Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun

Kansikuva: Maija Karma

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun 1989 (16. painos, 1. painos ilmestyi 1957) Karisto 140 s.
lainattu kirjastosta

- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.

Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu. 

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.

Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.

Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.

Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.

Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.

Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?

Tiina-sarja

Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

Lois Lowry: The Giver

Lois Lowry: The Giver 1993 4 h 47 min äänikirjan lukija: Ron Rifkin
lainattu kirjastosta

The worst part of holding the memories is not the pain. It's the loneliness of it. Memories need to be shared.

Kirjan alussa Jonas on pian 12 vuotta täyttävä poika, joka odottaa jännittyneenä lähestyvää 12-vuotiaille järjestettävää seremoniaa. 12-vuotiaisten seremonia on ikäseremonioista tärkein, sillä sen aikana kukin 12 vuoden iän saavuttanut saa kuulla, mihin tehtävään heidät on määrätty. Jonas ei osaa arvata, mikä hänen tuleva tehtävänsä on, sillä hän ei ole osoittanut mielestään selviä taipumuksia mihinkään suuntaan. Hän saa tehtävän, joka on vain yhdellä yhteisön jäsenellä ja joka on kaikkein arvostetuin. Jonasista tulee muistojen saaja. Häntä varoitetaan heti tehtävän tuskallisuudesta, mutta siltikään Jonas ei osaa varautua siihen, miten hänelle määrätty tehtävä muuttaa hänen maailmankuvansa ja koko elämänsä.

Olen joskus aiemminkin yrittänyt kuunnella kirjastosta löytyviä englanninkielisiä äänikirjoja, mutta jostakin syystä en ole päässyt alkua pidemmälle. Päätin kokeilla vielä kerran ja kuuntelin tämänkertaisen valintani The Giverin loppuun asti vuorokauden aikana. Nyt kun pääsin alkukankeudesta äänikirjojen kuuntelun suhteen, aion ehdottomasti kuunnella äänikirjoja välillä jatkossakin. Silmäni ovat joskus iltaisin sen verran väsyneet, että tarinan kuunteleminen on sen varsinaista lukemista parempi vaihtoehto.

Muistan huomanneeni Lois Lowryn The Giverin monesti listoilla kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea. Luulin kuitenkin monta vuotta, että olen kirjan jo lukenut, sillä muistin lukeneeni kaikki Lowryn kirjat, jotka lapsuuden kirjastoni hyllystä löytyivät. Lopulta minulle selvisi, että kirjaa ei ole lainkaan suomennettu ja silloin tajusin, että en ole kirjaa voinut lapsuudessani lukea. Kirja menikin heti lukulistalle, koska kirjan ideakin kuulosti tällaisen dystopiafanin korviin hyvin kiehtovalta.

Oli mielenkiintoista kuunnella nuorille suunnattu dystopiakirja, joka on kirjoitettu ennen viime vuodet vallinnutta dystopiabuumia. Liian monet nykyiset kirjat noudattavat samantyyppistä kaavaa ja ovat melko samankaltaisia. Minulle tulee Lowryn kirjasta mieleen niin Rothin Divergent, Condien Matched kuin Oliverin Deliriumkin. The Giver on selvästi nykyisen nuorten dystopiakirjallisuuden äiti, mutta siinä on myös ainutlaatuisuutensa. Jonasin koulutusta on kuvailtu hyvin yksityiskohtaisesti. Kirja on paljon rauhallisempi ja seesteisempi kuin sitä seuranneet teokset. Joku voisi kuvailla kirjan loppuosuutta jopa tylsäksi. Silti vaikka välillä mielenkiintoni hieman herpaantui, sillä jotkin yksityiskohdat Jonasin koulutuksesta tuntuivat hieman aiemman toistolta, pidin tällaisesta rauhaisammasta otteesta tarinan kerrontaan. The Giver on mielestäni kokonaisuudessaan vahva ja koskettava kertomus.

Yhteiskunta, jossa Jonas elää, vaikuttaa aluksi jopa utopistiselta. Kukaan ei kärsi, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä tapaan, jolla yhteiskunta toimii ja sääntöjä noudatetaan mielellään. Kuitenkin utopistinen ensivaikutelma alkaa romuttua pikkuhiljaa. Ensin lukija alkaa miettiä, millaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa yksilöillä ei olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästään. Kahdeksanvuotiaat eivät saa enää nukkua lohtuesineen kanssa. Kaikki yhdeksänvuotiaat saavat polkupyörät ja saavat vasta silloin ajaa pyörillä. Ihmiset paritetaan niin kuin yhteisön vanhimmat parhaaksi näkevät, eikä ihmisillä ole lainkaan yksityisyyttä. Unetkin täytyy kertoa yksityiskohtia myöden vanhemmille, jotka eivät ole ikinä lasten biologisia vanhempia. Jonasin kuva idyllisestä yhteiskunnasta alkaa huojua, kun häntä aletaan kouluttaa tehtäväänsä.

Osasin arvailla Jonasille paljastuvia asioita jo ennen kuin ne kerrottiin kirjassa. Arvasin heti, mitä ihmisten vapauttaminen tarkoittaa. Vapautetuiksi tulevat ihmiset, jotka ovat rikkoneet kolmannen kerran sääntöjä, ovat tulleet liian vanhoiksi tai eivät muuten ole sopeutuneet osaksi yhteisöä. Tuskinpa vapauttamisen todellista merkitystä on kovin vaikea arvata, vaikka dystopiakirjoja ei olisi paljon edes lukenut. Siispä kirja ei tarjoillut minulle kovin mullistavia juonenkäänteitä, mutta silti viihdyin sen parissa erinomaisesti. Pidän Lowryn tavasta kuvailla asioita. Kun Jonas kokee intoa tai tuskaa uusien muistojensa vuoksi, Jonasin tunteet välittyivät hyvin myös lukijalle.

The Giver -äänikirjasta haluan sanoa sen verran, että mielestäni formaatti sopi melko hyvin tarinaan tutustumiseen. Näyttelijä Ron Rifkin eläytyi tapahtumiin ja tunteisiin hyvin ja pidin hänen tavastaan esittää eri henkilöitä.

Tänä vuonna ilmestyi Lowryn kirjaan perustuva elokuva, mutta en ole aivan varma, haluanko nähdä elokuvaa, vaikka kirjasta pidinkin. Minusta tuntuu hieman siltä, että tarina ei ehkä toimisi kovin hyvin elokuvana. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut muista Lowryn kirjoittamista teoksista, jotka sijoittuvat samaan maailmaan vaikka kirjat eivät ilmeisesti muodosta sarjaa, jossa on yhtenäinen alusta loppuun etenevä juoni.

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Hyönteisdokumentti, Lukuholistin maistiaiset ja Sivukirjasto

The Giver -kvartetti

The Giver (1993)
Gathering Blue (2000)
Messenger (2004)
Son (2012)

Anu Ojala: Pommi

Anu Ojala: Pommi 2014 Otava 348 s.
lainattu kirjastosta

- Olisiko ihan mahdoton idea, jos joskus ottaisit esille luomu- ja free range -tuotantoa? Kertoisit jotain tuotantoeläinten arjesta, kuten millaisissa oloissa eläimiä meillä pidetään, Thomas ehdotti ja pyöritteli esitenippua käsissään katsoen odottavasti Miaa. - Aihe on tärkeä...
- No jaa, en mä nyt oikeen tiedä, Mia vastasi venytellen.
- Tämä tuotantojuttu ei ole oikein mun ominta alaa. Suurinta osaa lukijoista ei taida kiinnostaa tollaset asiat, eihän ne koske tavallisia ihmisiä. Meillä ei ole monta maajussia tässä lukiossa, niin etteivät ne yleisöksi asti riitä. Mun pitää ajatella blogin parasta, Mia kohautti olkapäitään.
Thomas ei sanonut hetkeen mitään, katseli vain Miaa.
Mia kallistui Thomasista poispäin.
- Se on harmi, sillä uutta eläinsuojelulainsäädäntöä tehdään parhaillaan, ja olisi tärkeää saada mahdollisimman moni..., Thomas yritti vielä, mutta Mia keskeytti tämän.
- Vaikka olisi mitä lakijuttuja, niin en mä ymmärrä, miten tuotantoeläimet voisivat kuulua mun blogiin! Käy katsomassa, mitä ihmiset kirjoittavat sinne, niin ymmärrät ehkä vähän paremmin, mitä tarkoitan. Mä vähän epäilen, etteivät maatilojen eläimet ketään kiinnosta. Lemmikkieläimiin melkein kaikilla on jokin tatsi, Mia selitti silmät kirkkaina. 

