keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

kannen kuva: Istockphoto
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 2013 Gummerus 281 s.
lainattu kirjastosta

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? Olen ollut naimisissa kuusi ja puoli vuotta ja raskaana viisi kertaa, joista yksi meni puolenvälin jälkeen kesken, eikä minulla ole lainkaan toivoa, että jaksaisin seuraavat viisitoista vuotta. Kyllä se menee äkkiä ohi, sanovat vanhat perheenäidit, jotka ovat oman kiirastulensa kestäneet.

Vilja ja Aleksi haaveilevat isosta lapsikatraasta, mutta lapsia saisi silti tulla muutama vähemmän kuin heidän perheissään oli, alle kymmenen yli kymmenen sijaan. Vilja kuitenkin tulee raskaaksi niin helposti, ja jälleen kerran Vilja ja Aleksi ovat sairaalan ultraäänessä. Tällä kertaa lääkäri tulee kertomaan uutisia, jotka saattavat olla liikaa Viljan kannettavaksi. Seurapuhuja saarnaa, miten Jumala on ennakkoon määritellyt kaikille perheille oikean lapsiluvun. Lapset ovat Jumalan lahja. Uupumuskin on vain kestettävä, eikä se ole syy estää vauvojen tulemista. Entä sitten, kun Viljan kestämiskyky on jo rajamailla, oikeastaan ylitettykin? Mitä sitten?

Tavallisen kerronnan ohella teoksessa on vanhoillislestadiolaisuutta uskonnollisena liikkeenä pohtivia blogikirjoituksia. Ne sopivat mielestäni romaanin osaksi hyvin, sillä ne toivat esille niitä kysymyksiä, jotka ovat osa Viljan ja Aleksin arkeakin. Myönnän, että minulla ei ole paljoakaan tietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu on tietenkin fiktiota, mutta silti se on tärkeä ja tarinaltaan vahva teos.

Pauliina Rauhala kirjoittaa vakavasta aiheestaan kauniisti ja koskettavasti. Olen lukenut jonkin verran muiden Taivaslaulu-bloggauksiin tulleita kommentteja, ja niistä tiedän, että todellistenkin vanhoillislestadiolaisten äitien voimavarat vaihtelevat. Minulla itselläni ei ole yhtäkään lasta, ja tulevaisuudesta en vielä tiedä. Silti tiedän jo, että minun jaksamiseni ei riittäisi suureen lapsikatraaseen. Minusta on ihailtavaa, että joidenkin äitien voimavarat riittävät, mutta on myös luonnollista, että jotkut uupuvat. Niinhän tilanne on niissäkin perheissä, joissa on pienempi lapsiluku. Ihmiset ovat yksilöitä, ja kaikki eivät vain toimi samalla tavalla.

Taivaslaulu on riipivä ja haikea kertomus. Välillä luin Rauhalan sanoja kyyneleiden läpi, sillä ne koskettivat, vaikka varsinaista samaistumispintaa niissä ei minulle olekaan. Taivaslaulun Vilja ja Aleksi ovat hyvin uskottavasti kirjoitettuja henkilöitä. Voisin melkein kuvitella heidän olevan olemassa. Heillä on menneisyys, jota avataan kirjan takaumissa, ja nykyisyys. Lukiessa toivoin, että heillä on myös tulevaisuus.

Viljan ja Aleksin tarina meni suorinta reittiä sydämeeni. Olen lukenut yhden vuoden vaikuttavimmista kirjoista.

Muissa blogeissa: KirjavinkitOmat polut - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksiaAmman lukuhetkiKirsin kirjanurkkaUnni lukeeKirjavalasLuettua elämääLukukausiLeena LumiHiirenkorvia ja muita merkintöjäLumiomenaJärjellä ja tunteellaRakkaudesta kirjoihinLillin kirjataivasAamunkajon lukukokemuksetIlseläSinisen linnan kirjastoVoimalantieKirjasfääriVillasukka kirjahyllyssäLue, ihminen!, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, Suoria sanoja ja pehmoilua, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Kulttuuri kukoistaa, Kirjabrunssi ja Oisko tulta?

