Daniel Handler: Why We Broke Up

Daniel Handler: Why We Broke Up 2011 Little, Brown and Company 354 s. kuvittanut Maira Kalman (ilmestynyt suomeksi nimellä Ja sen takia me erosimme)
lainattu kirjastosta

I looked sadly out at the wet traffic. It had been raining, my Jewish hair a hideous cloud of pollution, and it was going to rain some more. I felt unshielded there outside Green Mountain, sensitive as a match flame, a lost baby something in the streets, without a mother or a collar or a cardboard box to call home. "I worry about everyone," I said, why not let out the honest answer. "Different, everyone keeps saying different. He's mine now but you're right, someone could take him. I'm like an outsider to everyone else he knows."

Min Greenin ja Ed Slatertonin välillä oli kiihkeä mutta lyhyeksi jäänyt seurustelusuhde. Eron jälkeen Min lähettää Edille laatikollisen tavaroita, joiden avulla Min selittää, miten tuleva ero oli nähtävissä jo suhteen aikana. 

Kiinnostuin kirjasta, kun minulle selvisi, että Daniel Handlerin pseudonyymi on Lemony Snicket, jonka nimisenä hän on kirjoittanut Surkeiden sattumusten sarjan. Rakastin kyseistä ylitraagista ja mustalla huumorilla kuorrutettua kirjasarjaa kymmenisen vuotta sitten. Lisäksi kirjan kuvaus kuulosti ihan mielenkiintoiselta ja varsinkin perinteisestä poikkeava rakenne herätti kiinnostukseni. En ollut kuitenkaan metsästänyt kirjaa luettavakseni ennen kuin kuljin viime viikolla kirjaston hyllyjen välissä etsimässä jotakin luettavaa. Luin takakannen ja muistin kirjan saamat kehut, joten kirja lähti kotiin mukanani.

Olen lukenut perinteisesti kerrottuja kirjoja niin paljon, että siitä poikkeavat kirjat tuntuvat ainakin alkuun piristäviltä poikkeuksilta. Daniel Handler rikkoi jo Surkeiden sattumusten sarjassa perinteisen kirjan rakennetta ja omaperäinen kertoja jäi mieleeni positiivisesti erottuvana. En ole lukenut sarjan jälkeen mitään, jonka voisin sanoa tuovan mieleen kyseiset kirjat. Tässä kerrontaratkaisu toimii ihan hyvin, mutta silti jäin miettimään, tuoko se kovinkaan paljon lisää tarinaan. Idean olisi voinut mielestäni toteuttaa perinteisemminkin, sillä koin esineiden jäävän välillä hieman turhiksi.

Parasta tarinassa on se, että Minin ja Edin suhteen loppu on heti tiedossa. Syyt tosin ovat alussa vielä hämärän peitossa. Joskus minua häiritsee lopun kertominen ennen viimeisiä sivuja, mutta Why We Broke Up -kirjassa ratkaisu on onnistunut. Kaikkea ei paljasteta heti ja lukijan mielenkiinto säilyy loppuun asti. Jollei suhteen olisi heti aluksi kerrottu päättyneen eroon, kirja olisi sisältänyt paljon perinteisemmän rakkaustarinan ja teoksen lopussa olisi paljastunut, ettei tarinalla ollutkaan onnellista loppua. Tällaisena tarina on perinteistä romantiikkaa nurin kurin. Rakkaustarinan alun sijaan olennaisinta on, miten ja miksi se päättyy. Vaikka minä-kertoja Min kertoo tarinan alusta loppuun, loppu häämöttää jo alussa. Ediin rakastuessaan Min luulee voivansa tehdä muiden epäilemästä suhteesta toimivan, mutta kaikki ei menekään niin kuin piti.

Suhteen loppumisesta on kulunut vain muutama viikko, joten Minin tuntema tuska on vielä pinnalla. Hän on katkera ja mielestäni sortuu hieman ylianalysoimaankin sitä, miksi hän ei sopinut yhteen Edin kanssa. Vaikka tarinassa on koko ajan lopun kaiku, siitä on aistittavissa myös suhteen aikana ollut vahva usko yhteiseen tulevaisuuteen alkutaipaleen kuoppaisuudesta huolimatta.

Kirja oli ihan hyvä lukukokemus, mutta en usko sen jättävän kovinkaan pysyvää jälkeä mieleeni. Mielestäni Handler on parhaimmillaan synkässä huumorissa, joten taidan seuraavaksi lukea häneltä Surkeiden sattumusten sarjan tapahtumia edeltävät All the Wrong Questions -kirjat.

Muualla: Kirjavinkit, Notko, se lukeva peikko, Kirjaneidon tornihuone, Lukisinkohan ja Lastenkirjahylly.

Jay Asher: Thirteen Reasons Why

Jay Asher: Thirteen Reasons Why 2007 Razorbill 288 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kolmetoista syytä)
lainattu kirjastosta

You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.

Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä. 

Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.

Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.

Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.

Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.

Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa 

Jenna Kostet: Lautturi

kansi: Johanna Lumme

Jenna Kostet: Lautturi 2014 Robustos 199 s.
oma ostos uutena

Tunnen itseni muukalaiseksi, kun kävelen Eeron perässä ulos talosta. Jos voisin empiä, jäisin paikalleni ja kieltäytyisin lähtemästä. Käpertyisin vuoteeseen, jonka Eero on minulle pedannut. Yrittäisin unohtaa kuka olen. Minä kuitenkin seuraan Eeroa porraskäytävään, jonka valot palavat yöllä ja päivällä.
Portaikossa kulkee ihminen, joka nyökkää Eerolle ja vilkaisee minua. Minä en tunne oloani hyväksi omassa kehossani. Eeron vaatteet ovat omituiset päälläni, enkä halua lähteä ulos. Haluan vain piiloon jonnekin, missä minua ympäröivä maailma on tuttu ja turvallinen. En ollut osannut kuvitellakaan, että asiat olisivat ylhäällä näin toisin. En tiennyt, että puut ovat täällä kalpeita, enkä käsittänyt, että tuuli vihmoo näin kovasti ja tekee kylmyyden joka yltää sisälleni asti. 
Ohitamme kulkijan rappusissa ja minä katson lattiaan. Seuraan Eeroa ja haukon henkeäni kun ulkoilma piirittää minut.
Maailman äänet ovat erilaisia kuin kotona.
Haluaisin painaa kädet korvilleni, mutta en voi. Mietin mielessäni huilunokkien laulua ja virran huminaa, ja silloin minun on parempi olla. 

Kai on kotoisin Tuonelan virralta, mutta häntä vaivaa ajatus siitä, mitä ylhäällä on. Mistä sielut tulevat? Hän haluaa kokea ylämaailman, ja siksi hän jättää taakseen tutun ja turvallisen. Jotta hän sulautuisi tavallisten ihmisten joukkoon, hän aloittaa lukion. Yrityksestä huolimatta hän erottuu muista oppilaista käytöstapojensa, käyttämänsä kielen ja ulkomuotonsa vuoksi. Eräs koulun muista oppilaista kiehtoo Kaita erityisesti. Ira on kuitenkin yksi pilkkaajista, niistä, jotka kutsuvat Kaita maitonaamaksi, kunnes jotakin tapahtuu ja kaikki muuttuu.

Tästä lukukokemuksesta kertoo jo paljon se, mitä kirjoitin blogini Facebook-sivulle luettuani kirjasta vasta puolet: Jenna Kostetin Lautturi on aivan mahtava. Tällaisten helmien takia luen. #kirjatovatparhautta
En kovin usein innostu ylistämään kirjoja ennen loppuunlukemista, mutta parin keskinkertaisen kirjan jälkeen Lautturi oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Vaikka Iran kerrontaosuudet tuovat mukaan hyvin myös toisen näkökannan, ihastuin erityisesti Kaihin kertojana. Varsinkin Kain osuudet olivat hyvin soljuvaa ja ajoittain viipyilevää tekstiä. Kostet osaa käyttää suomen kieltä ansiokkaasti, ja välillä kirjan kieli tuntui jopa hieman runolliselta vaikkakin hyvin helposti lähestyvältä. Kirjailija on myös hyödyntänyt Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runoja tarinassaan. Hänen mukaansa ne saavat tarinan yhdistymään todellisuuteen, ja niissä käsiteltiin paljon kuolemaa, joten ne sopivat hyvin osaksi Lautturia, jossa kuolema on yksi teemoista.

