perjantai 29. maaliskuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hyvää pääsiäistä kaikille ihanille lukijoilleni! 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012 Sivumäärä: 141

Olen tässä kuussa kunnostautunut Blogistanian Globalia -kilvassa menestyneiden kirjojen lukemisessa. Jos kunnostautumiseksi voi sanoa sitä, että olen lukenut yhden viime vuonna sijoittuneen ja yhden 2011 menestyneen kirjan. Aki Ollikaisen viime vuonna ilmestynyt menestyksekäs esikoisromaani meni lukulistalle myös osittain Blogistanian Finlandia 2012 -voiton tähden. En tainnut viime vuonna lukea yhtään sinä vuonna ilmestynyttä kotimaista kirjaa, joten tämä vääryys pitää sitten korjata tämän vuoden puolella. Silti olen keskittynyt tähän mennessä lukemaan lähinnä tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia teoksia, ja ainoa viime vuoden puolella ilmestynyt lukemani kotimainen kirja on ollut Vera Valan ihana Kuolema sypressin varjossa. Nyt sitten olen lukenut ruhtinaalliset kaksi vuonna 2012 ilmestynyttä kotimaista kirjaa. Finlandia-voittaja Jää odottaa omassa kirjahyllyssä, joten kyllä se kolmaskin kirja tulee luettua toivottavasti pian. 

Wikipedian mukaan suuret nälkävuodet olivat 1866-1868 aikana ollut viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa. Näiden vuosien aikana Suomen väestöstä kahdeksan prosenttia, eli noin 150 000 ihmistä, menetti henkensä. 

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Nälkävuosi jakautuu kolmeen kertomukseen. Kaikkein lohduttomin on Marjan, Juhanin, Mataleenan ja Juhon toivoton taistelu nälkää vastaan. Juhani on jätettävä kotiin kuolemaan, kun muu perhe lähtee etsimään paikkaa, jossa olisi heillekin ruokaa. Nälkävuodessa kuvataan myös hyväosaisten Renqvistin veljesten, Teon ja Larsin, elämää. Heitä ei nälkä vaivaa, mutta ei nälkävuosien vaikutusten seuraaminen sivustakatsojanakaan ole helppoa. Vaikka Teo vaikuttaa melko niljakkaalta ja epämiellyttävältäkin mieheltä, hän tekee kirjan loppupuolella kirjan ehkä kaikkein inhimillisimmän teon. Kirjan kolmas näkökulma on senaattorin. Tämä jäi ainakin minulle etäisimmäksi, ehkä siksi, että senaattorin mietteitä kuvataan vain lyhyesti.

Myönnän olleeni etukäteen hieman ennakkoluuloinen kirjan pituuden takia. Voiko alle 150 sivuun tiivistetty tarina koskettaa ja tulla iholle? Nälkävuoden luettuani täytyy vastata myöntävästi. 
 
Nälkävuosi on riipivä kirja. Se tarttuu lukijan mieleen. Epätoivo valtaa lukijan, ja piinaavan nälän voi tuntea melkein omassa vatsassaan. Niin kuin moni on jo sanonut, Nälkävuosi on pieni suuri kirja. Tätä kirjaa voi suositella ihan kaikille. Aki Ollikaisen esikoisen lukemisen jälkeen tajuaa, miten hyvin asiat nyky-Suomessa kuitenkin loppujen lopuksi ovat.  

Nälkävuosi on kirja, jonka tuska tulee lähelle lukijaa. Lukukokemusta ei voi oikein kuvata miellyttäväksi, sillä kirjan tapahtumat ovat niin kauheita. Kaikkialla on kuolemaa ja kärsimystä, mutta niinhän asiat valitettavasti olivat suurina nälkävuosina 1866-1868.

Aki Ollikaisen kielenkäyttöä ei voi kuvailla kuin taitavaksi. Lukija ei voi olla eläytymättä varsinkin Marjan, Mataleenan ja Juhon raskaaseen matkaan. Myönnän, että yhdessä vaiheessa silmäni täyttyivät kyynelistä, sillä niin raastava tarina välillä oli.

Odotan mielenkiinnolla Ollikaisen tulevia kirjoja. Toivottavasti hän yltää uudelleen Nälkävuoden tasolle, vaikka tämä onkin aika korkealle asetettu rima. 

Nälkävuoden toivottomuuden ovat kokeneet myös muun muassa Elina, Laura / Lukuisa, Katri, Paula / Luen ja kirjoitan ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.

*****

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013 Sivumäärä: 264

Olen lukenut Salla Simukan kirjoista aiemmin Kun enkelit katsovat muualle -kirjan. Kyseisen kirjan lukemisesta muistan lähinnä sen, että olin tutustumassa työelämään eräässä kirjakaupassa ja välillä, kun minulle ei ollut mitään tehtävää, omistaja antoi minulle luvan lukea. En ole aivan varma, olenko lukenut myös Minuuttivalssin joskus. Tuttavuuteni Simukan kirjojen kanssa ei siis ole ollut kovin läheinen. En ole todella moneen vuoteen harkinnutkaan mihinkään Simukan kirjoihin tarttumista. Englanninkielinen nuortenkirjallisuus on hyvin edustettuna lukulistallani, mutta jotenkin suomenkielinen kirjallisuus on nuortenkirjojenkin osalta jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Kirjablogeihin alkoi kuitenkin ilmestyä arvioita Salla Simukan uudesta Punainen kuin veri -teoksesta. Nuorille suunnattu trilleri, joka vieläpä sattuu sijoittumaan entiseen kotikaupunkiini Tampereelle, kuulosti idealtaan kiehtovalta ja mukavan erilaiselta. Punainen kuin veri meni siis varaukseen.

Lumikki Andersson. Suomenruotsalainen Riihimäeltä.
Se jolla oli punnittu mielipide joka asiaan.
Se joka veteli kymppejä niin fysiikasta kuin filosofiastakin.
Joka näytteli Ofelian roolin niin, että pari opettajaa suuttui ja loput liikuttuivat.
Joka ei osallistunut mihinkään koulun yhteisiin tempauksiin tai tapahtumiin.
Joka söi aina yksin, mutta ei koskaan näyttänyt yksinäiseltä. 
Hän oli vieraan palapelin pala, jolla ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa. 
Hän ei ollut niin kuin muut. Hän oli juuri niin kuin muut.

Lumikki Andersson on pois kotipaikastaan halunnut lukiolainen. Lumikin vanhemmat antoivat alaikäiselle tyttärelleen luvan muuttaa kotoa Tampereelle, sillä Lumikki haki ja pääsi valikoivaan ilmaisutaidon lukioon. Lumikin elämä muuttuu hetkessä tavallisesta hieman liiankin mielenkiintoiseksi, kun hän löytää koulun pimiössä kuivumassa olevia veren tahrimia seteleitä. Lumikin tekisi mieli vain unohtaa asia, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa veristen setelien mysteeriin todella pahasti.

Vaikka olen viime aikoina tallannut enemmän Turun kuin Tampereen katuja, kirjan tapahtumapaikat herättivät minussa nostalgiaa ja muistoja. Lumikki vieläpä sattuu asumaan samassa Tampereen kaupunginosassa, jossa minun kotini oli kahden vuoden ajan. Menneisyyteni takia kirjan tapahtumapaikkana ollut kaupunki lisäsi siis kirjan kiehtovuutta. Olisin nauttinut kirjasta ainakin hieman vähemmän, jos Punainen kuin veri olisi sijoittunut esimerkiksi Helsinkiin, jota tunnen melko huonosti. Nyt pystyin näkemään sieluni silmin, missä Lumikki kulkee ja mitä hän näkee.

Jostain syystä yläasteella älykkyys ei ollut seksikästä. Jos tahtoi olla seksikäs, piti kartella fiksuutta kuin ruttoa. Fiksu tarkoitti samaa kuin tylsä, rasittava, ärsyttävä ja jos ei suorastaan ruma niin ainakin mitäänsanomattoman näköinen.

Yllä oleva lainaus on valitettavan totta. Ainakin minun ollessani yläasteella ei olisi saanut menestyä koulussa, sillä silloin oli hikke ja epähaluttava. Minä sitten kuuluin edellämainittuun kastiin, sillä kuitenkin luin kokeisiin ja menestyin koulussa. Oli aika surullista kuulla eräältä ystävältäni, miten hän yläasteaikoina vastasi koekysymyksiin tahallaan väärin, ettei hän saisi kokeista liian hyviä numeroita. 

Simukka kuvaa muutenkin uskottavasti sitä, miten karua nuorten elämä voi olla. Lumikkia kiusattiin rajusti koko peruskouluaika. Lumikin perheessä ei puhuta vaikeista asioista, joten hän ei kertonut asiasta kellekään, sillä hän myös epäili, etteivät opettajat uskoisi häntä.

Kun Lumikki tokaisee olevansa Lisbeth Salanderin ja Hercule Poirot'n salattu lapsi, hänen sanoissaan on ehkä enemmän totuutta kuin Lumikki niihin tarkoitti. Pidän Lumikista, ja hänestä kieltämättä tulee hieman mieleen Stieg Larssonin dekkarien päähenkilö. Lumikki pärjää omillaan ja on epäsosiaalinen. Hän on fiksu ja väärinkohdeltu.

Kirjan juoni on jännittävä. Välillä todella jännitin, mitä Lumikille käy seuraavaksi. Kirjasta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi.

Punainen kuin veri -teoksen kieli on todella kaunista. En minä ainakaan voi muun muassa edellä olevaa esimerkkiä pitää muuna kuin viehättävänä suomen kielen käyttönä.

Salla Simukan trilleritrilogian aloitusosa oli todella positiivinen yllätys. Odotukseni kirjaa kohtaan eivät olleet kovin korkealla, ja jouduin myöntämään ennakkoluuloni suomalaista nuortenkirjallisuutta kohtaan täysin vääriksi. Jos tässä genressä on muita näin hyviä yksilöitä, minun täytyy ehdottomasti parantaa tapani ja lukea useammin nykyistä suomalaista nuortenkirjallisuutta. En malttaisi odottaa Simukan trilogian seuraavia osia, mutta onneksi niitä ei pitkään tarvitsekaan odottaa. Trilogian toinen osa, Valkea kuin lumi, ilmestyy jo elokuussa, ja viimeisen osan, Musta kuin eebenpuu, ilmestymispäivän pitäisi olla ensi keväänä. On pakko antaa erityismaininta sille, miten hienoja trilogian kirjojen nimet ovat.