Taivaslaulu on viides lukutaitokampanjan aikana lukemani kirja. Vielä yksi noista viidestä on bloggaamatta, sillä bloggaustahtini ei oikein ole pysynyt lukutahtini perässä. Yliopistoarki on alkanut myös kunnolla tällä viikolla, ja olen jo todennut, että minulla on syksyn aikana paljon tekemistä. Blogini saattaa ajoittain olla tavallista hiljaisempi, sillä hyvin todennäköisesti en ehdi lukea niin paljon kuin yleensä, vaan aikani kuluu muun muassa esseetä ja seminaaritöitä kirjoittaessa. Toisaalta olin viime lukuvuonnakin aika taitava löytämään yllättävän paljon lukuhetkiä, joten toivottavasti ehdin lukeakin. Niin moni houkutteleva kirja odottaa minua, että onhan minun ehdittävä.

28 kommenttia:

  1. Ehdottomasti yksi vuoden vaikuttavimmista, ellei vaikuttavin kirja! Kauniisti kirjoitettu ja syvällinen, tunteita herättävä kirja.

    Ihanaa, että jaksoit linkittää kaikki blogit! Blogisavujen takia uskalsin kirjaan tarttua, ja ihanaa, että niin tein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotin pitäväni tästä kirjasta paljon ja niin pidinkin. Kerrankin odotukseni täyttyivät, sillä minulla on joidenkin kirjojen kohdalla ollut ongelmana hieman liian korkeat odotukset. Ne pilaavat helposti lukukokemusta.

      Saattoi tuosta listasta jokin blogi jäädä pois, sillä noita arvioita oli ilmestynyt niin hurjasti. Olen viime aikoina yrittänyt linkittää mahdollisimman monta, sillä se tuo mielestäni mukavaa moniäänisyyttä. Lukijani voivat sitten valikoida, mitä muita bloggauksia haluavat käydä lukemassa.

      Poista
  2. Minusta tämä taas ei ole muuten kuin kielensä puolesta vaikuttava kirja. Mutta sepä onkin hyvä, että kirja herättää monenlaisia ajatuksia. Minusta nuo blogitekstit olivat tylsiä, ehkä siksi, että tiesin jo kaiken, mitä niissä toitotettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä vaikutuin tarinastakin, mutta eri ihmiset kokevat tietenkin kirjat eri tavoin.

      Poista
  3. Olen osin samaa mieltä kuin Helmi-Maaria eli kirjan vaikuttavuus on sen kielessä, mutta tämän äärellä en kyynelehtisi, vaikka joskus niinkin olen lukiessa tehnyt. Tarina pysyy myös hyvin kasassa ja sisältää myös yllätyksen, mutta siitä en pitänyt, että kun Vilja tajuaa kurjuutensa ja sen syyn, hän jo kohta seuraavassa virkkeessä tai sitä seuraavassa kaunistelee sen pois, olemattomiin. Rankka on rankkaa ja liian rankka on liian rankkaa, vaikka siitä kuinka kauniisti kirjoitettaisiin.

    Onneksi kirjan loppu oli...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin alkoi jossain vaiheessa tulla melkein ahdistusta kaikesta siitä kauneudesta. Toisaalta ihailin sitä, että Rauhala selvästi ei halunnut suututtaa ketään, vaan ongelmista kertoessaankin halusi nähdä aina asian toiseltakin kannalta.

      Poista
    2. Minua kirjan tarinakin kosketti ja se teki vaikutuksen. Kieli oli tietenkin myös hyvin hienoa. Kuten Erja totesi: Taivaslaulu ei ole onneksi mustavalkoinen vaan siinä kuvataan myös asian toista puolta.

      Poista
  4. Minusta tämä oli mielenkiintoinen kirja, joskaan kovin koskettavana se ei minulle näyttäytynyt. Kieli oli tosiaan kaunista, samoin pidin kyllä sen pohdiskelevasta otteesta. Luulen, että moni uskossa oleva kyseenalaistaa jossain elämänsa vaiheessa uskonsa. Siitä tämäkin kirja minusta paljolti kertoi.