Turun kirjamessuilla Kostet sanoi itse sijoittavansa esikoiskirjansa maagisen realismin ja paranormaalin romantiikan välimaastoon. Huomasin hyvin paranormaalin romantiikan vaikutuksen, sillä ajoittain minulle tuli kirjasta mieleen Stephanie Meyerin Houkutus-kirjat. Tiedän, että tätä ei ehkä pitäisi sanoa, koska Meyerin kirjasarja on joillekuille kirosana, mutta lähinnä asetelma muistutti tuosta menestyssarjasta. Tosin Lautturissa outo ja kiehtova poika on se, joka tulee kouluun uudeksi oppilaaksi. Kirja on ehdottomasti paljon Houkutus-sarjaa paremmin kirjoitettu ja uskottavampi. Jos paranormaali romantiikka olisi aina tällaista, lukisin genreä paljon enemmän.

Kirjan tummanpuhuva tunnelma sai minut täysin pauloihinsa, ja teos jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olisin voinut lukea Kaista ja Irasta pidempäänkin. Toisaalta kirja oli juuri hyvä näin. Kun Kostetin esikoiskirja on jo näin upea, jään innolla odottamaan, miten hänen kirjailijan uransa jatkuu.

Osallistun kirjalla Emilien Halloween-lukuhaasteeseen. Parhaiten kirja sopii kohtaan hautausmaita, koska Kai työskentelee koulun ohella hautausmaalla ja kirjassa vietetään siellä melko paljon aikaa.

Lila huomioi kirjan loistavat sivuhenkilöt.
B. N.  toteaa, että kirjassa on hyödynnetty kansanperinnettä kekseliäästi ja nykyaikaan sopivasti.
Elinan mielestä Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuortenkirjana.
Vaarnan  mukaan tarina ei olisi voinut loppua mitenkään muuten.

Marissa Meyer: Cress

Kansikuva: Michael O.

Marissa Meyer: Cress 2014 Puffin Books 550 s.
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta osaa, joten se voi sisältää paljastuksia edellisten osien juonista.

Her satellite made one full orbit around planet Earth every sixteen hours. It was a prison that came with an endlessly breathtaking view - vast blue oceans and swirling clouds and sunrises that set half the world on fire.
When she was first imprisoned, she had loved nothing more than to stack her pillows on top of the desk that was built into the walls and drape her bed linens over the screens, making a small alcove for herself. She would pretend that she was not on a satellite at all, but in a podship en route to the blue planet. Soon she would land and step out onto real dirt, feel real sunshine, smell real oxygen.
She would stare at the continents for hours and hours, imagining what that must be like.
Her view of Luna, however, was always to be avoided. Some days her satellite passed so close that the moon took up the entire view and she could make out the enormous glinting domes on its surface and the sparkling cities where the Lunars lived. Where she, too, had lived. Years ago. Before she'd been banished. 

Cress on ollut vankilassaan maapalloa kiertävässä satelliitissa jo vuosia. Hän kuuluu kuukansaan, mutta hänellä ei ole kansalle ominaisia voimia. Hänestä on kuitenkin kuukansalle hyötyä, sillä hän pystyy muun muassa estämään kuukansan alusten näkyvyyden maapallolla asujille. Viime aikoina Cress on kuitenkin avustanut Cinderin pakomatkaa, sillä hän on kiintynyt ihmisiin tarkkaillessaan heitä. Ihmisten suojeleminen kuukansan valtiaan Levanan päähänpistoilta on alkanut tuntua paljon tärkeämmältä kuin Cressin oman kansan intressit.

Aiemmat osat eivät ole temmanneet minua heti ensimmäiseltä sivulta lähtien otteeseensa, mutta Cress on varsin kiinnostavaa ja vauhdikasta luettavaa alusta saakka. Pidin uudesta hahmosta, Tähkäpäähän perustuvasta Cressistä, aika paljon. Hän on ihastuttavan kömpelö ja ujo uudessa ympäristössä, ja hänen ensi-ihastumisensa kuvailu tuo mieleen omat teiniajat.

En ole kovinkaan paljon lukenut satumukaelmia, mutta olen silti varma, että Meyerin The Lunar Chronicles on genren parhaimmistoa. Meyer käyttää satuja ihailtavan omaperäisesti, ja satuihin löyhästi perustuvissa hahmoissa on paljon aivan uutta. Ensimmäinen osa kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta, mutta mielestäni muilla osilla ei ole ollut kovin paljon samantyyppisiä ongelmia. 

Kyborgien kohtelu on herättänyt minussa suuttumusta ensimmäisestä osasta lähtien, mutta onneksi tässä osassa siihen tulee jotakin parannusta. Sarjassa keskitytään kahdenkin väestöryhmän epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Kuusta paenneet kuukansan edustajat ovat pelättyjä ja inhottuja, vaikka tämän osan aikana paljastuu, että niin ei ole maapallon ympäri. Kyborgeja ei pidetä varsinaisesti edes ihmisinä, mikä on mielestäni hieman ihmeellisenä, sillä suurin osa kyborgeista on kuitenkin ollut alunperin ihmisiä, joiden osia on vain korvattu teknisillä vempaimilla. Miten tämä yhtäkkiä alentaa ihmisen asemaa ja oikeuttaa hänen hyväksikäyttönsä muun muassa ruton parannuskeinon etsimisessä?

Harmi, että Winter ilmestyy vasta ensi vuonna. Luulin sen ilmestyvän jo alkuvuodesta, mutta googletuksen jälkeen minulle selvisikin, että se on ilmestymässä vasta ensi vuoden marraskuussa. Winter vaikuttaa jo nyt todella kiinnostavalta hahmolta sen perusteella, millainen hän oli Cressissä. En yleensä lue sarjojen ekstratarinoita, mutta minun on ehkä pakko lukea kuningatar Levanan tarinan kertova Fairest, jonka pitäisi ilmestyä tammikuussa ja joka on ilmeisesti ihan oikean kirjan pituinen eikä vain novelli. Siinä on kuviakin ja katkelma Winter-kirjasta. Aloin odottaa tammikuuta.

♥♥♥♥½

Kirjaneidon mielestä kirjassa on sopivassa suhteessa toimintaa, jännittäviä paljastuksia, huumoria ja ripaus romantiikkaa.

The Lunar Chronicles 
Cinder 2012
Scarlet 2013
Cress 2014
Winter 2015 

Neal Shusterman: UnSouled

Neal Shusterman: UnSouled 2013 Simon & Schuster 404 s.
ostettu uutena

Risa admires herself in a way she's never taken the time to do before. A makeover. That's something this misguided world is long overdue for as well. If only Risa knew how to make that happen. Her mind goes back to Audrey's heartfelt tale about her son. It used to be that medicine was about curing the world's ills. Research money went into finding solutions. Now it seems medical research does nothing but find increasingly bizarre ways to use Unwinds' various and sundry parts. NeuroWeaves instead of education. Muscle refits instead of exercise. And then there's Cam. Could it be true what Roberta said - that Cam is the wave of the future? How soon until people start wanting multiple parts of multiple people because it's the latest thing? Yes, perhaps unwinding is kept alive by parents desperate to save their children, but it's the vanity trade that allows it to thrive with such gusto.
If there were any other option... It's the first time Risa truly begins to wonder why there isn't. 

Starkeyn johtama nuorisojoukko kapinoi purkamisjärjestelmää vastaan, mutta heidän kapinastaan voi seurata enemmän pahaa kuin hyvää. Connor ja Lev ovat jälleen pakomatkalla. Risa on jättänyt taakseen purettujen osista kootun Camin, ja Cam ei voi unohtaa Risaa. Camilla on myöskin identiteettikriisi. Onko hän varsinaisesti ihminen vai vain eri ihmisten paloista koottu olio? 