Punainen kuin veri todistaa taas sen, että nuortenkirjat sopivat muillekin kuin nuorille lukijoille. Olisin hihkunut innosta, jos tämän kaltaisia kirjoja olisi julkaistu silloin, kun minä olin teini-ikäinen. Simukka ei millään tavoin aliarvioi lukijaansa. Vaikka varsinaisena kohderyhmänä ovat nuoret, kirjan on silti oltava juoneltaan kiehtova, kieleltään lumoava ja henkilöiltään samaistuttava. Minä ainakin luin nuorena joitakin kirjoja, joissa mielestäni aliarvioitiin lukijaa. "Tämän kirjan lukijathan ovat vain nuoria, kyllähän tämä on varmaan kelpo nuortenkirja, jos laitan tähän hieman puhekieltä ja jonkin teiniromanssin ja jotakin muuta muka teinijuttua." Simukkaa ei tällaisesta ajattelusta voi syyttää.

En tiedä, miten uskottavaa on, että Lumikki on juuri ollut hengenvaarassa ja sitten hän lähtee mahdollisesti vaarallisiin juhliin. Minulle ainakin tuli mieleen, missä Lumikin itsesuojeluvaisto on. Ymmärrän, että Lumikki halusi selvittää mysteerin, sillä hän ei jaksanut enää pelätä, mutta silti Jääkarhun juhliin kuokkiminen tuntui aika radikaalilta ratkaisulta. Toisaalta Lumikin juhliin meno oli aika oleellinen osa juonta, joten en oikein tiedä, mitä muuta Lumikki olisi voinut tehdä, sillä juonenkin piti tietysti edetä.

Lumikki Anderssoniin ovat tutustuneet myös ainakin Valkoinen kirahvi, Lukutoukka / Krista ja Henna.

**** 1/2


Sarah Waters: The Little Stranger

Sarah Waters: The Little Stranger
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009 Sivumäärä: 499 Suomenkielinen käännös: Vieras kartanossa

Kiinnostuin tästä Sarah Watersin kirjasta lukemieni ylistävien blogiarvioiden ja Blogistanian Globalia 2011 -voiton tähden.

Kirjan minä-kertojasta tohtori Faradaysta tulee sattuman kautta suuressa Hundreds Hall -maalaiskartanossa asuvan Ayresin perheen luotettu ystävä. Tohtori Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundreds Hallissa lastenhoitajana, ja tohtori Faradaysta on sydäntäsärkevää nähdä kartano nykyisessä rapistuneessa tilassaan. Hundreds Hallissa alkaa tapahtua outoja asioita. Seiniin ja kattoon ilmestyy salaperäisiä polttojälkiä, autioista huoneista kuuluu mystisiä ääniä ja lopulta talossa on peräti tulipalo. Ayresien uusi palvelustyttö Betty uskoo, että taloa asuttaa jokin pimeä voima, ja pian tämä uskomus tarttuu myös perheen poikaan Roderickiin. Tohtori Faraday ei ole ikinä paikalla näiden outojen asioiden tapahtuessa vaan kuulee niistä jälkikäteen. Hän ei pysty uskomaan mihinkään yliluonnolliseen voimaan, joka aiheuttaa outoja tapahtumia, vaan hän yrittää selittää tapahtumat järjellä.

Sarah Waters on kiistämättä taitava kirjailija. Minä ainakin huomasin välillä pelkääväni niin kuin olisin ollut itse todistamassa outoja sattumuksia. Vaikka kirjan juoni eteni hitaasti, silti The Little Strangeria luki mielenkiinnolla eteenpäin koko ajan. Missään vaiheessa minua ei alkanut kyllästyttää.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen The Others -elokuva, josta pidän valtavasti. Molemmissa on piinaavaa psykologista jännitystä. Mitään todella kamalaa ei suurimmaksi osaksi oikeasti tapahdu, mutta silti lukija(/katsoja) seuraa tapahtumia sydän kurkussa. Ennen kuin menin lukemaan Juonittelua-blogissa olevaa juonikeskustelua (johon tutustumista ennen kannattaa muuten lukea kirja), olin aivan vakuuttunut siitä, että jotakin hyvin karmivaa kartanossa piili. Nyt en enää ole yhtään niin varma. Suosittelen käymään lukemassa tuota juonikeskustelua, jos on jo lukenut kirjan. Jos kirjaa ei ole lukenut, suosittelen sen lukemaan pikimmiten.

Kirjassa oli myös romanttinen sivujuoni, mutta se oli melko laimea, ja osasin hyvissä ajoin aavistaa, miten romanssissa käy. Muutenkin kirja oli joiltakin osin ennalta arvattava. Kirjan loppupuoli ei ainakaan minua mitenkään erityisesti yllättänyt. Tämä on ehkä pieni miinus lukunautinnolle, mutta silti pidän kirjaa loistavana. Surullinenhan kirja oli. Siitä nyt ei pääse mihinkään. Ayreseja kohtasi vastoinkäyminen vastoinkäymisen perään, eikä loppuratkaisusta kannata odottaa lohdullista. 

Olen näköjään vielä ihan kirjan tunnelmissa, sillä rappukäytävässä kulkenut asukas sai ihoni kananlihalle. The Little Stranger on kyllä pelottavin lukemani kirja pitkään aikaan.

PIENOINEN JUONIPALJASTUSVAROITUS! Tohtori Faraday joutuu lopettamaan Caroline Ayresin rakkaan koiran Gypin, koska tavallisesti rauhallinen Gyp on purrut Hundreds Hallissa vieraana olleen perheen lasta. Gypin lopetus kuvattiin kirjassa todella koskettavasti. Kuka voisi olla liikuttumatta, kun tohtori Faraday pohtii, mitä Gyp miettii ennen kuolettavan piikin antoa? SPOILERIT PÄÄTTYVÄT.

Watersin muut kirjat menivät ehdottomasti alati paisuvalle lukulistalleni. En yhtään ihmettele, miksi kirjabloggarit pitivät Watersin romaanin suomenkielistä käännöstä vuonna 2011 suomennetuista kirjoista parhaana.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

Tästä kirjasta on yllättävän vaikea kirjoittaa. Ehkä se johtuu siitä, miten paljon olen tästä kirjasta tehtyjä arvioita lukenut. Hieman monisanaisempia arvioita voi käydä lukemassa muun muassa AletheianMarian / Sinisen linnan kirjastoPenjami LehdonLauran / Lukuisa ja Katjan / Lumiomena blogeista.

*****

maanantai 25. maaliskuuta 2013

E. L. James: Fifty Shades of Grey

E.L. James: Fifty Shades of Grey
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011 Sivumäärä: 514 Suomenkielinen käännös: Fifty Shades - Sidottu

Nyt tämä on sitten luettu. Fifty Shades oli varmaankin viime vuoden kohutuin sarja. Sitä on kutsuttu kotiäitipornoksi, mutta toisaalta sitä on kehuttu ihmisten lukemaan innostamisesta. Kohu sai minut miettimään, mistä tässä oikein on kyse. Suuria ennakko-odotuksia minussa ei herättänyt Twilight-fan fiction, jonka pohjalta Erika Leonard (aka E.L. James) kirjoitti eroottisen kirjatrilogian. Myönnän olettaneeni kirjan olevan niin suurta kuraa, että se lentää ikkunasta ulos, koska en vain enää kestä lukea sitä eteenpäin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

"Anastasia, I'm not a hearts and flowers kind of man... I don't do romance. My tastes are very singular. You should steer clear of me." He closes his eyes as if in defeat. "There's something about you, though, and I'm finding it impossible to stay away. But I think you've figured that out already."

Anastasia Steele on 21-vuotias valmistumaisillaan oleva yliopisto-opiskelija. Hän joutuu ystävänpalveluksena Kate Kavanaghille, parhaalle ystävälleen, haastattelemaan Christian Greytä, joka on 27-vuotias uskomattoman menestyvä ja rikas yrittäjä. Anastasian mielestä Christian on hieman liiankin hyvännäköinen, kylmä ja ylimielinen, mutta jokin mystinen Anastasiaan tehoava vetovoima Christianilla kuitenkin on. Pian paljastuu, että Anastasia on myös herättänyt Christianin kiinnostuksen. Christian kuitenkin haluaa Anastasialta asioita, joihin kykenemisestä Ana ei ole varma.

Voiko kukaan punastella niin paljon kuin Anastasia? Alkoi kärjistettynä tuntua siltä, että Anastasia on naama punaisena joka toisella sivulla. Anastasia vaikuttaa myös ainakin minun mielestäni hieman epäuskottavan tietämättömältä seksiasioista, varsinkin sadomasokismiin liittyvistä jutuista. Ymmärrän, että hän on kokematon, mutta jos Ana kerran lukee niin paljon, jäin ihmettelemään, miten hän ei muka olisi törmännyt osaan asioista ennenkin. Ehkä James on tehnyt Anasta niin tietämättömän, jotta hänellä olisi syy selittää esimerkiksi, mitä jotkut käsitteet tarkoittavat. 

Fifty Shadesin tarkoituksena ei varmasti ole olla hyvin realistinen ja uskottava kirja. Kuitenkin se, että Anastasia saa useamman orgasmin ensimmäisellä seksikerrallaan, oli aika paksua. Anastasia ei ole aiemmin kokenut suurta halua edes suudella ketään, ja yhtäkkiä hän kohtaa miehen, joka on niin vastustamaton, että Ana haluaa harrastaa seksiä joka paikassa milloin vain. Tämä aiheutti ainakin minussa silmien pyörittelyä.

Kirjassa oli myös sellainen omituinen piirre, johon en ainakaan minä ihastunut. Anan tunteita ja mietteitä kuvataan niin, että on tavallinen Ana, Anan alitajunta ja Anan jokin hämärä sisäinen jumalatar, jonka Christian, ja seksi Christianin kanssa, saa heräämään. Ymmärrän, että alitajunta on Anan järjen ääni, sisäinen jumalatar jonkinlainen himokas ja itsevarma nymfomaani ja tavallinen Ana on jonkinlainen sekoitus näitä kahta. Eikö James kuitenkin olisi voinut keksiä hieman vähemmän kornin tavan kuvata Anan sisäisiä kamppailuja?