Mia pääsee heti lukioon siirryttyään koulun lemmikkiblogin pitäjäksi. Mia on pestistä innoissaan ja on valmis hehkuttamaan koiria ja kertomaan elämästään rakkaan mopsinsa kanssa. Hän saa kuitenkin erään kommentin, jonka sanomaa ei halua uskoa todeksi. Kommentoija väittää, että mopsit ovat sairaaksi jalostettu koirarotu ja että Roosan päästämät ja Miasta hassuilta kuulostavat äänet ovatkin merkki tukehtumisen partaalla olemisesta. Mia päättää ottaa selville, mikä on totuus. 

Aluksi minua vaivasi suuresti moni kirjaan liittyvä epäuskottavuus. Päähenkilö Mia on varsin naiivi ja epäuskottavan tietämätön. Jos hän on kiinnostunut koirista ja omistaa mopsin, miten hän ei ole muka koskaan kuullut jalostetuilla koiraroduilla esiintyvistä terveysongelmista? Miten noin välinpitämätön ja eläinasioista tietämätön nuori on edes päässyt lukionsa eläinblogin pitäjäksi? Eikö muka kukaan kiinnostuneempi ja kirjallisesti lahjakkaampi ole edes yrittänyt päästä blogistiksi?

Mian rakastuminen Kimiin on myöskin kuvattu ihan liian nopeaksi. Tiedän kyllä, että murrosiässä tunteet ovat kuohuttavampia ja ihastumisetkin nopeampia, mutta silti en pitänyt kovinkaan uskottavana sitä, miten Mia on muutaman vaihdetun sanan jälkeen vakuuttunut siitä, että hänet ja Kim tarkoitettu yhteen. Mian ärsyttävyyttä lisäsi hänen uskomaton ylenkatseisuutensa monia ihmisiä kohtaan. Pommin alussa Mia tuntui niin uskomattoman rasittavalta päähenkilöltä, että meinasin keskeyttää kirjan lukemisen heti alkuunsa.

Jatkoin kuitenkin, koska olin odottanut kirjan ilmestymistä, sillä Pommi kuulosti aiheensa vuoksi kiinnostavalta. Hiljalleen totuin Miaan ja hän kypsyy henkilönä, vaikka suurimman osan kirjasta hän on todella sinisilmäinen. 

Välillä kirja etenee hieman liian kovalla vauhdilla ja rytinällä. Kaipa vain teinin kiinnostuminen eläintuotannon ongelmakohdista ei tehnyt juonta kirjailijan mielestä riittävän lennokkaaksi. Mian käsitykset asioista muuttuvat kirjan aikana totaalisesti. Tosin Mia myös näkee kirjan aikana niin kammottavaa eläinten kohtelua, ettei silmien ammolleen avautuminen ollut kovinkaan yllättävää.

Mielelläni lukisin enemmänkin nuortenkirjoja eläinten oikeuksista. Varmasti on monia nuoria, joita aihe kiinnostaa ja lisäksi Pommin lukeminen voi saada jonkun nuoren miettimään eläinten oloja tarkemmin. Aihe tekee kirjasta kiintoisan ja alkukangertelun jälkeen luin kirjan nopeasti loppuun, vaikka mielestäni aiheessa olisi ollut aineksia vielä parempaankin kirjaan. Takakannen kuvaus ekotrilleristä on varsin osuva, sillä trillerimäisyyttä kirjassa kyllä riittää, vaikka minä jäinkin kaipaamaan hieman realistisempaa lähestymistapaa aiheeseen.

Muualla: Narseskan kirjanurkkaus, Kirjaston kummitus ja Lastenkirjahylly

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 Bloomsbury 636 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja liekehtivä pikari)
lainattu kirjastosta

'The Triwizard Tournament was first established some seven hundred years ago, as a friendly competition between the three largest European schools of wizardry - Hogwarts, Beauxbatons and Durmstrang. A champion was selected to represent each school, and the three champions competed in three magical tasks. The schools took it in turns to host the Tournament once every five years, and it was generally agreed to be a most excellent way of establishing ties between young witches and wizards of different nationalities - until, that is, the death toll mounted so high that the Tournament was discontinued.'
'Death toll?' Hermione whispered, looking alarmed. But her anxiety did not seem to be shared by the majority of students in the Hall; many of them were whispering excitedly with each other, and Harry himself was far more interested in hearing more about the Tournament than in worrying about deaths that had happened hundreds of years ago.

Ennen neljännen lukuvuoden alkua Harry pääsee nauttimaan huispauksen maailmanmestaruuskisoista, mutta kisat eivät suju vain riemukkaissa merkeissä. Voldemortin kannattajat kuolonsyöjät Voldemortin pelätty merkki pimeän piirto ilmestyy taivaalle. Kun Harry palaa kouluun, hänet valitaan Tylypahkan toiseksi edustajaksi Kolmivelhoturnaukseen. Kuka ilmoitti Harryn mukaan ja millä aikeilla, sillä Harry itse ei nimeään Liekehtivään pikariin tiputtanut?

Pottereiden ties mones uusintalukukierros keskeytyi muutamaksi kuukaudeksi, koska oma neljäs Potterini on sen verran surkeassa kunnossa, että minun on jo jonkin aikaa pitänyt korvata huonokuntoinen pokkari uudella kovakantisella. En kuitenkaan ole vielä niin raaskinut tehdä ja siksi päädyin lopulta lainaamaan neljännen Potterin kirjastosta. 

Kolmas kirja on mielestäni lasten- ja nuortenkirjallisuuden rajamailla, mutta neljäs Potter on jo selvästi nuortenkirja. Kirjassa vallitsee synkkä tunnelma alusta alkaen. Lisäksi kirja on huomattavasti aiempia paksumpi. Itse luin neljännen Potterin ensimmäistä kertaa neljännellä luokalla, ja viidennen ilmestyessä olin onneksi jo yläasteella. Samanaikaisesti kun Rowling siirtyy lastenkirjallisuudesta nuortenkirjallisuuteen, Potter-kirjojen päähenkilöt kasvavat lapsista nuoriksi. Neljännessä kirjassa on romantiikkaa ja murrosiän oikkuja. 

Synkkyydestä huolimatta kirjassa pilkahtelee aika ajoin Rowlingille tyypillinen huumori. Se on varmasti yksi syy, miksi kirjat eivät tunnu niin raskailta kuin aiheiden perusteella voisi kuvitella.

Hermione ottaa kotitontut sydämen asiakseen, ja minusta Hermionen kotitonttuaktivismi on yksi neljännen Potterin juonen kiehtovimpia sivujuonteita. Vaikka kirjat sijoittuvat suurimmaksi osaksi taikamaailmaan, monet taikamaailman piirteet ovat tai ainakin ovat olleet nähtävissä oikeassa maailmassakin. Kotitonttujen oloista tulee väistämättä mieleen orjuus, johon Hermione asiaa vertaakin, ja nykyään ajankohtaisempi vähemmistöjen kohtelu.

Rowling esittelee nelosessa muutamankin mielenkiintoisen hahmon. Villisilmä Vauhkomieli ja Rita Luodiko lukeutuvat näihin. Rita Luodiko on varsin oivaltava karikatyyri sensaationhakuisesta journalistista. Luodiko on yksi sarjan raivostuttavimpia henkilöitä, mutta olen iloinen, että Rowling on kirjoittanut hänet mukaan sarjaan.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Satun luetut, Todella vaiheessa, Maailman ääreen, Sallan lukupäiväkirja, Uusi kuu ja Kirja käsilaukussa

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Jay Asher: Thirteen Reasons Why

Jay Asher: Thirteen Reasons Why 2007 Razorbill 288 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kolmetoista syytä)
lainattu kirjastosta

You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.

Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä. 

Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.

Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.

Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.

Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.

Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa 

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta

Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.

Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.

Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.

Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.

Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.

En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.

Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.