Shustermanin dystologian ideana on tiivistettynä se, että pro choice - ja pro life -ihmisten väliset erimielisyydet ovat johtaneet karmivaan ratkaisuun. Abortit ovat kiellettyjä, mutta nuoret ovat 13 ja 18 ikävuoden välisenä aikana (tosin ikäraja on alennettu 17 vuoteen ensimmäisen kirjan jälkeen) vapaata riistaa. Jos he käyttäytyvät huonosti, joutuvat huoltajuuskiistojen välikappaleiksi tai ovat muuten vain epätoivottuja, huoltajat saavat ilmoittaa jälkikasvunsa purettaviksi. Purkamisen kannattajat eivät pidä purkamiseksi joutumista edes kuolemana vaan heidän mukaansa nuori jatkaa olemassaoloaan vain hieman eri muodossa. Puretun nuoren osat siirretään muille ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. 

Unwind-dystologiasta on vielä yksi kirja lukematta, mutta voin jo nyt sanoa ilman epäilystä, että Shusterman on onnistunut kirjoittamaan parhaan koskaan lukemani YA-dystopiasarjan. Sarjan kaikki kirjat ovat olleet äärimmäisen koukuttavia, mutta samalla ne ovat tarjonneet ajattelun aihetta. Joistakin ahmittavista kirjoista jää jälkeen hieman tyhjä olo. Lukiessa on aika kivaa, mutta lukemisen ja pienoisen pohdinnan jälkeen tajuaa, että kirja ei periaatteessa tuonut elämääni mitään kovin merkittävää. Shustermanin dystopiasarja on sitä vastoin älykästä nuorten aikuisten kirjallisuutta eikä vain kertakäyttötavaraa. Voisin kuvitella lukevani kirjat uudelleen ja nauttivani niistä toisellakin lukukerralla paljon.

Vaikka pidin sarjan kolmannestakin osasta, se ei aivan yllä ensimmäisen ja toisen tasolle. Yksi minua häirinnyt asia on näkökulman vaihtelut. Samaa metodia on käytetty aiemmissakin osissa, mutta tässä taitaa olla vieläkin enemmän näkökulmia, sillä ensimmäistä kertaa asia häiritsi. Välillä olin jo melkein unohtanut, mihin tilanteeseen jokin henkilö oli viimeksi jäänyt, koska sen jälkeen oli kuvattu vaikka kuinka monelle muulle henkilölle tapahtuneita asioita. Kirja ei tarjoa myöskään niin paljon ravisuttavia uusia juttuja kuin aiemmat. On tässäkin osassa kuitenkin juonen mullistava lopetus. Kiinnostavaa on myös se, miten purkamisen keksimistä avataan. Nuorten purkamisen takana olevat asiat ovat varsin kiinnostavia.

Shusterman on myös onnistunut asiassa, jota kaikissa kirjoissa ei edes yritetä. Hän saa lukijan ymmärtämään syyt myös vastapuolen toiminnalle, vaikka toiminta hirveältä tuntuukin. Purkamisen hyväksymiselle on syynsä, ja niiden uskottava selittäminen tekee kirjasta realistisemman.   

Jos mahdollista, kolmannen osan lopetus tekee sarjan maailmasta vieläkin karmivamman. En malttaisi odottaa lokakuuta ja viimeistä kirjaa. Luulen, että Shusterman onnistuu jälleen yllättämään minut täysin ja uskon rakastavani viimeistä kirjaa. IMDb:n mukaan Unwind-elokuva olisi tulossa ensi vuonna, mutta en vielä uskalla luottaa tähän uutiseen. Kirjailija itse oli julkaissut tällaisen päivityksen elokuvan tilasta muutama päivä sitten.

Tämä sarja on yksi niistä, joille toivoisin suomennosta. Jos elokuva toteutuu ja tulee Suomen elokuvateattereihin, ehkäpä on jonkinlaista toivoa. Suosittelen kirjaa kaikille YA-dystopian ystäville. En oikein usko, että kukaan kyseisestä genrestä pitävä voisi pettyä. Varoitan kuitenkin, että tämä sarja on astetta karmivampi kuin muut YA-dystopiat. Nälkäpelit ovat aikamoisia lasten satuja tähän verrattuna.

♥♥♥♥½

Unwind-sarja
Unwind (2007)
UnWholly (2012)
UnSouled (2013)
UnDivided (lokakuu 2014) 

UnSouled sopii kirjabingon ruutuun Ostettu kirja.

Michelle Gagnon: Don't Look Now

Kansi: Sammy Yuen

Michelle Gagnon: Don't Look Now 2013 HarperCollins 319 s.
saatu lahjaksi

Bloggaus käsittelee sarjan toista osaa, joten se sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

A group of teenagers swarmed out from behind her. They were all dressed differently: a few Goths, some skate rats, a couple of stoner types. All straggly and unkempt looking, like most street kids. But Teo had never seen any of them before.
He'd heard of them, though. This had to be the other thing everyone murmured about, late at night as they huddled in the dark. The group that was trying to protect street kids: Persefone's Army. He hadn't believed in them, either - a bunch of teenagers acting like some modern-day version of Robin Hood? He'd assumed it was just another urban myth.
But here they were. His eyes swept around the group - the three kids who'd been chasing him were standing guard over the guys on the ground. And the girl with them, who was clearly the leader...
"You're Persefone," Teo said, his voice filled with awe.
The girl gave him a funny look. "Actually, my name's Noa. You all right?"

Neljä kuukautta sitten Noa pakeni toistamiseen projekti Persefonen takana olevalta järjestöltä. Noa Torson on osa Persefonen armeijaa, joka yrittää pelastaa kodittomia nuoria sieppaajien kynsistä. Persefonen armeijan muut jäsenet pitävät Noaa lähes superihmisenä, sillä Noan sisälle sijoitettu toinen kateenkorva on vähentänyt Noan unen- ja ruoantarpeen äärimmäisen pieneksi. Peter Gregory ei ole nähnyt Noaa pitkään aikaan, mutta hän avustaa Persefonen armeijaa parhaansa mukaan. Peterin hakkerointitaidot ovat todella tarpeen.

Gagnon osaa käyttää juonikoukkuja taitavasti. Monesti kappaleiden loppuminen juonikoukkuihin käy pidemmän päälle ärsyttäväksi, mutta Gagnonin kirjoissa ne toimivat juuri halutulla tavalla. Ensimmäisen osan tavoin Don't Look Now -kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistään, sillä oli aivan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin ensimmäisiltä sivuilta lähtien täysin kirjan tarinan vankina.

Usein trilogioiden toiset osat tuntuvat hieman epätyydyttäviltä. Ensimmäisen osan uutuudenviehätys on haihtunut, mutta suuret paljastukset täytyy jättää viimeiseen osaan. Don't Look Now sisälsi joitakin yllättäviä käänteitä, ja se ei kärsinyt pahasti väliosan ongelmista. Kuitenkin nautin ensimmäisen osan lukemisesta vielä hitusen enemmän. Tästä huolimatta toinenkin kirja oli todella hyvä, ja haluaisin saada elokuussa ilmestyvän päätösosan pian käsiini. En yhtään osaa arvata, mitä Noalle ja Peterille tapahtuu. Uskon viimeisen osan olevan aivan huikea ja toivon, ettei Gagnon petä odotuksiani.

Pientä miinusta kirja saa rakkauskuvioista. Kirjassa on meneillään neliödraama, jossakin vaiheessa jo melkeinpä viisiödraama. Kirja ei todellakaan tarvitsisi tällaista teinimäistä draamailua, enkä oikein tiedä, miten henkilöillä on kaikkien vaarojen keskellä edes aikaa tai energiaa sellaiseen. Olen edelleen sitä mieltä, että Peter ja Noa kuuluvat yhteen. Tässä osassa Peter ja Noa ovat kuitenkin kaukana toisistaan ja kuvioita sekoittavat Amanda ja Zeke.

