Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013 Sivumäärä: 264

Olen lukenut Salla Simukan kirjoista aiemmin Kun enkelit katsovat muualle -kirjan. Kyseisen kirjan lukemisesta muistan lähinnä sen, että olin tutustumassa työelämään eräässä kirjakaupassa ja välillä, kun minulle ei ollut mitään tehtävää, omistaja antoi minulle luvan lukea. En ole aivan varma, olenko lukenut myös Minuuttivalssin joskus. Tuttavuuteni Simukan kirjojen kanssa ei siis ole ollut kovin läheinen. En ole todella moneen vuoteen harkinnutkaan mihinkään Simukan kirjoihin tarttumista. Englanninkielinen nuortenkirjallisuus on hyvin edustettuna lukulistallani, mutta jotenkin suomenkielinen kirjallisuus on nuortenkirjojenkin osalta jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Kirjablogeihin alkoi kuitenkin ilmestyä arvioita Salla Simukan uudesta Punainen kuin veri -teoksesta. Nuorille suunnattu trilleri, joka vieläpä sattuu sijoittumaan entiseen kotikaupunkiini Tampereelle, kuulosti idealtaan kiehtovalta ja mukavan erilaiselta. Punainen kuin veri meni siis varaukseen.

Lumikki Andersson. Suomenruotsalainen Riihimäeltä.
Se jolla oli punnittu mielipide joka asiaan.
Se joka veteli kymppejä niin fysiikasta kuin filosofiastakin.
Joka näytteli Ofelian roolin niin, että pari opettajaa suuttui ja loput liikuttuivat.
Joka ei osallistunut mihinkään koulun yhteisiin tempauksiin tai tapahtumiin.
Joka söi aina yksin, mutta ei koskaan näyttänyt yksinäiseltä. 
Hän oli vieraan palapelin pala, jolla ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa. 
Hän ei ollut niin kuin muut. Hän oli juuri niin kuin muut.

Lumikki Andersson on pois kotipaikastaan halunnut lukiolainen. Lumikin vanhemmat antoivat alaikäiselle tyttärelleen luvan muuttaa kotoa Tampereelle, sillä Lumikki haki ja pääsi valikoivaan ilmaisutaidon lukioon. Lumikin elämä muuttuu hetkessä tavallisesta hieman liiankin mielenkiintoiseksi, kun hän löytää koulun pimiössä kuivumassa olevia veren tahrimia seteleitä. Lumikin tekisi mieli vain unohtaa asia, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa veristen setelien mysteeriin todella pahasti.

Vaikka olen viime aikoina tallannut enemmän Turun kuin Tampereen katuja, kirjan tapahtumapaikat herättivät minussa nostalgiaa ja muistoja. Lumikki vieläpä sattuu asumaan samassa Tampereen kaupunginosassa, jossa minun kotini oli kahden vuoden ajan. Menneisyyteni takia kirjan tapahtumapaikkana ollut kaupunki lisäsi siis kirjan kiehtovuutta. Olisin nauttinut kirjasta ainakin hieman vähemmän, jos Punainen kuin veri olisi sijoittunut esimerkiksi Helsinkiin, jota tunnen melko huonosti. Nyt pystyin näkemään sieluni silmin, missä Lumikki kulkee ja mitä hän näkee.

Jostain syystä yläasteella älykkyys ei ollut seksikästä. Jos tahtoi olla seksikäs, piti kartella fiksuutta kuin ruttoa. Fiksu tarkoitti samaa kuin tylsä, rasittava, ärsyttävä ja jos ei suorastaan ruma niin ainakin mitäänsanomattoman näköinen.

Yllä oleva lainaus on valitettavan totta. Ainakin minun ollessani yläasteella ei olisi saanut menestyä koulussa, sillä silloin oli hikke ja epähaluttava. Minä sitten kuuluin edellämainittuun kastiin, sillä kuitenkin luin kokeisiin ja menestyin koulussa. Oli aika surullista kuulla eräältä ystävältäni, miten hän yläasteaikoina vastasi koekysymyksiin tahallaan väärin, ettei hän saisi kokeista liian hyviä numeroita. 