Muualla: Vinttikamarissa

Hilja Valtonen: Hätävara & Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Ylemmän kannen piirros:
Alexander Lindeberg
Alemman kannen kuva: Leena Puranen

Hilja Valtonen: Hätävara 1975 (1938) Otava 156 s. 
ostettu käytettynä

"Ja naisten tapaan haavoitit kielellä."
"Naisten tapaan! Yhtä hyvin miesten tapaan. Kielellään hänkin minua loukkasi."
Maailma on kiero. Pojat ovat siinä aina oikeassa ja tytöt väärässä. Jos tyttö uskaltaa puolustautua, on hän vähintään porsas, äkäsäkki, joka ei ymmärrä leikkiä.
Olen minä kotonakin huomannut, miten isä monesti moittii äitiä samoista virheistä, joita hän itse tekee paljon törkeämmin. "Kultaseni", saattaa isä sanoa äidille lauantaina, "elä puhu pahaa lähimmäisestäsi!" Sunnuntaina hän itse selostaa saman jutun juurtajaksain saarnatuolissa.
Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista?"

Vappu Kankare huomaa Jali Kinnusen, kun Jali ehdottaa sanavalmista Vappua toverikunnan uudeksi puheenjohtajaksi. Vappu uskoo tunteidensa olevan vihaa, mutta tunteiden ääripääthän ovat yllättävän lähellä toisiaan. Jali ja Vappu päätyvät naimisiin, mutta Vapusta tuntuu, ettei hän ole Jalille kuin hätävara, jonka sai paremman puutteessa.

Hilja Valtonen (1897-1988) oli kansakoulunopettajanakin toiminut kirjailija. Hänen viihderomaaninsa olivat niin suosittuja, että niistä otetut uusintapainokset toivat hänelle kutsumanimen Painosten herratar. Wikipedian mukaan suomalaisen kirjallisuuden on kiitettävä Valtosta modernista, itsenäisestä naistyypistä.

Olen lukenut Hilja Valtoselta aiemmin vain yhden kirjan: Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Luin sen toistamiseen viime kesänä ja Valtosesta innostuneena en voinut olla hankkimatta kirjamessuilta löytämääni Hätävaraa. 

Muistan jonkun luonnehtineen Valtosta osuvasti oman aikansa chick litiksi. Allekirjoitan kuvauksen täysin, vaikka nykyisestä chick litistä en niin paljon välitäkään. 1930-luvun valtosmaisesta chick litistä nautin kuitenkin suunnattomasti.

Vaikka kirjassa on selvimmin näkyvissä romanttinen juoni ja kaipaan yleensä kirjalta muutakin, Valtonen taitaa romanttisen kirjallisuuden. Tarinassa on nokkeluutta ja teräviä huomautuksia esimerkiksi sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta. Valtosen kieli on usein hulvattoman hauskaa ja omanlaistaan.

Pidin Valtosen esikoisteoksestakin, mutta Hätävara esitteli entisestään terävöityneen ja sukkeloituneen Valtosen. Muistan pitäneeni Valtosen esikoisromaanin päähenkilöstä suunnattomasti, ja niin pidin Vapustakin. Tosin kirjojen naispäähenkilöt muistuttivat hieman toisiaan, mutta he olivat kumpikin juuri sellaisia oman päänsä pitäviä ja sisukkaita naishahmoja, joita ihailen. Vaikka voin aavistaa, että Valtosen muissakin kirjoissa on samantyyppisiä henkilöitä, saatan ihan rehellisesti sanoa, että se ei haittaa yhtään. Onneksi minulla on vielä monta Valtosta lukematta, ja kaksi lukematonta (Vaimoke ja Neiti talonmies) odottaa omassa hyllyssä. 

♥♥♥♥¼

Valtosen Hätävara sopii mainiosti kirjabingon Kotimainen kirja -ruutuun.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri 1994 (1918, Daddy-Long-Legs 1912) WSOY 176 s. suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
ostettu käytettynä 

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja - minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ole lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoeta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoeta enkä Kotiopettajattaren romaania enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R. L. S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Mona Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Jerusha Abbot on 18-vuotias orvoksi jäänyt tyttö, joka asuu orpokodissa ja auttaa muista orvoista huolehtimisessa. Jerusha, joka mieluummin käyttää itsestään nimeä Judy, ei voi uskoa hyvää onneaan, kun rikas tuntematon mies lupautuu rahoittamaan Judyn korkeakouluopinnot. Vastineeksi tukija haluaa Judyn kirjoittavan hänelle kirjeen kuukaudessa.

Jean Webster (1876-1916) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka kannatti romaaneissaan naisten koulutusta. Setä Pitkäsääri on kirjeromaani, joka koostuu Judyn setä Pitkäsäärelle osoittamista kirjeistä. Setä Pitkäsäärelle on ilmestynyt myös jatko-osa nimeltään Paras vihollinen.

Judyn kirjeistä huokuu innostuneisuus opiskelua ja uusia asioita kohtaan. Välillä Judy haluaa osoittaa setä Pitkäsäärelle, että Judyn opintojen rahoittaja saa rahoilleen vastinetta ja siksi kirjoittaa yhden kirjeistä melkein kokonaan ranskaksi. Sisäoppilaitoselämä on täysin erilaista kuin Judyn aiempi elämä, ja varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Judy saa monia uudenlaisia kokemuksia.

Judy on vuorotellen katkera ja kiitollinen tukijalleen. Setä Pitkäsääri on ehdottanut, että Judy kutsuisi häntä nimellä herra Smith, mutta Judysta nimitys kuulostaa persoonattomalta, joten Judy osoittaa kirjeensä setä Pitkäsäärelle. Judy teeskentelee välillä kirjoittavansa perheelleen, kun hän oikeasti kirjoittaa setä Pitkäsäärelle. Setä Pitkäsäärestä tulee hänelle puuttuvien sukulaisten korvike, ja Judy on välillä suutuksissa ja ymmällään siitä, miksei setä Pitkäsääri vastaa hänen kirjeisiinsä. Katkeruuskohtauksia seuraa katumus, sillä kaikesta huolimatta setä Pitkäsääri on muuttanut Judyn elämää suuresti. 

Minulle tuli Jerusha Abbottista mieleen Montgomeryn Uudenkuun Emilia. Molemmat ovat jääneet nuorina orvoiksi ja kumpikin tähtää kirjailijan uraan. Tosin Judyn kirjailijahaaveisiin vaikuttaa setä Pitkäsäären toiveet, kun taas Emilian unelmia lähipiiri vastustaa. Runotytöissä on myös päähenkilön kirjoittamia kirjeitä, sillä Emilia kirjoittaa ensin kirjeitä kuolleelle isälleen.

♥♥♥♥½

Muualla: Kirjan viemää, Saran kirjat, Lukisinkohan, Lumiomena ja Lurun luvut.

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni 2014 Myllylahti 348 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastin ruokaa, en vain halunnut syödä sitä.

- Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainoinen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan.
- Ois ihanaa ees yhen päivän muistaa, millasta oli olla terve, syödä koska halus, mitä halus ja niin paljon ku jakso, Lumi sanoi ja sen silmäkulmassa kimalsi jotain, joka muistutti epäilyttävästi kyyneleen alkua.
- Luuletsä, että me tullaan viel paranee tästä? kysyin varovasti.
Lumi käänsi kasvonsa minua kohti ja hengitti syvään. - Mä toivon niin. Mut luulen, että tää tulee olee aina osa mua ja se on ehkä parempi oppii hyväksymään. Syödä sitte tasan kolmen tunnin välein, jos ei oo valmis muutokseen. Pitää karkkipäivii, jos ei uskalla herkutella viikolla. Hyväksyy ittensä sairaana. Kai seki on jonkilaista terveyttä. Anoreksia tulee ehkä aina olee osa mua, mutta mä en tuu koskaa olee anoreksia. 