Twilight-sarja ei ole mikään kaunokirjallinen taidonnäyte, enkä osaa pitää auringossa kimaltelevia vampyyreita oikeina vampyyreina. Siitä huolimatta Twilight-sarjan olen lukenut monesti, ja niissä kirjoissa on jotakin todella tuttua ja turvallista. Tunnen siis Twilightini melko hyvin, enkä voinut olla etsimättä yhtäläisyyksiä Fifty Shadesin ja Twilightin välillä. Niitä on mielestäni todella helppo huomata. Bella ja Ana ovat molemmat hyvin kömpelöitä, kokemattomia ja hieman epävarmoja nuoria naisia. Edward ja Christian ovat kumpikin omistushaluisia, kaikessa taitavia ja salaperäisiä. Yhtäläisyyksiä huomasin paljon enemmänkin, mutta edellä mainitut sarjojen päähenkilöiden samankaltaisuudet riittäköön esimerkkinä.

Olen aiemminkin ymmärtänyt, miksi teinityttöjen ihailua Edwardia kohtaan ei ole pidetty hyvänä asiana. Fifty Shades of Greyn luettuani tajuan sen vielä paremmin. Christianissa korostuivat Edwardin huonot puolet. Christianin on pakko saada pitää ohjat käsissään, ja hän pitää Anaa omaisuutenaan. Kyllähän Christian yrittää hillitä kontrollifriikkiyttään, sillä hän ei halua menettää Anaa, mutta silti Christianin ainainen kontrollin tarve on todella huolestuttavaa. Joskus ainakin minun olisi tehnyt mieli kiljua Analle juoksemaan karkuun.

Positiivisinta kirjassa on Christianin ja Anan sähköpostikeskustelut, jotka ovat parhaimmillaan melko sujuvaa ja huvittavaa sanailua. Olin myös iloisesti yllättynyt siitä, ettei Ana myöntynyt Christianin toiveisiin tuosta vain. Kirjan loppu kertoi myös siitä, ettei Ana ole täysin tahdoton ja Christianin pompoteltavissa.

Moni on ollut sitä mieltä, että koko trilogia olisi ollut mahdollista tiivistää yhteen kirjaan. Olen melko samoilla linjoilla. Tuskin muissakaan osissa on niin monimutkaista juonta, että tarinan jakaminen kolmeksi kirjaksi olisi ollut pakollista. Yhtenä paksuna kirjana Fifty Shades olisi melko varmasti miellyttävämpää lukemista. Silti minulle ei tullut missään vaiheessa lukujumia, vaan halusin lukea eteenpäin. En osaa sanoa, luenko trilogian muut kirjat joskus. En mielelläni jätä sarjoja kesken, eikä Fifty Shadesin ensimmäinen osa ollut niin surkea kuin pelkäsin. Kuitenkin tällä hetkellä lukemista odottaa moni paljon houkuttelevampi kirja, joten tuskin luen muita osia ainakaan ihan heti.

Fifty Shades of Grey ei ollut minun kirjani. Toisaalta tiesin tämän jo etukäteen, ja todella pohjamudissa olleet odotukseni ehkä peräti hieman ylittyivät. Jos tämä sarja saa ihmisiä tarttumaan kirjoihin, mitä pahaa siinä on? En minä voi olla jonkinlainen kirjaelitisti ja sanoa, että ei tällaista roskaa ihmisten ainakaan pitäisi lukea. Jos Fifty Shades tuottaa nautinnollisia hetkiä jollekulle lukijalle, Fifty Shades kannatti kirjoittaa ja julkaista.

Tähän kirjailmiöön ovat tutustuneet lisäkseni muun muassa AhmuJenni S.KataNanna ja Tiina.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

**

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Jane Austen: Sense and Sensibility

Jane Austen: Sense and Sensibility
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1811 Sivumäärä: 405 Suomenkielinen käännös: Järki ja tunteet

Olen tänään melkein juossut Tampereen Stockmannilla etsimässä Anssi Kelan uutta tänään ilmestynyttä levyä. Pelkäsin nimittäin, että myöhästyn Turkuun vievästä junasta, mutta jos en olisi käynyt Stokkalla, en olisi saanut levyä käsiini tänään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Olen Anssi Kelan uutukaisen onnellinen omistaja ja ehdin junaan. Viimeksi hankin levyhyllyyni uutta sisältöä vajaa vuosi sitten, joten Anssi Kelan levyn osto oli kertomisen arvoinen uutinen. Lisäksi tajusin fanittaneeni kyseistä miestä yli puolet elämästäni. En ole vielä ehtinyt lukea Kelan kirjoittamia kirjoja, mutta ne ovat lukulistallani, joten niistä hyvin todennäköisesti saattaa tulla juttua tänne ehkä piankin.

Kukkaruukusta asiaan eli Anssi Kelan tuoreesta levystä bloggauksen varsinaiseen aiheeseen: Jane Austenin Sense and Sensibility -esikoisromaaniin. Luin tätä kirjaa harvinaisen pitkään, sillä sain luetuksi kirjan vasta tänään melkein kaksi viikkoa lukemisen aloittamisen jälkeen. Ei kirja huono ollut, mutta tämä klassikko ei vain missään vaiheessa temmannut minua mukaani.

Sisarukset Elinor ja Marianne rakastuvat molemmat miehiin, jotka tuottavat heille sydänsuruja. Elinor suhtautuu tunnekuohuihin järkevästi, kun taas Mariannen sydänsurut murtavat täysin. Kirjan naispäähenkilöt eivät onneksi ole näin mustavalkoisia, vaan myös Elinorissa on järjen lisäksi tunnetta ja Mariannessa tunteen lisäksi järkeä.

Epäilen, että minulla saattoi olla väärä fiilis kirjan lukemiseen. Ei missään vaiheessa vain tuntunut siltä, että tämän pariin on pakko palata, vaan luin monta muuta kirjaa loppuun, vaikka tämä odotti keskeneräisenä. Tänään päätin ottaa Sense and Sensibilityn mukaan junamatkaluettavaksi, ja Austenin lukeminen onnistui voittamaan italian tehtävien tekemisen. Kyllä tehtäviäkin hieman sain tehtyä ja sanakokeeseen luettua, mutta nyt Sense and Sensibility on luettu, vihdoin ja viimein. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon vuosia sitten. Mitään suurta ihastusta tuskin sekään on minussa herättänyt, kun nyt jälkeenpäin en ole edes täysin varma, olenko sen joskus lukenut. Ehkä Jane Austenin romaanit eivät vain ole minun juttuni, mutta aion kyllä tänä vuonna lukea Austenia lisää. Niin saan luettua 1800-lukuhaasteeseen sopivia kirjoja luettua, ja toivottavasti jossakin vaiheessa Austen kolahtaisi hieman enemmän. Jos päädyn useamman kirjan luettuani siihen, että Austen ei vain iske, niin ainakin voin suosiolla luovuttaa ja myöntää, että minä yritin parhaani, mutta lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä olisin halunnut.

Jotkut kirjan käänteistä yllättivät minut. En esimerkiksi olisi osannut arvata loppuratkaisua, ja hieman sen uskottavuus jäi mietityttämään. Mariannen luonteen perusteella en olisi osannut odottaa sitä, mitä hän kirjan lopussa päätyy tekemään.

Kirjan dialogi oli kohteliaisuusfraasein kyllästettyä. Näinhän tietenkin kuului keskustella 1800-luvun alkupuolella. Välillä kuitenkin se, miten mitään ei sanota suoraan, tekee lukemisesta raskasta. Lukijan täytyy jatkuvasti lukea rivien välistä. Kuitenkin kirjassa oli ehkä kiinnostavinta sen miljöö. Minua kiehtoi lukea pitkästä aikaa kuvausta 1800-luvun elämästä kirjailijalta, joka on itse elänyt 1800-luvulla.

Lukemassani painoksessa oli varsinaisen Austenin kirjoittaman romaanin jälkeen vielä Toby Tannerin analysointia kirjasta. Pidin sen lukemisesta. Loppuluvusta sai muun muassa tietää jotakin Austenin romaanin synnystä. Tanner kertoo, että Austenin esikoisromaanin ongelmien syyksi on esitetty sitä, miten kirja on syntynyt. Austen kirjoitti sen ensin kirjeromaanimuotoon 19-vuotiaana vuoden 1795 paikkeilla, ja vasta monta vuotta myöhemmin muokkasi sen lopulliseen muotoon, jossa se myös julkaistiin.

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen.

Jane Austenin esikoiseen ovat tutustuneet muun muassa Jokke, Saraseeeni, Sara / Saran kirjat ja raitasukka.

*** 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Helen Fielding: Bridget Jones's Diary

Helen Fielding: Bridget Jones's Diary
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996 Sivumäärä: 310 Suomenkielinen käännös: Bridget Jones - elämäni sinkkuna

Bridget Jonesista kertovia päiväkirjamuodossa kirjoitettuja kirjoja voisi varmaan jo pitää chick lit -kirjallisuuden klassikkoina. Minä en jostakin syystä ollut lukenut Fieldingin kirjoja ennen kuin nyt 17 vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen. Molemmat Renée Zellwegerin tähdittämät elokuvat olen kyllä nähnyt, ja niitä olen pitänyt viihdyttävänä ajankuluna. 

Bridget Jones on kolmikymppinen sinkku, joka haaveilee hieman liian houkuttavasta pomostaan. Kiinnostus ei ole vain yksipuolista, sillä Daniel alkaa lähetellä Bridgetille melko sopimattomia viestejä. Tämän lisäksi Bridget on ikuisella laihdutuskuurilla ja kärsii ainaisista kysymyksistä, miten hän on kolmikymppinen eikä vielä naimisissa.

