Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 2008 (1953) HarperCollins 211 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Fahrenheit 451)
lainattu kirjastosta

The magic is only in what books say, how they stitched the patches of the universe together into one garment for us.

'Luckily, queer ones like her don't happen, often. We know how to nip most of them in the bud, early. You can't build a house without nails and wood. If you don't want a house built, hide the nails and wood. If you don't want a man unhappy politically, don't give him two sides to a question to worry him; give him one. Better yet, give him none. Let him forget there is such as thing as war. If the Government is inefficient, top-heavy, and tax-mad, better it be all those than that people worry over it. Peace, Montag. Give the people contests they win by remembering the words to more popular songs or the names of state capitals or how much corn Iowa grew last year. Cram them full of non-combustible data, chock them so damned full of "facts" they feel stuffed, but absolutely "brilliant" with information. Then they'll feel they're thinking, they'll get a sense of motion without moving. And they'll be happy, because facts of that sort don't change. Don't give them any slippery stuff like philosophy or sociology to tie things up with. That way lies melancholy. Any man who can take a TV wall apart and put it back together again, and most men can nowadays, is happier than any man who tries to slide-rule, measure, and equate the universe, which just won't be measured or equated without making man feel bestial and lonely. I know, I've tried it; to hell with it. So bring on your clubs and parties, your acrobats and magicians, your dare-devils, jet cars, motorcycle helicopters, your sex and heroin, more of everything to do with automatic reflex. If the drama is bad, if the film says nothing, if the play is hollow, sting me with the theremin, loudly. I'll think I'm responding to the play, when it's only a tactile reaction to vibration. But I don't care. I just like solid entertainment.'

Guy Montag on palomies, jonka tehtävänä on sytyttää tulipaloja niiden sammuttamisen sijaan. Palomiehet polttavat kirjoja, joiden hallussapito on ehdottomasti kielletty, sillä ne estävät ihmisten onnellisuuden. Kuitenkin kun Guy tapaa naapurinsa Clarissen, Clarissen kanssa keskusteleminen saa Guyn miettimään uudelleen elämäänsä. Guy toteaa, ettei hän ole onnellinen eikä taida edes rakastaa vaimoaan, vaikka hän elää yhteiskunnassa, joka keskittyy tarjoamaan ihmisille nautintoa.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kuuluu dystopiakirjallisuuden klassikoihin, ja olen siksi halunnut jo kauan sen lukea. Lainasin kirjan keväällä, koska harkitsin osallistuvani lukupiiritapaamiseen, jossa kirjaa käsiteltiin. Aika ei sitten sopinutkaan ja kirjakin jäi odottamaan vuoroaan. En voinut kirjaa enää uusia, joten minun oli pakko lukea se tai palauttaa lukemattomana kirjastoon. On ilmiselvää, että valitsin lukemisen.

Onnistuneimmat dystopiakirjat saavat ensin huoahtamaan helpotuksesta, ettei yhteiskuntamme onneksi ole aivan tällä mallilla. Tämän ajatuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatuksia siitä, millaista todellisuuspohjaa kirjan tapahtumilla on. Maailmassa on maita, joissa sananvapautta rajoitetaan ja joistakin asioista ei vain saa puhua tai kirjoittaa. Länsimaissa taas kulutetaan paljon aivot narikkaan -viihdettä. Saippuasarjat ja tositv-ohjelmat on luotu kevyeksi viihdykkeeksi. Niiden olemassaolo ei ole mielestäni huono juttu. Tunnen ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa saippuasarjoja jaksaakseen elämäänsä kuuluvia vaikeita asioita. Minusta niitä pitäisi kuitenkin pääasiassa kuluttaa tasapainona enemmän älyllisiä virikkeitä tarjoavalle toiminnalle.

Ajatteleminen ja tieto lisäävät välillä tuskaa, sillä varmasti moni mieluummin ummistaisi silmänsä epäkohdilta, mutta epäkohdat eivät myöskään parane, jollei niitä huomata ja yritetä parantaa. Pelkästään hedonismiin perustuva kulttuuri jättäisi ihmiset aika tyhjiksi. Nozickin mielihyväkone on ajatuskoe, jonka pyrkimyksenä on todistaa eettinen hedonismi virheelliseksi. Tuskinpa moni olisi kytkemässä itseään mielihyväkoneeseen, sillä ihmiset mieluummin kokevat asioita oikeasti kuin nauttivat koneen heille keinotekoisesti tuottamista kokemuksista.

Propaganda tekee ihmisistä helpommin hallittavia. Jos kansa saadaan olemaan kyseenalaistamatta hallituksen sanomaa, se ei kapinoi. Kirjassa lapset otetaan vanhempien vaikutuksen alaisuudesta pois ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet kylvää vaarallisten ajatusten siemenen jälkikasvunsa mieleen. Kun keskustellaan presidenttiehdokkaista, tärkein arviointikriteeri on ulkonäkö.

Välillä lukeminen hieman takkusi, ja melko pian tajusin, että kirjaa ei kannata lainkaan lukea väsyneenä. Bradburyn ajoittain omintakeinen kirjoitustyyli sai minut tipahtamaan kärryiltä, jos ajatukseni harhautuivat hetkeksi muualle. Tavallaan minua huvitti se, että näin kävi juuri kirjan kanssa, jossa puhutaan siitä, miten kirjat lyhenivät ensin lyhenemistään, koska ihmisten keskittymiskyky huonontui. Onneksi yleensä pystyn keskittymään kirjoihin melko hyvin, mutta iltalukeminen juuri ennen nukahtamista ei sopinut tälle kirjalle.