Lilli on peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö, jonka perheolot eivät ole ihanteelliset. Isä on kaappijuoppo, eikä kumpikaan vanhemmista huomioi lapsiaan tarpeeksi. Lillin tukipilari on hänen isosiskonsa Nani. Kavereiden kanssa aloitettu herkkulakko saa Lillin tarkastelemaan kehoaan uusilla silmillä, ja hän alkaa tuntea itsensä lihavaksi. Hän päättää alkaa laihduttaa ja panostaa kouluun. Laihduttamisesta tulee kuitenkin hengenvaarallista.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt jo kolme teosta. Aiempia kirjoja Summer ja uusi alku ja Kovaa kilpailua, Summer en ole lukenut. Parkkosen tänä vuonna ilmestyneestä 112 - vihaan itseäni -kirjasta kiinnostuin aiheen vuoksi. Aloin lukea Parkkosen teosta jo toukokuussa, kun sain kirjan käsiini, mutta minun oli silloin pakko keskeyttää lukeminen. En muista, milloin jokin kirja olisi saanut oloni niin pahaksi. En tarkoita, että kirja olisi ollut huono vaan sitä, että kirjailija on onnistunut kirjoittamaan satuttavan aiheen koskettavaksi kirjaksi. Jatkoin kirjan lukemista vihdoinkin sunnuntaina ja aamuneljältä vuodatin sisältäni katkeria muistoja kyyneleiden muodossa. Poikaystäväni totesi nähdessään itkettyneet silmäni, että se on vain kirja. Hän oli kuitenkin väärässä. Jotkin kirjat ovat ihan muuta kuin vain kirjoja. Jotkin kirjat jättävät jäljen ja saavat sydämen vereslihalle. Tämä on minulle yksi niistä. Kirja ei ole pakosti sellainen kaikille, mutta minulle se oli monestakin syystä.

Parkkonen on kuvannut onnistuneesti syömishäiriöisen mielen kieroutunutta viha-rakkaussuhdetta ruokaan. Ruoka on ajatuksissa enemmän silloin, kun sitä ei saa syödä. Silloin, kun elämälle välttämätön polttoaine yhtaikaa vetää vastustamattomasti puoleensa ja oksettaa. Syömishäiriö kierouttaa Lillin ajatusmaailman. Syöminen on epäonnistumista, syömättömyys on onnistumista. Lillin koko elämästä on tullut suorittamista, ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus. Kun koko muu elämä romahtaa, ainakin syömistään voi hallita.

Parkkosen teksti on suureksi osaksi dialogimuotoista. Henkilöiden väliset keskustelut ovat puhekielisiä, mutta se tuntui vain luonnolliselta ratkaisulta. Se on yksi syy, miksi nuoret henkilöt tuntuivat muuttuvan lihaksi ja vereksi. Tosin loppua kohden kerrontatyyli alkoi hieman puuduttaa, mutta tunteen saattoi aiheuttaa tottumattomuuteni puhekielisen tekstin lukemiseen.

Minua ehkäpä häiritsi eniten se, että kirjassa painotetaan Lillin perheolojen kurjuutta. Yhdessä kohdassa Lillin ajatuksista voisi ymmärtää, ettei syömishäiriöisiä tule muista kuin pahoinvoivista kodeista. Minä en allekirjoita tätä, sillä syömishäiriöön johtava pahoinvointi ei välttämättä johdu huonoista perheoloista. Syitä voi olla muitakin.

Tämä ei ole hyvän mielen kirja. Tämä on kirja, joka täyttää lukijan Lillin pahoinvoinnilla. En voi luvata helppoa lukukokemusta, mutta voin luvata kirjan, joka ei heti lukemisen jälkeen haihdu mielestä. Mielestäni syömisen ollessa hankalaa syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja ei kannata lukea. Vaikka tässäkin kirjassa kuvataan syömishäiriöiden raadollinen puoli, syömishäiriöinen voi poimia kirjasta vain sen osan, joka saa jatkamaan. Hän voi verrata itseään Lilliin, ja se ei ole vain hyvä asia.

♥♥♥♥¼

Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Smirge lukee.

112 - vihaan itseäni on kevään uutuuskirjoja, joten rastitan kirjabingosta ruudun Tänä vuonna julkaistu.

Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret

Kansi: Iines Partanen

Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret 2014 Nordbooks 289 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kunnon kotimenninkäiset eivät murehtineet monestakaan asiasta elämässään. Heitä kiinnosti vain töppöstensä kunnossapito ja ruohosipuli-istutusten säännöllinen tarkistaminen. Kotimenninkäiset keräilivät kauniita esineitä, mutta jopa arvokkaimpiakin aarteitaan he saattoivat heittää surutta pois. Ei kunnon kotimenninkäinen välittänyt, oliko sen häntä muuttunut köynnöksen kaltaiseksi. Eikä se seikka hämmästyttänyt kastekeiju Sorileina Lelainaa lainkaan. Sen sijaan Sorileina oli ällikällä lyöty siitä, että Tillinka oli kutsunut häntä
ystäväksi.
Mutta sillä hetkellä, kun sana lausuttiin, oli kuin käytävän hämärä hehku olisi muuttunut hetkeksi lämpimäksi loisteeksi. Hetkiseksi Villi-Viima lakkasi puhaltamasta, ja käytävissä kulki Vienotuuli, lempein ja hymyilevin kaikista maailman tuulista. Ja, aivan huomaamatta, Tillinkan ja Sorileinan välille solmittiin lanka, niin hento ja ohut, ettei sitä voinut silmillä nähdä tai käpälillä tuntea.

Hymhi-mätäsmiettiäinen löydetään kuin jäätyneenä, katse kiinnittyneenä tyhjyyteen. Tillinka-kotimenninkäinen ja Sorileina-kastekeiju lähtevät matkalle hakemaan ystävänsä avuksi Avilaa, Hyisissä vesissä asustavaa olentoa. Heidän avunhakuretkensä saattaa kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi niin Hymhille kuin heille itselleen.

Merja Mäeltä on ilmestynyt aiemmin Venesataman Tillinka ja meriseikkailu -niminen fantasiakirja. En ole Mäen esikoisteosta lukenut, vaikka Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret on itsenäinen jatko-osa kyseiselle kirjalle. Toinen osa sisältää hyvin itsenäisen tarinan, joka ei kärsinyt käsittääkseni lainkaan siitä, että ensimmäisen osan tapahtumat ovat minulle tuntemattomia.

Mäki on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen, ja kirja pursuaa toistaan kiehtovampia lajinimiä. Kastekeiju, kotimenninkäinen, pihlajapeikko, vain muutamia mainitakseni. Monissa fantasiakirjoissa käytetään hyväksi fantasiakirjallisuuden klassikoista tuttuja olentoja, mitä en pidä huonona asiana, mutta itsekeksityt lajit tuovat tähän kirjaan persoonallisen sävyn. Nautin myös kirjailijan tavasta herättää luonto henkiin ja kuvailla sitä inhimillisenä olentona. Kun aurinko lähti laskeutumaan, merenpinta ryhtyi kääntyilemään levollisesti ja säyseästi. Se nautiskeli punaisista ja oransseista auringonsäteistä pinnallaan ja keimaili mielissään. Merenpinta oli mielestään taatusti kauniimpi kuin sisar taivaanranta, olkoonkin, että taivaanranta oli sonnustautunut iltapilviin ja purppuranpunaan.

Vaikka seurasin mielenkiinnolla Tillinkan ja Sorileinan jännittävää matkaa, kirjan parasta antia on kuitenkin Tillinkan ja Sorileinan orastavan ystävyyden kuvaus. Tillinka haluaisi selvitä esteistä itse, ilman apua, mutta hänen on opittava retken aikana, mitä tarkoittaa ystävyyden vastavuoroisuus. Kotimenninkäiset eivät arvosta maallista mammonaa, mutta oikea ystävän arvon he kyllä huomaavat, ainakin lopulta.

Kirjailija mainitsee kotisivuillaan kohderyhmäksi alakouluikäiset ja myös vanhemmat lukijat. On sanomattakin selvää, että en enää kuulu pääasialliseen kohderyhmään, mutta silti Mäen luoma sadunomainen seikkailufantasia oli varsin nautinnollista luettavaa. Tarina ei kuitenkaan saanut minua niin upoksiin itseensä kuin jotkin fantasiakertomukset ovat saaneet, mutta en tiedä, oliko vika iässäni vai jossakin muussa seikassa. Jotkin fantasiakirjat saavat unohtamaan todellisuuden, mutta Mäen kirjan pauloista tempauduin montakin kertaa arkiseen maailmaan. Pääasiassa Mäen fantasiamaailma oli sen verran mieluisa uusi tuttavuus, että uskon lukevani myös ensimmäisen osan jossakin vaiheessa.

Youtubessa voi käydä katsomassa kirjalle tehdyn kirjatrailerin.

