähemmän, joten luulen senkin vaikuttaneen positiivisiin jälkitunnelmiin. Tällä kertaa käytin lukemiseen noin 15,5 tuntia ja luin yhteensä 1439 sivua. Muutaman kerran vaihdoin kirjaa, sillä valinta ei syystä tai toisesta ollut sopiva. J. M. Barrien Peter Panista luin vain hieman alkua, Michael Gerberin Barry Trotter and the Shameless Parody ei tuonut mukanaan kaipaamaani hauskuutta ja Tove Janssonin Farlig midsommar oli ruotsin kielen vuoksi liikaa väsyneille aivoilleni. Janssonin kirjan aion kuitenkin viimeistään huomenna lukea loppuun.

Lukumaratonin aloitin Hilja Valtosen Hätävaran parissa. Olen koonnut Valtosia hyllyyni, vaikka en ollut aiemmin lukenut kuin Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Valtosen huumori kuitenkin osuu nauruhermoihini. Hätävara oli tavallaan jo tuttua mutta kuitenkin jopa parempaa Valtosta kuin kirjailijan esikoisromaani. Paljon parjattu Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka yllätti positiivisesti ja sain myös yhden pisteen lisää Vive la France! -haasteeseen. James Bowenin Katukatti Bob oli minulle maratonini suurin lukuelämys. Rakastan kissakirjoja, mutta syrjäytyneiden ihmisten elämän kuvaus toi kirjaan myös toisenlaisen ulottuvuuden. Jean Websterin Setä Pitkäsääri oli vallan onnistunut kirjeromaani, joka toi minulle hieman mieleen Montgomeryn Runotytöt. Lotta-Liisa Joelssonin Vivika oli melko keskinkertainen kauhuromaani, mutta myönnän pelänneeni välillä oikein todella. Tove Janssonin Muumit - sarjakuvaklassikot I oli sopiva kevennys mutta albumi herätti myös ajatuksia muun muassa yksityisomistuksesta. Shannon Halen The Storybook of Legends on varsin viehättävä sukellus satujen maailmaan ja luen kirjan loppuun varmasti piakkoin.

Kirjabingokin edistyi mukavasti, vaikka toista bingoa ei vielä tullutkaan. Luin maratonin aikana kotimaisen kirjan (Hilja Valtosen Hätävara), sarjakuvan (Tove Janssonin Muumit - sarjakuvaklassikot I), kannen perusteella valitun kirjan (Lotta-Liisa Joelssonin Vivika) ja eläinkuvakannellisen kirjan (James Bowenin Katukatti Bob). Olen valinnut lukemisiani tässä kuussa aika paljon juuri kirjabingoilun mukaan. Nytkin minulla on kesken kolme kirjaa, jotka sopivat johonkin ruksittomaan ruutuun. Kuten jo aiemmin mainitsin, haluaisin saada koko ruudukon heinäkuun loppuun mennessä täyteen, ja tällä hetkellä tavoitteeni ei vaikuta enää yhtään mahdottomalta.

Lähden pian juhannuksen viettoon, mutta todennäköisesti vielä illalla hieman luenkin, sillä lukufiilistä maraton ei onnistunut viemään. Hyvää juhannusta kaikille!

Miten muiden osallistujien maratoonaaminen sujui?

Blogistanian kesälukumaraton III: virallinen maratonpostaus (viimeinen päivitys)

Jos joku haluaa spontaanisti osallistua maratonille, ilmoittautuminen on edelleen mahdollista täällä.

