Tähtiin kirjoitettu virhe
2014 K12
2 h 7 min
ohjaaja: Josh Boone kiitos lipuista SF Film Finlandille!
Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Hazel (Shailene Woodley) on nuori tyttö, joka tapaa syöpää sairastavien tukiryhmässä Gusin (Ansel Elgort). Olosuhteista huolimatta Hazelin ja Gusin välille alkaa kehittyä muutakin kuin ystävyyttä.
Elokuvan katsominen oli aikamoista tunteiden vuoristorataa, sillä ajoittain Hazelin ja Gusin välinen sanailu sai minut tyrskimään naurusta ja välillä aihe sai minut tyrskimään kyyneleistä. Esimerkiksi Hazelin huomautus We're just friends ja Gusin heti perään toteama She is, I'm not oli elokuvan pieniä nerokkaita kohtia. Vaikka tiesin, mitä elokuvassa tapahtuu, en silti voinut olla itkemättä melkein koko elokuvan viimeistä puolta tuntia.
Elokuvassa oli kirjasta tuttuja dialogeja, jotka jäivät jo luettuina mieleen ja itkettivät. Ne tuntuivat jopa vieläkin koskettavammilta ääneen lausuttuina. I'm a grenade and at some I'm going to blow up and I would like to minimize the casualties, okay? ja You don't get to choose if you get hurt in this world... but you do have some say in who hurts you. I like my choices ovat suosikkikohtiani. Kun etsin näitä lainauksia Goodreadsista, huomasin, että kirjan kohtia oli listattu todella paljon. En ihmettele. Tähtiin kirjoitettu virhe on kirjana ja elokuvana juuri sellainen, josta haluaisi painaa muistiinsa monta kohtaa. Kirjassa näitä kohtia oli tosin vielä enemmän, ja pidin kirjan dialogeja vieläkin nokkelampina. Olen kuullut joidenkin valittavan, että Gusin ja Hazelin keskustelut ovat liiankin älykkäitä. Ehkäpä ne joissakin kohdin menevätkin liian nokkeliksi ja sanavalmiiksi, mutta silti en osaa laskea sitä Tähtiin kirjoitetun virheen puutteeksi.
Minua hieman epäilytti, että Hazelin näyttelijä esitti Divergent-elokuvassa Trisia ja Gusin näyttelijä Calebia. Shailene Woodley oli kuitenkin elokuvissa sen verran erilainen tyyliltään, ettei hänestä tullut Tähtiin kirjoitetussa virheessä paljonkaan mieleen Tris. Ainoastaan Hazelin isän näyttelijä Sam Trammell sai minussa koko elokuvan aikaan mielleyhtymiä True Bloodiin, mutta se ei onneksi niin häirinnyt, koska kyseessä oli kuitenkin sivuosanäyttelijä. Shailene ja Ansel olivat varsin sopivat osiinsa, ja he esittivät Hazelin ja Gusin melkeinpä juuri sellaisina kuin heidät kuvittelinkin. Minusta Shailene sopi ehkäpä jopa paremmin Hazelin kuin Trisin rooliin.
En muista ennen käyneeni elokuvassa, jota varmaan kukaan ei katsonut kuivin silmin. Elokuvasta oli tehty hieman sentimentaalisempi kuin kirjasta. En ole ainoa, joka on vuodattanut elokuvaa katsoessaan enemmän kyyneliä kuin kirjaa lukiessaan.
Pidin kuitenkin kirjasta hitusen elokuvaa enemmän. Kuten jo aiemmin mainitsin Gusin ja Hazelin sanailut tuntuivat vieläkin nokkelammilta kirjassa. Elokuva oli silti varsin onnistunut, ja uskon sen olevan kirjasta tykänneiden mieleen.
Kaikille, jotka aikovat mennä katsomaan elokuvan, annan vain yhden neuvon. Varatkaa mukaan nenäliinoja. Paljon. Uskokaa pois, niitä ei voi olla liikaa.
♥♥♥♥
Ainakin Tiina, Kirjaneito, Heidi ja Tuuli ovat bloganneet elokuvasta. Kannattaa käydä lukemassa myös Antonin ja Riikan kirjoitetukset Tähtiin kirjoitettu virhe -ilmiöstä.
Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014 (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There 2012) Gummerus 353 s. suom. Sarianna Silvonen kuv. Ana Juan lainattu kirjastosta
"En halua olla prinsessa", hän sanoi vihdoin. "Ette voi pakottaa minua." Hän tiesi aivan hyvin mitä prinsessoille tapahtui, koska prinsessoista kirjoitettiin usein kirjoja. Joko heille tapahtui kamalia asioita, heidät siepattiin ja kirottiin ja heidän sormiaan pisteltiin ja heidät myrkytettiin ja lukittiin torneihin, tai sitten he vain odottelivat kunnes prinssi oli päässyt tarinan loppuun ja ehti naimaan heidät. Oli sitten kummin päin tahansa, Syyskuu ei halunnut prinsessahommiin. Jos johonkin sellaiseen täytyy ryhtyä, hän järkeili, parasta olla sitten saman tien kuningatar. Kuningattaren ajatteleminen toi hänen mieleensä kuitenkin Halloweenin, ja hän tiukensi otettaan kupistaan.
Syyskuun ensivierailusta Satumaahan on melkein vuosi. Joskus hän epäilee, että Satumaa oli vain hänen alitajuntansa kehittämää unta, mutta sitten hän vilkaisee taakseen ja näkee varjonsa puuttuvan. Syyskuun varjo kun jäi Satumaahan. Syyskuu pelkää, että seuraavaan kertaan Satumaassa on liian kauan, mutta eräänä päivänä hän päätyykin Satumaahan jälleen ihan yllättäen. Hän luulee tällä kertaa pääsevänsä viettämään rauhaisaa aikaa ystäviensä kanssa, mutta joutuukin jälleen seikkailuun. Tällä kertaa Satumaan asukkaiden varjoja on alettu varastaa ja Satumaan taikuus vähenee varjojen mukana. Syyskuu matkustaa Alimaahan saadakseen varjot takaisin ja saa huomata, että hänen oma varjonsa on Alimaan hallitsija.
Ihastuin alkuvuodesta Valenten Satumaa-kvartetin ensimmäiseen osaan ja toinen osa meni täytyy ehdottomasti lukea pian -kirjojen listalle. Pian on suhteellinen käsite ja toinen osa on hetken ehtinyt jo olla minulla kirjastosta lainassa. Tartuin tähän kuitenkin vihdoin tällä viikolla, kun kaipasin sairauden vuoksi jotakin piristävää ja sopivan kevyttä luettavaa.
Valenten käyttämä ja suomentajan onnistuneesti kääntämä rikas kieli ja osuvat kielikuvat viehättivät myös ensimmäisessä osassa, ja mitenkä sanataituri lahjoistaan pääsisi, joten toinen osa oli yhtä ilmeikkäästi ja satumaisesti kerrottu. Kirjailijan luomasta Satumaasta ei mielikuvitusta puutu eikä hän ole tyytynyt vanhoihin satuolentoihin vaan Syyskuu tapaa niin Alimaan portinvartijan monimuotoisen sibyllan kuin kivien avulla muistinsa säilyttävän järlopin.
Vaikka kirja on satumaista fantasiaa, siinä käsitellään myös vakavia realistisia aiheita. Syyskuu ei sovi joukkoon ja luokkakaverit kiusaavat häntä levittämällä perättömiä huhuja. Isä on edelleen sodassa ja äidin huomio on harvinaista herkkua. Syyskuuta repii kahtaalle kaipuu Satumaata ja toisaalta vanhempiaan kohtaan. Hänen todelliset ystävänsä ovat Satumaassa, mutta toisaalta hänen täytyy sopeutua siihen, että hänellä on kaksi kotia, joista toisessa on mahdollista vain vierailla.
Syyskuu täyttää kirjan alussa 13 vuotta ja hän miettiikin kirjan kuluessa paljon tulevaisuuttaan. Hän ei tiedä, mitä tekee aikuisena ja hämmästelee, kun muut ovat selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Syyskuu alkaa selvästi siirtyä lapsuudesta nuoruuteen ja kokee kirjan aikana muun muassa ensisuudelmansa ja uuden sydämensä tuottamat vaikeudet.
Kirja ei ehkä ole antoisimmillaan ihan pienimmille lukijoille, mutta noin yhdeksänvuotiaalle lapselle uskaltaisin jo Valenten kirjaa suositella. Tietysti kirja avautuu eri tavalla hieman vanhemmalle, mutta uskon, että Syyskuun ihastuttavan vahvasta ja omapäisestä hahmosta ja kirjan satumaisesta tunnelmasta voisi olla iloa monelle lapsellekin.
Niina T. toteaa Valenten ammentavan kertomukseensa raikkaasti satujen kerrontaperinnettä ja antiikin mytologioita. Liinan mielestä toinen osa on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin. Mikko kuvailee kirjaa edeltäjänsä tavoin vauhdikkaaksi seikkailuksi, joka kiitää oudosta tilanteesta toiseen. Juha Salmi toteaa kirjan sopivan niin vanhoille kuin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat elämäänsä seikkailua Satumaassa. Raija kuvailee Satumaata ja varjojen valtakuntaa omanlaisiksi ihmemaiksi. Ne ovat mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen. Maria Kinnunen miettii, voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa.
Parinoush Saniee: Kohtalon kirja 2014 (Sahme man 2003) Tammi 609 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate: Anna Lönnroth lainattu kirjastosta
Naiset ovat maailmanhistorian alistetuin kansa.