Bridget Jonesin miessotkuista ja ainaisista laihdutusyrityksistä lukeminen oli juuri sopivaa, kun haluan toipua kärsimästäni dystopia-ähkystä. En nyt tiedä sitten, onko Bridget Jonesin elämä realistisimmista päästä. Todennäköisesti kolmikymppiset sinkkunaiset pystyvät ainakin osittain samaistumaan Jonesiin, mutta minua välillä ärsyttää chick lit -romaaneissa, miten päähenkilö melkein poikkeuksetta päätyy yhteen todella rikkaan ja komean miehen kanssa. Tietysti chick litin yksi idea on käsittääkseni tarjota fantasioita naislukijoille, ja eihän joku hyvin tavallinen mies olisi sopiva tähän tarkoitukseen. Bridget Jones on kuitenkin mielestäni todenmakuisempi kuvaus sinkkunaisen elämästä kuin jotkin aiemmin lukemani chick lit -romaanit. Voisin sanoa, että Fieldingin kirja tarjoaa sopivassa suhteessa fantasiaa ja realismia. Fantasialla tarkoitan siis tässä sellaisia "ei ehkä tapahtuisi ihan näin oikeassa elämässä" -seikkoja.

Tiesin tietenkin kirjan tapahtumista jo ennen lukemista melko paljon, sillä osa kirjan tapahtumista on siirretty melkein suoraan valkokankaalle. Lukukokemukseni oli silti ihan viihdyttävä, ja myönnän nauraneeni pari kertaa ääneen. Se ei ole kovin yleistä

Mielestäni päiväkirjamuoto on todella hyvä valinta chick lit -kirjalle. Fielding on onnistunut saamaan Jonesin päiväkirjamerkinnöistä melko uskottavia ja kiinnostavia. Minua jäi vain häiritsemään sellainen pieni seikka kuin, että merkinnöissä käytetään very-sanan tilalla jatkuvasti pelkkää kirjainta v.. En tiedä miksi, koska muita lyhenteitä varsinaisissa merkinnöissä ei kuitenkaan käytetty. Fieldingin taitavuudesta kertoo, että valitan näin pienestä asiasta. 

Mielestäni oli hauska yksityiskohta, että kirjassa mainitaan ohimennen Hugh Grantin pettämiskohu. Hugh Granthan näyttelee Bridget Jones -elokuvissa Bridgetin pomoa ja romanttisen kiinnostuksen kohdetta Daniel Cleaveria.

Aion lukea myös Bridget Jonesin toilailuista kertovan toisen kirjan. Fieldingiltä pitäisi ilmestyä syksyllä aivan uusi kirja Bridget Jonesista. Olen siis ilmeisesti alkanut lukea Jonesin päiväkirjamerkintöjä vallan mainioon aikaan. 

Osallistun tällä kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jonesin päiväkirjaa ovat tutkailleet myös Jami ja Jenni S.
 
***+ 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Lauren DeStefano: Wither

Lauren DeStefano: Wither
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011 Sivumäärä: 368

Myönnän heti alkuun, että olisin voinut pitää tästä kirjasta enemmän, jollen olisi lukenut juuri tätä ennen Lauren Oliverin Deliriumia, joka sai minut odottamaan innoissani toisen osan lukemista. Ei ole kauan siitäkään, kun luin Neal Shustermanin loistavan Unwindin, joka on todellakin lukemisen arvoinen kirja. Lauren DeStefanon myös dystopia-todellisuuteen sijoittuva romaani ei ollut niin hyvä kuin edelliset, mutta en tietenkään voi olla vertaamatta Witherin lukemista edellä mainittuihin lukukokemuksiin. Jollen olisi lukenut viime aikoina niin loistavia dystopia-romaaneita, DeStefanon kirja olisi voinut olla minulle nautittavampi lukukokemus. En minä sitä nytkään silti huonona pitänyt.

Yritys luoda täydellinen ihmisrotu on johtanut siihen, että ihmiset syntyvät täydellisen terveinä vain kuollakseen nuorina. Miehet sairastuvat 25-vuotiaina ja naiset 20-vuotiaina mystiseen virukseen, josta kukaan ei selviydy hengissä. Tiedemiehet eivät ole luopuneet toivosta vaan yrittävät epätoivoisesti löytää virukseen parannuksen. Jotta ihmiset eivät kuolisi sukupuuttoon, nuoria tyttöjä kidnapataan ja pakotetaan moniavioisiin parisuhteisiin miesten kanssa. Tyttöjen on tarkoitus synnyttää lapsia, jotka takaisivat ihmislajin jatkumisen.

Rhinen vanhemmat ovat kuolleet, ja hän elää kaksoisveljensä kanssa. He tietävät vaaran, että Rhine saattaa joutua siepatuksi. Eräänä päivänä Rhine vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään luuytimen luovuttajia. Oikeasti tämä on ansa, ja Rhine päätyy Lindenin vaimoksi. Linden on murheen murtama, sillä hänen suuresti rakastamansa vaimo on kuolemassa virukseen. Kuolemaisillaan oleva vaimo on saanut Lindenin suostuteltua menemään uusiin naimisiin, ja Rhine on yksi Lindenin kolmesta uudesta vaimosta. Rhine ei kuitenkaan aio tyytyä kohtaloonsa vaan alkaa heti vangiksi päädyttyään suunnitella pakoa.

Witherin idea oli ihan hyvä. Kirja saa miettimään, mitä vaaroja geneettisellä muuntelulla saattaisi olla. Minä ainakin myös pohdin, pitäisikö ihmisten elinikää edes saada pidennettyä nykyisestä. Enhän minä tietenkään haluaisi, että maailmassa olisi esimerkiksi syövästä kärsiviä ihmisiä, mutta en myöskään tiedä, onko kirjassa ollut tavoite täydellisyydestä oikea suunta. Silti Wither ei herättänyt minussa niin paljon ajatuksia ja vahvoja tunteita kuin Delirium tai varsinkaan Unwind. Silmiini ei edes tullut kertaakaan kyyneliä, vaikka kirjassa oli useita surullisia tapahtumia, joiden olisi luullut saavan tuntemaan vahvasti. Mielestäni kirjan idean pohjalta olisi saanut kirjoitettua paremmankin romaanin.

Vaikka Wither ei saanut minua odottamaan malttamattomasti seuraavan sarjan osan lukemista, kirja jäi silti sen verran jännittävään kohtaan, että aion toisen osan joskus lukea. En seuraavaa osaa kuitenkaan lue varmaan ihan heti.

Arvostelustani saa todennäköisesti sellaisen kuvan, että en pitänyt kirjasta paljon yhtään, mutta ei asia ihan niinkään ole. Syytän melko nuivalta vaikuttavasta suhtautumisestani dystopia-yliannostusta. Seuraavaksi aion lukea jotakin aivan muuta. Kuitenkin dystopia-kirjallisuuden ystäville voin suositella myös Witheriä. Suositteluni ei ehkä ole niin lämpimä kuin joitakin muita dystopia-romaaneja koskien, mutta jos kyseinen genre viehättää, Wither on varmasti jonkun muun mieleen enemmän kuin minun.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

Jenna piti Witheristä minua enemmän.

*** 1/2

P.S. Tänään on tehty historiaa, ja Tahdon2013-kansalaisaloite on allekirjoitettu yli 50 000 kertaa alle vuorokaudessa. Silti jokainen allekirjoitus on yhä tärkeä. Jos siis sinäkin haluat Suomen avioliittolaista tasa-arvoisemman, yksi tapa yrittää vaikuttaa on aloitteen allekirjoittaminen. Sen pystyy tekemään nopeasti kotikoneen ääreltä.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Lauren Oliver: Delirium

Lauren Oliver: Delirium
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011 Sivumäärä: 441 Suomenkielinen käännös: Delirium - Rakkaus on harhaa

Lena elää yhteiskunnassa, jossa rakkaus on määritelty sairaudeksi. Neljänkymmenenkolmen vuoden ajan rakkauteen on ollut myös parannusmenetelmä, joka kaikille 18 vuotta täyttäneille tehdään. Lena ei malta odottaa päivää, jolloin hänet pian pelastetaan tartunnan vaaralta. Rakkaus on vienyt häneltä äidin ja osittain sisarenkin. Lenan mielestä rakkaus on vaarallisista vaarallisin tauti, kunnes hän saa tartunnan. Lena rakastuu.

Things weren't always as good as they are now. In school we learned that in the old days, the dark days, people didn't realize how deadly a disease love was. For a long time they even viewed it as a good thing, something to be celebrated and pursued. Of course, that's one of the reasons it's so dangerous: It affects your mind so that you cannot think clearly or make rational decisions about your own well-being. (That's symptom number twelve, listed in the amor deliria nervosa section of the twelfth edition of The Safety, Health, and Happiness Handbook, or The Book of Shhh, as we call it.) Instead people back then named other diseases - stress, heart disease, anxiety, depression, hypertension, insomnia, bipolar disorder - never realizing that these were, in fact, only symptoms that in the majority of cases could be traced back to the effects of amor deliria nervosa.

Kirjan idea on todella mielenkiintoinen. Olen jo aiemmin maininnut pitäväni dystopia-kirjallisuudesta, mutta Oliverin luoma dystopia on ehkä yksi kauheimmista. Miten rakkautta voidaan pitää niin epätoivottavana asiana, että ihmisten kyky rakastaa halutaan poistaa kokonaan?

Alussa päähenkilö Lena on jopa ärsyttävän tottelevainen eikä kyseenalaista yhteiskunnan sääntöjä ja opetuksia. Onneksi Lena kuitenkin pian tapaa Alexin ja alkaa miettiä uudelleen sitä, kummalla puolella hän loppujen lopuksi haluaa olla.

Lukiessa tulee mietittyä, millaista olisi elää ilman rakkautta. Ajatus tuntuu vallan kauhealta, mutta eiväthän Oliverin luoman yhteiskunnan jäsenet osaa edes kaivata rakkautta parannuksen koettuaan. Heidän mielestään rakkaus on hengenvaarallista, ja on oikein, miten paljon valtio valvoo ja rajoittaa heidän elämäänsä, sillä valvonta estää sairauden leviämisen. Eihän rakkaus tietenkään aina ole lintujen laulua ja ruusuilla tanssimista tai ehkäpä se on juuri jälkimmäistä: jotakin niin satuttavan kaunista. Harva silti haluaisi elää ilman rakkautta. Se on parhaimmillaan niin ihanaa, että sen takia kestää ne kärsimykset ja sydänsurut. Minä en ainakaan osaa pitää elämää ilman rakkautta, siis edes kykyä rakastaa, edes varsinaisena elämänä. Se olisi vain varjo, josta puuttuisi se varsinainen valo.