Simukka kuvaa muutenkin uskottavasti sitä, miten karua nuorten elämä voi olla. Lumikkia kiusattiin rajusti koko peruskouluaika. Lumikin perheessä ei puhuta vaikeista asioista, joten hän ei kertonut asiasta kellekään, sillä hän myös epäili, etteivät opettajat uskoisi häntä.

Kun Lumikki tokaisee olevansa Lisbeth Salanderin ja Hercule Poirot'n salattu lapsi, hänen sanoissaan on ehkä enemmän totuutta kuin Lumikki niihin tarkoitti. Pidän Lumikista, ja hänestä kieltämättä tulee hieman mieleen Stieg Larssonin dekkarien päähenkilö. Lumikki pärjää omillaan ja on epäsosiaalinen. Hän on fiksu ja väärinkohdeltu.

Kirjan juoni on jännittävä. Välillä todella jännitin, mitä Lumikille käy seuraavaksi. Kirjasta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi.

Punainen kuin veri -teoksen kieli on todella kaunista. En minä ainakaan voi muun muassa edellä olevaa esimerkkiä pitää muuna kuin viehättävänä suomen kielen käyttönä.

Salla Simukan trilleritrilogian aloitusosa oli todella positiivinen yllätys. Odotukseni kirjaa kohtaan eivät olleet kovin korkealla, ja jouduin myöntämään ennakkoluuloni suomalaista nuortenkirjallisuutta kohtaan täysin vääriksi. Jos tässä genressä on muita näin hyviä yksilöitä, minun täytyy ehdottomasti parantaa tapani ja lukea useammin nykyistä suomalaista nuortenkirjallisuutta. En malttaisi odottaa Simukan trilogian seuraavia osia, mutta onneksi niitä ei pitkään tarvitsekaan odottaa. Trilogian toinen osa, Valkea kuin lumi, ilmestyy jo elokuussa, ja viimeisen osan, Musta kuin eebenpuu, ilmestymispäivän pitäisi olla ensi keväänä. On pakko antaa erityismaininta sille, miten hienoja trilogian kirjojen nimet ovat.

Punainen kuin veri todistaa taas sen, että nuortenkirjat sopivat muillekin kuin nuorille lukijoille. Olisin hihkunut innosta, jos tämän kaltaisia kirjoja olisi julkaistu silloin, kun minä olin teini-ikäinen. Simukka ei millään tavoin aliarvioi lukijaansa. Vaikka varsinaisena kohderyhmänä ovat nuoret, kirjan on silti oltava juoneltaan kiehtova, kieleltään lumoava ja henkilöiltään samaistuttava. Minä ainakin luin nuorena joitakin kirjoja, joissa mielestäni aliarvioitiin lukijaa. "Tämän kirjan lukijathan ovat vain nuoria, kyllähän tämä on varmaan kelpo nuortenkirja, jos laitan tähän hieman puhekieltä ja jonkin teiniromanssin ja jotakin muuta muka teinijuttua." Simukkaa ei tällaisesta ajattelusta voi syyttää.

En tiedä, miten uskottavaa on, että Lumikki on juuri ollut hengenvaarassa ja sitten hän lähtee mahdollisesti vaarallisiin juhliin. Minulle ainakin tuli mieleen, missä Lumikin itsesuojeluvaisto on. Ymmärrän, että Lumikki halusi selvittää mysteerin, sillä hän ei jaksanut enää pelätä, mutta silti Jääkarhun juhliin kuokkiminen tuntui aika radikaalilta ratkaisulta. Toisaalta Lumikin juhliin meno oli aika oleellinen osa juonta, joten en oikein tiedä, mitä muuta Lumikki olisi voinut tehdä, sillä juonenkin piti tietysti edetä.

Lumikki Anderssoniin ovat tutustuneet myös ainakin Valkoinen kirahvi, Lukutoukka / Krista ja Henna.

**** 1/2