Gagnon osaa kirjoittaa äärimmäisen koukuttavaa jännitystä, jossa on hienoisia dystopisia elementtejä. En ole aiemmin lukenut mitään tämänkaltaista, ja PERSEFONE-trilogia onkin piristävä lisä YA-genreen.

♥♥♥♥¼

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Veronica Roth: Allegiant

Kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Allegiant 2013 HarperCollins 526 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Uskollinen)
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta kirjaa, joten se sisältää paljastuksia aiempien osien juonista.

"What kind of organisation?"
"The kind that wants to leave the city," she says. "They released some kind of manifesto this morning. They call themselves the Allegiant." When she sees my confused look, she adds. "Because they're allied with the original purpose of our city, see?"
"The original purpose - you mean, what was in the Edith Prior video? That we should send people outside when the city has a large Divergent population?"
"That, yes. But also living in factions. The Allegiant claim that we're meant to be in factions because we've been in them since the beginning." She shakes her head. "Some people will always fear change. But we can't indulge them."
With the factions dismantled, part of me has felt like a man released from a long imprisonment. I don't have to evaluate whether every thought I have or choice I make fits into a narrow ideology. I don't want the factions back.
But Evelyn hasn't liberated us like she thinks - she's just made us all factionless. She's afraid of what we would choose, if we were given actual freedom. And that means that no matter what I believe about the factions, I'm relieved that someone, somewhere, is defying her.

Jeaninen kuoleman jälkeen Tobiaksen äiti Evelyn on noussut uudeksi johtajaksi ja nykyään osastot ovat kiellettyjä. On paljastunut, että kaupungin ulkopuolella asuvat ihmiset ovat perustaneet kaupungin eräänlaiseksi laboratorioksi, jonka asukkaita tarkkaillaan kuin koe-eläimiä. Divergenttien on tarkoitus olla ratkaisu vahingoittuneiden geenien ongelmaan. Evelyn ei halua päästää ketään kaupungin ulkopuolella, mutta Evelynin uudenlainen diktatuuri herättää vastustusta ja Uskolliset-niminen ryhmä (engl. Allegiant) alkaa miettiä keinoja päästä pyytämään apua kaupungin ulkopuolelta. Tris ja Tobias liittyvät joukkoon, joka lähtee kaupungin ulkopuolelle, mutta he eivät osaa lainkaan aavistaa, millainen heidän maailmankuvansa mullistava todellisuus kaupungin rajojen ulkopuolella odottaa.

Olen kuullut Allegiantista lähinnä negatiivisia mielipiteitä. Insurgent oli minulle pienoinen pettymys ja pelkäsin, onko päätösosa myös. Tiesin, että kirjassa tapahtuu jotakin mielipiteet jakavaa ja minulla oli jopa vahva arvaus siitä, mikä tämä asia voisi olla. 

Monesti päätösosat eivät tunnu täysin tyydyttäviltä lopetuksilta, mutta Allegiant oli minusta sopiva päätös sarjalle. Väliosalta ja hieman kaoottiselta tuntunut Insurgent oli onneksi vain hetkellinen notkahdus, ja viimeinen osa oli jälleen ainakin yhtä hyvä kuin Divergent. Roth antoi vastauksia edellisten osien herättämiin kysymyksiin, muun muassa siihen, miksei muiden Yhdysvaltojen kaupunkien tilaa kuvata lainkaan. Aiemmista osista poiketen Roth käyttää sekä Trisiä että Tobiasta kertojaääninä, mikä vaati ensin totuttelua mutta tuntui lopulta hyvältä ratkaisulta.

Luulin tietäväni, miten YA-kirjoissa asiat menevät, enkä uskonut Rothin tekevän sellaista ratkaisua kuin hän teki. Ymmärrän, miksi tämä yksi tapahtuma jakaa mielipiteitä, mutta minusta se oli jollakin tapaa yllättävää ja hieman tuorettakin. Toisaalta minäkin mietin kyyneleet silmissä, miksi näin tapahtui, mutta pääosin pidin Rothin ratkaisua hyvänä. Anteeksi kryptisyyteni, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta. En kuitenkaan voinut olla hieman pohdiskelematta erästä kirjan tärkeää tapahtumaa.

En edelleenkään pidä Divergent-trilogiaa parhaimpana YA-dystopiasarjana, sillä esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologia peittoaa sarjan mennen tullen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi kirja on saanut osakseen niin suuren suosion. Roth on osannut kirjoittaa todella vetävän tarinan, ja sekä ensimmäisen että toisen osan jälkeen jäi tunne, että seuraava osa on saatava luettavaksi mahdollisimman pian. Onneksi luin kirjat englanniksi, sillä epäilen, että suomeksi luettuna sarjan melko yksinkertainen kieli ja preesens-kerronta olisivat häirinneet. Nyt pystyin heittäytymään tarinan vietäväksi ja sivuuttamaan pienet heikkoudet. Viimeisen osan parissa tosin mietin, meniköhän kaikki ihan tieteen sääntöjen mukaan, mutta olen anteeksiantavalla päällä, joten sekään ei häirinnyt niin paljon kuin olisi voinut. Kaikki osat luin huimaavalla vauhdilla, ja muu elämä jäi kirjoille yleensä toiseksi. En lue tätä trilogiaa uudelleen, mutta ainoaksi jäävä lukukerta oli varsin viihdyttävä.

♥♥♥♥

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Maailman ääreen, Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone.

Divergent-trilogia
Divergent 2011 (Outolintu)
Insurgent 2012 (Kapinallinen)
Allegiant 2013

Kirjabingossa ruksin ruudun Lainattu kirja. Bloggaan bingokirjoista väärässä järjestyksessä, jos joku sattuu ihmettelemään, miksi ruudukko näyttää yhtäkkiä ihan erilaiselta.

Anna Godbersen: Splendor

Kansikuva: Karen Pearson
Kannen suunnittelu: Andrea C. Uva

Anna Godbersen: Splendor 2010 HarperCollins 391 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Hehkua)
ostettu uutena

Kirja on sarjan neljäs osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia edellisten osien juonista.

Fifty years ago, every American girl wanted to be a European princess. One could detect it in her gowns and gestures, for they all tried to dress as European ladies did and to imitate the manners of Parisian salons. But now they come from the old world to see how we behave and decorate ourselves here in the United States. They stand on the decks of steamers, gloved hands gripping the guardrail as they catch their first glimpse of Manhattan, that island of towering buildings and smothering secrets, brimming with its millions of lives celebrated or forgotten in almost equal measure. What a narrow strip of land, those sea voyagers inevitably remark in surprise as they begin to take in the new world, for so very much to happen upon.

Diana on karannut kotoaan saadakseen olla rakastettunsa Henryn kanssa. Elizabeth on nyt rouva Cairns, joka odottaa toisen miehen lasta. Carolina Broud on päässyt pitkälle entisestä palvelijan asemastaan ja hän on nappaamassa itselleen erään New Yorkin tavoitelluimmista ja rikkaimmista poikamiehistä. Penelope Schoonmaker on kyllästynyt odottamaan aviomiestään sodasta ja flirttailee kiinnostuneen prinssin kanssa. 

Nyt olen kulkenut loppuun melkein puolitoista vuotta kestäneen taipaleen Godbersenin sarjan kanssa. Vaikka jäänkin hieman kaipaamaan Hollandin sisaruksia, olen ihan iloinen voidessani siirtyä Godbersenin toiseen historialliseen kirjasarjaan. 

Viimeinen osa ei tuntunut minusta niin hurmaavalta kuin aiemmat kirjat. En pitänyt joistakin juonikuvioista oikein lainkaan, ja alku ja loppu tuntuivat hieman liian selitellyiltä. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisusta saada Diana miettimään muiden tulevaa elämää ihan kuin Diana voisi jo nähdä tulevaisuuteen. Loppukatsaus henkilöiden kohtaloihin on varmasti vaikea kirjoittaa, mutta silti ratkaisu tuntui liian helpolta ja epätyydyttävältä.