Kirjan valtio on lukijan silmiin täysin totalitaarinen. Ihmisten elämää rajoitetaan kaikilla elämän alueilla. Ihmiset saavat lukea vain tiettyjä kirjoja, kuunnella tietynlaista musiikkia ja pitää vain tietynlaisista asioista. Sitten kun kansalainen on parannettu kyvystä rakastaa, hänelle annetaan rajoitettu valinnanvapaus kumppanin suhteen. Ihmisille annetaan laadittu lista, jolla on neljän mahdollisen kumppanin nimi. Tietenkin tällainen aiheuttaa myös vastustusta, ja rajojen ulkopuolella keskellä villiä luontoa elää ihmisiä, jotka ovat kieltäytyneet parannuksesta. Näiden kapinallisten olemassaoloa ei kuitenkaan julkisesti edes myönnetä.

Kirja oli todella nopealukuinen, ja tapahtumat saivat niin mukaansa, että halusin tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi enkä meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Onneksi luin kirjan viikonloppuna, joten en joutunut kirjasta monesti otettani irrottamaan. Luin kirjan viimeiset sivut niin jännittyneenä, että en malttanut odottaa sivun kääntämistä seuraavaan. Kirjan loppu sai haluamaan lisää. Voisin lukea Delirium-trilogian seuraavan osan vaikka heti, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista, sillä omistan vain ensimmäisen. Seuraava osa meni heti varaukseen kirjastosta, mutta en ilmeisesti sitä ihan heti ole saamassa. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, kuten sanotaan.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

Rakkauden vaarallisuudesta ovat lukeneet lisäkseni muun muassa KataQ+BlackAnu / Kirjaston kummitusNina Mari ja Nafisan.

**** 1/2

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Maarit Verronen: Varjonainen


Maarit Verronen: Varjonainen
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013 Sivumäärä: 219

Olen päättänyt yrittää parantaa tapojani kotimaisen kirjallisuuden suhteen, ja tämä päätös on johtanut siihen, että olen jonkin verran varannut kevään kotimaista uutuuskirjallisuutta kirjastosta. Yksi varaamistani kirjoista oli Maarit Verrosen Varjonainen. Verrosesta en aiemmin ollut kuullutkaan, vaikka hän ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana. Varjonaisesta kiinnostuin aiheen vuoksi, ja minun mielestäni tämä kirja kyllä oli lukemisen arvoinen.

Kirjan päähenkilö, käytettäköön hänestä nimeä Aino, on kirjan alussa matkalla laivalla Ruotsiin. Ainolla ei ole papereita, vaan hänellä on vain repussaan huijauksen vuoksi varastettu passi, jota hän voisi kysyttäessä väittää vahingossa mukaan otetuksi isän passiksi. Laiva kuitenkin joutuu onnettomuuteen, ja Aino päätyy Suomeen. Aino alkaa pikkuhiljaa rakentaa elämää Suomessa. Hän hankkii ihmissuhteita ja työpaikan. Aino käyttää myös aikaansa erään häntä muistuttavan ihmisen tarkkailuun. Hän miettii, josko hän voisi käyttää tämän ihmisen henkilöllisyyttä jossakin vaiheessa omanaan. Ainon keinot elämänsä vakiinnuttamiseksi Suomessa muuttuvat kirjan kuluessa pikkuhiljaa entistä häikäilemättömämmiksi.

Livahdin laivaan jäniksenä. En voinut ostaa lippua, koska minulla ei ollut passia. Ja sellaista en saisi alistumatta vuosikausien säilöönotoille, kuulusteluille ja byrokraattisille pompotteluille päätyäkseni kaiken jälkeen mahdollisesti aivan väärän maan kansalaiseksi. Sekä melko varmasti syytetyksi ja tuomituksi erinäisistä asioista, joita olin vuosien varrella selviytyäkseni tehnyt.

Ainoon on vaikea saada mitään varsinaista läheistä kosketusta, sillä hän on niin kylmänrauhallinen ja joskus jopa hieman tunteettomalta vaikuttava ihminen. On hänestä joissakin kohdissa aistittavana jonkinlaista inhimillisyyttäkin, mutta hän on kuitenkin harvinaisen etäiseksi jäävä päähenkilö varsinkin, kun ottaa huomioon, että Aino on kirjan minä-kertoja. Yleensä minä-kertojina toimiviin henkilöihin alkaa samaistua ja tuntea jonkinlaista tuttuutta. Toisaalta Ainon luonnetta ja suhtautumista asioihin pystyy ymmärtämään, kun tietää, että hänen elämänsä ei ole ollut helpoimmasta päästä.

Kirja on nopealukuinen ja mukaansatempaava. Luin tämän loppuun samana päivänä, jona kirjan aloitinkin. Eihän kirja tietenkään kovin paksu ole, mutta kyllä tämä kertoo myös siitä, että en malttanut tehdä paljon muuta sen jälkeen, kun olin tempautunut mukaan kirjan tapahtumiin. Yhdessä kohdassa eräs juonenkäänne onnistui yllättämään minut täysin. En mitenkään osannut aavistaa, että niin kävisi. Yllättävyys on kuitenkin melkein poikkeuksetta hyvä asia, jonka toteuttamisessa kaikki kirjailijat eivät yrityksestä huolimatta onnistu.

Kirjan aihe on mielenkiintoinen. Oli mielenkiintoista seurata, miten Aino selviää vieraassa kulttuurissa ilman henkilöllisyyttä. Ainolla on kyllä tavallista vähemmän sopeutumisongelmia, sillä hän esimerkiksi osaa jo ennestään puhua suomea. Ei tämä nyt kovin uskottava kirja ollut, sillä tuskin usein laittomat maahanmuuttajat niin äärimmäisiin keinoihin ajautuvat kuin Aino. Näihin keinoihin kirjailija on varmasti päätynyt siksi, että kirja olisi jännittävämpi, ja siinä hän on onnistunut kiitettävästi.

Varjonaisen myötä heräsi kiinnostukseni myös muihin Maarit Verrosen kirjoihin. Hyvin todennäköisesti niihinkin joskus vielä tartun.

Valloitan Varjonaisella Suomen ja osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

Maarit Verrosen uusinta kirjaa ei ole vielä monessa blogissa ehditty arvostella, mutta ainakin Tuulia ja Annika K ovat kirjaan tarttuneet.

****-

Gail Carriger: Soulless

Gail Carriger: Soulless
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009 Sivumäärä: 357

Luin muutamia viikkoja sitten Gail Carrigerin uuden nuortensarjan aloittavan Etiquette & Espionage -kirjan. Se sai minut kiinnostumaan myös Carrigerin aikuisille suunnatuista Alexia Tarabotti -kirjoista.

Alexia Tarabotti on naimaton nuori nainen, jolla ei ole sielua. Sieluttomat ihmiset ovat hyvin harvinaisia, ja he ovat menneisyydessä metsästäneet vampyyreja, sillä sieluttomat ihmiset pystyvät neutralisoimaan yliluonnolliset voimat pelkällä kosketuksellaan. Kirjan alussa Alexia tappaa vahingossa häntä vastaan hyökänneen vampyyrin. Vampyyrin hyökkäys on perin omituista, sillä yleensä vampyyrien pitäisi tietää sieluttomista ja jättää heidät rauhaan ainakin ruokamielessä. Pian alkaa selvitä, että kuljeksivia yksinäisiä vampyyreja on viime aikoina ilmestynyt alueelle enemmänkin. Yksinäisiä vampyyreja  ja ihmissusia on myös kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Joiltakin osin kirja oli mielestäni melko ennalta-arvattava. Ainakin yhden mielestäni keskeisen juonenkäänteen arvasin melko varhaisessa vaiheessa. En pitänyt tätä siis kovin jännittävänä kirjana. Kannessa Soulless-teosta myös mainostetaan häijyn hauskaksi kirjaksi. Huomasin joitakin kohtia, joiden tiesin kirjailijan tarkoittaneen hauskoiksi, mutta minun huumorintajuuni ne eivät täysin kolahtaneet. Tästä huolimatta pidin kirjaa viihdyttävänä ja aion lukea myös muut Alexia Tarabottista kertovat kirjat. Romanttinen juoni oli suuressa osassa, joten jos ei piittaa romanttisesta kirjallisuudesta, tätä kirjaa ei oikein voi suositella. Kirjan romanssi ei ollut kovinkaan omaperäinen, sillä tietenkin kirjan alussa toisiaan muka inhoavat ihmiset päätyvät yhteen.

Myös Etiquette & Espionage -kirjassa oli ihmissusia sekä vampyyreja, mutta tässä kirjassa ne olivat tärkeämmässä osassa. Toisin kuin ensimmäisessä Carrigerilta lukemassani kirjassa vampyyrit ja ihmissudet eivät ole vain sivuroolissa vaan tärkeä osa juonta. Ihmissusi on toinen osapuoli kirjan romanttisessa juonessa ja kirjan seikkailujuoni keskittyy siihen, kuka kidnappaa yliluonnollisia olentoja. Vampyyreista annan aina kirjalle plussaa, sillä minua nuo yön olennot kiehtovat kovasti. Tämän kirjan vampyyrit olivat kuitenkin ehkä hieman liian kesyjä minun makuuni.

Minua on jo hieman alkanut ärsyttää se, miten monissa kirjoissa romanttisesti toisistaan kiinnostunut pari on hengenvaarassa ja kuitenkin vain lemmiskelevät. Tekisi mieli kiljua heille, eikö teillä oikeasti ole muuta tekemistä. Tässä kirjassa oli kohtaus, jossa Alexia ja eräs nimeltä mainitsematon mies ovat vankisellissä ja heillä on vain tunti aikaa ennen kuin heidän vangitsijansa palaavat. Silti he tekevät kaikkea muuta kuin kehittävät pakosuunnitelmaa, vaikka Alexia aina välillä toteaa, että heidän pitäisi niin tehdä.

Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Satu ja Raija.

*** 1/2

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Neal Shusterman: Unwind


Neal Shusterman: Unwind
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007 Sivumäärä: 335

Tunnustan pitäväni dystopia-kirjoista todella paljon. Nuorille aikuisille suunnatuissa kirjoissa on viime vuosina tuntunut olevan jonkinlainen dystopiabuumi. On ollut Nälkäpeliä, Delirium-sarjaa ja Tarkoitettu-trilogiaa. Neal Shustermanin Unwind on ainakin Suomessa tuntemattomampi genren edustaja, eihän kirjaa ole ainakaan vielä edes käännetty suomeksi. Kirjan luettuani voin sanoa, että toivottavasti tämä huutava vääryys korjataan.