    Minustakin blogipohdinnat olivat ihan virkistäviä "keitaita" tarinan lomassa, vaikkei niissä periaatteessa mitään uutta tullutkaan esille. Minusta ne valottivat hyvin kirjoittajansa näkökulmaa, joka oli melko oleellinen kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minut kasvatettiin kristinuskoon ja lapsena aika sokeasti uskoinkin, jos lapsen kohdalla voi todellisesta uskosta puhua, sillä siihen kuitenkin vaikuttaa niin paljon se, miten vanhemmat asian näkevät ja lapselle esittävät. Rippikoulun aikana aloin kyseenalaistaa ja nykyään kuvaan itseäni agnostikoksi, koska se tuntuu sopivimmalta määritelmältä.

      Kyllä minäkin suuren osan blogitekstien informaatiosta jo ennen lukemista tiesin, mutta silti ne jotenkin tuntuivat sopivalta osalta kirjaa. Kuten totesitkin ne toivat hyvin erään kirjan henkilön näkökulman esille.

      Poista
  5. Minulle taas blogipohdinnat olivat uutta tietoa, joten ne olivat tervetulleita. Ja oli Taivaslaulu toki kielensäkin puolesta ihana ja vaikuttava, mutta myös aiheensa. En ole ikinä lukenut vastaavasta aiheesta, ja oli ihana tutustua kirjaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taivaslaulusta on tainnut todella moni pitää eikä syyttä. :)

      Poista
  6. Kiva, että sinä vaikutuit näin paljon. Minä en ihan yhtä paljon, vaikka kirja ihan hyvä olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin lukemassa bloggauksesi. Minulla on heikkous kauniiseen ja runolliseen suomen kieleen, ja minua se ei etäännyttänyt tarinastakaan.

      Poista
  7. Täällä on myös kirjoitettu Taivaslaulusta: http://www.lily.fi/blogit/oisko-tulta/asukuvaviikko-viltti-villasukat-ja-taivaslaulu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä. Googletan kirjat ja jokin arvio jää tietenkin välillä linkkaamatta joko siksi, että en katso riittävästi Google-haun sivuja tai sitten silmäni ovat vain hypänneet tuon yli.

      Poista
  8. Minäkin suosittelen sydämellisesti tätä kirjaa. Itselläni on taustaa kirjan asioihin jossain määrin, mutta sen lisäksi minua kosketti upea rakkaustarina. Joka nainen tahtoisi tuollaisen miehen, joka seisoo vankkumatta vierellä ja tulee vaimoaan vastaan enemmän kuin kukaan mies keskimäärin tekee!
    Itkun kanssa minä kirjaa luin. Uskon, että kirja avautuu parhaiten sellaiselle, jolla on jotain kosketuspintaa lestadiolaisuuteen.
    Se, että Vilja ensin näki jonkin asian pahaksi, mutta kuitenkin toimi sitä vastoin, kuten esim. meni ystävän suosittamalle psykologille, kuuluu "taudin kuvaan" (jos kommenoija viittasi Viljan tämän tyyliseen käytökseen).
    yst. terveisin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Aleksi on todellakin hyvä aviomies ja tekee rohkean päätöksen Viljan hyvinvoinnin vuoksi. Vaikka minulla ei ole kosketuspintaa lestadiolaisuuteen, pidin kirjan tarinaa todella koskettavana. Ehkä syinä olivat juuri se pakahduttava rakkaus ja myös Viljan uupumus, jonka kuvaus tuntui riipivältä.

      Poista
  9. Minäkin vaikutuin ja liikutuin. Kirja on todella tärkeä monella tapaa. Minusta Taivaslaulussa on paljon särmiä, joista ammentaa niin lestadiolais- kuin valtaväestönkin elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin samaa mieltä. Tänään kirjailijaa haastateltiin YLEn Kultakuumeessa. Erittäin fiksu ja sivistynyt leidi. Jään odottamaan seuraavia kirjoja häneltä.