Ennen muuttoa Teheraniin talossamme riideltiin ja kinasteltiin pitkän aikaa. Ainoa asia, mistä kaikki olivat samaa mieltä, oli että minut piti naittaa ja minusta piti päästä eroon. Aivan kuin koko Teheranin väki olisi odottanut minun saapumistani, jotta voisi alkaa turmella minua. Joka päivä menin pyhän Masumen pyhäkköön ja rukoilin häntä tekemään jotain, että perheeni ottaisi minut mukaan ja antaisi minun käydä koulua. Itkin ja sanoin, että kunpa olisin poika tai sairastuisin ja kuolisin niin kuin Zari. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli kahdeksanvuotiaana saanut kurkkumädän ja kuollut. Jumalan kiitos rukouksiini vastattiin, eikä yksikään sielu koputtanut ovelle ja pyytänyt kättäni. Isä järjesti asiansa, ja Abbas-setä vuokrasi meille talon Gorgan-kadun läheltä. Ja sitten kaikki vain jäivät odottamaan, mitä minulle tapahtuisi. Aina kun äiti arveli olevansa kelpo ihmisten joukossa, hän sanoi, että Masumen oli aika mennä naimisiin. Ja minä punastuin häpeästä ja raivosta.
Masume on kirjan alussa teini-ikäinen tyttö, joka toivoo perheensä antavan hänen jatkaa opintojaan eikä pakottavan häntä naimisiin. Aluksi vaikuttaakin siltä, että Masumen toiveet toteutuvat, mutta sitten hän tekee kohtalokkaan virheen: hän rakastuu. Perhe saa selville Masumen ja Saidin tunteet ja pakkonaittaa Masumen Hamidille. Hamidilla on vallankumouksellisia ajatuksia, jotka vaikuttavat ratkaisevasti myös Masumen elämän suuntaan.
Kohtalon kirja oli jäänyt minulta huomaamatta selaillessani kevään katalogeja, mutta onneksi korviini alkoi kiiriä, että Sanieen kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Nyt voin sanoa, että olen muiden kirjan lukeneiden kanssa aivan samaa mieltä. Voin suositella Kohtalon kirjaa lämpimästi kaikille, sillä se jättää pysyvän jäljen mieleen ja sydämeen.
Kohtalon kirjan kirjoittanut Parinoush Saniee on iranilainen sosiologi ja psykologi, jonka esikoisteos kiellettiin kirjailijan kotimaassa kahdesti ennen kuin kirja vapautui sensuurista. Olen viime aikoina miettinyt paljon naisten alistettua asemaa, sillä olen sekä aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot että lukenut Mafian naiset -tietokirjaa Kohtalon kirjan ohella. Sanieen teos antoi minulle paljon, sillä sain tietää Iranin vallankumouksen syistä ja vaikutuksista ja naisen asemasta muslimimaissa. Tietenkin tiedostan, että Saniee kertoo vain yhden (fiktiivisen) naisen kohtalon parikymmentä vuotta sitten, mutta uskon, että moni Masumelle tapahtunut asia olisi valitettavasti mahdollinen edelleen.
Hyvä jumala, millainen perinne tämä oikein oli? Yhtenä päivänä
he halusivat tappaa minut, koska olin vaihtanut pari sanaa miehen
kanssa, jonka olin tuntenut kaksi vuotta, josta tiesin paljon, jota rakastin ja jonka kanssa olisin lähtenyt maailman ääriin. Ja seuraavana päivänä he halusivat minun menevän sänkyyn tuntemattoman kanssa, josta en tiennyt mitään ja jota kohtaan en tuntenut muuta kuin pelkoa. Kunnia rajoittaa Masumen elämää suunnattomasti. Hän ei saa valita aviomieheksi rakastamaansa miestä vaan hänet pakkonaitetaan tuntemattomalle miehelle. Hänen vastuullaan on vanhempiensa ja veljiensä kunnia. Milloin hän kärsii aviomiehensä poliittisesta osallistumisesta ja milloin hän hyötyy siitä. Masume ei itse osallistu aktiivisesti politiikkaan, mutta se ei estä työpaikkoja sulkemasta oveaan häneltä. Masume on hyvin omistautuva äiti ja tekee kaikkensa lapsiensa eteen. Siksi ihmettelinkin suuresti aikuisiksi varttuneiden lapsien käytöstä lopussa. En vain voinut ymmärtää, miksi he olivat niin itsekkäitä ja niin mukautuneita sosiaalisiin normeihin. Kohtalon kirja olisi sopinut loistavasti yhdessä luettavaksi, sillä sen herättämistä ajatuksista olisi ollut antoisaa jutella muiden samaa kirjaa lukevien kanssa. Onneksi Krista oli kirjan jo lukenut, joten pääsin purkamaan hänelle lopun aiheuttamia tunteita.
♥♥♥♥¾
Kirjan lukemisen jälkeen suosittelen myös lukemaan haastattelun (sisältää paljastuksia loppuratkaisusta), jossa Parinoush Saniee toteaa muun muassa: So whereas Masoumeh is a hypothetical character, none of the events in her life or experiences she endures are superficial but real events that
have taken place to other women of her generation.
Kristan mielestä kirja hipoi täydellisyyttä.
Kirja valoi Annikaan uskoa naisenergiaan. Elegia toteaa, että Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa. Anneli kuvaa juonta jännittäväksi ja henkilökuvausta monipuoliseksi ja eläväksi.
Mia Vänskä: Valkoinen aura 2014 Atena 287 s. kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Lisää asuntojen ovia: Norman Bates, Hannibal Lecter, Steven Marcato ja Annie Wilkes, jonka nimen viereen oli liimattu Tehyn tarra. Iina värähti kylmästä. Vaaleat käsivarret mustan t-paidan hihojen alla olivat kananlihalla. Hän alkoi hieroa niitä, mutta veti kätensä äkkiä pois - iho tuntui kosketusaralta. Päästyään käytävän päähän hän huomasi lattialla päätyasunnon oven edessä jotain. Hän kyykistyi poimimaan sen käteensä. Punainen ruusunnuppu. Iina ojentautui nuppu kämmenellään seisomaan. Asunnon postiluukussa ei lukenut mitään. Hän sulki sormensa samettisen kukan ympärille ja antoi silmiensä painua kiinni. Jossain aivan lähellä... oven toisella puolella... Äkkiä Iinan mielessä vilahti ajatus: ehkä hänen ei olisi kannattanut poimia ruusua. Hänen silmänsä revähtivät auki ja nyrkki avautui. Ruusunnuppu putosi lattialle, ja ilmaan lehahti niin voimakkaan imelä tuoksu, että hän melkein yökkäsi. Hän nielaisi ja veti vaivalloisesti ilmaa keuhkoihinsa. Hetken ajan päässä humisi, ja adrenaliinin ryöpsähdys sumensi katseen. Sitten kummallinen tunne oli poissa, ja ympärillä oli vain tyhjä, äänetön käytävä.
Iina aloittaa opiskelut ja muuttaa opiskelija-asuntolaan. Iinan elämään tulee kuitenkin muutakin uutta kuin opiskelukiireet, sillä hän alkaa nähdä kummallisen todentuntuisia unia. Asuntolan yläkerrassa oleva asunto, jossa on vuosia sitten murhattu opiskelijatyttö, vetää Iinaa mystisesti puoleensa. Pikkuhiljaa Iinan menneisyydestä alkaa paljastua karmivia muistoja.
Luin juuri Valkoista auraa ennen Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa ja kyseinen kirja oli karminut selkäpiitäni. Vänskän kirjan kauhu olisikin ehkä onnistunut kauhistuttamaan enemmän, mutta nyt . En ole aiemmin lukenut Mia Vänskää enkä erityisesti myöskään kotimaista kauhukirjallisuutta, mutta tutustuminen molempiin on houkuttanut jo kauan.
Iina haluaa aloittaa itsenäisen elämän eikä tiedä, haluaako sisällyttää uuteen alkuunsa vanhaa poikaystäväänsä Jarnoa. Jarno on hänelle ennemminkin turvallinen ja tuttu vaihtoehto kuin suuren rakkauden kohde. Kuten tavallisestikin uudellen opiskelijalle ensimmäinen opiskeluvuosi on Iinalle matka kohti itsenäisyyttä ja aikuisuutta. Mielestäni kirjassa oli juuri sopiva sekoitus yliluonnollisia elementtejä ja realistista kuvausta. Pystyin samaistumaan yliopistoelämän aloittamiseen, mutta jännitystä kirjaan toivat henkimaailman jutut. Tosin pidän paljon myös realistisemmasta kauhusta, sillä se on vielä pysäyttävämpää. Sellaista lukiessa tai katsoessa tuntuu vielä vahvemmin, että tämä voisi oikeasti tapahtua.
Loppua kohden kirjan tunnelma latistui. Olisin toivonut Vänskältä jonkinlaista tuoreempaa keksintöä loppuratkaisuksi. Kun aloin lukea muiden bloggauksia kirjoista, huomasin, että loppu on jakanut mielipiteitä. Osa on pitänyt loppuratkaisua loistavana. No, totuushan on, että kaikkia lukijoita ei mitenkään voi miellyttää.
Moitteen aiheista huolimatta luin kirjan todella nopeasti, joten tarina onnistui saamaan minut pauloihinsa.
Mielestäni kotimaista kauhukirjallisuutta ei ole kovinkaan paljon ilmestynyt. Vaikka Valkoinen aura ei ollutkaan
pelottavin lukemani kirja, aion jossakin vaiheessa tutustua myös Vänskän
aiempiin teoksiin, sillä sen verran kiinnostuneeksi vielä jäin.
♥♥♥½
Jussi K. Niemelä kuvaa loppuratkaisua hienoksi. Annille kirja ei ollut tippaakaan liian pelottava, mutta hän nautti sen tarjoamista jännityselementeistä. Aamunkajo olisi kaivannut kirjaan hieman samanlaista syvyyttä kuin Vänskän aiemmassa kirjassa Saattajassa oli. Ulla kuvailee Vänskän kirjoittamaa kauhua enteileväksi, vihjailevaksi tai kuiskailevaksi, mutta ei niinkään painostavaksi, ahdistavaksi tai piinaavaksi.
