torstai 30. lokakuuta 2014

Uusi Vive la France! -voittaja

Koska alkuperäisestä Vive la France! -haastearvonnan voittajasta ei valitettavasti kuulunut mitään määräaikaan mennessä, arvoin osallistujien joukosta uuden voittajan. Tällä kertaa onni suosi Kirjakaapin kummitus -blogin Jonnaa. Onnea Jonnalle!
Valitse seuraavista kirjoista mieleisesi ja ilmoita kirjavalintasi ja osoitteesi sähköpostiini (annaminunlukea (at) gmail.com):

Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat
Hélène Grémillon: Uskottuni
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin
Milja Kaunisto: Kalmantanssi

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema 2014 Minerva 308 s.
lainattu kirjastosta

Puhdistettuaan oman perimänsä ylimääräisestä informaatiosta ihmisestä oli tullut niin pitkäikäinen, että hän saattoi eläessään oppia enemmän kuin kolmen tiedekunnan tohtori vanhana aikana. Harva avointa yhteiskuntaa arvostelevista ihmisistä tuli ajatelleeksi sitä. Kaupunginarkistojen keräämä informaatio oli heille yhtä luonnollinen osa ympäristöä kuin muinaiset leikkipuistot.
Ennen geenihoitojen aikakautta yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisen dna:sta oli ollut evoluution kerryttämää informaatiorihkamaa. Kun turha aines poistettiin ja perimän rakenteet oikoluettiin kohdalleen, solujen uusiutuminen muuttui tehokkaaksi. Ikääntymiselle herkin kohta ihmisessä oli kuitenkin soluinformaatiota edustavan kromosomin kärki, telomeeririhma. Jokainen kromosomi oli silmukoitu telomeeririhmalla kuin kudottu villavaate, mutta ajan kuluessa tuo elämän arvokkain kudos hapertui ja rispaantui. Telomeeririhmoja lisäämällä soluista saatiin kestävämpiä. Perimä siivottiin ja solmittiin uudelleen kuin ihmislajin kunniaa esittelevä seinävaate. Vaikka solujen pitkäikäisyys ei tarkoittanut samaa kuin ikuisuus, se oli niin lähellä kuolemattomuutta kuin kolmanneksen
elämästään nukkuva olento saattoi toivoa.
Järkytys oli ollut kaamea, kun hedelmällisyys oli kääntynyt samaan aikaan jyrkkään laskuun. Siitä ei ollut toivuttu vieläkään. Yhteys telomeerihoitoihin tunnustettiin vähitellen. Ihmisurosten siittiöt muistuttivat laakamadon laiskoja sukulaisia, ja jos joku vilkkaampi siimahäntä onnistui pääsemään perille perintötehtävässään, se ei pystynyt käynnistämään ihmiselämän kaikkia viidakkokoodeja.
Tilastojen mukaan oli selvää, että ihmiskunnan alamäki oli alkanut. Terveysvaltioiden huolella valitut, terveet ihmiset käyttäytyivät kuin umpikujaan joutuneet eläimet. Tyypillinen väkivaltarikos oli kansalaisen itseensä suuntaama väkivallanteko.


Dammenburgin poliisivoimat ovat kutistuneet yhteen komisarioon, etsivään ja sihteeriin. Kansalaisten jokapäiväistä elämää valvovat tuhannet kamerat, joten rikoksien selvittäminen on varsin yksinkertaista. Sitten tapahtuu jotakin täysin odottamatonta. Eräs kansalainen murhataan, ja murhaaja on täysi arvoitus. Miten tämä on mahdollista läpinäkyvässä yhteiskunnassa?

Luin Läpinäkyvän kuoleman jo muutama kuukausi sitten, joten muistikuvani kirjasta eivät ole tuoreimpia. Haluan kuitenkin kirjoittaa teoksesta, sillä se ei ole saanut kovinkaan paljon blogisavuja ja mielestäni se ansaitsee niitä enemmän huolimatta siitä, että kirja ei ollut niin sykähdyttävä kuin odotin. Ajattelin katalogitekstin perusteella kirjan olevan minulle yksi vuoden kirjoja. Ideasta tuli hieman mieleen Orwellin klassikko 1984, ja lempigenreni dystopian yhdistäminen dekkarijuoneen kuulosti lupaavalta.