Maratonpinojani esittelin jo muutama päivä sitten. On myös mahdollista, että otan jotakin luettavaksi pinojen ulkopuolelta. Etenkin pari kirjahyllyni uusista asukeista houkuttaisi.

klo 11.00 Kirjoitan tätä postausta keskiviikkona ja aion ajastaa postauksen torstaiaamuksi. Aion aloittaa maratonin kello yhdeltätoista, jotta voin ensin syödä rauhassa aamupalaa ja harrastaa myös hieman muiden osanottajien blogeissa surffailua. Blogiin tulee päivityksiä epäsäännöllisin väliajoin, mutta Twitterissä aion olla aktiivisempi. Tervetuloa seuraamaan myös sinne! En ole vielä ihan varma, mikä kirja tarttuu ensimmäiseksi käteeni. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että Malzieun Sydämen mekaniikka ja Jean Websterin Setä Pitkäsääri ovat aika vahvoja vaihtoehtoja maratonin aloitukseen. Tsemppiä kaikille jo aloittaneille ja eilen aloittaneille haluan sanoa: jaksaa, jaksaa!
P.S. Kouvolan sanomissa oli juttua kirjablogeista ja lukumaratonista. Tämän päivän painetussa lehdessä on kai vielä laajempi artikkeli.

klo 12.41 Valitsinkin ensimmäiseksi maratonkirjaksi Hilja Valtosen Hätävaran. Olen lukenut Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin pari kertaa, mutta Hätävara oli minusta ehkä vieläkin parempi. Valtosen kirjoitustyyli on ihailtavan nokkela ja olen iloinen, että minulla on muutama lukematon Valtonen hyllyssäni, vaikka niitä en ehkä maratonin aikana kuitenkaan lue.

klo 14.36 Mathias Malzieun Sydämen mekaniikasta olen kuullut lähinnä haukkuja, mutta kirjan idea käkikellosydämisestä pojasta, jolle on vaarallista rakastua, kuulosti silti kiintoisalta. Minä yllätyin positiivisesti ja joistakin heikkouksista huolimatta en ihan ymmärtänyt, miksi niin moni lukija on jopa inhonnut kirjaa. Vastarannan kiiskenä minä tykkäsin. Malzieun rinnalla nautin kreikkalaisesta salaatista. Nyt aion pitää ensimmäisen pienen tauon ja käydä vilkuilemassa, miten muilla maratoonareilla sujuu.

klo 17.50 Rakastuin James Bowenin Katukatti Bobiin. Kirja oli aivan ihastuttava ja koskettava. Se sai minut todella hyvälle mielelle. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kissojen ystäville!

klo 19.49 Jean Websterin Setä Pitkäsääri oli myös vallan ihastuttava ja tykkäsin päähenkilö Jerushasta mielettömästi. Maratoonaaminen ei ole koskaan ennen tuntunut näin hyvältä. Kirjavalinnat varmasti vaikuttavat. Kiitos myös tsemppauksista. Ne ovat piristäneet. Seuraavaksi aionkin sukeltaa aivan erilaiseen kirjaan, sillä aion seuraavaksi lukea kauhukirjan Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan. Saa nähdä, onko kirja kovin pelottava. Ensin kuitenkin käyn taas blogikierroksella.

klo 22.33 Lotta-Liisa Joelssonin Vivika oli jonkin verran karmiva. Päähenkilöiden koulussa on tapahtunut kuusi vuotta sitten selvittämättömiä kuolemantapauksia. Nyt kauhut vaikuttavat alkaneen uudelleen, sillä toinen päähenkilöistä kuolee kirjan alussa. Kirjaa kerrotaan suurelta osin takaumien kautta. Satujen yhdistäminen tarinaan olisi voitu tehdä paremminkin, mutta pääasiassa kirja oli ihan hyvä.

klo 23.27 Kauhun jälkeen tarvitsin jotakin aivan erilaista, ja muumisarjakuvat tuntuivat hyvältä vaihtoehdolta myös pienoiseen luku-uupumukseen. Ensimmäinen Muumit - Sarjakuvaklassikot -albumi ei jää varmasti viimeiseksi kohtaamisekseni muumisarjakuvien kanssa. Kiertelen jälleen hieman blogeissa ja sitten ajattelin sukeltaa Barry Trotterin maailmaan.

klo 00.47 Jaksoin lukea Barry Trotteria vain 48 sivua. On se ihan ok, mutta odotin hauskempaa. Jatkan Barry Trotterin parissa vielä maratonin jälkeen, mutta maratonluettavaksi siitä ei tällä kertaa oikein ollut.