Marissa Meyer: Cinder 2012 Puffin Books 387 s. lainattu kirjastosta
Irritation hardened in Cinder's gut. She might have pointed out that Pearl and Peony could have been given ready-made rather than custom dresses in order to budget for Cinder's as well. She might have pointed out that they would wear their dresses one time too. She might have pointed out that, as she was the one doing the work, the money should have been hers to spend as she saw fit. But all arguments would come to nothing. Legally, Cinder belonged to Adri as much as the household android and so too did her money, her few possessions, even the new foot she'd just attached. Adri loved to remind her of that.
Cinder on orpo tyttö, joka elää ilkeän äitipuolensa ja ilkeän ja kiltin sisarpuolensa kanssa. Vaikka Cinder tuo perheelle rahaa, Adri-äitipuoli ei suo hänelle kiitoksen sanaa vaan syyttää häntä miehensä kuolemasta. Kun Cinderin kiltti sisarpuoli sairastuu ruttoon, Adri ilmoittaa Cinderin olevan vapaaehtoinen kuolettaviin lääkekokeisiin. Laboratoriossa paljastuu kuitenkin jotakin hyvin odottamatonta.
Dystopian ohella satumukaelmat (engl. fairy retellings) tuntuvat olevan tällä hetkellä (ulkomaisen) nuorten aikuisten kirjallisuuden trendi-ilmiö. Niitäkin on ilmestynyt vaikka kuinka, joten kirjavasta joukosta on valittava kirjat, jotka oikeasti vaikuttavat tuoreilta ja kiinnostavilta. Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjasta en ole tainnut kuulla mitään muuta kuin ylistyssanoja ja moderni kyborgi-mekaanikko Tuhkimo kuulosti vallan mielenkiintoiselta. Lainasin kirjan jo viime vuonna kirjastosta, mutta silloin se palautui lukemattomana takaisin kirjaston hyllyyn. Luin muutaman sivun alusta ja minusta alkoi tuntua, että kirja ei sopinut luettavaksi juuri silloin. Totesin, että yritän joskus myöhemmin uudelleen ja onneksi yritin.
Wikipediassa todetaan Tuhkimon olevan suosittu kansansatu epäoikeudenmukaisuudesta. Cinderissäkin epäoikeudenmukaisuus on hyvin vahvasti läsnä ja koin syvää raivoa Cinderin kohtelun vuoksi. Adri ei lainkaan huomioi Cinderistä olevaa apua vaan hän syyttää Cinderiä asioista, jotka eivät edes ole Cinderin aiheuttamia. Todennäköisesti miehen äkillisen kuoleman aiheuttama suru on sekoittanut Adrin mielen eikä hän vain osaa antaa Cinderille mahdollisuutta. Vaikka kirjassa annetaan ymmärtää syitä Adrin käytökselle, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa Cinderiä kohtaan.
Kyborgeja kohdellaan yleisestikin toisen luokan kansalaisina. Heitä saa käyttää koekaniineina, vaikka tämä tietää melkein väistämätöntä kuolemaa. Mietinkin, miksei jo kuolemassa olevia ihmisiä käytetty antibioottitesteissä. Heillä ei muutenkaan ollut mahdollisuuksia selvitä, joten miksi terveitä kyborgeja piti altistaa rutolle. Lopussa paljastuu tähän syy, mutta silti ihmettelen, miksi kukaan ei alkanut kyseenalaistaa kyborgien kaltoinkohtelua. Kyborgit olivat kuitenkin ihmisiä, joissa on vain osa korvattu mekaanisilla osilla. Cinderille väitetään monesti, ettei hän kykene rakkauteen, minkä väitteen Cinder kiistää, mutta Cinderin vastalauseet kaikuvat kuuroille korville.
Koska kyseessä on satumukaelma, voisi luulla, että juonikuviot ovat melko selvillä alusta lähtien. Meyer on kuitenkin onneksi rakentanut Cinderiin monimutkaisemman ja jännittävämmän juonen kuin alkuperäisessä sadussa. Tosin lopussa paljastettavan käänteen arvasin jo puolessavälissä ja minusta se oli hyvin itsestään selvä, miten muutenkaan asia olisi voinut olla, mutta tämä pieni ennalta-arvattavuus ei lopulta häirinnyt kuin hieman. Cinderissä on tietenkin selviä Tuhkimo-vivahteita, mutta mukana on myös pelkoa herättävä rutto ja kuussa asuvien Lunarien tuoma sodanuhka. Olen iloinen, että kirjassa on muukin idea kuin rakkaustarina eikä Cinder ole kovin satumainen. Teos on selvästi suunnattu nuorille eikä lapsille.
Sarjasta on ilmestynyt jo toinen ja kolmaskin osa Scarlet ja Cress. Aion lukea Scarletin mahdollisimman pian ja toivoa, että Cress hankittaisiin kirjastoon.
Andrei Pajanne: Autuaiden saari 2013 Imogen 994 s. kustantajan tarjoama arvostelukappale
Andreas veti henkeä ja puhui hiljaa: "Kaikki mainitsemani tunteet ovat nöyriä kamarineitoja olennolle, joka on kaikkein vaatimattomin mutta silti kaikkein suurin. Aivosaaren kuningatar. Rakkaus." Elokuva heräsi eloon. Nainen ojensi kätensä koskettaakseen kuvaajaa. Hänen ilmeikkäät ja eläväiset kasvonsa kuvasivat elämänhalua, intohimoa, toivoa, luottamusta, vapautta ja armoa. Hän halusi antaa kaiken kameran takana seisovalle miehelle. Andreas kuuli Alainan henkäisevän. Hän nielaisi ja jatkoi: "Rakkaus on tunne, jota meidät on luotu tuntemaan. Sen antaminen ja vastaanottaminen on jokaisen syntymäoikeus. Rakkaus tekee meistä sellaisia, joiksi meidät on tarkoitettu. Rakkaus saa meidät iloitsemaan ja kukoistamaan. Kuolema vie meiltä jotakin joka päivä, mutta jos voimme tuntea rakkautta, kestämme surun. Kamera etääntyi naisesta, joka hymyili haikeana ja kohotti kätensä hyvästiksi. Hänen sormensa liikkuivat kuin näkymättömiä kieliä näppäillen. Nainen, torni ja kukkula katosivat näkyvistä. Kamera palasi merelle, jossa mainingit jatkoivat ikuista vaellustaan tyhjyydestä tyhjyyteen. "Ilman rakkautta saari on vain autio luoto rannattomalla merellä", Andreas kuiskasi pala kurkussaan. Alaina pyyhkäisi silmiään ja nyökkäsi myöntävästi. "Rakkaus saa saaren viheriöimään ja kukkimaan kaikkina vuodenaikoina", Andreas jatkoi kuin runoa lausuen. "Se saa meidät elämään täyttä elämää surusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Rakkaus saa meidät kävelemään mieli levollisena jäällä, joka voi murtua millä hetkellä tahansa." Andreas tarkasteli pöydän takana istuvaa naista. "Rakkautta tulisi tavoitella kaikin käytettävissä olevin keinoin."
Autuaiden saari on kuvaus Andreaksen elämästä, joka ei kuitenkaan ole mitenkään tavallinen. Andreas tuntee syyllisyyttä sisarensa kuolemasta, löytää elämänkumppanin Meristä ja haluaa keksiä, miten rakkautta on mahdollista luoda. Vaimonsa vastalauseitta huolimatta Andreas uppoutuu tutkimuksiinsa ja lopulta saavuttaa päämääränsä. Andreas joutuu kuitenkin lento-onnettomuuteen, kun hän on matkalla yhtiökumppaninsa luokse ja hän kohtaa Kuoleman. Tästä alkaa matka ikuisten olentojen seurassa ja alkuräjähdyksestä nykyhetkeen.
Vierähtipä tämän kirjan lukemisessa tovi. Alun luin jo lokakuun lopulla, sitten pidin pari kuukautta taukoa, tartuin kirjaan uudelleen tammikuun alussa, jälleen muut kirjat veivät mennessään ja päätin lukea kirjan loppuun helmikuun alkupuolella. Välillä lukeminen takkusi, mutta välillä kirja oli uskomaton. Lukemisen hitaudesta huolimatta voin sanoa lopulta nauttineeni Autuaiden saaresta. En ole lukenut mitään tämänkaltaista aiemmin. Mietin jopa, onko mitään tällaista kirjoitettu tai ainakaan julkaistu ennen.
Kirjasta ei ole helppo kirjoittaa, sillä se pakenee määritelmiä. Välillä se on scifiä rakkauden luomisineen, ajoittain itsensä- ja rakkaudenetsimiskirjallisuutta (termi, jota ei taida olla olemassa, mutta kuvaa tätä kirjaa silti), muutaman sivun ajan mieleeni tuli jopa eroottinen kirjallisuus, hetken vertasin kirjaa Liisa ihmemaahan (kohtaus taikahiiren ja juustojen kanssa) ja oli Autuaiden saaressa muitakin sävyjä. Se kertoo maailman historian alkuräjähdyksestä lähtien ja on tarina rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, etenkin rakkaudesta.
Pajanteen esikoisromaani ei ole todellakaan helppo- tai nopealukuinen. Se on kirja, jolle pitää antaa aikaa ja kärsivällisyyttä. Aluksi jopa epäilin, ettei tämä ole minun kirjani, mutta onneksi annoin kirjalle pari kertaa uuden mahdollisuuden. En voi sanoa, että kirja olisi täyttänyt odotuksiani, sillä en mitenkään osannut odottaa tällaista ihmetystä ja ajatuksia herättävää teosta.