♥♥♥¾

Mäen kirja sopii kirjabingossa ruutuun Fantasia.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 Bloomsbury 317 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja Azkabanin vanki)
ostettu uutena

But after ten minutes alone in the dark street, a new emotion overtook him: panic. Whichever way he looked at it, he had never been in a worse fix. He was stranded, quite alone, in the dark Muggle world, with absolutely nowhere to go. And the worst of it was, he had just done serious magic, which meant that he was almost certainly expelled from Hogwarts. He had broken the Decree for the Restriction of Underage Wizardry so badly, he was surprised Ministry of Magic representatives weren't swooping down on him where he sat. 
Harry shivered and looked up and down Magnolia Crescent. What was going to happen to him? Would he be arrested, or would he simply be outlawed from the wizarding world? He thought of Ron and Hermione, and his heart sank even lower. Harry was sure that, criminal or not, Ron and Hermione would want to help him now, but they were both abroad, and with Hedwig gone, he had no means of contacting them.
He didn't have any Muggle money, either. There was a little wizard gold in the moneybag at the bottom of his trunk, but the rest of the fortune his parents had left him was stored in a vault at Gringotts Wizarding Bank in London. He'd never be able to drag his trunk all the way to London. Unless...

Harry pelkää tulevansa erotetuksi Tylypahkasta, kun hän suuttuu Vernon-sedän sukulaiselle niin, että tekee taikoja. Hän ei voisi olla yllättyneempi, kun taikaministeri Cornelius Toffee ottaakin hänet lämpimästi vastaan Vuotavassa noidankattilassa eikä anna Harrylle minkäänlaista rangaistusta. Pian Harrylle paljastuu syy taikaministerin hellämielisyyteen. Voldemortin pelätty kannattaja Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista, ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Suunnitelmissani ei ollut tarttua kolmanteen Harry Potteriin ihan näin pian toisen osan lukemisen jälkeen. Kuulin kuitenkin tällä viikolla suru-uutisia. Eräs kaverini on menehtynyt, ja oloni on viime päivien ajan ollut yhtaikaa surullinen ja epäuskoinen. En aluksi jaksanut lukea muuta kuin tuttua ja turvallista, ja minulle kaikkein tutuin ja turvallisin kirja on kolmas Harry Potter. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Tällä kertaa luin sitä välillä kyyneleisin silmin, mutta ajoittain eskapismi myös onnistui.  

Olen aiemminkin maininnut, että suosikki-Potterini on Harry Potter and the Prisoner of Azkaban. Sen näkee kuvassa olevan pokkariversion kunnosta ja olen lukenut kirjan varmaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani asiasta: kolmas Potter on minulle turvasatama. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, kirja on lohduttanut ja tarjonnut pakopaikan. Voisin sanoa, että mikään kirja ei ole minulle niin rakas kuin kolmas Potter. 

Syitä kiintymykseeni on myös muita. Tässä osassa tutustutaan ensimmäistä kertaa yhteen lempihahmoistani Sirius Mustaan. Harryn kolmantena kouluvuonna Tylypahkassa on mielestäni paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Remus Lupin, jonka järjestämät käytännön harjoitukset tuovat vallan kiinnostavaa tietoa taikaolennoista. Sarja menee synkempään suuntaan, ja Harry saa tietää enemmän vanhempiensa menneisyydestä. Minulle yksi tärkeimpiä kirjan piirteitä on kuitenkin Hermionen elämän kuvailu. Hän uurtaa koulutöidensä parissa ja riitelee parhaiden ystäviensä kanssa. Hän on romahtamisen partaalla perfektionisminsa ja ystävyyssuhteidensa vaikeuksien takia. Kolmannen kirjan tapahtumien vuoksi Hermione on fiktiivinen hahmo, johon pystyn parhaiten samaistumaan.

Kirja taitaa olla sarjassa ainoa, jossa Voldemort ei ole varsinaisesti läsnä edes takaumissa, mutta loppuratkaisu on vallan tärkeä Voldemortin voimiin nousun kannalta. Sarjan kokonaisjuoni etenee tässäkin osassa hyvää vauhtia, ja varsinkin Harryn taustaa syvennetään. 

Kolmas kirja tuo mukanaan myös ankeuttajat, jotka ovat minusta oikeastaan jopa pelottavampia kuin Voldemort. Olen siis Harryn kanssa samaa mieltä. J. K. Rowling on kertonut luoneensa ankeuttajat kuvaamaan masennusta, ja hän on onnistunut tavoitteessaan. En voisi kuvitella paljon ankeuttajia vastenmielisempiä olentoja, sillä kaikkien onnellisten ajatusten imeminen on varsin pelottava kyky.   

♥♥♥♥♥

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Muualla:  La petite lectrice, Cilla in Wonderland, Luettua elämää ja Maailman ääreen. 

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
2004
2 h 22 min
ohjaaja: Alfonso Cuarón

Katsoin juuri ennen kirjaan tarttumista kolmannen Potterin elokuvaversion. Potter-elokuvat ovat jääneet minulle aina kirjojen varjoon, vaikka nautinkin elokuvien visuaalisuudesta ja monista onnistuneista näyttelijävalinnoista. Alan Rickman on kuin professori Kalkaroksen ruumiillistuma, enkä voisi kuvitella ketään muuta Rubeus Hagridiksi kuin Robbie Coltranen.

Kohtauksiin on lisätty dramatiikkaa, jotta ne olisivat näyttävämpiä. Esimerkiksi lopun kohtaaminen tällipajun kanssa on elokuvassa paljon rajumpi. Tällipaju kieputtaa Hermionea (Emma Watson) ympäriinsä, vaikka kirjassa tällipaju ei ollut tällä kertaa ihan noin väkivaltainen. Harryn (Daniel Radcliffe) matkustus Poimittaislinjan bussilla on myös kirjaa vauhdikkaampi, ja se onkin mielestäni yksi onnistuneimmin kuvattuja kohtauksia. Kahden aiemman Potter-elokuvan katsomisesta on kulunut hetki, mutta muistelen aiemmin huomanneeni, että ohjaajan vaihtumisen myötä esimerkiksi jotkin asiat Tylypahkassa näyttävät hieman erilaisilta. Liikkuvat portaat taisi olla yksi visuaalisesti aiemmista elokuvista eroava juttu.

Elokuvaversioista on pakko jättää aina osa kirjan tapahtumista pois, jotta elokuva saataisiin mahtumaan ihanteelliseen elokuvamittaan. Esimerkiksi Ronin (Rubert Grint) ja Hermionen riitely on paljon vähäisempää, mutta rypyt ystävyydessä eivät olleetkaan kovin olennaisia juonen kannalta. Osa poisjätetyistä kohtauksista oli kuitenkin sen verran olennaisia, että ne voisivat herättää ihmetystä tarkkaavaisessa katsojassa, joka ei ole lukenut kirjaa. Spoilerivaroitus! Miten Sirius Musta on saanut tietää Kutkasta? Kirjassa mainitaan uutinen, jossa kerrotaan Weasleyn perheen voittaneen kultaa ja jossa on Kutkan sisältävä valokuva. Elokuvassa ei mainita mitään tällaisesta. Elokuvassa vain Harry lausuu Karkotaseet-loitsun, joka saa Kalkaroksen menettämään tajuntansa. Karkotaseet-loitsu on aseistariisuntaa varten eikä sen yhden ihmisen tekemänä pitäisi saada kohdettaan menettämään tajuntaansa. Kirjassa tajunnanmenetys on selitetty sillä, että kaikki kolme, Ron, Hermione ja Harry, lausuvat loitsun yhtaikaa. Spoilerit päättyvät!

Saan ruksata kirjabingossa Kirja & elokuva -ruudun.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 Bloomsbury 251 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
ostettu uutena

Life at The Burrow was as different as possible from life in Privet Drive. The Dursleys liked everything neat and ordered; the Weasleys' house burst with the strange and unexpected. Harry got a shock the first time he looked in the mirror over the kitchen mantelpiece and it shouted 'Tuck your shirt in scruffy!' The ghoul in the attic howled and dropped pipes whenever he felt things were getting too quiet, and small explosions from Fred and George's bedroom were considered perfectly normal. What Harry found most unusual about life at Ron's, however, wasn't the talking mirror or the clanking ghoul: it was the fact that everybody there seemed to like him.
Mrs Weasley fussed over the state of his socks and tried to force him to eat fourth helpings at every meal. Mr Weasley liked Harry to sit next to him at the dinner table so that he could bombard him with questions about life with Muggles, asking him to explain how things like plugs and the postal service worked.
'Fascinating!' he would say, as Harry talked him through using a telephone. 'Ingenious, really, how many was Muggles have found of getting along without magic.'