Kirja kertoo yhteiskunnasta, jossa on abortin vastustajien ja kannattajien välisen sodan jälkeen päädytty hyvin äärimmäiseen ratkaisuun. Abortti on laitonta, mutta 13. ja 18. ikävuoden välillä ihmiset ovat niin sanotusti vapaata riistaa. Jos vanhemmat kokevat nuoren liian vaikeaksi kontrolloida tai muusta syystä epätoivotuksi, he voivat ilmoittaa lapsensa purettavaksi* osiin, jotka menevät elinsiirtoina eri ihmisille. Tätä ei pidetä lapsen kuolemana, vaan hän jatkaa elämäänsä vain jakautuneena. Tällainen näkemys on niin juurtunut ihmisten mieliin, että yksi purettavaksi määrätty nuori jopa toteaa: "I was never going to amount to much anyway, but now, statistically speaking, there's a better chance that some part of me will go on to greatness somewhere in the world. I'd rather be partly great than entirely useless."

Connor, Risa ja Lev ovat kolme nuorta hyvin erilaisista taustoista. Heitä kuitenkin yhdistää yksi asia: heidät kaikki on tarkoitus purkaa. Connor on luokkansa häirikkö, jonka käytökseen hänen vanhempansa kyllästyvät. Risa on ollut epätoivottu jo syntymässään ja päätynyt valtion holhokiksi. Lapsia kuitenkin hylätään enemmän kuin valtiolla on varaa kasvattaa, joten Risa päätetään säästösyistä purkaa, sillä hän ei anna rahalle tarpeeksi vastinetta. Lev on lahjakas poika, joka on tiennyt kohtalonsa pienestä pitäen, sillä hän on uskonnollisesta perheestä, joka antaa aivan kaikesta kymmenesosan Jumalalle. Lev on perheen kymmenes lapsi ja siksi hänet aiotaan purkaa. Sattuma tuo nämä kolme nuorta yhteen, ja heidän on opittava selviytymään kolmistaan, sillä heillä on vielä monta vuotta ennen odotettua 18 vuoden ikää.

Shusterman ei olisi voinut valita päähenkilöitä paremmin. Koska kaikilla kolmella on erilaiset taustat ja hieman erilainen suhtautuminen kohtaloonsa, heidän elämistään on hyvin mielenkiintoista lukea. Levin asennetta ei ensin voi ymmärtää. Miten kukaan voi odottaa niin innokkaasti, että hänet puretaan osiin ja jaetaan eri ihmisten palasiksi? Pikkuhiljaa lukija kuitenkin alkaa ymmärtää, miten Lev on kasvatettu kohtaloonsa.

"Of course, if more people had been organ donors, unwinding never would have happened... but people like to keep what's theirs, even after they're dead. It didn't take long for ethics to be crushed by greed. Unwinding became big business, and people let it happen."

Lukiessa tulee vääjäämättä mieleen ajatuskoe, jota on käsitelty etiikan tunneilla. Jos sairaalaan tulisi yksi täysin terve ihminen, jolta voitaisiin saada elimet monen sairaan ihmisen pelastamiseen, pitäisikö uhrata yksi ihminen muiden hyväksi? Automaattinen vastaus on, että ei. Ei ihmistä voi uhrata, sillä hänellä on oikeuksia. Yhden ihmisen uhraaminen muiden hyväksi olisi brutaalia, epäinhimillistä, ei niin vain voi tehdä. Unwind kertoo yhteiskunnasta, jossa ihmisten vastaus on muuttunut myönteiseksi. Näin kuuluu tehdä. Se on yhteiskunnan, jopa purettavaksi joutuneen, parhaaksi, sillä hänestä saattaa olla enemmän hyötyä palasina kuin kokonaisuutena.  

On järkyttävää, miten kirjan vanhemmat vain pystyvät uhraamaan lapsiaan. Todennäköisesti he näkevät lastensa purettavaksi joutumisen niin kuin yhteiskunta on heidät opettanut näkemään. He ajattelevat, että heidän lapsensa tekevät hyvää päätyessään tarvitsevien ihmisten osasiksi ja eivät edes sanan varsinaisessa merkityksessä kuole vaan jatkavat elämäänsä eri muodossa. Silti vanhempien päätöksiä on mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä, varsinkin kun heidän päätöksensä syynä vaikuttaa usein olevan se, että lapsi ei ollutkaan sellainen kuin olisi haluttu. Eihän tämä ole mikään syy hankkiutua lapsestaan eroon! Kaikki nuoret ovat murrosiän ollessa pahimmillaan hankalia, jotkut vain enemmän kuin toiset. Ei silloin vanhempien kuulu unohtaa, miksi lapset ovat heille niin rakkaita ja päättää lastensa kohtalosta kysymättä heidän mielipidettään. Lukijan näkökulmasta purettavaksi määrääminen on kuolemantuomio, joten vanhempia pitää melkeinpä murhaajina.

Kirjassa nousee esille myös filosofisia kysymyksiä identiteetin pysyvyydestä. Miten paljon ihmisestä voi vaihtaa niin, että hän kuitenkin säilyy samana ihmisenä? Missä vaiheessa ihminen lakkaa olemasta, jos hänestä otetaan osia pois? Voiko ihminen todella jatkaa elämäänsä, vaikka hän on enää vain palasia, jotka on jaettu eri ihmisille? Ensimmäiseksi mainittua kysymystä käsitellään vielä enemmän Shustermanin sarjan toisessa Unwholly-nimisessä kirjassa.

Minulle tuli hieman mieleen toinen dystopiaromaani, nimittäin yksi suurista suosikeistani The Handmaid's Tale. Molemmista kirjoissa abortin kieltäminen on johtanut kaameisiin seuraamuksiin. Seuraukset ovat kieltämättä hyvin erilaisia, mutta niiden kauheutta tuskin käy kiistäminen. Minulle tuli hieman mieleen myös Frankensteinin hirviö. Tässäkin ihmisiä koottiin palasista, ja varsinkin toista osaa lukiessa mielleyhtymiä tuskin on mahdollista välttää. Toinen osa kertoo nimittäin ihmisestä, joka on tehty kokonaan purettujen osista. Hänessä ei ole jäljellä enää mitään omaa.

Kirjan lopussa paljastuu, miten purkaminen tapahtuu, ja tämän lukeminen oli todella kauheaa. Mieleeni tuli taaskin, miten nuortenkirja määritellään. Joskus tuntuu, että nuortenkirjoiksi luokitellaan kaikki kirjat, joissa on nuoria päähenkilöinä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta nuorille suunnattua. Unwind oli ainakin joiltakin osin niin järkyttävä, että en kovin nuorille tätä suosittelisi. Onhan young adult -genreen kuuluvat kirjat tietenkin suunnattu vanhemmille kuin varhaisnuorille, mutta silti en täysin ymmärrä luokittelua. Minä ainakin nautin tästä kirjasta todella paljon, vaikka en olekaan 12-18-vuotias nuori. Sen ikäisille young adult -romaanit ovat ilmeisesti pääasiassa suunnattu, ainakin Wikipedian mukaan. Toisaalta Wikipedia osaa myös kertoa, että tutkimusten mukaan yli 18-vuotiaat hankkivat hieman yli puolet young adult -romaaneista. En ole yllättynyt tästä tiedosta.

Aion ehdottomasti lukea myös sarjan seuraavat osat. Toinen osa ilmestyi viime vuonna, ja tänä vuonna on luvassa kolmas osa. Pidin Nälkäpeli-trilogiastakin paljon, mutta jotenkin Unwind onnistui ehkä herättämään vielä enemmän tunteita minussa. Kirjailija onnistui yllättämään minut monta kertaa, joten ennalta arvattavaksi tätä kirjaa ei ainakaan voi sanoa. Jännitystä riitti loppuun asti, enkä välillä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni, kun luennot kutsuivat.


Osallistun tällä kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja Unwind on myös 13. luettu kirja TBR100-listaltani.


* En keksinyt unwindille tässä yhteydessä parempaakaan suomennosta, mutta en ole myöskään tyytyväinen bloggauksessa käyttämääni. Silti käytän sitä mieluummin kuin jatkuvasti englanninkielistä sanaa "unwind".

*****

Nina Marille Unwind on yksi karmeimmista, pysäyttävimmistä, pelottavimmista ja koskettavimmista kirjoista, mitä hän on ikinä lukenut.
Kirjaneidon mielestä kirjan visio on todella kammottava ja myös hurjalla tavalla uskottava ja todella pitkälle mietitty.
Marjaana piti erittäin paljon Unwindin kerronnasta ja juonenkäänteistä - sekä erityisesti kirjan henkilöistä.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Chuck Palahniuk: Fight Club

Chuck Palahniuk: Fight Club
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996 Sivumäärä: 218 Suomenkielinen käännös: Fight Club

Noin kuukausi sitten tein TBR10-listan kirjoista, jotka lupasin lukevani tämän vuoden aikana. En aloittanut noiden kymmenen kirjan lukemista George Orwellin 1984-klassikosta tai Audrey Niffeneggerin kehutusta The Time Traveler's Wife -kirjasta, vaikka niin aluksi suunnittelin vaan tartuin ensimmäisenä Fight Clubiin, josta tehty elokuva on yksi suosikeistani.

"You are not a beautiful and unique snowflake. You are the same decaying organic matter as everyone else, and we are all part of the same compost pile."

Kirjan minä-kertoja kärsii vakavasta unettomuudesta. Hän löytää helpotuksen oloonsa tukiryhmistä, jotka on tarkoitettu erilaisiin tauteihin kuoleville ihmisille. Ne auttavat siihen asti, kunnes tukiryhmissä alkaa käydä myös toinen ei-kuolemansairas huijari, Marla Singer. Kirjan kertoja ei enää pysty itkemään ryhmätapaamisissa, kun Marla katselee. Kertoja tapaa Tyler Durdenin, jonka ansiosta hän saa uuden helpotuksen ongelmiinsa. Tyler pyytää kertojaa lyömään häntä niin kovaa kuin on mahdollista. Tämä pyyntö muuttaa kertojan elämän, ja Fight Club saa alkunsa.