Vaikka kirja on aivan uskomattoman runsas tyyliltään ja sivumäärältään, en olisi kaivannut tiivistystä kuin muutamassa kohdassa. Yleensä ne aluksi irtanaisiltakin tuntuneet kohdat paljastuivat lopulta olennaisiksi.
Eräs asia, josta erityisesti nautin oli se, ettei Andreas seurannut historiankirjoihin jääneitä tapahtumia. Lopulta hän itsekin ymmärsi, miksi tavallisten ihmisten kohtalot olivat paljon tärkeämpiä kuin ne, jotka hän olisi halunnut nähdä. Näiden vuosituhansien aikana unohtuvien ihmisten kohtalot tuntuivat paljon koskettavimmilta ja merkittävämmiltä kuin esimerkiksi löytöretket. Ne antoivat kirjan aiheeseen, rakkauteen, paljon enemmän.
Olen joitakin muita arvioita vilkuillut varovasti ja monelle tämä on tuntunut olevan melkeinpä elämänmullistava lukukokemus. Minä en nyt ihan sellaiseksi kirjaa voi kuvailla, vaikka kyllä se minutkin sai pohtimaan. Muutaman kerran jouduin pysähtymään ja pohtimaan lukemaani tarkemmin. Autuaiden saari antoi minullekin paljon: erilaisia tunteita, mietteitä ja tarinan, joka ei aivan heti unohdu.
Kansikuva ei olisi saanut minua tarttumaan kirjaan, mutta muuten pidin kirjan ulkoasusta. Paperikansien alta paljastuva toinen kansikuva oli silmääni miellyttävä ja kannessa olevaa kuviota tulikin ihasteltua tovi. Sisäkannen kartta näytti hienolta ja oli hyödyllinen lukijalle. Olin kiitollinen myös kirjanmerkkinauhasta, joka oli todella kätevä.
Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki 2013 (Mystic City 2012) Karisto 403 s. suom. Kirsi Ohrankämmen kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Vasta silloin huomaan pidättäneeni hengitystäni. Puhallan ilmat ulos ja täytän sitten keuhkoni uudelleen. Suuntaan katseeni mystikkoon, jonka lähettämät säteet ovat kadonneet. Poika seisoo keskellä katua kädet rennosti syvällä taskuissaan. Aivan kuin hän olisi kuka tahansa nuori. Aivan kuin hän olisi normaali. Kapinalliset mystikot ovat lainsuojattomia. He ovat vaarallisia, ja heistä pitää tehdä ilmoitus välittömästi. Tiedän sen tuhansien elämäni aikana näkemieni viranomaisilmoitusten perusteella. Mutta... Tämä mystikko pelasti henkeni.
Aria Rose on 16-vuotias Ylhästöön kuuluva tyttö, joka on menettänyt muistinsa hileyliannostuksen seurauksena. Hänelle kerrotaan, että hän on rakastunut perheensä vihamiessuvun vesaan Thomasiin ja Thomasin ja Arian rakkaustarina on saanut suvut hautaamaan sotakirveensä. Thomas ei tunnu kuitenkaan lainkaan tutulta ja Aria alkaa epäillä tulevaa avioliittoaan.
Luin Salatun voiman kaupungin syksyllä niihin aikoihin, jolloin bloginpitoni oli hieman retuperällä. Kirja ei herättänyt minussa kovin vahvoja tuntemuksia puolesta tai vastaan, joten siksikään kirjasta bloggaaminen jäi. Nyt kuitenkin kaduttaa, koska huomaan muistikuvieni olevan hyvin hämäriä.
Kirjaan on tuotu mukaan vakavia aiheita. Teoksen ihmiset on kirjaimellisesti jaettu kahteen luokkaan. Ylhästössä asustavat korkea-arvoiset ja Syvästössä majailevat yhteiskunnan pohjasakka. Syvästön asukkaisiin kuuluvat myös syrjityt ja vaarallisiksi väitetyt mystikot, joiden energiaa käytetään Ylhästön tarpeiden tyydyttämiseen. Mystikkoihin kohdistuu vakavaa syrjintää ja ennakkoluuloja. Mystikkoja vältellään ja heitä mustamaalataan. Jotkut jopa toivovat, että he menettäisivät äänioikeutensa.
Lawrencen moderni Romeo ja Julia -tarina ei onnistunut saamaan minua kunnolla otteeseensa. Ehkä olen lukenut liikaa nuorten aikuisten kirjoja kolmiodraamoilla höystettynä. Vaikka kirjassa oli muutakin kuin rakkausjuoni, jäin kaipaamaan lisää jännittävyyttä. Lawrencen luoma dystooppinen maailma oli kuitenkin kiehtova ja se saikin minut lukemaan kirjan. Kirjan maailma ja loppuratkaisu olivat sen verran kiehtovia, että todennäköisesti myös jatkan sarjan parissa.
Juoni ei ollut kovinkaan yllättävä. Pystyin suht helposti arvaamaan monet tärkeistä juonenkäänteistä. Olen huomannut, että monet nuorille aikuisille suunnatuista dystopiakirjoista kerrotaan preesensissä. En ole enää niin allerginen nykyhetken aikamuodolle, mutta koen sen silti useimmiten melko turhaksi kerrontaratkaisuksi.
Tänä keväänä pitäisi ilmestyä sarjan toinen osa Toxic Heart englanniksi. Voisin olettaa, että jossakin vaiheessa sarjan seuraavakin osa ilmestyy suomennoksena.
Viktor Martinovitš: Paranoia 2013 (2009) Like 400 s. suom. Anna Taitto kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Kuten hänen saksalaisen kustantamonsa edustaja oli todennut hänelle: "Meidän ajallemme on ominaista se, että dystopioita voi luoda täysin realistisen materiaalin pohjalta. Enää ei tarvitse sepittää sellaisia todellisuuksia kuin Vuonna 1984 - riittää, kun katsoo ympärilleen." Valko-Venäjällä tapahtui yhä sellaista, mitä Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei ollut nähty sitten 1500-luvun. Vakaa ja yltäkylläinen elämä ei kirvoita shakepearemaisia tunnekuohuja. Minskin uutisista taas voi joka päivä lukea tarinoita petturuudesta ja jalomielisyydestä, uroteoista ja halpamaisuudesta, ja lukija haluaa tietää, mistä nuo ihmiset saavat voimaa elää, mitä he tuntevat, miten he rakastavat, mitä he ajattelevat katsellessaan öistä taivasta. Näihin kysymyksiin uutiset eivät anna vastausta, ja silloin koittaa Anatolin vuoro. Se seikka, ettei Anatalo ollut koskaan joutunut MGB:n kuulusteluun, tarkoitti sitä, että hänen mietteensä öisestä taivaasta vastasivat jotakuinkin MGB:n näkemyksiä siitä.
Kirja koostuu tutkintapöytäkirjoista ja Anatolin ja Elizavetan tarinasta Anatolin näkökulmasta kerrottuna. Anatoli on kirjailija, joka tapaa sattumalta Elizavetan. Hän ei saa naista mielestään, mutta Elizaveta kieltää Anatolia ottamasta naiseen enää yhteyttä. Anatoli ei kuuntele kieltoja vaan ajautuu osaksi vaarallista kolmiodraamaa. Paranoian takakannessa kerrotaan kirjan hävinneen Valko-Venäjällä mystisesti kaupoista heti ilmestymisensä jälkeen ja kirjan alkusivuilla olevassa tekstissä kerrotaan, miten kaikki auktorisoimattomat rinnastukset historiallisiin henkilöihin tai elossa oleviin Valko-Venäjän kansalaisiin voidaan tulkita rikoksiksi, joista rangaistaan kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Kirjailijan mukaan teos olisi parempi jättää lukematta. Alkusanojen vaikutus oli minuun käänteispsykologinen. Kirjan luettuani halusin lukea enemmän Valko-Venäjän tilanteesta, sillä vaikka kirja on fiktiota, kirjan yhteiskunnalla on pohjansa Valko-Venäjän todellisessa tilanteessa. MGB on tietenkin suora viittaus Valko-Venäjällä edelleen toimivaan KGB:hen. Valko-Venäjä on oikeastikin ainoa Euroopan maa, jossa käytetään edelleen kuolemanrangaistusta ja sanan- ja ilmaisunvapaus ei käytännössä toteudu. Presidentinvaalien tuloksien hämäryyksistä ei voinut välttyä kuulemasta muutama vuosi sitten.
Vainoharha pianolla säestettynä soi koko kirjan ajan taustamusiikkina. Elizaveta ja Anatoli epäilevät, että heitä tarkkaillaan eivätkä ole väärässä. He sopivat tapaamisia seinägraffiteilla ja mainoksiksi naamioiduilla tekstiviesteillä. Kielletty rakkaus on kliseinen aihe, mutta Martinovitš on kirjoittanut aiheesta tuoreella tavalla. Yhteiskuntakritiikki on Paranoiassa mielestäni yhtä tärkeässä osassa kuin rakkaustarina. Nautin myöskin kirjan kielestä. Suomentaja on onnistunut työssään kiitettävästi. Pöytäkirjat ovat uskottavan virallisia, mutta Me ja Minä -osissa kertoja lähtee välillä lentämään aivan omiin sfääreihinsä. Elizaveta ja Anatoli ovat vetäytyneet omaan maailmaansa ja välillä heidän keskustelunsa menevät täysin ymmärryskykyni yli, mutta sekin kuului henkilöiden olemukseen.