klo 01.11 Kokeilin lukea Tove Janssonin Farlig midsommaria, mutta 28 sivun lukemisen jälkeen totesin, että keskittymiskykyni alkaa olla liian alhaalla ruotsiksi lukemiseen. Maratonväsymys ja ihan tavallinen väsymys alkavat jo painaa.

klo 01.55 Shannon Halen The Storybook of the Legends eteni 64 sivua. Jatkan varmaankin vielä pari tuntia aamulla, mutta nyt täytyy mennä nukkumaan. Hyvää juhannusta!

klo 11.00 Sain luettua Halen kirjasta 252/304 sivua, joten kirja jäi vielä hieman kesken, mutta maraton on nyt minun osaltani ohi. Oli kivaa. Tsemppiä vielä uurastaville maratoonaajille!

Katsaus kirjahyllyni uusimpiin tulokkaisiin

Keväällä onnistuin kirjalakkoilemaan välillä huonommalla ja välillä paremmalla menestyksellä. Ainakin kirjalakkoilu opetti minut harkitsemaan paremmin, mitä kirjoja itselleni hankin. Olen osannut jättää ostamatta edullisia löytöjä, joiden tarpeellisuutta omassa kirjahyllyssä olen epäillyt.

Lupasin itselleni jo keväällä, että kesäloman alettua teen ostoksia Adlibriksesta. Ostoskorin sisältö muuttui pariinkin kertaan, mutta lopulta päädyin tilaamaan neljä kirjaa. Muut kuin Vera Valan kirjan lasken nimipäivälahjaksi, sillä olin vähän ennen tilauksen tekemistä saanut hieman rahaa nimipäivälahjaksi.

Muutama vuosi sitten Suomenkin televisiossa esitetty Flashforward on yksi lempisarjoistani. Minua harmitti ihan suunnattomasti se, että sarjaa tehtiin vain yksi kausi, mutta ehkäpä jonkinlaista lohdutusta tuo mukanaan Robert J. Sawyerin Flashforward-kirja, johon samanniminen televisiosarja perustuu. Vera Valan Villa Sibyllan kirous kuuluu ehdottomasti kesälukemistooni. Aloitin viime vuonna kesäni Valan dekkarilla, ja vaikka tällä kertaa en saanut uusinta Valaa käsiini aivan kesän alussa, haluan matkustaa mahdollisimman pian Italiaan kirjan sivujen siivin. Katie Crossin Miss Mabel's School for Girls -fantasiakirjaa olen jo ehtinyt hieman aloittaa. Michelle Gagnonin Don't Look Now oli täysin pakko saada luettavaksi mahdollisimman pian, sillä Kukaan ei kaipaa sinua koukutti minut Noan ja Peterin tarinaan pahasti. Sarjaan koukkuuntumisen vuoksi uskon lukevani Gagnonin kirjan heti kuin vain sopiva hetki koittaa.

DJ Stalingradin Eksodus tarttui mukaani Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnistä. En muista kirjasta aiemmin kuulleeni, mutta takakansiteksti sai minut pienen epäröinnin jälkeen hankkimaan kirjan omakseni. Ainakin Katrin bloggaus lupaa hyvää. Richard Morganin Musta mies oli myös heräteostos alennusmyynnistä, mutta takakannen luettuani en voinut jättää kirjaa ostamatta. Tässä höyryjunan lailla etenevässä scifi-trillerissä hän haastaa pohtimaan ennakkoluuloja sekä geneettisen manipuloinnin seurauksia. Pelottavinta ei ole kykymme äärimmäiseen väkivaltaan vaan viehtymyksemme petokseen ja moraaliseen rappioon.

Max Barryn Jennifer Valtiovalta ja Michael Gerberin Barry Trotter and the Shameless Parody on molemmat hankittu edullisesti Maijalta, joka halusi siivota kirjahyllyjään. Molemmat kirjoista kiinnostavat kovasti. Barry Trotteria luen mahdollisesti jo maratonin aikana, jos kaipaan jotakin (toivottavasti) hauskaa luettavaa. Sergei Lukjanenkon Yöpartion olen saanut Retalta ja Aleksander Mellin Lapsihallitus on myöskin Retalta saatu vaihtari. Jean Websterin Setä Pitkäsääri oli oikeastaan heräteostos, jonka hankin käytettynä. Olen kuullut Setä Pitkäsäären nimen ennenkin, mutta vasta vähän aika sitten kirja alkoi kiinnostaa niin paljon, että se meni lukulistani kärkipäähän.