Yritin selostaa poikaystävälleni sarjan ihmisten ihmissuhdekiemuroita ja totesin itsekin, että sarja kuulostaa ihan Kauniilta ja rohkeilta. Poikaystäväni mielestä sarja taas kuulosti Game of Thronesilta ilman lohikäärmeitä. Sarjan henkilöiden kieroilut ja juonittelut ovat olleet varsin viihdyttävää seurattavaa ja jokainen kirja on saanut minut otteeseensa. Viimeisen kirjan ote oli ehkä hieman tavallista hentoisempi, mutta kirja oli silti aiempien osien tapaan nopealukuinen ja melko viihdyttävä. 

Monen henkilön kohtalon piti selvitä viimeisen osan aikana, ja joidenkin hahmojen tarinoiden loppuunsaattaminen tuntui hieman kiirehdityltä. Jotkin asiat sujuivat hieman liian helposti ja osa palavista tunteista hiipui aivan liian yllättäen ja selittämättä. 

Sarjaa voisi kutsua 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sijoitetuksi Gossip Girliksi. On paljon pinnallisia ihmisiä, seurapiirielämää ja turmeltuneisuutta. Godbersenin sarjassa on kuitenkin myös ajalle ominaisia käyttäytymissääntöjä. Henkilöiden on joka tilanteessa mietittävä omaa mainettaan. Historiallista viihdettä kaipaavalle sarja on hyvinkin suositeltava.

Haluan vielä viimeisen kerran ihastella sarjan kansikuvia. Ikuistin koko sarjan kannet samaan kuvaan, sillä ne ovat toistaan upeampia. Splendorin kansi on ehkä suosikkini, sillä siinä oleva mekko on värin ja mallinsa puolesta minulle mieleisin. 

♥♥♥½

Luxe-sarja
The Luxe 2007 (Huumaa)
Rumors 2008 (Juoruja)
Envy 2009 (Erheitä)
Splendor 2010 (Hehkua)

Muualla: Luettuja maailmoja, Le Masque Rouge, Ei vain mustaa valkoisella, Sananen kirjasta ja Kirjan viemää.

Splendorin lukemisen myötä voin ruksata kirjabingoruudukosta historiallinen-ruudun.

Marissa Meyer: Scarlet

Marissa Meyer: Scarlet 2013 Puffin 452 s.
lainattu kirjastosta

But she'd been gone for over two weeks. Just disappeared without sending a comm, without a good-bye, without any warning. She'd even missed Scarlet's eighteenth birthday, though she'd bought the ingredients for Scarlet's favorite lemon cake the week before. 
None of the farmhands had seen her go. None of the worker androids had recorded anything suspicious. Her portscreen had been left behind, though it offered no clues in its stored comms, calendar, or net history. Her leaving without it was suspicious enough. No one went anywhere without their ports.
But that wasn't the worst of it. Not the abandoned portscreen or the unmade cake.
Scarlet had also found her grandmother's ID chip.
Her ID chip. Wrapped in cheesecloth spotted red from her blood and left like a tiny package on the kitchen counter.
The detective said that's what people did when they ran away and didn't want to be found - they cut out their ID chips. He'd said it like he'd just solved the mystery, but Scarlet figured most kidnappers probably knew that trick too.

Scarlet on kirjasarjan toinen osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

Scarlet Benoit'n isoäiti on ollut kadoksissa yli kaksi viikkoa ja poliisi on päättänyt lopettaa tapauksen tutkinnan, sillä he ovat varmoja siitä, että Scarletin isoäiti on kadonnut vapaaehtoisesti. Scarlet ei jaa poliisien mielipidettä vaan aloittaa oman etsintäretkensä, johon hän saa apua mystiseltä Wolfilta. Toisaalla Cinder on karkaamassa vankisellistään. Hän ei ole vielä tottunut ajatukseen, että hän on prinsessa Selene, Lunar-kansan oikea johtaja. Vallan kaapannut kuningatar Levana haluaa saada Cinderin käsiinsä keinolla millä hyvänsä, sillä hän ei halua menettää kruunuaan kyborgi-prinsessalle. 

Marissa Meyerin Scarlet on ollut minulla kesken poikkeuksellisen kauan, sillä aloin lukea sitä jo kaksi ja puoli kuukautta sitten. Kirjan lukeminen ei kestänyt pitkään siksi, että kirja olisi huono vaan siksi, että lukufiilikseni ei vain ole ollut oikea. Olen valittanut, ettei YA-spefi ole oikein maistunut eikä tämänkään lukeminen oikein edistynyt juuri siksi, että kirja on kyseistä genreä. 

Scarlet oli joiltakin osin ensimmäistä osaa parempi mutta joiltakin osin myös huonompi. Kirja oli hieman vähemmän ennalta arvattava, vaikka nytkin kaikki käänteet eivät yllättäneet. Kirjan varsinainen päähenkilö Scarlet ei kuitenkaan ollut minusta yhtä kiehtova hahmo kuin Cinder, mutta onneksi kirjassa riitti kyllä Cinderiakin. Ennen sarjan lukemista jotenkin luulin, että kirjat ovat itsenäisiä teoksia, koska minulle oli selvinnyt, että kussakin kirjassa on eri päähenkilö, mutta toisen osan luettuani huomaan olleeni täysin väärässä. Toista osaa lukiessa ei ole samanlaista maailmaan ja ideaan kohdistuvaa alkuviehätystä kuin sarjaan tutustuessa, mutta The Lunar Chronicles -sarjan idea onneksi jaksaa kiinnostaa enemmän kuin yhden kirjan verran.

En ole lukenut paljon satumukaelmia, mutta Meyer näyttää, miten vanhoja ideoita kierrätetään tyylikkäästi. Sarja ei tunnu hetkeäkään tunkkaiselta tai ennen kuullulta vaan kirjailija on onnistunut ottamaan valitsemistaan saduista tuttuja piirteitä, joita hän käyttää aivan uudella tavalla. Scarletin hahmo perustuu pieneen Punahilkkaan, mutta Scarlet ei onneksi ole niin avuton kuin moni perinteisten satujen naishahmo. Vaikka Scarletista ei tullut minulle niin mieleinen kuin Cinderista, Scarlet on myös varsin onnistunut hahmo. Jään odottamaan mielenkiinnolla, millaisen hahmon Meyer on luonut Tähkäpää esikuvanaan, sillä seuraava osa Cress perustuu kyseiseen satuun.

Toista osaa lukiessani en nähnyt punaista (pun intended) niin usein kuin Cinderin parissa. Lähinnä yksi kohtaus, jossa Cinderin äitipuoli Adri haukkuu Cinderiä prinssi Kaille ja toteaa, etteivät kyborgit ole muuta kuin rasite ahkeralle yhteiskunnalle sai minut raivoihinsa. Adri kohteli Cinderia miehensä kuoleman jälkeen kuin orjaa ja pakotti Cinderin tuomaan kaikki kovalla työllä ansaitsemansa rahat Adrin käytettäviksi. Kukakohan tässä kuviossa on se ahkera ja kuka rasite? Adri kohtelee Cinderia niin epäoikeudenmukaisesti, että en voi muuta kuin inhota ilkeää äitipuolta sydämeni pohjasta. Meyer on onnistunut luomaan hyvin voimakkaita tunteita herättävän hahmon.

Tarina käy vain jännittävämmäksi sarjan edetessä ja luen varmasti kolmannen osan kesän aikana, vaikka se ei omien kirjojen kesään sovikaan. The Lunar Chronicles on aika koukuttava sarja ja molempien lukemieni osien jälkeen on tullut tunne, että tätä on pakko saada lisää. 

♥♥♥♥¼

The Lunar Chronicles 
Cinder 2012
Scarlet 2013
Cress 2014
Winter 2015 

Kirjaneito ei malta odottaa, minne seuraavat osat tarinan vielä vievät.
Katinka suosittelee viihdykkeeksi.

Scarletin lukemisen myötä voin rastittaa ensimmäisen lokeron kesäisessä kirjabingossa. Se sopisi useampaankin lokeroon, mutta päätin sijoittaa sen kuuluu kirjasarjaan -lokeroon. Lokeroiden rastittelu on aluksi varmasti aika helppoa, sillä minusta tuntuu, että kaikki parina seuraavana viikkona lukemani kirjat sopivat bingon johonkin lokeroon, mutta varmasti bingoilusta tulee ajan myötä vain haastavampaa, koska vaikeimmat lokerot jäävät jäljelle.