Paranoia ei ole 1984-kopio, vaikka joitakin selviä yhtymäkohtia Paranoian ja Orwellin klassikkoteoksen välillä onkin. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole, joten lukijan kannattaa varautua ahdistavuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Mielestäni kirjan takakansi kertoi hieman liikaakin enkä ole paljastanut bloggauksessani muutamaa jo takakansitekstissä ilmi tulevaa asiaa. Olisin halunnut lukea kirjan mieluummin tietämättä näitä asioita etukäteen. Alussa minulla oli pienoisia vaikeuksia saada otetta tarinasta, mutta lopulta ajauduin pitämään kirjasta erittäin paljon.
Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 2013 (1Q84 2009-2010) Tammi 446 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä: Aleksi Milonoff lainattu kirjastosta
Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne. "Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"
Sakigake-lahkon palkkaama salapoliisi jahtaa Aomamea, jota epäillään Johtajan tappamisesta. Aomame piileskelee asunnossa, jossa hänen piti oleskella vain lyhytaikaisesti, mutta hän ei halua lähteä ennen kuin löytää Tengon. Tengo viettää aikaa isänsä sairaalavuoteen äärellä, koska näki siellä kerran ilmakotelon, jonka sisältä paljastui Aomame.
Rakastuin keväällä 1Q84:n kahteen ensimmäiseen osaanja odotin viimeisen osan lukemista kuin kahta kuuta nousevaa. Odotukset olivat tällä kertaa ehkä liiankin korkealla.
Olisin saattanut pitää kirjasta enemmän, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti kahden ensimmäisen osan jälkeen. Nyt lukuhetkien välissä oli puolisen vuotta, jonka aikana odotin kirjaa kovasti ja luulin lopun tempaavan minut mukaansa alun tavoin. Välillä oli hetkiä, jolloin en kirjaa malttanut laskea käsistäni, mutta en unohtanut muuta elämääni niin kuin ensimmäisten osien parissa minulle kävi. Kolmannessa osassa tapahtui vähemmän kuin ensimmäisessä, ja vaikka juonen vauhdikkuus ei aina ole minulle se tärkein asia, tällä kertaa olisin kaivannut enemmän. Olisin halunnut enemmän tunnelmaa, maagisuutta, juonenkäänteitä ja jännitystä.
Loppu tuotti minulle jopa pettymyksen. Osasin odottaa, että kerronta jättää aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäväksi, mutta olisin odottanut lopun olevan jotenkin erikoisempi ja mystisempi. Jäin kaipaamaan jotakin enemmän.
Luin keväällä George Orwellin 1984:n, jotta voisin lukea 1Q84:n. Mielestäni viittaukset Orwellin klassikkoon olivat kuitenkin sen verran hentoisia, että olisin voinut aivan hyvin lukea Murakamin teoksen, vaikka en olisi 1984:n tapahtumia tiennytkään. Tosin sain vihdoinkin luettua 1984:n, mistä olen hurjan iloinen. Vai onkohan iloinen kovin hyvä sanavalinta, koska Orwellin teoksen tunnelma oli niin ahdistava?
Kuitenkin 1Q84 on kokonaisuutena yksi vuoteni vaikuttavimmista lukuelämyksistä. Epäilen, että lukuelämys olisi ollut vielä parempi, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti ensimmäisten osien jälkeisessä huumassa. Varmaankin jossakin vaiheessa koetan lukea kaikki osat peräjälkeen, ja ehkä silloin kolmas osakin tuntuu sopivalta päätökseltä kirjalle. Nyt puolen vuoden tauon jälkeen se ei vain tuntunut. Ensimmäisen osan tunnelman huikaiseva maagisuus jäi puuttumaan lukukokemuksestani. Kuulin, että uusin Murakamin teos olisi ilmestymässä tänä vuonna suomeksi. En malttaisi odottaa varsinkin, koska tiedän, että kirjassa käväistään Suomessa.
kansi: Eden Upton Eddisin Maria Louisa, Lady Penrhyn -teos
Emily Brontë: Humiseva harju 2012 (1. painos 1976) (Wuthering Heights 1847) Karisto 451 s. suom. Kaarina Ruohtula lainattu kirjastosta
- Eikä ole! hän tiuskasi. - Se ei ole huonoin vaan paras syy! Toiset syyt merkitsivät vain omien oikkujeni tyydyttämistä ja Edgarin toiveiden täyttämistä. Mutta tämä syy tarkoittaa sen ihmisen parasta, jonka vallassa ovat myös kaikki tunteeni Edgaria ja omaa itseäni kohtaan. En osaa oikein ilmaista asiaa, mutta varmaan sinulla ja jokaisella ihmisellä on sellainen tunne, että oman olemuksensa ulkopuolella ihmisellä on, tai hänellä pitäisi olla, jokin toinen olemassaolon muoto. Mitä hyötyä siitä on, että minut on luotu, jos koko minuuteni olisi tässä? Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on minun elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi. En tuntisi enää kuuluvani siihen, olevani osa siitä. Lintonia kohtaan tuntemani rakkaus on kuin puiden lehvistö. Tiedän, että aika muuttaa sen niin kuin talvi muuttaa metsän toisen näköiseksi. Rakkauteni Heathcliffia kohtaan on kuin ikuinen peruskallio - siitä on vähän silmän iloa, mutta se on välttämätön. Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen itselleni aina iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton, ja -
Keksin aloittaa blogissani sarjan, jossa kirjoitan ennen vuotta 1900 ilmestyneistä teoksista. Ne saavat olla tai olla olematta klassikkoja, mutta kirjojen on oltava sellaisia, joita en aiemmin ole lukenut. Haluaisin nimittäin lukea esimerkiksi The Picture of Dorian Grayn ja Draculan jälleen uudelleen, mutta uudelleenluetut kirjat eivät kuulu Vuosisatojen pölyttämää?-sarjaan. Aikomuksenani on tutustua vanhaan kirjaan ainakin joka toinen kuukausi, mutta tietenkin saan tehdä tutkimusretkiä useammankin, jos minulla riittää innostusta ja aikaa. Koska Vuosisatojen pölyttämää?ei ole varsinainen haaste, aion jatkaa sarjaa niin kauan kuin itselläni kiinnostusta riittää. Sarja on siis toivottavasti pitkäikäinen. Sarjan nimi Vuosisatojen pölyttämää?tulee siitä, että aion miettiä, ovatko lukemani teokset kestäneet aikaa vai tuntuvatko ne jo niin pölyisiltä, että niitä ei voi lukea yskimättä.
Olin onnistunut pitämään itseni melko tietämättömänä Humisevan harjun juonesta, ja hyvä niin. Jos et ole vielä lukenut Humisevaa harjua etkä halua kirjasta tietää liikoja, en suosittele lukemaan tekstiäni.
Herra Lockwood vuokraa Heathcliffilta Rastaslaakson kartanon ja kiinnostuu Humisevan harjun asukkaiden menneisyydestä. Hän saa taloudenhoitajansa Nelly Deanin palaamaan ajassa 30 vuotta taaksepäin, jolloin Catherine Earnshaw'n isä palaa eräältä kaupunkireissultaan mukanaan koditon poika, jota hän ei hellennyt jättää orpona kadulle. Catherine toivottaa isänsä ottopojan tervetulleeksi sylkäisemällä häntä päin, mutta pian Heathcliffista ja Cathysta tulee erottamaton ja rasavilli parivaljakko. Cathyn veli Hindley sen sijaan on kateellinen isänsä Heathcliffille antamasta huomiosta ja alentaa Heathcliffin aseman palvelijaksi heti isänsä kuoleman jälkeen. Cathy ja Heathcliff rakastuvat, mutta Cathy päätyy järkiavioliittoon Edgar Lintonin kanssa. Heathcliff lähtee Humisevasta harjusta hyvästejä jättämättä, koska hän ei kestä tietoa Edgarin ja Cathyn tulevasta avioliitosta. Heathcliff palaa Cathyn avioitumisen jälkeen, ja Edgarin Isabella-sisko hullaantuu Heathcliffiin. Heathcliff janoaa kostoa. Hän alkaa toteuttaa kostoaan vastaamalla Isabellan liehittelyyn ja tekemällä hänestä vaimonsa ja hyvin onnettoman naisen.
Emily Brontë (1818-1848) oli Brontën kirjailijasisaruksista keskimmäinen. Paha vilustuminen johti ensin tuberkuloosiin ja lopulta kuolemaan, kun Emily oli vain 30-vuotias. Vuotta ennen Emilyn kuolemaa ilmestynyt Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen, mutta se on saavuttanut klassikon aseman.
Yritin ensin lukea Brontën kirjaa alkuperäiskielellä englanniksi, mutta luovutin melko pian. Humisevan harjun palvelija Joseph käytti niin vahvaa murretta, että arvelin pystyväni nauttimaan kirjasta paremmin suomennettuna. Kyllähän vaikka alla olevasta kohdasta ymmärtää osan Josephin sanomasta, mutta ainakin minun lukemistani näin vahva murre hidasti ja vaikeutti niin paljon, että päätin lukea kirjan englanniksi vasta sitten, kun tiedän tarinan kunnolla. Ehkä hieman ihmettelin, että Kaarina Ruohtula oli suomentanut Josephin puheen enimmäkseen lähes kirjakielellä (tosin mm. esimerkkilainauksen kakarat ei ole kirjakielinen sana). Mielestäni olisi ollut ihan mukava kääntämisratkaisu, jos Joseph olisi käyttänyt jotakin suomen kielen monesta murteesta. Tosin jos suomentaja olisi näin tehnyt, suomennoksessa käytetyn murteen puhujat olisivat voineet kokea suomennoksen lukemisen oudoksi, sillä kirja ei kuitenkaan sijoitu heidän kotinurkilleen. Silti jäin toivomaan, että Josephin puhe olisi suomennettu hieman eri tavalla.