Seuraavan kerran aion kirjaostostella vasta syksyllä, mutta luettava ei todellakaan ole loppumassa kesken. Jatkan elokuun loppuun pääosin omien lukemattomien parissa ja uskon lukevani näistä uusistakin kirjoista monta kesän aikana.

Oletteko lukeneet joitakin kirjahyllyni uusimmista tulokkaista? Jos olette, mitä kirjoista piditte?

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (+BINGO!)

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen 2014 Kuoriaiskirjat 187 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Petri Laine ja Anne Leinonen ovat kumpikin kokeneita spefi-kirjailijoita, mutta en ollut aiemmin tutustunut kummankaan tuotantoon, vaikka Anne Leinosen hiljattain ilmestynyt Ilottomien ihmisten kylä on vaikuttanut jo ennen tämän novellikokoelman lukemistakin todella kiinnostavalta.

Kuulen laulun kaukaisen kuulosti takakansitekstin perusteella niin kiehtovalta, että ajattelin uskaltautua tutustumaan Laineeseen ja Leinoseen novellien muodossa. Olen todella huono lukemaan novelleja, ja tämä novellikokoelma taisi olla kuluvan vuoden ensimmäinen kosketukseni novelleihin. Kuulen laulun kaukaisen luettuani mietin kuitenkin, miten paljon hienoja kirjallisia elämyksiä menetän novellikammoni vuoksi.

Tänään kosketin maailmaa

Kokoelma alkaa vetävällä avaruuslennon aikana tapahtuvalla kauhukertomuksella. Tänään kosketin maailmaa puistattaa jo ensimmäisellä sivulla, sillä lukijalle selviää heti, että novellin päähenkilö Vera on joutumassa hengenvaaraan. Kerronnan aikamuoto vaihtuu preesensistä imperfektiin ja hyytävän aloituksen jälkeen aletaan kertoa, miten Vera päätyi alun tilanteeseen. Novellin miljöö tuo tunnelmaan lisäsäväyksen, sillä maanpinnalle tippuva meteoriitti konkretisoi avaruuden tuntemattomat vaarat.

Vera on kosmonautti, joka on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa avaruuteen pääsystä. Nyt hänen olonsa on lähinnä tyhjä ja hän tietää tehneensä uransa eteen uhrauksia. Perheen perustaminen tuntuu mahdottomalta.

Avaruuslentäjät näkevät meteoriitin räjähtävän ja saavat tietää sen tippuneen Siperiaan. Veraa tieto järkyttää muita enemmän, sillä Venäjä on hänen kotimaansa. Meteoriitti ei ole kuitenkaan lähelläkään tavallista vaan avaruudesta on tippunut maan päälle ennenkokematon kauhu.

Kauhistuttavan tilanteen kertominen on koukuttava tapa aloittaa, ja tässä novellissa se on mielestäni myös toimiva keino. Lukijalle jää aloituksesta huolimatta jännitettävää. Heti alusta asti on selvää, että avaruuslento ei pääty hyvin. Kauhistuttavia tapahtumia seurataan aluksi etäältä, mutta avaruuslentäjät kokevat kuitenkin tapahtumat läheisiksi maanpinnalla olevien läheistensä vuoksi. Jo alun perusteella on selvää, että jotakin kauheaa on tapahtumassa myös maanpinnan yläpuolella.

Ässä

Ässä sijoittuu jatkosodan aikaan ja novellissa keskitytään joukkoon taistelulentäjiä. Kaikkein taitavin taistelulentäjä Reino selviytyy monesta hengenvaarallisesta tilanteesta. Reinon onni vaikuttaa oikeastaan jo liiankin hyvältä. Mikä on Reinon onnen salaisuus? Jotkut alkavat jo epäillä, että Reino on vakooja.