Kaduttaa hieman, etten lukenut kirjaa ensin ja katsonut elokuvaa vasta kirjan luettuani. Koska elokuvan olen nähnyt, tiesin kirjan lopussa olevan twistin. Nyt kun yllätyksen tiesi, huomasi, että siitä vihjaillaan kirjan alusta lähtien. Jos en olisi elokuvaversiota katsellut, en kuitenkaan varmaan olisi loppuratkaisua arvannut.

Suosikkihenkilöni Fight Clubissa oli elokuvan tapaan Marla Singer. Elokuvassa osa Marlan viehätystä on se, että Marlaa esittää yksi lempinäyttelijöistäni, Helena Bonham Carter. Kirjaa lukiessani näin myös Marlan Helena Bonham Carterin tulkitsemana. Kuitenkin pitäisin Marlasta todennäköisesti ilman elokuvan loistavaa näyttelijävalintaakin.

Marla's philosophy of life, she told me, is that she can die at any moment. The tragedy of her life is that she doesn't.

En ole suuri väkivallan ystävä elokuvissa saatikka kirjoissa. Fight Clubissa on muutama kohtia, jotka saavat minut melkeinpä voimaan pahoin. Silti olen katsonut elokuvan useasti, ja pidin tästä kirjasta. Ehkä kyse on siitä, että Fight Clubissa on muitakin aiheita kuin yletön väkivalta. 

Aion ehdottomasti lukea lisää Chuck Palahniukin kirjoja. Jos muissa kirjoissa on yhtä onnistuneita twistejä kuin Fight Clubissa, nautin varmasti niiden lukemisesta paljon. Varsinkin kun niitä lukiessani, en twistiä tiedä etukäteen. Vaikka muissa Palahniukin teoksissa ei yhtä taidokasta twistiä olisi, voisin kuvitella silti pitäväni kirjoista, sillä ainakin Fight Clubin perusteella, pidän Palahniukin kirjoitustyylistä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen. Kirja on myös ensimmäinen luettu kirja TBR10-listaltani ja 12. luettu teos TBR100-listaltani.

**** 1/2

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Julian Barnes: The Sense of an Ending

Julian Barnes: The Sense of an Ending
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011 Sivumäärä: 163 Suomenkielinen käännös: Kuin jokin päättyisi

Todennäköisesti tämä kirja ei olisi päätynyt luettavakseni, jollei se nauttisi niin suurta blogisuosiota, että tuli Blogistanian Globalia 2012 -äänestyksessä kolmanneksi. Kansi ei houkuttele ainakaan minua tarttumaan kirjaan, ja goodreadsin kuvaus kirjasta ei myöskään herätä mielenkiintoani. Mutta koska niin moni muu kirjabloggaaja on suorastaan rakastunut Barnesin uusimpaan romaaniin, halusin kokeilla, rakastunko minäkin.

Mielestäni kirjan juonta ei ole helppo kuvata ainakaan tekemättä liikaa paljastuksia. Kirja alkaa siitä, kun kolmen koulupojan, Colinin, Alexin ja Tonyn, ystäväporukkaan liittyy uusi poika, Adrian Finn. Hän riistää Alexin aseman porukan filosofina ja on ehkä liiankin fiksu omaksi hyväkseen.

Another detail I remember: the three of us, as a symbol of our bond, used to wear our watches with the face on the inside of the wrist. It was an affectation, of course, but perhaps something more. It made time feel like a personal, even a secret, thing. We expected Adrian to note the gesture, and follow suit; but he didn't.

Poikien koulu loppuu, ja pojat suuntaavat eri suuntiin. Adrian saa odotetusti stipendin Cambridgeen, Tony alkaa lukea historiaa Bristolissa, Colin suuntaa Sussexiin, ja Alex jatkaa isänsä jalanjäljillä. Pojat vannovat pitävänsä tiiviisti yhteyttä, vaikka heidän polkunsa kulkevat eri suuntiin. Lupaus ei kuitenkaan pidä. Kirjan minäkertoja, Tony, löytää itselleen tyttöystävän Veronicasta, joka pitää runoudesta eikä tanssi. Kirja on pitkälti Tonyn elämäntarina, vaikka elämäntarina on ehkä huono sana kuvaamaan tarinaa, kun osa Tonyn elinvuosista sisältyy vain yhteen lauseeseen.

Kirjan käännekohtaa en halua kertoa, sillä se pilaisi lukukokemusta. Jos haluatte siis tietää, miksi tämä on niin ainutlaatuinen kirja, suosittelen lukemaan. Minä en kuulunut rakastuneisiin, mutta pidin tätä todella hyvin kirjoitettuna teoksena. Laitan yleensä lukiessani ylös sivunumeroita, joilta ehkä lainaan jonkin kohdan arviooni. Vaikka The Sense of an Ending oli lyhyt, silti sivunumeroita kertyi kahdeksan. Olisi voinut kertyä enemmänkin, jollen olisi ajatellut, että en minä tätä kaikkea kuitenkaan voi lainata arviooni. En minä noilta kaikilta merkkaamiltanikaan sivuilta lainauksia kirjoita, vaikka kaikki niistä olisivat huomion arvoisia. Kirjaa ei mielellään päästänyt käsistään, mikä tietenkin kertoo myös kirjan laadusta. Barnesin taitavuudesta kertoo myös se, miten paljon hän onnistunut kuvaamaan alle kahdessasadassa sivussa kuitenkaan aiheuttamatta lukijalle ähkyä.

We discussed this until Adrian redirected our interests.
"Camus said that suicide was the only true philosophical question."
"Apart from ethics and politics and aesthetics and the nature of reality and all the other stuff." There was an edge to Alex's riposte.
"The only true one. The fundamental one on which all others depend."

Adrian on ehkä kirjassa suosikkihenkilöni. Tonysta tietenkin kerrotaan eniten, koska hän on kirjan kertoja, mutta Adrian oli hieman salaperäinen ja filosofinen, joten hänestä tuli minun suosikkini.

Haluan jossakin vaiheessa lukea lisääkin Julian Barnesin kirjoja. Osalla Barnesin kirjoista on ainakin kiinnostava nimi. Huomioni kiinnittivät muun muassa A History of the World in 10 1/2 chapters ja Love, Etc..

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Kuten alussa mainitsin tämä kirja on ollut suuressa blogisuosiossa, joten siitä on luonnollisesti kirjoitettu monessa blogissa. Mainitsen Susan, Kirsin, Hannan ja Leena Lumin arvostelut.

****+

torstai 7. maaliskuuta 2013

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010 Sivumäärä: 330 Suomenkielinen käännös: Kvanttivaras

Näin tämän kirjan lukemisen eteen enemmän vaivaa kuin yleensä näen. Ensin luin tätä noin sivulle 70, ja minusta tuntui, että en minä ymmärrä ja olen pudonnut täysin kärryiltä. Sitten katsoin muun muassa Rajaniemen haastattelun netistä, luin pari helpompaa ja kevyempää kirjaa ja aloitin The Quantum Thiefin kokonaan alusta. Tällä kertaa koin riemastuttavia tunteita, että ai näin, näinhän tämä menee, eihän tämä niin mahdotonta ymmärtää ole sittenkään. Oli tämä silti vaikea kirja, enkä varmasti ymmärtänyt kirjasta kaikkea. Koen myös arvostelun kirjoittamisen tästä haastavaksi. Silti en halua jättää arvostelua kirjoittamattakaan, sillä tähän mennessä olen kirjoittanut kaikista blogin aloittamisen jälkeen lukemistani kaunokirjallisista teoksista. Arvostelun laatu voi olla kuitenkin kyseenalainen, joten teitä on varoitettu.

Jean le Flambeur on taitava varas, joka on lahjoistaan huolimatta joutunut dilemmavankilaan. Dilemmavankilaan joutuneiden pitää loputtomiin käydä käytännössä läpi peliteoreettisia ongelmia, muun muassa siis vangin ongelmaa ja jänishousua. Le Flambeur kuitenkin pelastuu vankeudestaan Mielen ja hänen avaruusaluksensa Perhosen avustuksella. Mielellä on tietenkin myös syy siihen, miksi hän le Flambeurin vankilasta halusi pelastaa. Le Flambeurilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua Mielen suunnitelmaan, johon sisältyy ensin sen varastaminen, mitä le Flambeur ennen oli. Le Flambeur on menneisyydessään tehnyt syystä tai toisesta kovasti töitä, jotta hän ei muistaisi mennyttä elämäänsä. Mieli ja Jean le Flambeur päätyvät Marsiin Oubliette-nimiseen kaupunkiin. Siellä Mieli ja le Flambeur joutuvat jännittäviin seikkailuihin, ja le Flambeuria jahtaa amatöörietsivä Isidore Beautrelet.

Ensin olin aivan innoissani. Vangin ongelma ja jänishousu ovat useammalta tämän lukuvuoden luennolta tuttuja, ja mielestäni ne ovat mielenkiintoisia ongelmia. Olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän, jos le Flambeur olisi ollut kauemmin dilemmavankilassa ja seikkailu olisi alkanut vasta hieman myöhemmin. Toisaalta hyvin todennäköisesti joitakin lukijoita tällainen ratkaisu olisi kyllästyttänyt. Dilemmavankilan kiehtovuus oli kuitenkin yksi syy, miksi tämän kirjan halusin lukea, joten olin hieman pettynyt, kun le Flambeur pääsi karkaamaan sieltä kirjan alkupuolella.

Vaikka Rajaniemi on kuulemma kirjoittanut The Quantum Thiefin kohderyhmänään hän itse, lopulliseen teoksen olisin kaipaillut jonkinlaista sanastoa. Lukukokemusta huonontaa ihmeesti se, kun teksti on täynnä sanoja, joita ei ymmärrä. Säieteoriasta tohtoriksi väitelleen kirjailijan sanavarasto on hieman erilainen kuin tavallisen lukijan.

Kirjassa oli mielenkiintoisia teemoja. Oublietessa "Aika on rahaa." -sanonta on kirjaimellisesti totta. Tästä aiheutuu esimerkiksi se, että Oublieten kaduilla on aikakerjäläisiä. The Quantum Thiefissä tärkeänä teemana on myös identiteetin pysyvyys. Onko Jean le Flambeur enää sama ihminen kuin menneisyydessään, koska hän on luopunut muistoistaan?