Kirjassa oli joitakin vaikuttavia kohtia. Yksi suosikeistani on bloggauksen alkuun valitsemani lainaus. Jo hetki lukemisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että pidän kirjasta enemmän kuin juuri viimeisen sivun luettuani. Kirjan sanoma kypsyy sisälläni, ja todennäköisesti teos tuntuu yhä vaikuttavammalta kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä. Kuitenkaan Fahrenheit 451 ei kuulu dystopiaklassikkosuosikkeihini, enkä usko, että se kuuluu niihin vuodenkaan päästä. Orwellin 1984 ja Atwoodin The Handmaid's Tale vain ovat mullistaneet ajatusmaailmaani enemmän. Tästä huolimatta Fahrenheit 451 kuuluu varmasti niihin kirjoihin, jotka jättävät jonkinlaisen pysyvän jäljen.

♥♥♥♥

Muualla: Hurja hassu lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Olgan lukupäiväkirja, Luen, mutta en kirjoita, Yöpöydän kirjat ja Taikakirjaimet

Fahrenheit 451 on voittanut ilmestymisensä jälkeen lukuisia palkintoja, muun muassa yhden harvoista jaetuista Retro Hugo -palkinnoista. Tämän vuoksi kirja sopiikin kirjabingon Palkittu kirja -ruutuun. Kirjan lukemisen myötä saan myös toisen bingon. Kannen perusteella valitsin Lotta-Liisa Joelssonin Vivikan, Susanna Kaysenin Girl, Interrupted perustuu tositarinaan, James Bowenin Katukatti Bobin kannessa komeilee kissa, ja Charlaine Harrisin Real Murders on dekkari.
Kirja on myös kolmas luettu teos TBR100-listaltani.

Michelle Gagnon: Don't Look Now

Kansi: Sammy Yuen

Michelle Gagnon: Don't Look Now 2013 HarperCollins 319 s.
saatu lahjaksi

Bloggaus käsittelee sarjan toista osaa, joten se sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta!

A group of teenagers swarmed out from behind her. They were all dressed differently: a few Goths, some skate rats, a couple of stoner types. All straggly and unkempt looking, like most street kids. But Teo had never seen any of them before.
He'd heard of them, though. This had to be the other thing everyone murmured about, late at night as they huddled in the dark. The group that was trying to protect street kids: Persefone's Army. He hadn't believed in them, either - a bunch of teenagers acting like some modern-day version of Robin Hood? He'd assumed it was just another urban myth.
But here they were. His eyes swept around the group - the three kids who'd been chasing him were standing guard over the guys on the ground. And the girl with them, who was clearly the leader...
"You're Persefone," Teo said, his voice filled with awe.
The girl gave him a funny look. "Actually, my name's Noa. You all right?"

Neljä kuukautta sitten Noa pakeni toistamiseen projekti Persefonen takana olevalta järjestöltä. Noa Torson on osa Persefonen armeijaa, joka yrittää pelastaa kodittomia nuoria sieppaajien kynsistä. Persefonen armeijan muut jäsenet pitävät Noaa lähes superihmisenä, sillä Noan sisälle sijoitettu toinen kateenkorva on vähentänyt Noan unen- ja ruoantarpeen äärimmäisen pieneksi. Peter Gregory ei ole nähnyt Noaa pitkään aikaan, mutta hän avustaa Persefonen armeijaa parhaansa mukaan. Peterin hakkerointitaidot ovat todella tarpeen.

Gagnon osaa käyttää juonikoukkuja taitavasti. Monesti kappaleiden loppuminen juonikoukkuihin käy pidemmän päälle ärsyttäväksi, mutta Gagnonin kirjoissa ne toimivat juuri halutulla tavalla. Ensimmäisen osan tavoin Don't Look Now -kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistään, sillä oli aivan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin ensimmäisiltä sivuilta lähtien täysin kirjan tarinan vankina.

Usein trilogioiden toiset osat tuntuvat hieman epätyydyttäviltä. Ensimmäisen osan uutuudenviehätys on haihtunut, mutta suuret paljastukset täytyy jättää viimeiseen osaan. Don't Look Now sisälsi joitakin yllättäviä käänteitä, ja se ei kärsinyt pahasti väliosan ongelmista. Kuitenkin nautin ensimmäisen osan lukemisesta vielä hitusen enemmän. Tästä huolimatta toinenkin kirja oli todella hyvä, ja haluaisin saada elokuussa ilmestyvän päätösosan pian käsiini. En yhtään osaa arvata, mitä Noalle ja Peterille tapahtuu. Uskon viimeisen osan olevan aivan huikea ja toivon, ettei Gagnon petä odotuksiani.

Pientä miinusta kirja saa rakkauskuvioista. Kirjassa on meneillään neliödraama, jossakin vaiheessa jo melkeinpä viisiödraama. Kirja ei todellakaan tarvitsisi tällaista teinimäistä draamailua, enkä oikein tiedä, miten henkilöillä on kaikkien vaarojen keskellä edes aikaa tai energiaa sellaiseen. Olen edelleen sitä mieltä, että Peter ja Noa kuuluvat yhteen. Tässä osassa Peter ja Noa ovat kuitenkin kaukana toisistaan ja kuvioita sekoittavat Amanda ja Zeke.

Gagnon osaa kirjoittaa äärimmäisen koukuttavaa jännitystä, jossa on hienoisia dystopisia elementtejä. En ole aiemmin lukenut mitään tämänkaltaista, ja PERSEFONE-trilogia onkin piristävä lisä YA-genreen.

♥♥♥♥¼

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Veronica Roth: Allegiant

Kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Allegiant 2013 HarperCollins 526 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Uskollinen)
lainattu kirjastosta

Bloggaus käsittelee sarjan kolmatta kirjaa, joten se sisältää paljastuksia aiempien osien juonista.

"What kind of organisation?"
"The kind that wants to leave the city," she says. "They released some kind of manifesto this morning. They call themselves the Allegiant." When she sees my confused look, she adds. "Because they're allied with the original purpose of our city, see?"
"The original purpose - you mean, what was in the Edith Prior video? That we should send people outside when the city has a large Divergent population?"
"That, yes. But also living in factions. The Allegiant claim that we're meant to be in factions because we've been in them since the beginning." She shakes her head. "Some people will always fear change. But we can't indulge them."
With the factions dismantled, part of me has felt like a man released from a long imprisonment. I don't have to evaluate whether every thought I have or choice I make fits into a narrow ideology. I don't want the factions back.
But Evelyn hasn't liberated us like she thinks - she's just made us all factionless. She's afraid of what we would choose, if we were given actual freedom. And that means that no matter what I believe about the factions, I'm relieved that someone, somewhere, is defying her.