Harry Potter ei malta odottaa paluutaan Tylypahkaan. Dursleyt kohtelevat häntä edelleen kurjasti ja Harrylla on ikävä uusia ystäviään. Tosin hän ei ole kuullut Ronista ja Hermionesta lainkaan koko kesän aikana. Ovatko he unohtaneet Harryn? Eräänä päivänä Harryn huoneeseen ilmestyy Dobby-niminen kotitonttu, joka kieltää Harrya palaamasta Tylypahkaan, koska siellä odottavaa kauhea vaara. Varoituksista huolimatta Harry palaa Tylypahkaan ja pian Harrylle selviää, ettei toisesta kouluvuodesta ole tulossa ensimmäistä rauhaisampaa.

J. K. Rowlingin kynästä syntynyt Harry Potter -sarja on minulle ehdottomasti elämäni rakkain kirjasarja. En usko, että asia muuttuu, sillä tuskin enää ikinä suhtaudun mihinkään sarjaan lapsuuden ja nuoruuden fanaattisuudella ja innolla. Kasvoin Harryn, Ronin ja Hermionen parissa ja ensimmäisen Potterin luin varmaankin 8-9-vuotiaana ja viimeisen 17-vuotiaana. Viimeinen piti hakea kirjakaupasta ilmestymispäivän aamuna ja vietin erään kauniin festaripäivän lähinnä lukemalla Potteria festarialueella. Ystäväni kävi välillä raahaamassa minut katsomaan myös festareiden esiintyjiä, mutta aika moni bändi soi vain lukuhetkieni taustamusiikkina.

Olen lukenut neljä ensimmäistä Harry Potteria montakymmentä kertaa. Viime vuonna minun piti ostaa pari Potteria toistamiseen, koska toisen, kolmannen ja neljännen Potterin hankkiminen pokkareina ei ollut kovinkaan hyvä päätös. Neljäs Potter on minulla edelleen vain pokkarina, koska kirjakaupoista on melko vaikea löytää kovakantisia englanninkielisiä Pottereita. Kaipa täytyy vain taipua tilaamaan kirja netistä. Pehmeäkantisia kirjoja ei ole tehty kestämään lukuisia lukukertoja ja monia kilometrejä repun tai muuttolaatikon pohjalla. Nyt pääsinkin lukemaan Harry Potter and the Chamber of Secretsin upouutena ja lukunautintoa vain lisäsi se, ettei tarvinnut koko ajan pelätä kirjan hajoavan käsiin.

Toisen Potterin viime lukukerrasta on poikkeuksellisesti ehtinyt kulua jo pari vuotta, mutta silti kirjan tapahtumat olivat säilyneet hyvin mielessäni. Minua ei kuitenkaan Pottereiden kohdalla lainkaan haittaa se, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska siitä huolimatta uppoudun joka kerta taikamaailmaan ja elän tapahtumia päähenkilöiden rinnalla.

Ristiriitaisuuksilta tuskin kovin moni kirjailija pystyy välttymään. Nyt huomasin, että toisessa kirjassa valvojaoppilaat saavat vähentää tuvilta pisteitä, mutta viidennessä kirjassa selvästi mainitaan, että valvojaoppilailla ei tuollaista oikeutta ole. Juu tiedän, että ei tuollaista huomaa kukaan muu kuin sellainen, joka todella on lukenut Potterit niin usein, että osaa ne melkein ulkoa. Muitakin ristiriitaisuuksia muistan joskus huomanneeni, mutta en enää muista sen tarkemmin millaisia. Todennäköisesti muistaisin, jos törmäisin niihin uudestaan.

Olen aiemminkin ihmetellyt, miksei kukaan muu tunnu kuulevan mitään silloin, kun Harry kuulee outoja ääniä. Vaikka he eivät tietenkään voi ääniä kuulla samalla tavalla tietystä syystä, kaipa muutkin kuitenkin jonkinlaista ihmeellistä ääntä kuulisivat.

Toinen Harry Potter on viimeisen osan ohella minulle vähiten mieluinen. Koko sarjan lukeneena tiedän, että toinen osa on tärkeä sarjan juonen kannalta, mutta minuun kirjan tapahtumat eivät ole kolahtaneet niin hyvin kuin muiden Pottereiden. Ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta en usko asian johtuvan, koska ensimmäinen ja kolmas osa ovat suosikkejani. Ensimmäisen osan viehätys perustuu osittain siihen, miten kaikki on niin uutta. Rakastan kuvausta siitä, miten Harry käy ensimmäistä kertaa Viistokujalla ja on hämmästynyt monesta taikamaailman ihmeestä. Kolmannessa esitellään yksi suosikkihahmoni (Sirius Musta), ja Hermionen elämänvaiheet kolmantena kouluvuonna tarjoavat minulle samaistumispintaa. Toinen osa on vain aina ollut minulle laimeampi lukuelämys kahden loistavan kirjan välissä. Vaikka kirjassa on esimerkiksi Gilderoy Lockhart, joka on mielestäni julkisuuden kirojen mainio ruumiillistuma ja ärsyttävyydessään hulvaton eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään, silti en pidä siitä niin paljon kuin suurimmasta osasta muita Pottereita.

Henkilöt ovat ensimmäisten Pottereiden aikana hieman mustavalkoisia, mutta tiedän, että sarjan edetessä inhottavistakin henkilöistä paljastuu myös hyvyyttä ja joistakin liian täydellisistä henkilöistä virheitä. Päähenkilöt myös kypsyvät eivätkä ehkä toimi aina yhtä impulsiivisesti kuin ensimmäisissä kirjoissa. Välillä etenkin Ronin ja Harryn edesottamukset tuntuvat hieman liiankin harkitsemattomilta. Esimerkiksi lentävän auton varastaminen ja sillä lentäminen Tylypahkaan voi olla jännittävä ajatus, mutta hetken harkinnan jälkeen se ei ehkä enää tuntuisi maailman parhaalta idealta.

♥♥♥♥¼

Harry Potter
Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 (Harry Potter ja viisasten kivi)
Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998 (Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 1999 (Harry Potter ja Azkabanin vanki)
Harry Potter and the Goblet of Fire 2000 (Harry Potter ja liekehtivä pikari)
Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003 (Harry Potter ja Feeniksin kilta)
Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005 (Harry Potter ja puoliverinen prinssi)
Harry Potter and the Deathly Hallows 2007 (Harry Potter ja kuoleman varjelukset)

Elina luki toisen Harry Potterin lapsilleen.
Katrin mielestä kirja jää ensimmäisen osan varjoon.
Pii pohtii, miten toimiva ratkaisu on luoda päähenkilöiksi kolme erilaisista taustoista tulevaa hahmoa.
Fable nautti, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti, kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella.
Cilla toteaa, että velhomaailmaan jää edelleen koukkuun.

Maria Gripe: Salaisuus varjossa

Maria Gripe: Salaisuus varjossa 1985 (Skuggan över stenbänken 1982) Tammi 278 s. suom. Eila Kivikk'aho
lainattu kirjastosta
 
Carolin istui Nadjan kanssa takan ääressä ja näin hänen kuiskaamalla kertovan, mitä kaikkea hän näki hiilloksessa, kuin olisi kertonut satua, ja minusta alkoi tuntua, että Carolinin kannalta voi sittenkin olla parempi, että kaikki loppuu alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan vastaisi hänen odotuksiaan. Ei mitään paistettuja omenoita. Eikä satuja. Hänet passitettaisiin kuitenkin Svean luo keittiöön. Ja siellä hän totisesti saisi tuta, ettei tänne kyläilemään tultu vaan talon uudeksi piiaksi.
Svean mielestä naurettavimpia tässä maailmassa olivat ihmiset jotka eivät tienneet paikkaansa. Olipa sitten kyseessä niin sanottu herrasväki, joka alentui "rahvaan" tasolle, tai palvelusväki joka koppaillen "nosti nokkaansa", samantekevää, yhtä paha niin tai näin. Moisia rikkomuksia kuvaamaan ei tahtonut löytyä kyllin voimakkaita sanoja. Ne olivat "loukkaus jumalia kohtaan"!
Isoäidin kertoman mukaan tämä oli Carolinin ensimmäinen työpaikka perheessä, ja mahtoiko tyttö edes tajuta, mitä se merkitsi.
Äiti parka, hänen täytyi ottaa lukuun myös isoäidin tunteet. Miltä sekin näyttäisi, jos hän erottaisi isoäidin suositteleman tytön jopa ilman koeaikaa? Ei niin voi tehdä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska.
Hän joutui usein välikäteen. Nytkin oli hankaluuksia tiedossa tekipä mitä tahansa. Piti vain päättää, kumman suututtaisi, Svean vai isoäidin. Omaan mielipiteeseen ei ollut varaa. Ja niin kävi melkein aina. Kun toisilla oli luja tahto, niin sai siinä pyristellä ennen kuin pääsi irti kaikkien muiden mielipiteistä. Se nieli voimia, eikä sitä sitten enää jaksanut ajaa läpi omaa tahtoaan. Mikäli enää tiesikään, mitä tahtoi.