      Poista
    2. Jeps. Kirjailija on kyllä älykäs ja esiintyy fiksusti. Kultakuumeen toimittajista paistoi läpi vl-vastaisuus. Minusta heillä oli aika hurjia vertauksia ääriliikkeisiin. Itse vl-äitinä tiedän, että elän melko tavallista onnellista elämää. Minua kuunneellaan ja minä kuuntelen. Viljaan pystyi vain osin samaistumaan. Kaunista tekstiä, mutta ironiaakin seassa.

      Poista
    3. Kultakuumeen haastattelua en ole kuullut, mutta katsoin Inhimillisen tekijän, jossa Rauhala oli. Sain hänestä sitäkin kautta hyvin fiksun vaikutelman.

      Toinen anonyymi: onneksi pystyt samaistumaan Viljaan vain osittain. Viljan kohtalo olisi varmasti todella raskas elää oikeasti.

      Poista
    4. Korjaus 3.10 klo 21.18 viestiini. Sekoitin nyt onnettomasti ohjelmia. Kultakuumeen toimittaja oli ihan asiallinen, mutta samana aamuna telkkarin puolella oli Aamun kirja, jonka toimittajat kaivelivat kirjaa nimenomaisesti uskonnolliselta puolelta ja vertasivat vl-yhteisöä ikävästi ääriliikkeisiin.

      Poista
    5. Hyvää keskustelua täällä hyvästä kirjasta.

      >> Viljan kohtalo olisi varmasti todella raskas elää oikeasti.

      Seurasin äiini uupumista ja lopulta mielenterveyden järkkymistä ihan vierestä. Voin vakuuttaa että se pieni tyttö oli peloissaan. Siitä on nyt 20 vuotta.

      Toivon ettei yksikään lestadiolaisperhe aseta nykyään lapsiaan sellaiseen jamaan. Pitäisi ymmärtää että nelivuotiaskin kyllä vaistoaa kun kotona on lapsen perusturva eli äiti hajoamassa.

      Jos ei naisen elämä olekkaan minkään arvoinen, lestadiolaisjohtajat saisivat ajatella lapsen parasta.