Jeaninen kuoleman jälkeen Tobiaksen äiti Evelyn on noussut uudeksi johtajaksi ja nykyään osastot ovat kiellettyjä. On paljastunut, että kaupungin ulkopuolella asuvat ihmiset ovat perustaneet kaupungin eräänlaiseksi laboratorioksi, jonka asukkaita tarkkaillaan kuin koe-eläimiä. Divergenttien on tarkoitus olla ratkaisu vahingoittuneiden geenien ongelmaan. Evelyn ei halua päästää ketään kaupungin ulkopuolella, mutta Evelynin uudenlainen diktatuuri herättää vastustusta ja Uskolliset-niminen ryhmä (engl. Allegiant) alkaa miettiä keinoja päästä pyytämään apua kaupungin ulkopuolelta. Tris ja Tobias liittyvät joukkoon, joka lähtee kaupungin ulkopuolelle, mutta he eivät osaa lainkaan aavistaa, millainen heidän maailmankuvansa mullistava todellisuus kaupungin rajojen ulkopuolella odottaa.

Olen kuullut Allegiantista lähinnä negatiivisia mielipiteitä. Insurgent oli minulle pienoinen pettymys ja pelkäsin, onko päätösosa myös. Tiesin, että kirjassa tapahtuu jotakin mielipiteet jakavaa ja minulla oli jopa vahva arvaus siitä, mikä tämä asia voisi olla. 

Monesti päätösosat eivät tunnu täysin tyydyttäviltä lopetuksilta, mutta Allegiant oli minusta sopiva päätös sarjalle. Väliosalta ja hieman kaoottiselta tuntunut Insurgent oli onneksi vain hetkellinen notkahdus, ja viimeinen osa oli jälleen ainakin yhtä hyvä kuin Divergent. Roth antoi vastauksia edellisten osien herättämiin kysymyksiin, muun muassa siihen, miksei muiden Yhdysvaltojen kaupunkien tilaa kuvata lainkaan. Aiemmista osista poiketen Roth käyttää sekä Trisiä että Tobiasta kertojaääninä, mikä vaati ensin totuttelua mutta tuntui lopulta hyvältä ratkaisulta.

Luulin tietäväni, miten YA-kirjoissa asiat menevät, enkä uskonut Rothin tekevän sellaista ratkaisua kuin hän teki. Ymmärrän, miksi tämä yksi tapahtuma jakaa mielipiteitä, mutta minusta se oli jollakin tapaa yllättävää ja hieman tuorettakin. Toisaalta minäkin mietin kyyneleet silmissä, miksi näin tapahtui, mutta pääosin pidin Rothin ratkaisua hyvänä. Anteeksi kryptisyyteni, mutta en halua pilata kenenkään lukukokemusta. En kuitenkaan voinut olla hieman pohdiskelematta erästä kirjan tärkeää tapahtumaa.

En edelleenkään pidä Divergent-trilogiaa parhaimpana YA-dystopiasarjana, sillä esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologia peittoaa sarjan mennen tullen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi kirja on saanut osakseen niin suuren suosion. Roth on osannut kirjoittaa todella vetävän tarinan, ja sekä ensimmäisen että toisen osan jälkeen jäi tunne, että seuraava osa on saatava luettavaksi mahdollisimman pian. Onneksi luin kirjat englanniksi, sillä epäilen, että suomeksi luettuna sarjan melko yksinkertainen kieli ja preesens-kerronta olisivat häirinneet. Nyt pystyin heittäytymään tarinan vietäväksi ja sivuuttamaan pienet heikkoudet. Viimeisen osan parissa tosin mietin, meniköhän kaikki ihan tieteen sääntöjen mukaan, mutta olen anteeksiantavalla päällä, joten sekään ei häirinnyt niin paljon kuin olisi voinut. Kaikki osat luin huimaavalla vauhdilla, ja muu elämä jäi kirjoille yleensä toiseksi. En lue tätä trilogiaa uudelleen, mutta ainoaksi jäävä lukukerta oli varsin viihdyttävä.

♥♥♥♥

Muualla: Notko, se lukeva peikko, Maailman ääreen, Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone.

Divergent-trilogia
Divergent 2011 (Outolintu)
Insurgent 2012 (Kapinallinen)
Allegiant 2013

Kirjabingossa ruksin ruudun Lainattu kirja. Bloggaan bingokirjoista väärässä järjestyksessä, jos joku sattuu ihmettelemään, miksi ruudukko näyttää yhtäkkiä ihan erilaiselta.

Kiera Cass: The Selection

kansikuva: Gustavo Marx/Mergeleft Reps, inc.
kannen suunnittelu: Sarah Hoy

Kiera Cass: The Selection 2012 HarperTeen 327 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Valinta)
ostettu uutena

"'Our beloved prince, Maxon Schreave,' " Mom continued, "'is coming of age this month. As he ventures into this new part of his life, he hopes to move forward with a partner, to marry a true Daughter of Illéa. If your eligible daughter, sister, or charge is interested in possibly becoming the bride of Prince Maxon and the adored princess of Illéa, please fill out the enclosed form and return it to your local Province Services Office. One woman from each province will be drawn at random to meet the prince.
"'Participants will be housed at the lovely Illéa Palace in Angeles for the duration of their stay. The families of each participant will be generously compensated'" - she drew out the words for effect - "'for their service to the royal family.'"
I rolled my eyes as she went on. This was the way they did it with sons. Princesses born into the royal family were sold off into marriage in an attempt to solidify our young relations with other countries. I understood why it was done - we needed allies. But I didn't like it. I hadn't had to see such a thing, and I hoped I never would. The royal family hadn't produced a princess in three generations. Princes, however, married women of the people to keep up the morale of our sometimes volatile nation. I think the Selection was meant to draw us together and remind everyone that Illéa itself was born out of next to nothing.