Aavistin jo etukäteen, etten pidä toisesta novellista yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Novelli ei todellakaan ollut huono vaan idea liiankin onnekkaasta sotalentäjästä oli ihan onnistunut, mutta sodan aikana tapahtuvat tarinat eivät yleensä jaksa ylläpitää mielenkiintoani. Jotenkin novelli tuntui muutenkin kokoelman aloitusta vetelämmältä. Idea ja loppuratkaisu eivät olleet yhtä riipiviä. Ehkä niiden ei ollut tarkoitustakaan olla. Tänään kosketin maailmaa on mielestäni luokiteltavissa kauhuksi, kun taas Ässä on ennemminkin sotakertomus yliluonnollisin vivahtein. Sodan kuvaus nousi välillä oikeastaan enemmän pinnalle kuin varsinainen Reinon kuoleman väistely.

Lumen kevät

Novellin minäkertojana toimiva päähenkilö on lähetetty planeetalle, joka on surkeista luonnonoloista huolimatta geologien ja arkeologien unelmakohde. Päähenkilö vaistoaa, ettei planeetta ole autio, vaikka todisteet väittävät muuta. Planeetalla alkaa sattua salaperäisiä kuolemantapauksia, mutta päähenkilön omin silmin näkemä ruumis katoaa kuin tuhka tuuleen. Lukija saa hyvin pian tietää, että päähenkilöllä on salattavaa. Novellin idea toi hieman mieleeni Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa. Jännite voimistuu hiljalleen, mutta en pitänyt novellia yhtä kauhistuttavana kuin kokoelman aloittavaa avaruuteen sijoittuvaa novellia.

Kuvat eivät valehtele

Kuvat eivät valehtele on kokoelman toinen historiallinen novelli. Novelli sijoittuu Neuvostoliittoon ja päähenkilönä on puolueen virkamies Vasili Tupakov. Tupakov on oppinut täyttämään käskyt turhia kyselemättä, mutta eräänä päivänä hän saa salaperäisen kirjeen. Kirjeen kirjoittaja väittää tuntevansa Vasilin, vaikka Vasililla ei ole muistikuvaa kirjoittajasta. Vasilin lausahtama "En tiedä enää, kuka on ystävä, kuka vihollinen." kuvaa hyvin Vasilin mieleen ujuttautuvaa epäluottamusta. Onko hänen koko elämänsä valetta? Tästä novellista mieleeni tuli aika vahvasti Orwellin Vuonna 1984. Kuvailisin novellia dystopiseksi, sillä Neuvostoliiton ihmisten elämien hallinta on viety astetta todellisuutta pidemmälle lisäämällä kertomukseen scifi-elementti. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että Neuvostoliiton aikana olisi voitu turvautua novellissa esiteltyyn kojeeseen, jos sellainen vain olisi ollut saatavilla.

Kuulen laulun kaukaisen 

Kokoelman viimeinen novelli, joka on antanut nimensä koko kokoelmalle, on teoksen ainoa rakkauskertomus. Kielletty rakkaus eri muodoissaan on varsin tyypillinen aihe, mutta novellin asetelma ei kuitenkaan ole aivan perinteinen. Haalea ja Kuulas ovat olentoja, jotka ovat yhtyneet toisiinsa siitä huolimatta, että niin ei saisi tehdä. Yhtymisen seuraukset ovat saaneet heidät pakenemaan, sillä muuten Kuulas vangittaisiin ja Haalea tapettaisiin. He laskeutuvat levähtämään autiolta vaikuttavalle planeetalle, koska Kuulas on pian jakautumassa ja hän ei voi jatkaa matkaa pidemmälle. Planeetalta löytyy yllättäen suojelija, jolta saatu apua saattaa muuttaa kaiken.