'"T' maister nobbut just buried, and Sabbath nut oe'red, und t' sahnd uh't gospel still i' yer lugs, and yah darr be laiking! shame on ye! sit ye dahn, ill childer! they's good books eneugh if ye'll read 'em: sit ye dahn, and think uh yer sowls!"*
Koin Humisevan harjun aika vahvasti. Romaani piti minua niin hyvin otteessaan, että siirsin parina iltana nukkumaanmenoa siihen, että olen lukenut vielä tämän luvun ja sitä seuraavan ja niin edelleen siihen asti, kunnes en enää jaksanut pitää silmiäni auki.
Huomasin miettiväni, olisivatko asiat menneet aivan toisin, jos Heathcliffia olisi kohdeltu lapsuudessaan toisin tai jos hän olisi saanut elämänsä rakkauden Cathyn. Vaikka henkilöt ovat olemassa vain kirjan sivuilla, silti toivoin vahvasti heille erilaista kohtaloa. Pyrin myös pitkään selittämään Heathcliffin käytöstä ja luonnetta rankalla lapsuudella, mutta vaikka Heathcliffin persoonaan olisi miten vaikuttanut ympäristö, häntä ei vain jaksa puolustella mielessään koko kirjan aikaa. Minä menetin uskoni Heathcliffiin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tappoi Isabellan koiran.
Brontën Humiseva harju oli minulle todella positiivinen yllätys. Odotin jotakin austenmaista eivätkä Jane Austenin kirjat ole ainakaan vielä saaneet minua lumoutuneeksi, joten Humisevan harjun jopa hienoisia kauhun vivahteita saava romantiikka oli enemmän minun juttuni. Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa pitää kirjaa suurena rakkaustarina, sillä päähenkilöt olivat luonteiltaan ja tunteiltaan sen verran kieroutuneita. Naimakaupat tehtiin hyvin laskelmoidusti. Kirjassa näkyy tietysti oma aikansa esimerkiksi vahvana ihmisten jaotteluna luokkiin, mutta kirja ei maistunut ummehtuneelta vaan edelleen raikkaalta kuvaukselta intohimosta ja tapahtuma-ajastaan.
Innostuin myös katsomaan yhden Humisevan harjun elokuvasovituksista. Valikoin monien joukosta versioista uusimman eli vuonna 2011 ilmestyneen. Elokuvassa kehyskertomus oli jätetty kokonaan pois, ja siinä ei kerrota nuoremman Catherinen tarinaa lainkaan. Katsoin elokuvan heti saatuani kirjan päätökseen, ja elokuva tuntui hieman tyngältä, koska minulla oli niin vahvasti muistissa myös kirjan loppuosa Cathyn kuoleman jälkeen. Elokuva keskittyi ehkä kirjaa enemmän Cathyn ja Heathcliffin traagiseen rakkaustarinaan, kun taas kirja esitteli hyvin epämiellyttäviä ja kostonhimoisia piirteitä Heathcliffista. Eipä Heathcliff kovin rakastettava Humisevan harjun alkupuolellakaan ollut, mutta hän vain pahenee kirjan edetessä.
* - Isäntä on vasta hiljan haudattu, sapatti ei ole vielä ohi, teillä on vielä korvissanne evankeliumin sanat ja silti uskallatte leikkiä. Hävetkää! Istukaa paikoillanne, kakarat. Täällä kyllä riittää hyviä kirjoja luettavaksi, istukaa ja ajatelkaa sielujanne.
Anna Godbersen: Envy 2009 HarperCollins 405 s. (suomennettu nimellä Erheitä) uutena ostettu
Mrs. Henry Schoonmaker, née Penelope Hayes, had come far in her eighteen years. As she swept past Leland Bouchard's vestibule, where a gleaming black motorcar was displayed, che couldn't help but muse how she, like the horseless carriage, was a waxy emblem of the future. Ever since she was a little girl she had told herself that she wouldn't meet the other side of twenty without a deeply gaudy wedding band on her finger, and here she had beat her own goal by two years and in the process joined one of New York's most well-regarded families. There were those who still remembered how her maiden name had been hastily salvaged from the odious surname Hazmat several decades ago, but neither appeared on her card these days. Now, moving up the glistening curve of marble stairs toward the sound of a party already in full swing, she could not help but anticipate the joy of entering a room on the arm of her very handsome husband.
Varoitus! Teksti sisältää väistämättä juonipaljastuksia ensimmäisestä ja toisesta osasta.
Elizabeth Holland pakoilee seurapiirejä salaisen rakastettunsa ja aviomiehensä Willin kuoleman jälkeen. Manhattanin juhliin kaivataan kuitenkin Elizabethia eikä hän voi loputtomasti piileskellä kotonaan. Muuten hänen voidaan tulkita olevan katkera entisen ystävänsä Penelopen onnesta Henry Schoonmakerin kanssa. Vai onkohan Penelopen ja Henryn tuore avioliitto sittenkään niin onnellinen? Aviopari nukkuu visusti eri pedeissä, eivätkä Penelopen liehittely-yritykset saa Henryä kiinnostuneeksi vaan Henry lähettelee ahkerasti anteeksipyytäviä viestejä Elizabethin siskolle Dianalle.
Viehätyin vajaa vuosi sitten Godbersenin 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sijoittuvan sarjan ensimmäisestäja toisestaosasta. Kolmas osa odotti kuitenkin hyllyssäni lukemattomana joulupyhiin, jolloin aloin kaivata historiallista romantiikkaa. Anna Godbersenin The Luxe -sarja on juuri sellaista höttöä, josta pidän. Tietenkin tähän vaikuttaa omat mielenkiinnonkohteeni. Jotkin historian aikakaudet kiehtovat minua, ja 1800-luvun ja 1900-luvun vaihde on yksi näistä minulle mieleisistä menneistä ajanjaksoista.
The Luxe -sarjassa on aistittavissa sekä satumaisuutta että saippuasarjamaisuutta. Satumaisuus tulee esiin erityisesti entisen palvelustyttö Linan kohtalossa ja saippuasarjaa kirja muistuttaa parisuhdedraamojensa ansiosta. Tapahtumat menevät usein uskottavuuden rajamaille, mutta tällaista kirjallisuutta lukiessa haluankin lähinnä nauttia aikakauden tunnelmasta ja vetävästä juonesta. Seurapiiripalstan juorut ja käytösoppaiden ohjeet luovat myös kirjan tunnelmaa ja vihjailevat sopivasti tulevasta. Sarjanhenkilöt eivät aivan noudata elinaikansa sopivaisuussääntöjä, mutta heidän mainettaan suojellaan silti viimeiseen asti. Olen onnellinen, että käyttäytymisetiketti on vapautunut reilun sadan vuoden aikana, mutta silti huomasin välillä haaveilevani juhlien tanssilattioista.
Jos pidit sarjan kahdesta edellisestä osasta, tämäkin kannattaa lukea. Jos olet jo kokeillut sarjaa siitä kuitenkaan pitämättä, kolmas osakaan on tuskin makuusi. Viimeinenkin osa minun on tietenkin luettava ja sen jälkeen ajattelin luottaa siihen, että Godbersenin 1920-luvulle sijoittuva Bright Young Things -kirjasarja tyydyttää historiallisen hömpän nälkäni jatkossa.
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus 2013 (Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga 291 s. suom. Otto Lappalainen lainattu kirjastosta
Vapautus oli kovin uutta ja kovin haurasta. Että uskaltaisi miehenä rakastaa toista miestä avoimesti ja ilman häpeää oli jotain niin ennenkuulumatonta, että vain muutama vuosikymmen aiemmin se olisi ollut suoraan sanoen mahdoton ajatus. Ensimmäiset hapuilevat askelet olivat kovin empiviä ja epävarmoja, joka hetki tarvittiin toisten tukea ja rohkaisua: Meitä on kaikkialla! Älä kiellä itseäsi! Yhdessä olemme vastustamattomia! Miten ihmeessä voisi, miten uskaltaisi luottaa siihen? Oli kuin routa alkaisi sulaa ikitalven jälkeen. Oli kuin ensimmäinen lämmin päivä, jollaista tuskin uskoisi koskaan voivan tullakaan. Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua. Tämä käsittämätön, ennenkuulumaton vaatimus oikeudesta rakkauteen.
Juuri ylioppilaaksi lakitetulle Rasmukselle huudetaan Hinttiperkele, ja Rasmuksen äidin on rauhoiteltava itseään, että sellainen hänen poikansa ei ole. Pian lukiosta valmistumisen jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan, jossa alkaa vihdoin toteuttaa todellista minäänsä. Benjamin on Jehovan todistaja, joka kiertää ovelta ovelle julistamassa Jumalansa sanaa. Eräänä päivänä hänelle avaa oven Paul, joka näkee heti Benjaminin suurimman salaisuuden.
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on riipaiseva ja koskettava kertomus rakkauden nälästä. Tätä ensimmäistä osaa lukiessani silmiini ei kohonnut vielä kyyneleitä, mutta ennustan, että seuraavia osia en pysty lukemaan kuivin silmin. Asioita ei kaunistella, vaan irtosuhteet ja läheisyyden etsiminen epämääräisistä paikoista on henkilöiden arkea. 1980-luvun alun Ruotsissa homoseksuaalien elämää värittivät häpeä ja salailu. Kirjan henkilöt kuvataan ennen kaikkea ihmisinä, jotka vain sattuvat rakastumaan samaan sukupuoleen ja haluamaan toisten miesten läheisyyttä.
Kirjan lukeneet ovat suhtautuneet kaksijakoisesti siihen, miten Gardell on ujuttanut kerronnan sekaan faktatietoa homoseksuaalisuuden ja myös AIDSin Ruotsiin leviämisen historiasta. Pidin tätä sopivana ratkaisuna, joka tuo kirjaan erityisen lisän. Tiedostin muutenkin, että kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjansa, mutta tieto-osuudet löivät totuuden tietoisuuteni vimmatulla voimalla.