America Singer kuuluu viidenteen säätyyn, joka koostuu taiteilijoista. American perhe on tottunut puutteeseen ja jopa nälkään, joten American äidin mielestä mahdollisuus päästä kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä on kuin taivaan lahja. America ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Häntä ei kiinnosta taistella tuntemattoman ihmisen rakkaudesta 34 muun tytön kanssa, ja hänellä on jo oma sydämen valittu. Ongelmana on vain se, että Aspen on alempaa säätyä kuin America ja avioliitto Aspenin kanssa tarkoittaisi myös Americalle säädyn ja elinolojen huononemista. Lopulta America suostuu kuitenkin hakemaan, mutta hän kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet todellakin valitaan yhdeksi palatsiin muuttavista 35 tytöstä.

En ihan muista, miksi kirjasta kiinnostuin viime vuonna niin paljon, että tulin hankkineeksi sen itselleni. Olen kuullut kirjasta paljon ristiriitaista palautetta. Osan mielestä sarja on ollut aivan ihana ja koukuttava, mutta osa on pitänyt kirjoja vain keskivertoina eikä erityisen suosittelun arvoisina. Minulle kirjan ideasta tuli vahvasti mieleen Unelmien poikamies -televisiosarja eivätkä mielleyhtymät todellakaan kadonneet lukemisen aikana. Tulevan prinsessan valikointiin liittyvät säännöt ovat kuitenkin paljon kyseistä tosi-tv-ohjelmaa rajummat. Jos valikointiin osallistuja jää kiinni muista rakkaussuhteista, hän menettää henkensä. Ei ole kovin vaikea arvata, että tämä sääntö tekee American palatsielämästä aikamoista uhkapeliä, sillä Americalla on tunteita myös Aspenia kohtaan.

Goodreadsissa joku arvioija syytti kirjaa seksismistä. Minuakin miesten ylivertaisuuden korostaminen ärsytti aluksi, mutta sitten onneksi tajusin, että seksismi ei todellakaan aina tarkoita sitä, että kirjailija pitäisi sukupuolten välistä epätasa-arvoa hyvänä asiana. The Selection pitää lukea aika huolimattomasti, jos ei huomaa, että Cass on soluttanut mukaan kritiikkiä sääty-yhteiskuntaa ja miesten yliarvoisuutta kohtaan. Cass on luonut dystopisen yhteiskuntansa siinä mielessä onnistuneesti, että se saa lukijan ainakin hieman miettimään todellisen yhteiskunnan epäkohtia. Cass on kärjistänyt epäkohdat äärimmilleen, mutta kärjistäminen onkin tyypillinen dystopian keino saada ihmiset avaamaan silmänsä. Kuitenkin dystopiset ainekset peittyvät kolmiodraaman alle, joten yhteiskuntakritiikki jäi loppujen lopuksi melko laimeaksi.

En ole kovin innokas lukemaan kirjoja, joiden pääjuoni keskittyy romanssin ympärille. The Selection oli loppujen lopuksi hieman keskivertoa parempi, mutta arvelen vahvasti, etten lue muita osia, sillä niitä ei ole saatavissa kirjastosta. Toivon American valitsevan Maximin, koska Aspen oli minusta jotenkin ärsyttävä. Muuten kyllä säätyrajoista huolimatta onnistuva rakkaustarina kiinnostaisi enemmän kuin rääsyistä prinsessaksi. Americaa moni on haukkunut todella ärsyttäväksi. Minä en häntä kovin ärsyttävänä pitänyt, vaikka olihan hän hieman liian täydellinen.

Koin juonen ajoittain hieman tylsänä, ja suhteiden kehittyminen oli myöskin välillä epäuskottavaa. Onneksi kirjassa oli kuitenkin muutakin kuin romantiikkaa, sillä dystopiset elementit saivat minun mielenkiintoni säilymään suurimman osan ajasta.

Voin kuitenkin suositella kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat romantiikkaa hienoisilla dystopisilla vivahteilla.

Kirjaa lukiessani aloin myös miettiä, kirjoittavatko miehet romanttista kirjallisuutta. Tarkoitan siis, onko olemassa mieskirjailijoita, jotka keskittyisivät kirjoissaan rakkaustarinoihin ja muut elementit olisivat vain sivuosassa. Minulle ei tule mieleen yhtäkään, mutta miesnäkökulma voisi tuoda mielenkiintoista vaihtelua romanttiseen kirjallisuuteen. Varmasti on myös miehiä, joita romantiikka kiinnostaa, vaikka sitä yleensä pidetäänkin enemmän naisten juttuna.

♥♥♥¼

The Selection -trilogia
The Selection 2012
The Elite 2013
The One 2014

Muualla: Katinkan kirjasto ja Elina Rouhiainen.

The Selection sopii mainiosti kirjabingon romantiikka-lokeroon, joten rastitan jälleen yhden ruudun.

Anna Godbersen: Splendor

Kansikuva: Karen Pearson
Kannen suunnittelu: Andrea C. Uva

Anna Godbersen: Splendor 2010 HarperCollins 391 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Hehkua)
ostettu uutena

Kirja on sarjan neljäs osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia edellisten osien juonista.

Fifty years ago, every American girl wanted to be a European princess. One could detect it in her gowns and gestures, for they all tried to dress as European ladies did and to imitate the manners of Parisian salons. But now they come from the old world to see how we behave and decorate ourselves here in the United States. They stand on the decks of steamers, gloved hands gripping the guardrail as they catch their first glimpse of Manhattan, that island of towering buildings and smothering secrets, brimming with its millions of lives celebrated or forgotten in almost equal measure. What a narrow strip of land, those sea voyagers inevitably remark in surprise as they begin to take in the new world, for so very much to happen upon.