      t. iiris-rukka

      Poista
  10. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä postaus. Olit miettinyt asiaa selvästi myös vl-uskon todellisuudesta käsin, vaikka mainitsitkin, ettet tunne lestadiolaisuutta kovinkaan hyvin. Ilahduttavaa, että totesit kirjan olevan fiktiota - olit siis varmasti miettinyt myös uskonnollisen viitekehyksen todenperäisyyttä ja yleistettävyyttä.Siksi tartuin tähän postaukseen.
    Olen pohjois-suomalainen vl-nainen ja pienten lasten työssä käyvä äiti. Kirjailija, vl-usko ja kirjan tapahtumapaikat ovat jokseenkin tuttuja. Luin kirjan itse tirkistelymielessä.
    Kirja oli mielestäni kielellisesti kaunis. Alkuosa kirjasta oli hieman liiankin lyyristä, mutta juoni alkoi vetää sadan sivun jälkeen. Tuo tirkistelyhalu sai minut tylsästä alusta huolimatta lukemaan kirjan loppuun. Epilogi oli mielestäni turha!
    Kirja herätti minussa monenlaisia, mutta pääsääntöisesti ristiriitaisia tunteita. Mietin kovasti omaa äitiyttä, lapsuuttani, uskoani, mutta myös kirjailijan vastaavia. Sitten yritin lukea kirjaa myös ei-vl:n lukijan näkökulmasta.
    Millaisia ne ristiriitaiset tunteet sitten olivat:
    USKO: Osa uskonnollisesta kuvauksesta oli todentuntoista (esim. suviseurakuvaus). Osa oli iroonista (esim. raskaustestit säästöpakkauksissa - en ole ikinä törmännyt, ruuhka Jumalanvaltakunnan risteyksessä). Osa oli loukkaavaa ja vaikea uskoa todeksi (esim. pakkopanemiset). Vl usko opettaa kunnioittamaan aviopuolisoa. Seksi on naisellekin oikeus eikä velvollisuus.
    Olen vl, mutta Vilja ja Aleksi uskoivat eri tavalla kuin minä. Minulle usko on 99 prosenttisesti ilon ja voiman lähde. Viljalle usko toi myös lohtua, mutta oli samalla iso kahle.
    NAISEUS/ÄITIYS: Vilja iloitsi lapsista, mutta pelkäsi toistuvia raskauksia. Vilja oli omistautuva äiti. Kirjailija kuvaakin erityisen kauniisti mielestäni lasten ja vanhempien suhdetta. Tästä voi jokainen lasten vanhempi ottaa opikseen. Uskonkin vakaasti, että tämä on juuri sitä, mitä kirjailija haluaa antaa myös omille lapsilleen. Moni kokee, ettei se ole mahdollista, jos lapsia on "liikaa".
    Vilja koki olevansa yhtä aikaa vapaa ja kahlittu nainen. Itseltäni puuttuvat nuo kahleet. En koe, että olisin synnytyskone tai että synnyttäisin vastoin tahtoani. Jos näin olisi, en ehkä kuuluisi tähän liikkeeseen. Minulle lapsen saaminen on ollut kerta kerralta ihmeellisempää. Lapsi tuntuu todella Jumalan lahjalta, vaikka toki monesti väsyn pienten lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uskoisin, että edellä mainittu olotila on jokaista äitiä lähellä.
    LOPPURATKAISU oli minusta myös ristiriitainen. Ajattelisin, että kirjan kantavana teemana oli naisen itsemääräämisoikeus. Silti mies, Aleksi, meni yksin päättämään, että heidän perheeseen ei synny enää lapsia. Olisin kokenut itse moisen tempun tosi loukkaavana. Elän tasa-arvoisessa parisuhteessa. Päätämme aina yhdessä yhteisistä asioista.
    KOKONAISUUS: Kielellisesti kaunista tekstiä tärkeistä kysymyksistä. Uskon, että varmasti näitä viljoja ja alekseja on todellisuudessakin jonkin verran. Näistä kysymyksistä on hyvä puhua niin vl-liikkeen sisällä kuin muuallakin. Uupuneet vanhemmat tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen, kuitenkin jokaisen omaa arvomaailmaa kunnioittaen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi! Kommenttisi herätti paljon ajatuksia, joista nyt yritän osan saada ilmaistua sanoin.

      Ensinnäkin ihailen sitä, että jaksat ja pystyt yhdistämään perhe-elämän pienten lasten kanssa ja työnteon.

      Uskoisin, että monissakin kirjoissa ongelmia kärjistetään. Ehkä kirjailijat ajattelevat, että täysin todenmukainen kuvaus ei olisi riittävän kiinnostavaa tai sitten syy on jokin muu. Koska tämän tiedostan, yritän lukea kirjojakin kriittisesti, sillä vaikka esim. Taivaslaulussa on varmasti mukana totuutta, ei se ole koko totuus. Taivaslaulu ei myöskään varmasti ole kaikkien vl-perheiden arkea. Niinhän asia olisi silloinkin, jos kirjoitettaisiin ei-uskonnollisen perheen arjesta. Joillekin perheille tällainen arjen kuvaus saattaisi olla lähellä todellisuutta, toisille kirjan arki ei voisi olla kauempana omasta arjesta. Taivaslaulussa oli tietenkin vahvasti mukana myös vanhoillislestadiolaisuus, mutta minä luin kirjaa paljolti myös kuvauksena äidin uupumuksesta. Kuten blogitekstissäni jo mainitsinkin: uupumus voi kohdata ketä tahansa äitiä oli niitä lapsia sitten kaksi tai kymmenen. Uskon joidenkin naisten olevan alttiimpia tällaisella uupumukselle ja ihailen niitä äitejä, jotka jaksavat kasvattaa suurtakin lapsikatrasta. Uskoisin, että kaikissa uskonnollisissa liikkeissä eri jäsenten tavat uskoa eroavat. En voi sanoa tätä muulla perusteella kuin sillä, että minusta tuntuu tältä. Olen iloinen, että sinulle usko tuo iloa ja voimaa. Toivon, että suurimmalle osalle vanhoillislestadiolaisista usko olisi tällainen voimaannuttava asia.