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuperäispäällys: Y. Bora Ülke

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012) WSOY 350 s. suom. Inka Parpola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli melko varma siitä, että oli löytänyt oikean sivuston. Näytti siltä, että kyseessä oli jonkinlainen lääketieteellinen tutkimuslaitos, joskin tutkimuksen kohde oli haudattu koodinimien jonon alle. Hän kaiveli vielä lisää, mutta suurin osa yrityksen tiedostoista oli lukittu sellaisten palomuurien taakse, jotka torjuivat hänen ensimmäiset kuvainnolliset yrityksensä heittää köysitikkaat niiden yli. Peter tiesi, että mikäli hänellä olisi riittävästi aikaa, hän pystyisi ohittamaan ne - hän oli aikoinaan hakkeroitunut kenenkään huomaamatta Pentagonin, FBI:n ja Scotland Yardin tietokantoihin ihan vain huvin vuoksi. Kysymys kuuluikin, saattoiko mikään, mihin Bob oli sotkeutunut, olla etsintätyöhön uhratun ajan arvoista.
Todennäköisesti ei, Bob päätti. Hän haukotteli ja sammutti tietokoneen.
Minuuttia myöhemmin hänen kotitalonsa etuovi potkittiin rikki.  

Noa Torson herää sairaalavuoteessa itselleen tuntemattomasta paikasta, jonne päätymisestä hänellä ei ole mitään muistikuvia. Hän on menettänyt elämästään kolme viikkoa, ja rintakehässä on leikkausarpi. Noa ei todellakaan aio jäädä sairaalavuoteeseen vaan aloittaa hurjan pakomatkan. Mitä hänelle on oikein tehty ja miksi häntä jahdataan kokonaisen miesjoukon voimin? Peter Gregory inhoaa isänsä tekopyhyyttä ja on sen vuoksi perustanut hakkeriyhteisön, jonka tavoitteena on rangaista heikompiaan hyväksikäyttäviä ihmisiä. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta isälleen kuuluvia papereita, jotka käsittelevät projektia nimeltä Persefone. Peter ehtii tutkia projektin taustaa vain pienen hetken, ennen kuin hänen kotiinsa tunkeutuu mies, joka väittää tuntevansa Peterin vanhemmat ja vie mukanaan Peterin tietokoneen. Peter päättää pyytää apua yhdeltä hakkeriyhteisönsä taitavimmista jäsenistä, joka sattuu olemaan juuri Noa.

Voin jo heti aluksi todeta, että enpä ole pitkään aikaan koukuttunut johonkin sarjaan näin nopeasti ja pahasti. Toinen osa on ilmestynyt jo englanniksi ja päätösosakin ilmestyy alkukielellä elokuussa. Kirjastosta jatko-osia ei löydy ja muutenkin haluan sarjan omaan hyllyyni, joten täytynee kirjashoppailla toinen osa piakkoin.

WSOY:n sivuilta ottamassani kansikuvassa sitaatti ei näköjään näy, mutta suomenkielisen version kannessa kirjaa verrataan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -teokseen. Kerrankin etukannen vertaus menestysteokseen osui oikeaan. Noa Torson voisi olla Lisbeth Salanderin pikkusisko, mutta silti kirja ei tuntu halvalta Larsson-kopiolta. Idea on erilainen ja scifimpi. Kerrontatyyli on vauhdikkaampi ja enemmän toimintaan keskittyvä.

Noa Torson on entinen lastenkotinuori, joka on menettänyt vanhempansa pienenä ja jolla ei ole ollut onnea sijaisperheiden kanssa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Noa ei ole saanut rakkautta vaan lähinnä vain kokemuksia, jotka ovat lisänneet aikuisiin kohdistuvaa luottamuksen puutetta. Noa on leimattu ongelmanuoreksi, sillä hän on istunut pari lyhyttä vankilatuomiota, mutta syyt tuomioihin ovat varsin inhimillisiä. Toinen vankilatuomioista johtui siitä, että Noa varasti sijaisvanhempiensa auton, jotta olisi voinut vierailla vanhempiensa haudalla.

Noa on hyödyntänyt tietokonenerouttaan luomalla itselleen uuden identiteetin ja mahtavat sijaisvanhemmat. Hän ei halua enää joutua heiteltäväksi perheestä toiseen vaan Noa on aloittanut itsenäisen elämän. Nyt hänet on valittu tutkimuskohteeksi siksi, ettei kukaan osaa kaivata Noaa. Noa on juuri sellainen naishahmo, joita kirjoissa ei voi olla liikaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja henkisesti vahva vaikka onkin kokenut kovia. Peter jää minusta selvästi etäisemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi hahmoksi, mutta hän toimii ihan hyvänä vastaparina Noalle.

Kirja ei ole mikään tyypillinen dystopiakirja, mutta siinä on silti aistittavissa dystopisia elementtejä. En oikein voi puida asiaa enempää, sillä vahvimmat dystopiset piirteet paljastuvat lopussa. Vaikka mainitsen dystopiset vivahteet, kirja on mielestäni varsin raikas nuortenkirja eikä ole juuttunut nuortenkirjallisuuden kliseisiin. En ainakaan ole lukenut muita nuorille suunnattuja teknojännäreitä, vaikka todennäköisesti niitä on olemassa.

Suosittelen kirjaa tietokoneiden parissa kasvaneille nuorille, jotka tarttuvat harvemmin kirjaan, sillä uskon vähemmän innokkaiden lukijoidenkin voivan innostua Gagnonin sarjasta. Tosin toivon kyllä myös muunlaisten ihmisten tutustuvan Gagnonin trilogiaan, mutta varoitan, että siihen on helppo jäädä koukkuun.

♥♥♥♥½

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Maria Kinnusen mukaan kirja alkaa nopeatempoisesti ja sellaisena se myös jatkuu.
Millan mielestä koko teoksen ajan kirjassa säilyy ahdistunut ilmapiiri ja sopivan salamyhkäinen ote henkilöihin.
Kirjus toteaa tämänkin kirjan osoittavan, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen.
Anunkin mielestä Peter jäi Noan varjoon.
Kirjakulkurin kirja vei mennessään.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss 2010 Speak 372 s.
lainattu kirjastosta

He's uncomfortable. "Did I say anything odd about ... our friendship?"
And there it is.
"Or my girlfriend?"
And there that is. I take a long look at him. Dark undereye circles. Unwashed hair. Defeated shoulders. He's so unhappy, so unlike himself. I won't be the one to add this misery, no matter how badly I want the truth. I can't ask him. Because if he likes me, he's not in any state to begin a relationship. Or deal with the breakup of an old one. And if he doesn't like me, then I'd probably lose his friendship. Things would be too weird.
And right now St. Clair needs friendship.
I keep my face blank but sincere. "No. We talked about your mom. That's all."
It's the right answer. He looks relieved.  

Anna ei todellakaan haluaisi jättää kotiaan Atlantassa Pariisissa vietettävän vaihto-oppilasvuoden vuoksi. Anna ei osaa ranskaa kiitosta enempää ja hänen ihastuksensa on juuri alkanut osoittaa kiinnostuksen merkkejä. Hänellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä hänen isänsä on päättänyt, että maisemanvaihdos tekisi Annalle hyvää. Saavuttuaan Ranskassa sijaitsevaan sisäoppilaitokseen Anna kuitenkin pian saa huomata, että Pariisi onkin varsin mielenkiintoinen paikka. Etenkin sisäoppilaitokset muut opiskelijat, ennen kaikkea ranskalais-englantilais-amerikkalainen St. Clair, ovat varsin tutustumisen arvoisia.

Ennen Stephanie Perkinsin esikoisromaaniin tarttumista osasin varautua romantiikkaan ja lähinnä pelkäsin, että kirja voi mennä liiankin imeläksi. Ajoittain kirja tuntuikin melko sokerikuorrutteiselta, mutta Anna ei ainakaan saanut unelmien prinssiään helpoimman kautta, sillä St. Clairilla on jo pitkäaikainen tyttöystävä. Kirja ei todellakaan ollut romanttisin tai ihanin lukemani, enkä aivan ymmärrä, miksi niin moni on menettänyt sydämensä tarinalle.  