Diana on karannut kotoaan saadakseen olla rakastettunsa Henryn kanssa. Elizabeth on nyt rouva Cairns, joka odottaa toisen miehen lasta. Carolina Broud on päässyt pitkälle entisestä palvelijan asemastaan ja hän on nappaamassa itselleen erään New Yorkin tavoitelluimmista ja rikkaimmista poikamiehistä. Penelope Schoonmaker on kyllästynyt odottamaan aviomiestään sodasta ja flirttailee kiinnostuneen prinssin kanssa. 

Nyt olen kulkenut loppuun melkein puolitoista vuotta kestäneen taipaleen Godbersenin sarjan kanssa. Vaikka jäänkin hieman kaipaamaan Hollandin sisaruksia, olen ihan iloinen voidessani siirtyä Godbersenin toiseen historialliseen kirjasarjaan. 

Viimeinen osa ei tuntunut minusta niin hurmaavalta kuin aiemmat kirjat. En pitänyt joistakin juonikuvioista oikein lainkaan, ja alku ja loppu tuntuivat hieman liian selitellyiltä. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisusta saada Diana miettimään muiden tulevaa elämää ihan kuin Diana voisi jo nähdä tulevaisuuteen. Loppukatsaus henkilöiden kohtaloihin on varmasti vaikea kirjoittaa, mutta silti ratkaisu tuntui liian helpolta ja epätyydyttävältä.

Yritin selostaa poikaystävälleni sarjan ihmisten ihmissuhdekiemuroita ja totesin itsekin, että sarja kuulostaa ihan Kauniilta ja rohkeilta. Poikaystäväni mielestä sarja taas kuulosti Game of Thronesilta ilman lohikäärmeitä. Sarjan henkilöiden kieroilut ja juonittelut ovat olleet varsin viihdyttävää seurattavaa ja jokainen kirja on saanut minut otteeseensa. Viimeisen kirjan ote oli ehkä hieman tavallista hentoisempi, mutta kirja oli silti aiempien osien tapaan nopealukuinen ja melko viihdyttävä. 

Monen henkilön kohtalon piti selvitä viimeisen osan aikana, ja joidenkin hahmojen tarinoiden loppuunsaattaminen tuntui hieman kiirehdityltä. Jotkin asiat sujuivat hieman liian helposti ja osa palavista tunteista hiipui aivan liian yllättäen ja selittämättä. 

Sarjaa voisi kutsua 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sijoitetuksi Gossip Girliksi. On paljon pinnallisia ihmisiä, seurapiirielämää ja turmeltuneisuutta. Godbersenin sarjassa on kuitenkin myös ajalle ominaisia käyttäytymissääntöjä. Henkilöiden on joka tilanteessa mietittävä omaa mainettaan. Historiallista viihdettä kaipaavalle sarja on hyvinkin suositeltava.

Haluan vielä viimeisen kerran ihastella sarjan kansikuvia. Ikuistin koko sarjan kannet samaan kuvaan, sillä ne ovat toistaan upeampia. Splendorin kansi on ehkä suosikkini, sillä siinä oleva mekko on värin ja mallinsa puolesta minulle mieleisin. 

♥♥♥½

Luxe-sarja
The Luxe 2007 (Huumaa)
Rumors 2008 (Juoruja)
Envy 2009 (Erheitä)
Splendor 2010 (Hehkua)

Muualla: Luettuja maailmoja, Le Masque Rouge, Ei vain mustaa valkoisella, Sananen kirjasta ja Kirjan viemää.

Splendorin lukemisen myötä voin ruksata kirjabingoruudukosta historiallinen-ruudun.

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles 2007 (1920) HarperCollins 297 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Stylesin tapaus)
tarjouskirja

'Well, I've always had a secret hankering to be a detective!'
'The real thing - Scotland Yard? Or Sherlock Holmes?'
'Oh, Sherlock Holmes by all means. But really, seriously, I am awfully drawn to it. I came across a man in Belgium once, a very famous detective, and he quite inflamed me. He was a marvellous little fellow. He used to say that all good detective work was a mere matter of method. My system is based on his - though of course I have progressed rather further. He was a funny little man, a great dandy, but wonderfully clever.'
'Like a good detective story myself,' remarked Miss Howard. 'Lots of nonsense written, though. Criminal discovered in last chapter. Every one dumbfounded. Real crime - you'd know at once.'
'There have been a great number of undiscovered crimes,' I argued.
'Don't mean the police, but the people that are right in it. The family. You couldn't really hoodwink them. They'd know.'

Kun varakas Emily Inglethorp murhataan, hänen nuori ja onnenonkijaksi leimattu aviomiehensä on epäiltyjen listan kärjessä. Hastings sattuu juuri olemaan vierailulla rikospaikaksi joutuneessa talossa ja hän pyytää lähikylässä oleilevaa Hercule Poirot'ta apuun. Tapaus osoittautuukin monimutkaisemmaksi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti, ja Poirot'n päättelykykyä todellakin tarvitaan.

Kun luin viime vuonna neiti Marplen tähdittämän A Pocket Full of Ryen, totesin ikävöiväni Hercule Poirot'ta. Kaipaus Christien kirjojen pariin hiipui kuitenkin säästöliekille, kunnes toissa viikolla kuumeisena yritin keksiä jotakin riittävän helppoa mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Hetken palloilin vaihtoehdosta toiseen, kunnes otin käteeni viime Hulluilta päiviltä ostamani ensimmäisen Poirot-romaanin. Olen lukenut kirjan varmasti ennenkin, sillä hulluttelun jälkeen huomasin omistavani kirjan myös suomenkielisenä, mutta viime lukukerrasta oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Olen myös ihastunut näiden signeerattujen pokkaripainosten kansiin. Minusta ne ovat yksinkertaisen tyylikkäitä, ja varmasti hankin kahdelle omistamalleni vielä samantyylisiä seuralaisia.