Alkusivuilla minua häiritsi se, miten paljon informaatiota lukijalle annetaan hyvin nopeassa tahdissa. Tietenkin maailman kuvailu on toivottavaa, kun yhteiskunta poikkeaa selvästi omasta todellisuudestamme, mutta tätä kirjaa aloitellessani minulle tuli hetkeksi informaatioähky. Pidän ennemminkin siitä, että kirjan maailmaa koskevia tietoja tiputellaan pikkuhiljaa eikä paljon kerrallaan.

Läpinäkyvän kuoleman yhteiskunta herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Tietenkin murhista ja muistakin ikävistä rikoksista haluaisi päästä eroon, mutta toisaalta kaipuu yksityisyyden suojaan on hyvinkin suuri. Nykyäänkin aika ajoin keskustellaan siitä, mitkä ovat yksityisyyden rajat. Mitä saa valvoa ja mitä ei? Millaisiin keinoihin saadaan turvautua esimerkiksi poliisitutkinnan aikana?

Kuolemattomuuteen pyrkiminen on johtanut kestämättömiin lopputuloksiin. Geenihoidot ovat saaneet ihmisten solujen vanhenemisen hidastumaan, mutta samalla hedelmällisyys on laskenut. Lapset ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Murhan motiivikin saattaa olla lapsen ryöstö. Minulle tuli ainakin mieleen, oliko hedelmällisyyden lasku luonnon tapa estää liikakansoittuminen. Jos ihmisistä tulisi kuolemattomia, lapsia ei voitaisi hankkia yhtä paljon kuin nykyään ainakaan muuttamatta elintapoja radikaalisti. Läpinäkyvässä kuolemassa oli monia hyvin mielenkiintoisia aineksia. Mielestäni sekä kansalaisten elämän valvonnan että geenihoidoilla aikaansaadun pitkäikäisyyden olisi voinut jakaa eri kirjojenkin aiheiksi. 

En ole kovinkaan montaa dystopista dekkaria lukenut. Ensimmäisenä mieleeni tulee Antti Tuomaisen Parantaja. Pidin Läpinäkyvästä kuolemasta enemmän kuin Parantajasta. Vaikka kummassakin kirjassa motiivit ja selitykset olivat kirjojen yhteiskuntakuvauksen sopivia, silti Läpinäkyvän kuoleman kohdalla odotukseni täyttyivät hieman paremmin. Vaikka dekkarissa vaaditun jännityksen ylläpitäminen jäi vielä hieman vajaaksi, kirjan ideat olivat niin mielenkiintoisia, että M. G. Soikkelin mahdolliset tulevatkin dekkarit menevät varmasti lukulistalle.

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjoitan ja luen, siis olen

maanantai 20. lokakuuta 2014

Vive la France! -voittajan huhuilu

Kuulutan vielä täällä uudelleen, että Vive la France! -arvonnan voitti Kirjojen lumon Mia. Hänestä ei ole kuulunut vielä mitään yhteydenotoista huolimatta, joten annan hänelle vielä aikaa laittaa sähköpostia minulle (annaminunlukea (at) gmail.com) 29.10. asti. Jos Miasta ei kyseiseen päivämäärään mennessä ole kuulunut mitään, arvon uuden voittajan. Toivottavasti hän ehtii huomata voittonsa.

Teatterissa: Q.2 - Futurum in memoriam

TEHDAS TEATTERI: Q.2 - Futurum in memoriam
Esityspaikka: Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha
Esityskausi: 17.10.-4.12.2014
Dramaturgia: Sofia Molin, Ishmael Falke ja Ville Kurki
Esiintyjät: Janna Haavisto, Sofia Molin, Markku Tuulenkari ja Ishmael Falke
Valot: Jarkko Forsman
Äänet: Niklas Nybom
Graafikko: Marcus Lindén

Vaikka blogini ei varsinainen kulttuuriblogi olekaan, joskus tulee osallistuttua kirjallisuuteen liittymättömiin tapahtumiin, joista haluan muutaman sanasen lausua bloginkin puolella. Koin eilen Turun kasvitieteellisessä puutarhassa toteutettavan Q.2 - Futurum in memoriam -esityksen, jonka uskon kiinnostavan ainakin osaa blogini lukijoista.