Mikään novelleista ei todellakaan ollut huono, mutta pidin muutamasta enemmän kuin muista. Tänään kosketin maailmaa ja Kuvat eivät valehtele olivat minulle kokoelman helmiä. Ensimmäinen karmi selkäpiitä, sillä kirjan tarjoama uhkavisio oli todella pelottava ja jollakin tapaa myös mahdollisen tuntuinen. Vaikka avaruutta on tutkittu, se on vielä kuitenkin myös tuntematon. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että sieltä tulisi maan pinnan päälle jotakin ennalta arvaamatonta, vaikka ehkäpä novellin meteoriitin mukanaan tuoma vaara ei olekaan todennäköisimmältä tuntuva mahdollisuus. Olisi ollut ihme, jollei Kuvat eivät valehtele olisi ollut mieleeni, sillä 1984 on yksi lempiklassikoitani. Novellissa oli kuitenkin myös sopivasti omaperäisyyttä. Kaikki novellit tarjosivat juuri sitä, mitä pelkään, että en saa novelleilta. Novellien juonet olivat hyvin rakennettuja ja tarinat toimivat hyvin novellin mittaisina. Minkään novellin loppu ei töksähtänyt ja jättänyt kaipaamaan venytystä.

♥♥♥♥¼

Muualla: Routakoto

Kuulen laulun kaukaisen sopii hyvin kirjabingon Alle 200 sivua -lokeroon. Voin myös ensimmäistä kertaa huudahtaa BINGO! Dekkarina luin Charlaine Harrisin Real Murders -kirjan, fantasiakirjaa edusti Merja Mäen Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret, romantiikkaa toi mukaan Kiera Cassin The Selection ja Marissa Meyerin Scarlet kuuluu kirjasarjaan. Vaatimattomana tavoitteenani on saada koko ruudukko täyteen heinäkuun loppuun mennessä, mutta se saattaa osoittautua liian haastavaksi. Seuraavan bingon uskon kuitenkin saavani torstaisen lukumaratonin aikana.

Elämäni dekkareiden parissa & Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa. Olen lukenut tällä viikolla hieman erästä dekkaria, mutta en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljon, joten dekkariviikon viimeisen päivän kunniaksi päätin kirjoittaa vihdoin valmiiksi bloggauksen Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -dekkarista, jonka luin jo lähes kuukausi sitten. Tosin bloggaukseni ei ole keskity vain Lehtolaisen kirjaan vaan HeidiBeen innoittamana päätin pohdiskella suhdettani dekkareihin. 

Suhteemme ei aina ole ollut auvoinen, mutta tällä hetkellä dekkarit ovat jälleen kirjoja, joiden parissa viihdyn. Jännityskirjoista tuli osa elämääni heti, kun opin lukemaan, sillä ahmin Neiti Etsiviä, Enid Blytonin kirjoja, Mystery clubeja ja muita nuorille lukijoille suunnattuja salapoliisikirjoja. Varsinkin Neiti Etsiviä rakastin. Kun sain ensimmäisen kirjastokorttini, en aluksi kantanut kotiin muuta kuin isoja kasoja Paula Drew'n seikkailusta kertovia kirjoja. Äidilläni oli osuutensa salapoliisikirjainnostuksessani, sillä ennen kuin opin lukemaan, hän luki minulle ääneen Kolmea etsivää, Viisikkoja ja niin edelleen. Nuorille suunnatut salapoliisikirjat olivat sopivan jännittäviä ja lapsen vilkkaalla mielikuvituksella pystyin kuvittelemaan itsenikin osaksi jännittäviä mysteerejä.

Ala-asteen lopulla hylkäsin hetkeksi salapoliisikirjat ja hullaannuin fantasiaan. Ahmittuani pari vuotta fantasiaa palasin jälleen jännityskirjojen pariin. Tällä kertaa kuitenkin siirryin lanu-osastolta aikuisten osastolle. Löysin Agatha Christien, Leena Lehtolaisen, Sue Graftonin, Patricia Cornwellin ja monen monta muuta dekkaristia. Joitakin vain kokeilin, ja matkani muun muassa Cornwellin parissa jäi lyhyeksi. Olen aika helposti kyllästyvä, ja jos dekkarisarjan kirjat alkavat toistaa toisiaan ja ideat tuntua kuluneilta, lopetan lukemisen. Armotonta mutta totta. Christie, Lehtolainen ja Grafton ovat sitä vastoin edelleenkin suosikkejani. Lehtolaisen kirjoja en tosin lukenut moneen vuoteen, mutta Minne tytöt kadonneet vakuutti minut jälleen siitä, että Maria Kalliot ovat minun mieleeni.