Kirjan loppuratkaisu oli täysin selvä ennen kuin aloin kirjaa edes lukea. Odotin kuitenkin, että tarina on jotenkin erityisen romanttinen ja ihana, koska niin monet ovat rakastuneet kirjaan, mutta kirja jätti jälkeensä lähinnä olon, että en saanut teoksesta irti oikein mitään. Asiat menivät juuri niin kuin oletinkin, enkä välittänyt siitä, päätyvätkö päähenkilöt yhteen vai eivätkö tai ylipäätänsä mistään, mitä heille tapahtui. Sydämeni ei ollut pakahtua romantiikasta eikä kirjassa ollut kaipaamaani ranskalaista tunnelmaa. Satunnaisista nähtävyysvierailuista ja Annan kieliongelmista huolimatta Annan ja St. Clairin käymä sisäoppilaitos olisi voinut olla missä vain.

En lue usein kirjallisuutta, jonka pääjuoni keskittyy rakkauskuvioihin. Kuitenkin ennen Anna and the French Kissin lukemista luulin kaipaavani romanttista kirjallisuutta. Olin juuri lukenut Graeme Simsionin Vaimotestin ja olisinkin ehkä kaivannut lisää sen kaltaista älykästä ja hauskaa romantiikkaa. Minun olisikin pitänyt lukea jokin muu kirja eikä odottaa perusromantiikalta jotakin sellaista, mitä se ei edes yritä lukijalle antaa.

Minua jäi ärsyttämään myös pieni yksityiskohta, joka liittyy Annan haaveammattiin. Hän toteaa alussa: I want to be our nation's greatest female film critic. Ehkäpä sukupuolentutkimuksen tenttiin lukeminen on saanut aivoni tietynlaiselle taajuudelle, mutta minua harmitti niin paljon, että Anna suhteutti haaveensa omaan sukupuoleensa. Miksi hän haluaa olla paras naiselokuvakriitikko eikä vain paras elokuvakriitikko?

Joitakin teistä saattaa kiinnostaa, että Anna and the French Kiss on saanut alkunsa NaNoWriMo:n aikana. Täältä voi käydä lukemassa Stephanie Perkinsin haastattelun, joka käsittelee kyseistä kirjoittamiskuukautta.

♥♥½

Read.Read.Read. -blogista voi käydä lukemassa positiivisemman arvion kirjasta.
Koska Booktubessa rakastetaan Anna and the French Kissiä ja minäkin taisin kirjasta kuulla sitä kautta, linkitän myöskin erään vlogin: Little Book Owl.

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown 2013 Indigo 419 s.
lainattu kirjastosta

Theoretically, with their hunger sated, they are the same people they were before, with the same memories and the same capacity for moral choice.
 

When Tana was six, vampires were Muppets, endlessly counting, or cartoon villains in black cloaks with red polyester linings. Kids would dress up like vampires on Halloween, wearing plastic teeth that fitted badly over their own and smearing their faces with sweet syrup to make mock rivulets of cherry-bright blood.
That all changed with Caspar Morales. There had been plenty of books and films romanticizing vampire over the last century. It was only a matter of time before a vampire started romanticizing himself.
Crazy, romantic Caspar decided that unlike decades of ancient, hidebound vampires, he wouldn't kill his victims. He would seduce them, drink a little blood, and then move on, from city to city. By the time the old vampires caught up with him and ripped him to pieces, he'd already infected hundreds of people. And those new vampires, with no idea how to prevent the spread, infected thousands. 

Tana herää kotibileiden jälkeisenä aamuna kylpyhuoneen lattialta. Kylpyhuoneen ulkopuolella häntä odottaa karmiva näky: muut juhlijat on tapettu raa'asti. Tanalla ei ole vaikeuksia yhdistää joukkosurmaa vuosia sitten julkisuuteen tulleisiin vampyyreihin. Hän on nimittäin jo menettänyt äitinsä vampyyrien vuoksi. Makuuhuoneesta Tana löytää entisen poikaystävänsä Aidanin ja yllättävän ystävällisen Gavriel-vampyyrin. Heidän kanssaan Tana lähtee matkalle kohti Coldtownia, jossa vampyyrit ja ihmiset elävät rinnakkain, tosin eivät aina täysin sulassa sovussa.

Olen saattanut saada pienen yliannostuksen YA:sta ja minun pitäisi ehkä pitää taukoa sen lukemisesta. Blackin kirjan lukemisen hetki valikoitui täysin lähestyvän eräpäivän perusteella. En tarttunut kirjaan suurella innolla, mutta ajattelin, että ehkäpä vampyyrikirja voisi olla mukavaa vaihtelua. Holly Black ei ollut minulle kovin tuttu kirjailija ennestään. Olen lukenut häneltä vain Tony DiTerlizzin kanssa kirjoitetun Spiderwickin kronikoiden aloitusosan, ja muistelisin pitäneeni sitä kymmenisen vuotta sitten ihan hyvänä, mutta en kuitenkaan niin innostavana, että olisin jaksanut hankkia sarjan muita osia käsiini.

Taviksesta voi tulla julkkis, jos tavis menee Coldtowniin. Coldtownin synnyttämä julkisuus on vain hitusen vaarallisempaa kuin tavallisten tositv-ohjelmien tuoma maine. Kapinoiville teini-ikäisille Coldtownin elämään tuoma hohto ja jatkuva vaara tosin ovat aikamoisia houkutuksia. Coldtowniin mennään siksi, että tavallinen elämä ei tunnu riittävän kiehtovalta. Coldtownien ulkopuolella tulee jatkuvana virtana informaatiota jatkuvista juhlista, sillä osa Coldtownin asukkaista muun muassa bloggaa elämästään.

Minulle tulivat mieleen sekä The Hunger Games -trilogia että The Southern Vampire Mysteries -kirjasarja. Ensimmäistä kirja muistutti lähinnä siksi, että ihmiset seuraavat televisiosta hengenvaarallista elämää ja Katnissin tavoin Tana on omatoiminen ja monestakin pinteestä itsensä pelastava naishahmo. Charlaine Harrisin vampyyrisarjaan (tai oikeastaan kirjasarjan pohjalta tehtyyn televiosarjaan) kirjaa oli verrattukin, sillä myös tässä kirjassa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Toisin kuin Harrisin kirjoissa heidän ei kuitenkaan anneta liikkua vapaasti ihmisten keskuudessa, vaan heidät on suljettu Coldtowneihin, joissa he elävät muiden vampyyrien, tartunnan saaneiden ja tartuntaa janoavien joukossa. Tana on myös osittain verrattavissa Sookieen, sillä he molemmat ihastuvat vampyyriin, mutta eivät kuitenkaan itse halua muuttua vampyyreiksi.

Black on vienyt vampyyrien ihailun ja romantisoinnin astetta pidemmälle kuin Harris, ja teema onkin melko tärkeä osa kirjaa. Black on myös yrittänyt tuoda mukaan pohdintaa siitä, vapautuuko ihminen vampyyriksi muuttuessaan kulttuurisista normeista ja alkaa elää vaistojensa mukaan vai ovatko vampyyrit jotakin täysin muuta kuin ihmisiä. Tämä pohdiskelu jää kuitenkin melko irtanaiseksi ja pinnalliseksi, vaikka sitä olisi voinut kehittellä pidemmällekin.

Idea voitti juonen. Kirjassa oli joitakin ihan yllättäviä käänteitä, mutta ne eivät tehneet minuun kovin syvää vaikutusta. En niitä voi sanoa arvanneeni, mutta lähinnä ajattelin, että ai tässä tapahtui sitten näin enkä todellakaan odottanut henki kurkussa, mitä kirjassa tapahtuu seuraavaksi.