Myönnän, että en ole suuri science fiction -kirjallisuuden fani. Varsinkin The Quantum Thief kovana scifinä olisi voinut hyvin jäädä lukemattakin, jollen olisi kohdannut kehuvia arvosteluja ja pitänyt ideaa mielenkiintoisena. Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, että en Rajaniemen kirjoittaman sarjan toista osaa varmaankaan lue. Nyt kun olen lukenut kirjan loppuun, olen kuitenkin melko varma, että sen jossakin vaiheessa luen. Se jossakin vaiheessa ei kyllä ole ihan heti, sillä nyt kaipaan jotakin hieman helpompaa ja omia mieltymyksiä lähempänä olevaa luettavaa. 

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen. 

Tämän kirjan ovat lukeneet muun muassa RaijaJori ja Maukka.

Koen vaikeaksi antaa tälle kirjalle tähtiä, sillä mielestäni tämä ei oikein ole verrattavissa siihen kirjallisuuteen, millaista yleensä luen. Mutta kun tähtiä yleensä blogissani annan, tämäkin saa tähtiä. Tähdet kertovat siis enemmän lukukokemuksestani kuin siitä, miten laadukas kirja jokin on. Vaikka en scifiä paljon lue, huomasin silti, että tämä oli hyvä genrensä edustaja. 

*** 1/2

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012 Sivumäärä: 359

Tuntematta täydellisesti ihmisen henkilökohtaista historiaa oli vaikea päätellä kuinka pitkälle tämä oli valmis menemään puolustaakseen omaisuuttaan, omaisuutenaan pitämäänsä ihmistä tai vaikkapa asemaansa yhteiskunnassa. Logiikka oli olennainen osa vain teoreettisen filosofian oppikirjoja, ei todellista elämää.

Arianna de Bellis on nuorena leskeksi jäänyt nainen, jolla on mystinen menneisyys sekä suomalaisia sukujuuria. Arianna ei kestä olla joutilaana, joten hän on suostunut etsivätoimiston osakkaaksi. Kyseinen etsivätoimisto saa selvitettäväkseen Amerikasta lähtöisin olevan Lily Montgomeryn murhan. Kaunis Lily ei ollut Tolfassa suuressa suosiossa, ja kylässä on monta ihmistä, joilla olisi ollut murhaan motiivi. Syyllisen selvittäminen ei ole siis helppo tehtävä. Kuitenkin Arianna pian huomaa olevansa liian lähellä murhan ratkaisua, sillä hän on lähellä liittyä Lilyn seuraan hautausmaan multiin. Jännityksen lisäksi kirjaan mahtuu myös romantiikkaa, joten voin taata, ettei lukija kyllästy tähän dekkariin.

Minulle ainakin oli uusi kokemus lukea suomalainen dekkari, joka sijoittuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Vai voiko monta vuotta Italiassa asuneen kirjailijan teosta kutsua suomalaiseksi? No minä kutsun ainakin. Tietenkin Valan eläminen Italiassa näkyi kirjassa. Se ei vaikuttanut kirjalta, jonka olisi kirjoittanut vain Italiassa vieraillut ja Italiasta lukenut ihminen. Kuolema sypressin varjossa sai minut haluamaan entistä enemmän takaisin Italiaan vielä jonakin päivänä. Ainoasta vierailustani tuohon ihanaan maahan on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta vielä joskus minä Italiaan palaan ihan varmasti. Kirjan tapahtumapaikka oli siis yksi asia, josta tässä pidin.

Minä en ainakaan arvannut Lilyn murhaajaa ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Toisaalta minusta tuntuu, että olen harvinaisen huono huomaamaan vihjeitä murhaajasta ja päättelemään murhaajaa niistä. Silti sanoisin, että Vala osasi hienosti istuttaa lukijan mieleen epäilyksen siemeniä monia kirjan henkilöitä kohtaan. Sehän dekkarikirjailijan tarkoituksena onkin.

Jos seuraavassakin lukemassani dekkarissa, tapetaan kissa, alan kiljua tai todennäköisemmässä tapauksessa itkeä. Olen lukenut viime aikoina aivan liikaa kirjoja, joissa kissoille on käynyt pahasti. Olen tästä jo aiemminkin valittanut, mutta en tiedä, miksi dekkaristeille on niin yleistä laittaa murhaaja tappamaan viaton kissa. Minusta vain tuntuu sellaisen lukeminen niin pahalta.

Kaksi perhosta lensi tien yli toisistaan huumaantuneina. Arianna jarrutti pehmeästi ja päästi keltasiipiset rakastavaiset tien toiselle puolelle lemmiskelemään. Hän avasi ikkunan, ja kesäinen keskipäivä tulvahti autoon sirkkojen sirityksen ja viikunapuun makean tuoksun mukana.

Paikoittain kirjan kieli oli mielestäni todella kaunista. Pidin siitä, miten lukijan huomio kiinnitettiin pieniin yksityiskohtiin esimerkiksi luonnossa. Harvoin dekkaria lukiessa kohtaa niin hienoa tunnelmointia kuin Valan esikoisteoksessa. Kirja sai minut muistamaan, miksi kirjoja kannattaa lukea välillä myös suomen kielellä. Kielen kauneutta ei ole niin helppo arvostaa, jollei kyseistä kieltä puhu äidinkielenään. Ehkä Kuolema sypressin varjossa -kirja innostaa minua lukemaan edes hieman tavallista enemmän suomenkielistä kirjallisuutta.

Kirjassa paljastettiin juuri sen verran Ariannan menneisyydestä, että jäin kaipaamaan lisää informaatiota. Luultavasti ja toivottavasti sitä on luvassa seuraavissa Ariannasta kertovissa kirjoissa. En malttaisi odottaa sarjan toista osaa, sillä aion ehdottomasti lukea Arianna de Bellis tutkii -sarjan muutkin osan sitten, kun ne ilmestyvät. Olen iloinen siitä, miten monta seuraamisen arvoista esikoiskirjailijaa olen löytänyt jo tänä vuonna, vaikka vuoden kolmas kuu on vasta aluillaan.

Valloitan tällä kirjalla Italian.

Uuteen dekkarilupaukseen ovat lisäkseni tutustuneet muun muassa Booksy, Norkku, Leena Lumi
 ja Amma.

****

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Anna Godbersen: Rumors

Anna Godbersen: Rumors
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008 Sivumäärä: 423 Suomenkielinen käännös: Juoruja

Luxe-sarjan toisen kirjan juonesta ei voi kertoa ilman pienoisia paljastuksia ensimmäisestä osasta. En siis suosittele lukemaan tätä arvostelua, jollei ensimmäistä kirjaa ole lukenut ja aikoo sen vielä lukea.

Elizabeth Hollandin uskotaan olevan kuollut ja Henry Schoonmakerin surevan menehtynyttä kihlattuaan. Elizabeth kuitenkin on lavastanut kuolemansa, jotta voisi karata rakastettunsa, entisen tallipoika Willin luo. Penelope Hayes, Elizabethin entinen paras ystävä, punoo juonia, kuinka hän saisi Henrystä oman aviomiehensä, mutta Henryllä on silmiä vain Elizabethin Diana-pikkusiskolle. Hollandien rahahuolet vain pahenevat, ja niille ei näytä olevan ratkaisua nyt, kun Elizabethista ei ole enää tulossa rikkaan Henryn aviovaimoa. Elizabethin entisellä palvelijalla, Lina Broudilla, menee kuitenkin entistä isäntäperhettään paremmin. Hän on pääsemässä seurapiireihin salaperäisenä New Yorkiin saapuneena orpona. Ei Linankaan elämä täysin ongelmatonta ole. Hän saa huomata, että seurapiirielämä on paljon kalliimpaa kuin olisi voinut olettaa.

Diana oli tässäkin osassa suosikkini ensimmäisen kirjan tapaan. Tässä kirjassa Diana oli suuremmassa osassa kuin The Luxe -kirjassa, joten minä ainakin olin tyytyväinen. Diana aikuistuu kirjan kuluessa ja kärsii mustasukkaisuudesta ja sydänsuruista. En varmasti ole ainoa, jonka mielestä Diana kuuluu yhteen Henryn kanssa. Penelopesta en oikein pidä, sillä hänestä saa melko ilkeän ja juonittelevan kuvan. Tietenkään totuus ei ole ikinä näin mustavalkoinen, mutta en ole huomannut Penelopessa paljonkaan hyviä piirteitä. Ehkä vaikea rakkaus Henryyn on muokannut Penelopen luonnetta ja tekoja huonompaan suuntaan. Ainakin näin minä mietin, kun yritin pohtia, miksi Penelope on sellainen kuin hän on.

Lukujen alussa on aina katkelma jostakin käytösoppaasta tai lehden seurapiirisivulta. Mielestäni nämä ovat hyvä keksintö, sillä ne aina kertovat hieman siitä, mitä luvussa tapahtuu. Silti paljastukset eivät ole niin suuria, että ne pilaisivat lukukokemusta.

Kirja on melko kevyttä lukemista, mutta mielenkiintoisuutta lisää miljöö. Luen paljon mieluummin sotkuisista rakkauskuvioista silloin, kun niihin sotkeutuneet henkilöt asuvat 1800-luvun lopun New Yorkissa. Kirjan loppu oli surullinen, mutta myös mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäisen osan. Odotan vielä suuremmalla mielenkiinnolla, mitä kolmannessa osassa tapahtuu kuin odotin toisen kirjan tapahtumia. Juoni oli muutenkin vaikeammin ennakoitavissa kuin ensimmäisessä osassa. Tämä oli ehdottomasti plussaa.

Aion ehdottomasti lukea vielä sarjan kolmannen ja neljännen osan. Toinenkin Godbersenin kirjoittama sarja houkuttelee minua paljon.

Tämänkin kirjan kohdalla on pakko mainita, miten hieno Rumorsin kansi on. Epäilisin tämän kannen esittävän Dianaa, kun ensimmäisessä oli kai Elizabeth. Ei visuaalinen kauneus kirjoissa tietenkään se tärkein asia ole, mutta mielenkiinnon kirjan ulkonäkö saa heräämään.

1800-luvun viimeisistä kohtalokkaista hetkistä ovat lukeneet myös muun muassa Kata, Emilie, Tiina ja Laura.

****