Tällä kertaa lukunautintoani eivät häirinneet hämärät muistikuvat kirjan tapahtumista. En todellakaan muistanut, miten juonenkäänteet menevät, joten pystyin nauttimaan kirjasta niin kuin lukukerta olisi ollut ensimmäinen. En nuorena pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa, joten minulla ei ole aavistustakaan, mitkä kaikki Christien kirjat olen jo ehtinyt lukea, mutta onneksi se ei taida paljon Christien lukemista haitata, jos tarinat ovat kadonneet mielestäni näin täysin.

Mitä olisi Rikoksen jäljillä -haaste ilman Christietä, joten osallistun kirjalla tietenkin MarikaOksan kesäiseen lukuhaasteeseen. En tätä parhaaksi Christieksi nimittäisi, mutta silti kirja on taattua christiemäistä laatua.

Minusta on aika mielenkiintoista, että vaikka Poirot on valloittanut monen dekkareiden lukijan sydämen, Christie oli kirjailijan uransa loppupuolella tyytymätön luomaansa viiksekkääseen belgialaisetsivään. Nyt kiinnitinkin huomiota siihen, että jo ensimmäisessä 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassa Poirot on aika iäkäs ja Hastings jopa epäilee Poirot'n älyn terävyyttä. Kuitenkin Poirot esiintyy vielä 32 romaanissa ja 54 novellissa, joista viimeiset ilmestyivät 1970-luvulla.

En muista, kuinka paljon ajankuvausta Christien myöhemmissä kirjoissa on. En ole siis varma, ovatko 1970-luvulla ilmestyneet kirjat selvästi sijoitettavissa aikaansa. Jos eivät, sitten ehkä olisi mahdollista, että Poirot vain selvittää vielä vanhoilla päivillään hyvin ahkerasti rikoksia. Jos kuitenkin kirjoissa kuluu selvästi 50 vuoden ajanjakso ja Poirot ei huomattavasti ikäänny, epäuskottavuus on väistämätöntä. Todennäköisesti en kuitenkaan näitä asioita miettisi, jollen tietäisi kirjailijan itsensä näitä pohtineen. Christien mielestä Poirot alkoi myös ajan kanssa tuntua liian ärsyttävältä ja karrikoidulta hahmolta. Tavallaan ymmärrän kirjailijan näkemyksen, mutta silti Hercule Poirot on suosikkini kirjallisista salapoliiseista ja hänen paikkansa sellaisena on melko turvattu.

Kumpi on suosikkisi Christien tunnetuista salapoliiseista: Jane Marple vai Hercule Poirot? Kuulisin myös mielelläni, mikä Christien kirjoista on mielestäsi paras, sillä haluaisin kuoria kermat päältä ja lukea kaikkein onnistuneimpia Christien kirjoja.

♥♥♥♥

Muualla: Nulla dies sine legendo, Kirjan viemää, Uusi kuu, Kirjakertomuksia ja Tavaus - kirjoja luetellaan ja ihmetellään

Blogien lastenkirjaviikko: C. S. Lewis: The Magician's Nephew

C. S. Lewis: The Magician's Nephew 2007 (1955) HarperCollins 220 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Taikurin sisarenpoika)
lainattu kirjastosta

This is a story about something that happened long ago when your grandfather was a child. It is a very important story because it shows how all the comings and goings between our own world and the land of Narnia first began.
In those days Mr Sherlock Holmes was still living in Baker Street and the Bastables were looking for treasure in the Lewisham Road. In those days, if you were a boy you had to wear a stiff Eton every day, and schools were usually nastier than now. But meals were nicer; and as for sweets, I won't tell you how cheap and good they were, because it would only make your mouth water in vain. And in those days there lived in London a girl called Polly Plummer.



Digoryn taikurieno huijaa Digoryn ja Pollyn koekaniineikseen. Digory ja Polly päätyvät metsään, josta voi kulkea eri maailmoihin. Digoryn uteliaisuuden vuoksi heidän mukaansa tarttuu Jadis, ilkeä kuningatar, joka haluaa valloittaa maailman. Kun lapset yrittävät päästä eroon Jadiksesta, he pääsevät vahingossa näkemään lumoavan Narnian luomisen.

Ajattelin ensin lukea lastenkirjaviikon vuoksi vain minulle uusia lastenkirjoja, mutta sitten muistinkin, että kirjastosta on lainassa The Magician's Nephew, koska jokin aika sitten minulle tuli vastustamaton halu sukeltaa Narnian maailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistan, että äiti on lukenut minulle Narnioita ääneen. Lukemaan opittuani luin sarjan ainakin kerran itsekseni ja teini-iässä näin myös kaksi ensimmäistä elokuvaa. Minusta tuntuu, että kolmatta en ole katsonut (pitäisikin katsoa!) ja neljäs on ilmeisesti tällä hetkellä suunnitteilla. 

Vaikka The Magician's Nephew on kuudes Lewisin kirjoittama Narnia-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisenä ilmestynyttä The Lion, the Witch and the Wardrobe -teosta. Narnia-kirjojen lukemisessa kannattaa todellakin noudattaa kronologista järjestystä ilmestymisjärjestyksen  sijaan, sillä The Magician's Nephew pohjustaa tulevien kirjojen tapahtumia. Koska olen muutkin kirjat lukenut, osasin yhdistää monia kirjan juttuja tuleviin tapahtumiin. Kirjassa selviää, miten Narnia luodaan, miten Velhon ja leijonan Valkea velho päätyy Narniaan ja miksi  Velhon ja leijonan päähenkilöt pääsevät vaatekaapin kautta Narniaan.