Berta on 14-vuotias 1900-luvun alkua elävä tyttö, jonka perheeseen tulee uusi sisäkkö Carolin. Svea-taloudenhoitaja suhtautuu alusta asti Caroliniin epäilevästi mutta sallii Carolinin kuitenkin jäädä perheeseen. Carolinin ja Svean voimakkaat tahdot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla ja Svea pelkää Carolinin tavoittelevan omaa paikkaansa. Carolinissa on kieltämättä jotakin salaperäistä. Mihin hän katoaa öisin?

Eräs kirjabloggaaja (ehkä Maria?) kehui Gripen Varjo-sarjaa jonkin Facebook-keskustelun aikana. En ollut sarjasta ennen kuullut, joten otin heti selvää, millaisesta sarjasta on kyse. Sarja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin pyytää ensimmäistä osaa kirjaston varaston uumenista luettavakseni. Huomasin kirjan eräpäivän lähestyvän uhkaavaa vauhtia, joten kirjaan oli vihdoin tartuttava.

Ensisivuista lähtien pidin kirjan kerrontatyylistä ja tunnelmasta. Gripe on onnistunut luomaan kirjaan sopivan yliluonnollisen tunnelman, ja Carolinista hän on tehnyt varsin mystisen hahmon. Tosin onnistuin arvaamaan muutaman juonenkäänteen melko helposti, mutta silti kirja oli lukunautinto loppuun asti.

Varsinaisten juonikuvioiden lisäksi kirjassa on vahvasti läsnä 1900-luvun alun yhteiskunnalliset kamppailut. Svea ja Carolin kiistelevät tulisesti siitä, pitäisikö naisilla olla oikeus äänestää. Myöskin luokkajako herättää ajatuksia. Svean mielestä jokaisen ihmisen on tunnettava paikkansa ja siinä asemassa, johon synnytään, pitää myös pysytellä. Carolin taas on aivan eri linjoilla. Bertan pikkusisko Nadja näkee painajaisia, sillä lehdissä kerrotaan, että Titanicissa halvimmilla lipuilla matkustaneet lapset lukittiin hytteihinsä. Kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, joten Gripe on tietysti tiennyt, että naiset saivat äänioikeuden. Kirjassa onkin paljon parempia perusteluja naisten äänioikeuden puolesta kuin sitä vastaan, mutta en tiedä, onko alkuperäisissäkään äänioikeuskeskusteluissa esitetty Svean mielipiteitä parempia argumentteja yleistä äänioikeutta vastaan.

Jos muutama juonenpätkä olisi jäänyt solmimatta lopussa, odottaisin ehkä toisen osan lukemista enemmän. Nyt ensimmäinen osa toimii aika hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta tykkäsin ideasta ja tyylistä sen verran, että myös muut osat menevät lukulistalle.

Toivoisin, että nuoret osaisivat pyytää luettavakseen myös varastoon päätyneitä kirjoja. Sieltä voi löytyä nimittäin oikeita helmiä ja mielestäni esimerkiksi Gripen kirja on varsin piristävää vaihtelua nykyisin kirjoitettaviin nuortenkirjoihin.

♥♥♥♥¼

Pauliinalle kirja on kouluvuosien suosikki, jonka hän luki uudestaan.
Maria kuvailee kirjan kertovan ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista.
Sara on kirjoittanut sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta.
Vauhkon mukaan kirja sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, perhesuhteista, salaisuuksista ja vanhoista valokuvista.
Kertomus jatkuu -blogissa todetaan Carolinin haastavan Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014 (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There 2012) Gummerus 353 s. suom. Sarianna Silvonen kuv. Ana Juan
lainattu kirjastosta

"En halua olla prinsessa", hän sanoi vihdoin. "Ette voi pakottaa minua." Hän tiesi aivan hyvin mitä prinsessoille tapahtui, koska prinsessoista kirjoitettiin usein kirjoja. Joko heille tapahtui kamalia asioita, heidät siepattiin ja kirottiin ja heidän sormiaan pisteltiin ja heidät myrkytettiin ja lukittiin torneihin, tai sitten he vain odottelivat kunnes prinssi oli päässyt tarinan loppuun ja ehti naimaan heidät. Oli sitten kummin päin tahansa, Syyskuu ei halunnut prinsessahommiin. Jos johonkin sellaiseen täytyy ryhtyä, hän järkeili, parasta olla sitten saman tien kuningatar. Kuningattaren ajatteleminen toi hänen mieleensä kuitenkin Halloweenin, ja hän tiukensi otettaan kupistaan.

Syyskuun ensivierailusta Satumaahan on melkein vuosi. Joskus hän epäilee, että Satumaa oli vain hänen alitajuntansa kehittämää unta, mutta sitten hän vilkaisee taakseen ja näkee varjonsa puuttuvan. Syyskuun varjo kun jäi Satumaahan. Syyskuu pelkää, että seuraavaan kertaan Satumaassa on liian kauan, mutta eräänä päivänä hän päätyykin Satumaahan jälleen ihan yllättäen. Hän luulee tällä kertaa pääsevänsä viettämään rauhaisaa aikaa ystäviensä kanssa, mutta joutuukin jälleen seikkailuun. Tällä kertaa Satumaan asukkaiden varjoja on alettu varastaa ja Satumaan taikuus vähenee varjojen mukana. Syyskuu matkustaa Alimaahan saadakseen varjot takaisin ja saa huomata, että hänen oma varjonsa on Alimaan hallitsija.

Ihastuin alkuvuodesta Valenten Satumaa-kvartetin ensimmäiseen osaan ja toinen osa meni täytyy ehdottomasti lukea pian -kirjojen listalle. Pian on suhteellinen käsite ja toinen osa on hetken ehtinyt jo olla minulla kirjastosta lainassa. Tartuin tähän kuitenkin vihdoin tällä viikolla, kun kaipasin sairauden vuoksi jotakin piristävää ja sopivan kevyttä luettavaa.

Valenten käyttämä ja suomentajan onnistuneesti kääntämä rikas kieli ja osuvat kielikuvat viehättivät myös ensimmäisessä osassa, ja mitenkä sanataituri lahjoistaan pääsisi, joten toinen osa oli yhtä ilmeikkäästi ja satumaisesti kerrottu. Kirjailijan luomasta Satumaasta ei mielikuvitusta puutu eikä hän ole tyytynyt vanhoihin satuolentoihin vaan Syyskuu tapaa niin Alimaan portinvartijan monimuotoisen sibyllan kuin kivien avulla muistinsa säilyttävän järlopin.

Vaikka kirja on satumaista fantasiaa, siinä käsitellään myös vakavia realistisia aiheita. Syyskuu ei sovi joukkoon ja luokkakaverit kiusaavat häntä levittämällä perättömiä huhuja. Isä on edelleen sodassa ja äidin huomio on harvinaista herkkua. Syyskuuta repii kahtaalle kaipuu Satumaata ja toisaalta vanhempiaan kohtaan. Hänen todelliset ystävänsä ovat Satumaassa, mutta toisaalta hänen täytyy sopeutua siihen, että hänellä on kaksi kotia, joista toisessa on mahdollista vain vierailla.