Toinen osa Sairaus kuuluu niihin kirjoihin, joita odotan ensi keväänä. Miten voisin olla lukematta sitä nyt, kun Rasmus, Benjamin, Paul ja muut ovat minulle tuttuja? Tiedän, miten lopulta käy, mutta silti toivon, ettei niin kävisi. Kirjassa esiintyvä hoitaja ojentaa nuorempaansa sanomalla: Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin! Minusta kirjan sanoma on juuri päinvastainen. Inhimillisyyteen on kuuluttava myötätunto ja hyväksyminen.
Isaac Marion: Warm Bodies 2011 239 s. lainattu kirjastosta
No one I know has any specific memories. Just a vague, vestigial knowledge of a world long gone. Faint impressions of past lives that linger like phantom limbs. We recognize civilization - buildings, cars, a general overview - but we have no personal role in it. No history. We are just here. We do what we do, time passes and no one asks questions. But like I've said, it's not so bad. We may appear mindless, but we aren't. The rusty cogs of cogency still sin, just geared down and down till the outer motion is barely visible. We grunt and groan, we shrug and nod, and sometimes a few words slip out. It's not that different from before. But it does make me sad that we've forgotten our names. Out of everything, this seems to me the most tragic. I miss my own and I mourn for everyone else's, because I'd like to love them, but I don't know who they are.
R on zombi, jonka on vaikea ilmaista itseään puhumalla ja joka ei muista nimestään muuta kuin, että se taisi alkaa R-kirjaimella. R:n elämä muuttuu, kun hän syö Julien poikaystävän. Kun zombi syö ihmisen aivot, zombin pään täyttävät syödyn muistot. Perryn syömisen myötä R kiintyy Julieen ja haluaa suojella häntä muilta zombeilta. Tästä alkaakin epätodennäköinen zombipojan ja ihmistytön välinen epätodennäköinen rakkaustarina, josta ei vaikeuksia puutu.
En ole kovin innostunut zombeista. Epäilisin, että syy siihen, miksi vampyyrit ovat voittaneet nämä toiset kauhuleffoista tutut olennot, on se, miten vampyyrien sielunelämästä kerrotaan edes joskus. Zombit ovat melkein aina vain ihmisten aivoja syöviä ja öriseviä eläviä kuolleita, ja yleensä on melko merkityksetöntä, onko ihmisiä vastassa zombeja vai joitakin muita hirviöitä. Warm Bodies kiinnosti minua siksi, että ihmiseen rakastuva zombi kuulosti uudelta ja raikkaalta idealta. Tätähän minä juuri olen kaivannut. Kirjaa, jossa zombit ovat muutakin kuin tunteettomia ja etäisiksi jääviä vihollisia.
R:n ajatukset ilmaistaan välillä todella kauniisti. Ajoittain lukija melkein unohtaa, että kertoja on zombi. Vaikka R:llä on suuria vaikeuksia ilmaista ajatuksiaan ääneen, ongelmat eivät ulotu hänen sisäiseen puheeseensa. Kun Julie tekee erottelun elävien ihmisten ja zombien välillä, R ajattelee, miten hän mieluiten pitäisi zombejakin ihmisinä. R onkin hyvin inhimillinen ja pidin R:stä paljon. Voisin sanoa, että ajattelin R:ää ihmisenä, jolla vain sattuu olemaan poikkeuksellisia ongelmia.
Zombit eivät voi vastustaa aivoja, koska niiden mukanaan tuomat muistot saavat heidät hetkeksi tuntemaan itsensä eläviksi. Zombit eivät voi luonnolleen mitään eivätkä selviä muuten kuin syömällä ihmisen lihaa. Tämä oikeastaan herättää lukijassa kysymyksen, ovatko zombit pahoja vai vain luontonsa vankeja. Kuitenkin tuntui ihmeelliseltä, miten helposti Julie antaa R:lle anteeksi, kun Julie saa tietää, että R oli se, joka söi Perryn. Vaikka Julie tiedostaa hyvin, että R:n on elettävä ihmislihalla, olisin olettanut, että Julie olisi edes hetken ajan ollut R:lle vihainen. Mielestäni tällainen olisi ollut luonnollisempi reaktio kuin Julien "No ethän sinä voinut asialle mitään, en minä siksi voi syyllistää sinua teostasi" -suhtautuminen.
Zombien elämässä on samankaltaisia piirteitä kuin ihmiselämässä. Zombit menevät naimisiin, ja vaikka he eivät pysty lisääntymään keskenään, heille määrätään zombilapsia. Zombit eivät kuitenkaan kiinny samalla tavoin lapsiinsa kuin ihmisvanhemmat, sillä vaikka lapsi sattuisi kuolemaan, menehtynyt lapsi korvataan helposti uudella eivätkä zombivanhemmat jää suremaan. Zombilapset käyvät myös koulua, vaikka heille opetetaankin perinteisten matematiikan ja historian sijasta ihmisten saalistustapoja.
Kirjassa on kaksi osaa. Valitettavasti toinen osa latisti hyvän kirjan ihan hyväksi. Tämän ehkä selittää se, että ensin oli I Am a Zombie Filled With Love -novelli ja vasta sitten Warm Bodies. Novelli on melkein suoraan osa Warm Bodiesia, vaikka päähenkilön nimi on eri kirjain, romaanissa kertoja ei osaa lukea ja loppuratkaisu on eri.
Voin suositella Warm Bodiesia lukijalle, joka haluaa kokea hieman erilaisen rakkaustarinan. Kielletty rakkaus on tietenkin ideana hieman kulunut, mutta Warm Bodies tarjoaa tuoreen lähtökohdan perinteiselle asetelmalle. Kirjaan kannattaa myös tarttua, vaikka ei olisi kovin innoissaan zombi-ilmiöstä. Kirjan lukemisen jälkeen on selvää, ettei zombeja ole pakko kuvata aina samalla tavalla.
Isaac Marion on vahvistanut, että hän kirjoittaa Warm Bodiesille jatko-osaa. Todennäköisesti senkin luen, vaikka vähän pelkään, että petyn. Warm Bodiesin lopetus oli pettymys, ja valitettavasti luulen, että se enteilee myös ensimmäistä huonompaa toista osaa.
Louise Boije af Gennäs: Stjärnor utan svindel 1996 535 s. lainattu kirjastosta
Upotus-blogin Riinakirjoitti kevättalvella Louise Boije af Gennäsin Stjärnor utan svindelistä niin tunteikkaasti, että kirja meni lukulistalle. Luen melko vähän ruotsiksi, joten hieman jännitti, miten yli 500-sivuisen kirjan lukeminen sujuu ruotsin kielellä. Alku hieman takeltelikin, mutta niin kuin ennenkin lukiessa jotenkin tottui vieraaseen kieleen eikä lukeminen ollut enää kovin kangertelevaa.
Någonstans mellan trettio och fyrtio går livet in i bestämd form. Det är inte längre kärlek, förhållande, karriär och barn; det är kärleken, förhållandet, karriären och barnen. Eller avsaknaden av dem, tomheten trots dem, och med dem. Det blev inte mer än så här, och det skär överallt när man jämför med sina rosafärgade flickdrömmär, med hur det ändå kunde ha blivit om man hade valt annorlunda, någon gång för länge sedan när allting fortfarande var möjligt, när livet ännu fortskred i obestämd form. Vem ger oss våra flickdrömmar? Är det verkligen dockmakarna och filmskaparna? Är det inte snarare så att en människa föds med en obegränsad kapacitet för önskningar och fiktioner? Vår vilja som barn är gränslös, vår fantasi likaså. Vi vet instinktivt att livet är stort och obegränsat, att allting är möjligt för oss. Men när vi växer upp förstår vi så småningom att det kommer att krävas ett aktivt handlande; vi måste göra val. Välja bänkkamrat och bästis, fotboll eller hockey, flickvän och pojkvän. Vi har livet i vår hand, vi kan forma det. Med detta kommer naturligtvis fasan, svindeln; skräcken att handla fel, att göra någonting oåterkalleligt i form av ett val som vi sedan bittert kommer att ångra och aldrig kunna rätta till.
Sophie on kirjailija, joka on naimisissa Lukasin kanssa. Sophieta pyydetään keskusteluohjelmaan, jossa pohditaan kirjallisuuden sukupuolirooleja. Eräs toinen osallistuja jää Sophien mieleen, sillä Kaja on vahva ja kiehtova persoona. Sophien ja Lukasin avioliitto on alkanut väljähtyä eikä heidän välillään enää loimua polttava rakkauden liekki. Lukas ei aina kuuntele Sophien mielestä tarpeeksi, ja kun Sophielle tulee eräänä päivänä murheita, hän kääntyykin Kajan puoleen. Kaja on läsnä oikealla tavalla, kun Sophie tarvitsee kuuntelijaa ja Kaja alkaa pian olla Sophien mielessä huomattavan usein. Sophien ja Kajan suhde ei ole pelkkää läheistä ystävyyttä, ja Sophien onkin tehtävä vaikea valinta: Kaja vai Lukas?
Takakannen perusteella ajattelin jo, että kun Sophie tapaa Kajan, Sophie jättää Lukasin heti. Onneksi niin ei käynyt vaan Sophien ja Lukasin suhteesta kerrotaan ensin perusteellisesti. Sophien valinta ei ole helppo, sillä Lukas on tuttu ja turvallinen, mutta Kaja kiehtova ja haastava. En kerro, kumman Sophie lopulta valitsee, mutta kirja jatkuu vielä monta sivua valinnan jälkeenkin.