Tiedän, että joitakin lukijoita häiritsee Narnia-sarjan selvät uskonnolliset viittaukset. Lapsena en niihin edes kiinnittänyt huomiota, mutta eivät ne erityisesti häiritse nykyäänkään, vaikka ne aika selviä ovatkin. Narnia-sarja on rakas osa lapsuuttani ja lähinnä minulle tulee kirjojen lukemisesta nostalginen ja lämmin olo. Lapsuudessani haaveilin enemmän Tylypahkaan kuin Narniaan pääsystä, mutta pidin Narniaakin hyvin hurmaavana satumaana. Maa on kuin lasten päiväunista. Kun Narnia luodaan, toffeenkin voi istuttaa ja siitä kasvaa puu. Narnia on täynnä eläimiä ja taruolentoja, jotka osaavat puhua. Seuraavissa osissa Narniaan eivät enää pääse aikuiset, sillä heillä ei ole enää lapsen uskoa ja mielikuvitusta. Narnian seikkailuissa lapset ovat tärkeässä osassa ja heistä voi kasvaa jopa kuninkaallisia.

The Magician's Nephew ei ole suosikkini Narnia-kirjoista, sillä pidän seuraavien osien tapahtumia ja henkilöitä kiehtovampina, mutta kirja oli silti hyvä tapa palata Narniaan. Haluan lukea muutkin osat jossakin vaiheessa, vaikka tiedän, että tuskin ihan heti ehdin niitä uusintalukea.

Taikurin sisarenpojasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Luettua elämää, Kaleidoscope, sheferijm, Yksi luku vielä... ja Sonjan lukuhetket.

♥♥♥♥

Kuvan on taiteillut Eucco.

Anna Godbersen: Envy

kannen kuva: Karen Pearson/MergeLeft Peps. Inc.

Anna Godbersen: Envy 2009 HarperCollins 405 s. (suomennettu nimellä Erheitä)
uutena ostettu

Mrs. Henry Schoonmaker, née Penelope Hayes, had come far in her eighteen years. As she swept past Leland Bouchard's vestibule, where a gleaming black motorcar was displayed, che couldn't help but muse how she, like the horseless carriage, was a waxy emblem of the future. Ever since she was a little girl she had told herself that she wouldn't meet the other side of twenty without a deeply gaudy wedding band on her finger, and here she had beat her own goal by two years and in the process joined one of New York's most well-regarded families. There were those who still remembered how her maiden name had been hastily salvaged from the odious surname Hazmat several decades ago, but neither appeared on her card these days. Now, moving up the glistening curve of marble stairs toward the sound of a party already in full swing, she could not help but anticipate the joy of entering a room on the arm of her very handsome husband.

Varoitus! Teksti sisältää väistämättä juonipaljastuksia ensimmäisestä ja toisesta osasta.

Elizabeth Holland pakoilee seurapiirejä salaisen rakastettunsa ja aviomiehensä Willin kuoleman jälkeen. Manhattanin juhliin kaivataan kuitenkin Elizabethia eikä hän voi loputtomasti piileskellä kotonaan. Muuten hänen voidaan tulkita olevan katkera entisen ystävänsä Penelopen onnesta Henry Schoonmakerin kanssa. Vai onkohan Penelopen ja Henryn tuore avioliitto sittenkään niin onnellinen? Aviopari nukkuu visusti eri pedeissä, eivätkä Penelopen liehittely-yritykset saa Henryä kiinnostuneeksi vaan Henry lähettelee ahkerasti anteeksipyytäviä viestejä Elizabethin siskolle Dianalle.

Viehätyin vajaa vuosi sitten Godbersenin 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sijoittuvan sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta. Kolmas osa odotti kuitenkin hyllyssäni lukemattomana joulupyhiin, jolloin aloin kaivata historiallista romantiikkaa.
  
Anna Godbersenin The Luxe -sarja on juuri sellaista höttöä, josta pidän. Tietenkin tähän vaikuttaa omat mielenkiinnonkohteeni. Jotkin historian aikakaudet kiehtovat minua, ja 1800-luvun ja 1900-luvun vaihde on yksi näistä minulle mieleisistä menneistä ajanjaksoista. 

The Luxe -sarjassa on aistittavissa sekä satumaisuutta että saippuasarjamaisuutta. Satumaisuus tulee esiin erityisesti entisen palvelustyttö Linan kohtalossa ja saippuasarjaa kirja muistuttaa parisuhdedraamojensa ansiosta. Tapahtumat menevät usein uskottavuuden rajamaille, mutta tällaista kirjallisuutta lukiessa haluankin lähinnä nauttia aikakauden tunnelmasta ja vetävästä juonesta. 

Seurapiiripalstan juorut ja käytösoppaiden ohjeet luovat myös kirjan tunnelmaa ja vihjailevat sopivasti tulevasta. Sarjan henkilöt eivät aivan noudata elinaikansa sopivaisuussääntöjä, mutta heidän mainettaan suojellaan silti viimeiseen asti. Olen onnellinen, että käyttäytymisetiketti on vapautunut reilun sadan vuoden aikana, mutta silti huomasin välillä haaveilevani juhlien tanssilattioista.

Jos pidit sarjan kahdesta edellisestä osasta, tämäkin kannattaa lukea. Jos olet jo kokeillut sarjaa siitä kuitenkaan pitämättä, kolmas osakaan on tuskin makuusi. Viimeinenkin osa minun on tietenkin luettava ja sen jälkeen ajattelin luottaa siihen, että Godbersenin 1920-luvulle sijoittuva Bright Young Things -kirjasarja tyydyttää historiallisen hömpän nälkäni jatkossa.

Muissa blogeissa: Luettuja maailmoja,  Lukuisa, Le Masque Rouge, Ei vain mustaa valkoisella, Humisevalla harjulla, Kirjan viemää, Sananen kirjasta, Lukupaikka ja Sivujen sanat.

Anna Godbersen: Rumors

Anna Godbersen: Rumors
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008 Sivumäärä: 423 Suomenkielinen käännös: Juoruja

Luxe-sarjan toisen kirjan juonesta ei voi kertoa ilman pienoisia paljastuksia ensimmäisestä osasta. En siis suosittele lukemaan tätä arvostelua, jollei ensimmäistä kirjaa ole lukenut ja aikoo sen vielä lukea.