Viime vuoden aikana tein jälleen dekkaristilöytöjä, ja Vera Vala, Kristina Ohlsson, Kathy Reichs ja Ursula Poznanski ovat hurmanneet minut omalla tavallaan. Tuorein ihastumiseni kohdistuu Charlaine Harrisin Aurora Teagarden -sarjaan. Saa nähdä, millaiseksi suhteeni uusiin tuttavuuksiini muodostuu. Cornwellin lisäksi olen ainakin väliaikaisesti hylännyt Marklundin. Petyin Panttivankiin pahasti, ja sen jälkeen minun ei ole tehnyt mieli lukea Annika Bengtzoneja. Tosin Marklund saattaa saada vielä uuden mahdollisuuden, sillä arvelen, että Panttivanki ei ollut minun juttuni muun muassa aiheensa vuoksi.

En ole kovin innoissani kirjoista, joissa veri lentää ja sarjamurhaaja jättää jälkeensä ruumiita toisensa perään. Tietenkin tähänkin on poikkeuksia, joista Chelsea Cain on hyvä esimerkki. Cainin kirjat saavat minut huonovointiseksi, mutta silti niitä luen. Tosin olen lukenut Cainin kirjoja lähinnä kirja vuodessa -vauhtia, sillä useammin en niitä taida kestää.

Pikkukaupunkimiljöö ja harrastelijasalapoliisi ovat yleensä konsepti, jolla minut saa hurmattua. Rakastan lukea muun muassa baarinpitäjien (Viiden korttipeli) ja kirjastovirkailijoiden (Real Murders) tutkimuksista. Jos kirjassa on kuitenkin päähenkilönä poliisi, haluan, että poliisin yksityiselämäkin on vahvasti läsnä tarinassa. Esimerkiksi Maria Kalliot ovat mielestäni tässä mielessä onnistuneita.

Tiedän maininneeni lähinnä naisia. Minulla ei vain taida olla ketään miespuolista dekkaristia, jota seuraan. Nuortenkirjojen puolelta tykkään Anthony Horowitzin Alex Rider -sarjasta, mutta olen lukenut viime vuosina vain yhden Alex Rider -kirjan, vaikka niitä on vielä useampi lukematta. Stieg Larssonin Millenium-trilogia on huikea, mutta Larssonilta ei valitettavasti voi enää odottaa mitään uutta. Dan Brown on viihdyttävä, mutta olen ollut pettynyt hänen kahteen viimeisimpään kirjaansa ja hänen tyylinsä alkaa tuntua jo hieman kuluneelta. Viime vuonna kokeilin ainakin Antti Tuomaista ja Mons Kallentoftia, ja kumpikaan heistä ei kolahtanut. Viime aikoina olen alannut harkita vakavasti Seppo Jokisen kokeilua, mutta se on vielä jäänyt suunnitelman tasolle. Omassa hyllyssä odottaisi ainakin Graham Mooren Kuolema Sherlock Holmes -seurassa, Jørgen Brekken Armon piiri ja Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä. Jonkin niistä voisin lukea kesän aikana. Erik Axl Sundin Varistyttökin kiinnostaa, mutta hieman pelkään, että kirja saattaa olla liian raaka minun makuuni.

Dorothy L. Sayers ja Donna Leon vaikuttavat ainakin ennakkoon kirjailijoilta, joiden tuotannosta melko varmasti pitäisin. Kotimaisista melko uusista tuttavuuksista Kati Hiekkapelto on ollut kiinnostavin.