Olin käsittänyt, että The Coldest Girl in Coldtown on itsenäinen teos, kunnes luin erään Holly Blackin haastattelun, jossa hän totesi jatko-osan olevan mahdollinen. Toivoisin, että Black jättäisi jatko-osat kirjoittamatta, sillä pelkään, että ne eivät olisi niinkään hyviä kuin tämä. Tarina sai minusta jo hyvän päätöksen ja jatko-osat tuntuisivat todennäköisesti vain tarinan venyttämiseltä väkisin.

Jostakin luin, että kukaan muu ei ole keksinyt esittää vampyyreja televisiotähtinä. No ei varmaan olekaan, mutta mielestäni se ei tehnyt kirjasta kuitenkaan omaperäistä. Lähinnä Black oli yhdistellyt erilaisia jo käytettyjä ideoita seokseksi tavalla, jossa on ripaus tuoreutta. Uudenlaista vampyyrikirjaa kaipaavalle The Coldest Girl in Coldtown ei ole oikea valinta, mutta kirja on melko takuuvarma valinta, jos etsinnässä on viihdyttävä YA-kirja, jossa on aika pelottavia vampyyreita ja jonka lukemisessa ei vierähdä montaa hetkeä.

 ♥♥♥½

Tästäkin kirjasta sain vinkin Booktuben kautta ja siksi linkitän jälleen yhden booktuberin arvion tästä kirjasta: EnyasCorner.

Suomenkielisissä blogeissa ei kirjasta ole kuhistu, mutta englanninkielisistä blogeista voi käydä lukemassa lisää kirjan herättämiä ajatuksia:  I love YA fiction, Dear Author ja Smart Bitches, Trashy Books. 

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi. 

Victoria Schwab: The Archived

kannen suunnittelu: Tyler Nevins

Victoria Schwab: The Archived 2013 Hyperion 321 s.
saatu lahjaksi

"No, Kenzie. That's history with a little h. I mean History with a big H. A History is..." You pull out a cigarette, roll it between your fingers. "You might think of it as a ghost, but that's not what it is, really. Histories are records."
"Of what?"
"Of us. Of everyone. Imagine a file of your entire life, of every moment, every experience. All of it. Now, instead of a folder or a book, imagine the data is kept in a body."
"What do they look like?"
"However they looked when they died. Well, before they died. No fatal wounds or bloated corpses. The Archive wouldn't find that tasteful. And the body's just a shell for the life inside."
"Like a book cover?"
"Yes." You put the cigarette in your mouth, but know better than to light it in the house. "A cover tells you something about a book. A body tells you something about a History."
I bite my lip. "So... when you die, a copy of your life gets put in the Archive?"
"Exactly."
I frown.
"What is it, Kenzie?"
"If the Outer is where we live, and the Archive is where our Histories go, what are the Narrows for?" 
You smile grimly. "The Narrows are a buffer between the two. Sometimes a History wakes up. Sometimes Histories get out, through the cracks in the Archive, and into those Narrows. And when that happens, it's the Keeper's job to send them back." 

Mackenzie Bishop on menettänyt kaksi itselleen rakasta ihmistä: veljensä ja isoisänsä. Isoisä on jättänyt jälkeensä muutakin kuin surun, sillä hän koulutti elinaikanaan Mackenziestä vartijan, jonka tehtävänä on estää epävakaita Historioita karkaamasta Arkistosta Ulkomaailmaan. Arkisto on kirjaston tapainen paikka, jossa säilytetään kuolleiden muistoja. Kuolleiden muistot on säilötty Historioihin, jotka näyttävät aivan menehtyneiltä muistojen haltijoilta. Historiat eivät kuitenkaan ole ihmisiä, ja niiden olemassaolo on salattava tavallisilta ihmisiltä, sillä muuten ihmiset haluaisivat menettämänsä rakkaat takaisin. Mackenzien alueella on alkanut olla epätavallisen paljon heränneitä Historioita, jotka täytyy palauttaa Arkiston hyllyihin. Mikä saa Historiat heräämään ikiunestaan?
 
Aloin syksyllä katsella Youtubesta löytyviä booktuberien tekemiä videoita. Se onkin tällä hetkellä kanava, jonka kautta saan eniten tietoa ulkomaisista nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista. The Archivedin bongasin ensimmäisenä joltakin booktube-kanavalta, mutta en enää muista miltä, sillä Victoria Schwabin kirjat ovat aika suosittuja booktuberien keskuudessa. Hullaannuin kansikuvaan, joka on edelleen yksi kauneimpia pitkään aikaan näkemiäni, ja kiinnostuin omaperäisen kuuloisesta ideasta. The Archived olikin pakko ottaa lukuun heti, kun sain sen käsiini.

Kansikuvan lisäksi sisäkansikin miellytti silmääni.

Yleensä hyvät kirjat saavat lukemaan liiankin nopeasti, mutta tätä luin jännittävästä juonesta huolimatta hitaasti ja nautiskellen. En olisi halunnut kirjan loppuvan ja nyt haluaisinkin päästä lukemaan The Unboundin, mutta se ei vielä valitettavasti löydy kirjahyllystäni.

Minulla on viime aikoina ollut ongelmana, että lukemani YA-kirjat ovat tuntuneet liian samankaltaisilta ja olen yrittänyt etsiä luettavakseni genren edustajia, joiden konseptissa on jotakin tuoretta ja ainutlaatuista. The Archived vaikutti tällaiselta ja olin onneksi oikeassa. En osaa verrata kirjaa mihinkään aiemmin lukemaani enkä osaa edes oikein määritellä, mihin genreen kirja lukee. Goodreadsin käyttäjät ovat monet laittaneet tämän urbaaniksi fantasiaksi, joka ehkä onkin paras määritelmä, mutta mieluiten olen tunkematta kirjaa mihinkään lokeroon. 

Vaikka kirjan idea on selvästi mielikuvituksen tuotetta, Schwab on sirotellut joukkoon myös hyvin realistisia piirteitä. Mackenzien veli on kuollut vähän aikaa sitten ja Mackenzien perheellä on erilaisia tapoja käsitellä Benin kuolemaa. Vanhemmat haluavat muuttaa pois muistojen täyttämästä kodista ja äiti heittää muuton yhteydessä suurimman osan Benin tavaroista pois, koska terapeutti oli neuvonut aloittamaan puhtaalta pöydältä. Mackenzie on ahdistunut siitä, että hänen veljensä muisto himmenee. Hän pelkää unohtavansa, miltä Benin ääni kuulostaa.

Mackenzie kamppailee arkiminänsä ja vartijaminänsä yhdistämisessä. Hän ei saa kertoa läheisilleen Arkiston olemassaolosta vaan hänen on salattava tärkeä tehtävänsä. Hänellä ei ole enää isoisäänsä, jonka kanssa hän voisi keskustella toisesta elämästään. Jatkuva salailu on kuluttavaa ja Mackenzie onkin väsynyt jatkuvaan valehteluun ja puolitotuuksien kertomiseen. 

Jotkut lukijat ovat pitäneet kirjaa liiankin hidastempoisena, mutta mielestäni kirja etenee juuri sopivalla vauhdilla. Kirjan tunnelma on ihanan salaperäinen ja ajoittain karmiva. Mackenzien kouluttautumisesta vartijaksi kerrotaan takaumina isoisän kanssa vietettyyn aikaan. Luulisin, että jatko-osissa paljastuu, miksi isoisä valitsi koulutettavaksi juuri Mackenzien, sillä hän on poikkeuksellisen nuori seuraajaksi. Arkisto on varsin mystinen paikka ja sen toimintatavasta kerrottiin hiljalleen kirjan kuluessa.

♥♥♥♥¾

Koska sain innoituksen kirjan lukemiseen booktubereilta, laitan poikkeuksellisesti linkin erään suosikkibooktuberini The Archived -videoon: Katytastic.

Suomenkielisissä kirjablogeissa ei Victoria Schwabin kirjasta ole taidettu kirjoittaa, mutta englanninkielisiä arvioita voi käydä lukemassa esimerkiksi The Book Smugglers - ja Popcorn Reads -blogeista.

EDIT. Kirjaneitokin on blogannut tästä.