      Ymmärrän sinun näkökulmasi, mutta toisaalta ymmärrän Aleksinkin ratkaisun. Vilja oli niin syvällä masennuksen alhossa, että hänellä ei ehkä olisi riittänyt voimia asiasta keskusteluun ja päättämiseen. Yleensä parisuhdetta koskevat isot päätökset pitäisi tietenkin tehdä yhdessä eikä toisella ole oikeutta ottaa ohjia täysin omiin käsiin. Viljan tilanne oli kuitenkin niin vaikea, että Aleksista varmaan tuntui siltä, että jotakin on vain tehtävä. Sitten hän tällaiseen ratkaisuun yksin päätyi. Masentunut ei selviä tavallisista päivittäisistä askareistakaan ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Harva masentunut tuskin pystyisi masennuksen syövereissä tekemään päätöstä sterilisaatiosta.

      Voimia sinulle lasten kasvattamiseen ja muuhunkin elämään. Toivottavasti näistä asioista puhutaan ja uupuneet vanhemmat saisivat osakseen tukea eivätkä ymmärtämättömyyttä.

      Poista
    2. Pohjois-suomalaiselle kirjoitajalle:

      "Seksi on naisellekin oikeus eikä velvollisuus."

      Ei ihan näin ole ainakaan lestadiolaisessa kulttuurissa. Oma äitini muistutti minulle ollessani kihloissa, että "kyllä sitä nainen joutuu alistumaan". Vanhempani ja sukuni on vanhoillislestadiolaisia.

      Miesvalta tuntuu ja vaikuttaa siis kyllä myös yksityisellä tasolla, vaikka ei ehkä jokaisessa uskovaisessa perheessä. Tytöt kasvatetaan hyväksymään tämä epäasa-arvoinen asema.

      Suurin ongelma naisten oikeuksien kannalta on se että liikkeen miesjohto määrittää mikä saa olla naisen elämä ja jopa naisen keho. Naiset joutuvat sopeutumaan ulkopuolela tulevaan kontrolliin. Se ulottuu aviovuoteeseenkin, sillä nainen ei saa itse päättää milloin tulee raskaaksi ja milloin ei.

      Naisen on pakko olla valmis siihen aina, niin kauan kuin on hedelmällisessä iässä.

      t. Nainen Pohjois-Suomesta

      Poista
    3. Kommentiksi edelliseen: joku alistuu, joku kokee alistuvansa, kolmas ei alistu, neljäs ei ole alistettavissa. Näin on varmaan vl-yhteisössä niin kuin kaikkialla muuallakin yhteiskunnassamme.
      Asema perheiden sisällä vaihtelee kovasti. Itse olen kasvanut tasa-arvoisessa perheessä ja nyt elän tasa-arvoisessa avioliitossa. Toisenlaisiakin vl-perheitä varmasti löytyy.

      Ajattelisin, että vl-nainenkin voi halutessaan kuulua yhteisöön tai olla siihen kuulumatta.

      Katkeruus on pahinta, mitä ihminen voi joutua sietämään itsessään. Annetaan kaikkien kukkien kukkia.

      Poista
  11. Kiitos Taivaslaulusta. Harvoin nykyisin olen avannut kirjan, jota ei henno laskea käsistään. Romaanin kieli oli niin kaunista, helmeilevää. Ja tarinassa on varmasti monelle kosketuspintaa arkeen. Hyvä etteivät päähenkilöit olleet liian täydellisiä. Tunnistin Viljassa niin paljon omia piirteitäni, kun aina yritän löytää surusta, vastoinkäymisistä ja murheista jotakin hyvää ja kasvattavaa.

    VastaaPoista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!