Päällys: Markko Taina
Päällyksen kuva: Arabian Eye/Corbis/Skoy

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet 2010 Tammi 342 s.
lainattu kirja

- Sinähän olet selvillä organisaatiouudistuksesta, joka johtui poliisipiirien yhdistämisestä.
- No en kauhean tarkkaan.
- Meillä Espoossa on periaatteessa vastuullamme koko poliisipiirin alueen väkivaltarikokset. Yksinkertaisia tapauksia selvitetään vielä paikallistasolla, mutta monimutkaisemmat tulevat meille, ja samoin kaikki epätyypilliset. Juoppomurhia ja perhesurmia sekä pahoinpitelyjä, joilla on todistajia, pystyy tutkimaan kuka tahansa. Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista - kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. Olen jo puhunut Koivun ja Puupposen kanssa. Hekin ovat kyllästyneet alkoholistien kanssa ähräämiseen ja suostuvat ilolla tehtävänvaihtoon, mikäli sinä tulet solun johtoon.
- Solu - se kuulostaa lähinnä terroristitoiminnalta. Ällistykseltäni en kyennyt ensin sanomaan muuta.
- Se kalskahtaa hyvin modernilta ja dynaamiselta. Poliisiylijohto tervehti termiä ilolla. Meidän hommissamme haetaan nykyään sekä erikoistumista että joustoja, ja tämä on juuri sen kaltaista poliisitoimintaa. Te erikoistutte tietyntyyppisiin väkivaltarikoksiin, ja tarvittaessa muu väkivaltajaoksen porukka tulee solun avuksi. 

Minne tytöt kadonneet kertoo nimensä mukaisesti kadonneista tytöistä. Kadonneet tytöt ovat kaikki maahanmuuttajia ja Tyttökerhon kävijöitä. Maria Kallio on saanut työn Espoon poliisin epätyypillisten rikosten solussa, ja kadonneiden tyttöjen kohtalo on ensimmäinen solun tutkima tapaus. Ovatko tytöt kadonneet vapaaehtoisesti vai onko takana jotakin muuta?

Leena Lehtolaisen dekkarit olivat melko varmasti ensikosketukseni kotimaiseen jännityskirjallisuuteen. Agatha Christien kirjojen myötä hullaannuin dekkareihin, mutta Leena Lehtolainen sai minut tajuamaan, että myös Suomessa osataan kirjoittaa hyviä sellaisia. Olen lukenut kaikki Maria Kalliot Rivoon satakieleen asti, mutta sitten tuli useamman vuoden tauko. En lukioaikoina seurannut kovinkaan innostuneesti uutuuskirjoja ja oikeastaan minulta meni hieman ohi uusien Maria Kallio -dekkareiden ilmestyminen. Minne tytöt kadonneet oli hyvä paluu Maria Kallion pariin ja haluan lukea lukematta jääneetkin Kalliot mahdollisimman pian.

Maria Kallio haluaisi pitää perhe- ja työelämän erossa toisistaan, mutta tällä kertaa hän ei täysin pysty siihen. Marian tytär Iida käy usein samassa Tyttökerhossa kuin kadonneet tytöt, ja teini-ikäinen tytär on luonnollisesti järkyttynyt varsinkin sen jälkeen, kun tutkinnan aloittamisen jälkeen neljäs maahanmuuttajatyttö löytyy kuristettuna.

Kirjassa kerrotaan myös Marian ajasta Afganistanissa kouluttamassa poliiseja, mutta tähän liittyvä juonikuvio jäi ainakin minusta kadonneiden tyttöjen varjoon. Vaikka juonet eivät täysin erillisiä olekaan, en olisi jäänyt kaipaamaan tätä juonen osaa, jos sitä ei olisi lainkaan ollut. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan tuntunut olevan liian montaa juonikuviota, joten Afganistanin tapahtumiin liittyvä juoni ei loppujen lopuksi paljoa häirinnyt.

Vaikka muiden Maria Kallioiden lukemisesta on kulunut jo hetki, uskallan silti sanoa, että Minne tytöt kadonneet on yksi suosikeistani sarjassa. Monikulttuurisen Suomen kuvaus on uskottavaa eikä liian mustavalkoista. 

Minne tytöt kadonneet -kirjalla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Muualla: Erjan lukupäiväkirja, Saran kirjat, Kattona taivas, Leena Lumi, Narseskan kirjanurkkaus, Rakkaudesta kirjoihin, Täällä toisen tähden alla ja Booking it some more.