Stjärnor utan svindel on tietenkin ilmestynyt jo 17 vuotta sitten, mutta silti tuntuu oudolta, että kirjassa ihmetellään useasti sitä, miten Kaja on hyvännäköinen mutta silti kiinnostunut samasta sukupuolesta. Yhdessä kohdassa esimerkiksi Sophie ajattelee Tänk att hon var lesbisk! Det hade man aldrig kunnat tro, så snygg hon var. Eivät lesbot ole mikään ihmeellinen oma lajinsa, vaan heitä on ihan yhtä monenlaisia kuin heterojakin. Ehkä joillakin on ainakin ollut kuvitelma lesboista samasta puusta veistettyinä ja jotenkin epäviehättävinä, mutta eihän se totta ole. En tietenkään voi tietää, onko tällainen harhakuvitelma ollut syvästikin juurtunut ruotsalaisten mieliin, kun kirja on ilmestynyt, mutta ainakin minusta tämän muka ihmeellisen asian korostaminen tuntui kummalliselta.
Toinen minua häirinnyt asia oli se, miten Kaja kuvataan kasvissyöjäksi, joka käyttää nahkavaatteita. Kajalla on melko vahvat mielipiteet. Jos hän on eettisistä syistä kasvissyöjä, tuntuu omituiselta, miten hänellä on usein nahkahousut. Sophie on myös suorapuheinen ihminen, joten ihmettelin, miksei hän missään vaiheessa kysynyt asiasta. Voihan olla, että Kajan vaatteet olisivat olleet tekonahkaisia, mutta siitä ei ainakaan missään vaiheessa kirjassa mainittu. Tämä on todennäköisesti yksityiskohta, johon moni ei lukiessaan kiinnittäisi huomiota, mutta minä takerruin tähän seikkaan ehkä hieman liiaksikin.
Kirjan päähenkilöissä on puutteensa, mutta silti tai ehkä juuri siksi heihin kiinnyin vahvasti. Sophie pelkää olla yksin, mutta kuitenkin yrittää muuttaa kumppania mieleisekseen. Kajakaan ei ole täydellinen, mutta hän haastaa Sophien tavalla, johon Lukas ei kyennyt. Lukasin suhtautuminen siihen, että Sophie on ihastunut Kajaan on kummallinen. Hän tuntui oudon välipitämättömältä, vaikka osoittikin jonkinlaisia tunteita kirjan edetessä. Hän myös oikeastaan antaa Sophielle luvan tehdä, mitä vain Sophie haluaa Kajan kanssa. Toimisiko kukaan oikeasti noin? Tietysti ihmisiä on erilaisia, joten ehkä tuollainenkin itsensä kovettaminen on mahdollista, mutta minun mielestäni Lukas tuntui suhtautuvan Sophien uuteen ihastukseen uskomattoman kylmästi.
Stjärnor utan svindeliä voisi pitää myös jonkinlaisena yhteiskunnallisena kannanottona naisten oikeuksien puolesta. Luokkaerot ovat kirjassa myös vahvasti esillä, ja Sophien mielestä heidän suhteessaan suurempi ongelma onkin erilainen tausta ja eroavat poliittiset mielipiteet kuin sukupuoli. Koska kirjassa on melko paljon edellä mainittuja asioita koskevia väittelyitä, Stjärnor utan svindel ei ole vain rakkaustarina vaan jotakin hieman enemmän.
Kirja on ollut melko menestyksekäs Ruotsissa, joten minua hieman ihmetyttää, miksei kirjaa ole käännetty suomeksi. Tietenkään kaikkia kirjoja ei syystä tai toisesta suomenneta, ja tämä kirja on nyt sattunut jäämään suomentamattomaksi. Mielestäni kirja olisi kannattanut suomentaa, sillä sen verran ajatuksia herättävän ja viehättävän lukuelämyksen kirja tarjoaa.
Wikipedian mukaan kirja perustuu ainakin löyhästi kirjailijan omiin kokemuksiin. Louise Boije af Gennäs oli naimisissa miehen kanssa, kun hän tapasi naisen, johon hän rakastui.
Stjärnor utan svindelin on lukenut myös jo alussa mainitsemani Riina.
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous 2013 WSOY 445 s. kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Ei ollut koskaan ollut muita kuin äiti ja minä. Mutta aina oli ollut muistoja. Maasta, kukista, puista, metsistä, vedestä joka pulppusi kivien välistä puhtaana ja juomakelpoisena. Muistoja auringosta ja siitä miten se lämmitti ja värjäsi ihmisten ihon ruskeaksi, paitsi minun ihoni joka aina oli omituisen kalpea, melkein harmaa. Eläimistä, niitä oli ollut satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia erilaisia. Jotkut siivekkäitä, jotkut nelijalkaisia, jotkut elivät vedessä ja toiset maan päällä. Jotkut olivat syöneet ihmisiä ja joitakin olimme syöneet me. Siitä oli kauan, mutta ei niin kauan ettei äiti oli muistanut. Ja tavallaan se että hän muisti, se että hän sai minutkin muistamaan, teki hitaasta tuhosta paljon hirveämmän.
Nokkoslapset hautovat kapinamieltä vallan kahvassa olevia vastaan. Dharan on Nokkosten johtaja, jolle on pienestä lähtien ollut selvää, että hänen tehtävänsä on vastustaa Korotratoa, joka on kaupan monopoli ja melkein uskonnolliseksi instituutioksi kasvanut ilmiö. Aurinkoa ei enää näe saasteilta, ja elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Vayu tutustuu Dharaniin juuri menetettyään äitinsä. Dharanilla on jo Krito-niminen poikaystävä, mutta hän tuntee kuitenkin heti selittämättömän vahvan yhteyden Vayuun. Niin kuin takakannessa kuvaillaan: Nokkosvallankumous on realistinen tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina. Nokkosvallankumous on maailmankaikkeuksien rajapintoja raapiva salaisuus.
Nokkosvallankumouksessa on selvempiä fantasiaelementtejä kuin dystopiakirjallisuudessa yleensä. Oli ihan piristävä kokemus lukea dystopiakirja, joka ei sijoitu täysin maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Tietenkin dystopiakirjojen todellisuus eroaa aina hieman nykyhetkisestä tilanteesta, mutta usein suuri osa perusasioista on samalla tavoin kuin nykymaailmassa. Dystopiat ovat yleensä mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Nokkosvallankumous esittää myös suureksi osin mahdollisen uhkanäkymän, vaikka kiviverisiä ei ainakaan tiettävästi ole olemassa. Useimmissa dystopiakirjoissa ihmiset nousevat kapinaan yhteiskunnan järjestystä vastaan. Mielestäni vastarinta on luonnollinen reaktio. Joskus nuortenkirjoja lukiessa tulee olo, toimisivatko oikeat nuoret ihan kirjassa kuvatun kaltaisesti, mutta kun dystopiakirja ottaa minut otteeseensa, uskottavuusongelmia ei ole. Ääriolosuhteet johtavat äärimmäisiin tekoihin riippumatta kärsijän iästä. Nokkosvallankumouksen maailmassa aikuiset eivät edes elä vanhoiksi. Miten he siis voisivat parantaa maailman tilaa? Nuorten on selvittävä omillaan. Nokkosvallankumouksen henkilöiden elämä ei todellakaan ole helppoa, mutta taistelutahtoa heillä ainakin on paitsi kenties silloin, kun elämä on kolhinut jo liikaa. Ihmiskuvaukset ovat uskottavia, ja minä ainakin kiinnyin etenkin Vayuun ja Dharaniin. Enoranta ei arastele kuvata edes kuolemaa, mikä tekee kirjasta riipivän mutta aidolta tuntuvan elämyksen.
Saman sukupuolen väliset romanttiset ja seksuaaliset suhteet kuvataan kirjassa ihailtavan luonnollisesti. Lukijalle ei tule vaikutelmaa, että homoseksuaaliset suhteet olisivat yhtään sen kummempia kuin heterojen väliset. Niin kuin Vinttikamarissa-blogin Ahmu osuvasti toteaa: "--Nokkosvallankumouksessa ei ole homoja tai heteroita, vaan ihmisiä, jotka elävät, rakastavat ja kuolevat."
Vaikka kirjassa on alkoholin ja jopa huumeiden käyttöä, Nokkosvallankumouksessa ei kuitenkaan ihannoida huumausaineita. Pöly on vaarallista, mutta Dharan kamppailee niin vaikeiden asioiden kanssa, että haluaa saada pölyn käytöstä edes hetkellistä helpotusta ja jossakin vaiheessa myöntää jo olevansa riippuvainen pölystä.
Olen joskus ehkä hieman liiankin allerginen kerronnan puhekielestä saaduille vaikutteille. Suureksi osaksi Nokkosvallankumouksen kerronta on hienoa kieltä, mutta ihmisistä puhuminen ne-pronominilla häiritsi minun korviani. Varmasti tämä pienoinen puhekielisyys on kirjailijalta tietoinen ratkaisu, mutta olisin mieluummin lukenut dialogit vain puhekielisinä ja kerronnan ilman puhekielisiä vivahteita. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että kyseiset kerrontaratkaisut kiinnittivät huomioni vain kirjan alussa, ja tarinan edetessä en enää välittänyt. Juoni ja muuten taitava suomen kielen käyttö voittivat minut puolelleen sen verran vahvasti.
Imeydyin kirjan tarinan kulkuun, mutta jossakin vaiheessa imu hellitti. Loppua kohden en enää ahminut sanoja vaan luin Nokkosvallankumousta rauhallisesti eteenpäin. Ehkä osasyynä on se, miten vähän pidän taistelukohtausten tai muunlaisen väkivallan elämisestä edes kirjojen sivuilla. Minua kiinnostaa enemmän se, miksi kapinaan ryhdytään kuin se, miten vallankumous toteutetaan.
Nokkosvallankumouksen ovat kokeneet lisäkseni ainakin Ahmu, Q+Black ja Oona.