Syyskuu täyttää kirjan alussa 13 vuotta ja hän miettiikin kirjan kuluessa paljon tulevaisuuttaan. Hän ei tiedä, mitä tekee aikuisena ja hämmästelee, kun muut ovat selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Syyskuu alkaa selvästi siirtyä lapsuudesta nuoruuteen ja kokee kirjan aikana muun muassa ensisuudelmansa ja uuden sydämensä tuottamat vaikeudet.

Kirja ei ehkä ole antoisimmillaan ihan pienimmille lukijoille, mutta noin yhdeksänvuotiaalle lapselle uskaltaisin jo Valenten kirjaa suositella. Tietysti kirja avautuu eri tavalla hieman vanhemmalle, mutta uskon, että Syyskuun ihastuttavan vahvasta ja omapäisestä hahmosta ja kirjan satumaisesta tunnelmasta voisi olla iloa monelle lapsellekin.

♥♥♥♥¾

Satumaa-kvartetti
Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013
Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014
The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two 2013

Niina T. toteaa Valenten ammentavan kertomukseensa raikkaasti satujen kerrontaperinnettä ja antiikin mytologioita.
Liinan mielestä toinen osa on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin.
Mikko kuvailee kirjaa edeltäjänsä tavoin vauhdikkaaksi seikkailuksi, joka kiitää oudosta tilanteesta toiseen.
Juha Salmi toteaa kirjan sopivan niin vanhoille kuin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat elämäänsä seikkailua Satumaassa.
Raija kuvailee Satumaata ja varjojen valtakuntaa omanlaisiksi ihmemaiksi. Ne ovat mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen.
Maria Kinnunen miettii, voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Kansi: Mervi Kattelus

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi 2014 Torni 251 s.
kirjailijalta pyydetty arvostelukappale

- Kyllä koulun sulkeminen oli semmoinen ratkaisu, että tätä menoa kylä kuihtuu ennätysvauhdilla. Eihän tänne tule lapsiperheitä, eivätkä vanhuksetkaan pysty asumaan kotonaan, kun ei ole palveluja. Meiltä viedään elämisen mahdollisuudet. Miksi ne kauppa-autonkin lopettivat? Kun ei muka kannata... Mihin tämä maailma on menossa, jos aina vain lasketaan sitä, mikä rahallisesti kannattaa? äiti huokaisi.
- Kauppa-auto ei ole kunnan heiniä, isä totesi kuivasti.
- Aivan sama. Mutta kaikki loppuu. Ja sekin tuntuu hullulta, ettei enää edes Hakomäeltä tahdo saada palveluja. Kaikki asiat pitää hoitaa naapuripitäjässä. Linja-autojakaan ei kulje muuta kuin kouluaikoina.
Mari tuhahti.
- No, miksi te ette tee mitään asian eteen, vaan veisaatte samaa virttä vuodesta toiseen. Tekisitte jotakin, ettekä vain valittaisi koko ajan.
- Äläpä sinä sekaannu asioihin, joista et tiedä yhtään mitään, isä sanoi.
- Ai, en tiedä vai?
Raija hymyili ymmärtäväisesti.
- Mari on aivan oikeassa, että jonkun pitäisi tehdä jotakin.
- Se on raha mikä ratkaisee, eivätkä kylät ole kuin rasitteena kunnille, Risto sanoi.
- Nuorena sitä jaksaa uskoa, että maailma voi muuttua paremmaksi.

Mari ja Henna ovat ystävykset, jotka asuvat hiljenevässä Leivonkylässä. Lapsuuden usko parempaan huomiseen on mennyt ja aikuisten valitus ilman tekoja tuntuu ärsyttävältä. Kun kylään saapuu Antti, tytöt saavat rohkeutta toimia hiljaisen hyväksymisen sijaan. 

Vaikka nykyään olen kaupunkilainen, suurimman osan elämästäni olen asunut pienissä paikoissa. Asumishistoriaani lukeutuu niin kaksi 2000-3000 asukkaan kuntaa kuin yksi pikkukaupungin sivukylä. Toinen entisistä asuinkunnistani ei ole enää itsenäinen vaan osa kaupunkia. Toisen ongelmana on iäkkäisiin painottuva ikärakenne. Kunta ei myöskään ole onnistunut kovin hyvin lapsiperheiden houkuttelussa. Nuoret lähtevät yleensä viimeistään lukion jälkeen muualle eikä suurin osa palaa takaisin. Lukio ilmeisesti jatkuu yhä parin vuoden takaisesta lopetusuhasta huolimatta, mutta saa nähdä, auttaako kolmas erikoislinja elvyttämään lukion elinkelpoiseksi. Sivukylästä palvelut ovat vain vähentyneet, kauppamatka on nykyään viitisentoista kilometriä ja asukkaat muuttavat mieluummin parempien palvelujen ääreen. Näistä syistä Kaarlelan nuortenromaanin aihe tuntui hyvinkin läheiseltä. 

Luen aika harvoin realistisia nuortenkirjoja. Onneksi kuitenkin tartuin Menneen talven lumeen, sillä lukuelämykseni oli harvinaisen tunteikas. Vaikka tapahtumat eivät olleet suoraan elämästäni, moni tapahtuma herätti mielessäni muistoja. Nuoruuden epävarmuus ja kaipuu johonkin parempaan tuntuivat hyvin tutuilta.

Tiedän kirjan aiheen vaikuttaneen siihen, miten paljon päähenkilöt puhuivat kylän kuolemisesta, mutta silti kylän näivettymisen jatkuva läsnäolo nuorten keskusteluissa ei tuntunut aivan uskottavalta. Ainakin minä omassa elämässäni olen kokenut, että nämä asiat olivat jatkuvasti hiljaisesti läsnä, mutta ne lausuttiin harvemmin ääneen. Keskustelin ystävieni kanssa yleensä aivan muusta kuin siitä, miltä kotikuntamme tulevaisuus näyttää. Tosin kirjailija on päättänyt valita hieman radikaalimman lähestymistavan aiheeseen, ja koska Mari, Henna ja Sähikäinen olivat poikkeuksellisen yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria, tavallaan oli ymmärrettävää, että he myös puhuivat aiheesta keskivertonuorta useammin.

Pidin siitä, että Kaarlela kuvasi uskottavasti Marin ja Hennan matkaa kohti aikuisuutta, vastuuta ja valintoja. Nuoruus on täynnä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta aikuisuus on houkutteleva ja melkein kosketusetäisyydellä, mutta toisaalta välillä yllättää kaipuu turvalliseen lapsuuteen, jolloin kaikki asiat tuntuivat paljon yksinkertaisemmilta. Vanhemmat yrittävät välillä ymmärtää, mutta silti he eivät vain voi täysin muistaa, miltä tuntui olla teini-ikäinen varsinkaan, koska ajat ovat muuttuneet. Nuoruus on suloisenkitkerä sekoitus haikeutta ja helpottuneisuutta. 

Kaarlela oli valinnut kerrontaansa erään tavan, joka häiritsee minua. Dialogeissa ihmisistä voi käyttää se-pronominia, mutta kerronnassa se töksähtää korviin. Tosin totuin siihen kirjan edetessä enkä siihen lopulta enää kiinnittänyt huomiota, mutta aluksi se oli minulle pienoinen kompastuskivi.

Pääasiassa kuitenkin nautin Kaarlelan seesteisestä kirjoitustyylistä. Hän tekee hyviä huomioita arkipäiväisistä asioista ja ilmaisee huomionsa tarkkanäköisesti. Kaarlela on selvästi taitava kertomaan arkielämän pieniä tarinoita, jotka helposti jäävät suurien tapahtumien jalkoihin. Saara on kiinnostanut minua ennenkin, mutta Menneen talven lumen myötä se nousi vielä korkeammalle lukulistallani. 

♥♥♥¾

Kaarlelan nuortenromaani sai Rouva Huun haikailemaan tällaisen konstailemattoman realistisen nuoruuden kuvauksen perään.
Krista piti kovin paljon Kaarlelan tavasta kirjoittaa.
Mari Saavalainen toteaa Menneen talven lumen sopivan niin nuoren kuin aikuisen luettavaksi.
Maijan mukaan Kaarlela kirjoittaa sulavasti ja nuorten puhekieli tuntui Maijan korvaan luontevalta.
Anita sai kokea lukiessaan takaumia omasta nuoruudestaan.
Jonnan mielestä tarina on viehättävä ja todenmakuinen ja hän toivoo kirjan löytävän tiensä varsinaisen kohderyhmänsä käsiin.