Elizabeth Hollandin uskotaan olevan kuollut ja Henry Schoonmakerin surevan menehtynyttä kihlattuaan. Elizabeth kuitenkin on lavastanut kuolemansa, jotta voisi karata rakastettunsa, entisen tallipoika Willin luo. Penelope Hayes, Elizabethin entinen paras ystävä, punoo juonia, kuinka hän saisi Henrystä oman aviomiehensä, mutta Henryllä on silmiä vain Elizabethin Diana-pikkusiskolle. Hollandien rahahuolet vain pahenevat, ja niille ei näytä olevan ratkaisua nyt, kun Elizabethista ei ole enää tulossa rikkaan Henryn aviovaimoa. Elizabethin entisellä palvelijalla, Lina Broudilla, menee kuitenkin entistä isäntäperhettään paremmin. Hän on pääsemässä seurapiireihin salaperäisenä New Yorkiin saapuneena orpona. Ei Linankaan elämä täysin ongelmatonta ole. Hän saa huomata, että seurapiirielämä on paljon kalliimpaa kuin olisi voinut olettaa.

Diana oli tässäkin osassa suosikkini ensimmäisen kirjan tapaan. Tässä kirjassa Diana oli suuremmassa osassa kuin The Luxe -kirjassa, joten minä ainakin olin tyytyväinen. Diana aikuistuu kirjan kuluessa ja kärsii mustasukkaisuudesta ja sydänsuruista. En varmasti ole ainoa, jonka mielestä Diana kuuluu yhteen Henryn kanssa. Penelopesta en oikein pidä, sillä hänestä saa melko ilkeän ja juonittelevan kuvan. Tietenkään totuus ei ole ikinä näin mustavalkoinen, mutta en ole huomannut Penelopessa paljonkaan hyviä piirteitä. Ehkä vaikea rakkaus Henryyn on muokannut Penelopen luonnetta ja tekoja huonompaan suuntaan. Ainakin näin minä mietin, kun yritin pohtia, miksi Penelope on sellainen kuin hän on.

Lukujen alussa on aina katkelma jostakin käytösoppaasta tai lehden seurapiirisivulta. Mielestäni nämä ovat hyvä keksintö, sillä ne aina kertovat hieman siitä, mitä luvussa tapahtuu. Silti paljastukset eivät ole niin suuria, että ne pilaisivat lukukokemusta.

Kirja on melko kevyttä lukemista, mutta mielenkiintoisuutta lisää miljöö. Luen paljon mieluummin sotkuisista rakkauskuvioista silloin, kun niihin sotkeutuneet henkilöt asuvat 1800-luvun lopun New Yorkissa. Kirjan loppu oli surullinen, mutta myös mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäisen osan. Odotan vielä suuremmalla mielenkiinnolla, mitä kolmannessa osassa tapahtuu kuin odotin toisen kirjan tapahtumia. Juoni oli muutenkin vaikeammin ennakoitavissa kuin ensimmäisessä osassa. Tämä oli ehdottomasti plussaa.

Aion ehdottomasti lukea vielä sarjan kolmannen ja neljännen osan. Toinenkin Godbersenin kirjoittama sarja houkuttelee minua paljon.

Tämänkin kirjan kohdalla on pakko mainita, miten hieno Rumorsin kansi on. Epäilisin tämän kannen esittävän Dianaa, kun ensimmäisessä oli kai Elizabeth. Ei visuaalinen kauneus kirjoissa tietenkään se tärkein asia ole, mutta mielenkiinnon kirjan ulkonäkö saa heräämään.

1800-luvun viimeisistä kohtalokkaista hetkistä ovat lukeneet myös muun muassa Kata, Emilie, Tiina ja Laura.

****

Anna Godbersen: The Luxe

Anna Godbersen: The Luxe

Julkaisuvuosi: 2007 Sivumäärä: 433 Suomenkielinen käännös: Huumaa

Tämä oli ehkä liiankin kiehtova kirja siltä kannalta, että minun piti lukea perjantaiseen valtio-opin kirjatenttiin paljon enemmän tämän viikonlopun aikana kuin olen lukenut. Syynä on ollut suurelta osin tämä kirja.

Kirjan miljöönä toimii Manhattanin seurapiirit vuonna 1899. Elizabeth Holland on palannut Pariisista vain kuullakseen, että hänen perheensä kärsii rahahuolista hänen isänsä kuoleman takia. Elizabeth on salaa rakastunut yhteen perheen palvelijoista, mutta rahaongelmat pakottavat hänet kihlautumaan Henry Schoonmakerin kanssa. Valitettavasti Elizabethin paras ystävä on rakastunut Henryyn ja alkaa juonitella saadakseen kihlauksen purettua. Tämän enempää en uskalla paljastaa juonesta, etten tule paljastaneeksi liikaa. Lukekaa tämä kirja, jos haluatte tietää, mitä muuta kirjassa tapahtuu.

Kirjan tapahtumat ovat kuin suoraan juorulehtien palstoilta. Tapahtumia siis riittää. Kuitenkin loppu oli harmittavan ennalta-aavisteltava, mutta kyllä silti halusin lukea, miten siihen päädytään.

Lempihahmoni oli ehkäpä Elizabethin etiketistä piittaamaton Diana-pikkusisko. Toivottavasti jatko-osissa kerrotaan hänen elämästään vieläkin enemmän. Elizabeth oli minun makuuni hieman liian täydellinen, vaikka hänen ulkokuorensa alta paljastui myös vikoja.

Olen jo hankkinut itselleni kirjasarjan toisen osan sillä verukkeella, että ensi kuussa vanhenen. Kirjan lopussa olleesta seuraavan kirjan alusta voi päätellä, että tuskin tulen pettymään jatko-osan suhteen.

Kirjan kansi on vallan ihana. Siitä visuaalista plussaa.

Tämä oli kahdeksas luettu kirja TBR-listaltani, ja osallistun tällä myös Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

Tämän ovat lukeneet ainakin Laura ja Emilie.

****