Esitys alkoi jo aulasta. Esitykseen tulleille jaettiin samanlaiset valkoiset suojapuvut, joihin sujahtamisen jälkeen jokainen joutui turvatarkastuksen kohteeksi. Matkamme avaruuteen voi alkaa. Matkamme päämääränä oli Psykobotaniikan tutkimuskeskus, jossa tutkittiin kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtymistä kasveihin. Olimme psykologi Molinin paikalle kutsumia puolueettomia tarkkailijoita, joiden oli tarkoitus tehdä havaintoja tutkimuskeskuksessa, sillä sieltä lähetetty data oli viime aikoina ollut sekavaa. Tarkkailijat jaettiin neljään ryhmään, joista kukin koki esityksen osaset hieman eri järjestyksessä. Saimme kuulla psykologi Molinin, lisensiaatti Haaviston, professori Tuulenkarin ja tohtori Falken näkökulmat tutkimukseen ja tapahtumiin. Tämän enempää esityksen varsinaisesta sisällöstä en halua paljastaa, sillä Q.2 - Futurum in memoriam on jokaisen koettava itse.

En ollut aiemmin käynyt Kasvitieteellisessä puutarhassa, joten miljöö oli minulle aivan uusi ja tuntematon. Oli helppoa eläytyä esitykseen ja melkein uskoa, että kyse on avaruudessa sijaitsevasta Psykobotaniikan tutkimuskeskuksesta. Pimeän syysillan vuoksi ulkoa ei tullut juuri lainkaan valoa. Ympäristö jo yksinään sai mielikuvituksen laukkaamaan, ja esiintyjien kertomukset lisäsivät tunnelman mystisyyttä ja painostavuutta.

Esiintyjät pysyivät todella hyvin rooleissaan. Yksi henkilöistä oli luonnottomuudessaan karmiva ja toinen varsin uskottavasti hermoromahduksen partaalla. Esittäjien ja esitettyjen nimet olivat samat, mikä häivytti entisestään rajaa todellisuuden ja esityksen välillä.

Kotimatkalla kävimme kiivasta spekulaatiota siitä, millaisen kokonaiskuvan saimme tapahtumista. Tulkintoja on varmasti yhtä monta kuin esityksen katsojia. Vaikka jonkinlaisen näkemyksen tapahtumista muodostinkin, jotkin kysymykset vaivaavat edelleen mieltäni. Tämä esitys ei todellakaan unohdu kovin nopeasti.

Olisin ehkäpä kaivannut hieman useampia mahdollisuuksia esitykseen osallistumiseen. Nyt osallistuminen oli lähinnä silloin tällöin esitettyihin kysymyksiin vastaamista. Ryhmien on mahdollista varata aika osallistavampaan ja katsojia haastavampaan versioon, mutta jotta kyseinen vaihtoehto olisi ollut lainkaan opiskelijabudjetille sopiva, olisi pitänyt saada kokoon aika iso ryhmä.

Suosittelen esitystä lämpimästi scifistä kiinnostuneille, joille esitys tarjoaa varsin hyvän mahdollisuuden päästä osaksi mahdollista tulevaisuuden maailmaa.

Näytökseen osallistumista ennen voin antaa pari käytännön vinkkiä. Kovin lämpimiä sisävaatteita ei kannata suojapuvun alla pitää, sillä ainakin itselleni tuli kuuma villapaita päällä. Esityksestä saa myös enemmän irti, jos siitä voi keskustella jonkun saman kokeneen kanssa jälkeenpäin, joten kaverin mukaanottaminen on mielestäni varsin suositeltavaa.

Myös Turun sanomissa on kirjoitettu perjantaina ensi-iltansa saaneesta esityksestä. Esitykselle on tehty kaksi traileria, ja esitysajat ovat nähtävissä TEHDAS teatterin nettisivuilla.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Vive la France! -arvonta

Vive la France! -haasteeseen liittyneen arvonnan voitti Kirjojen lumon Mia. Hän saa valita itselleen jonkin seuraavista ranskalaisista tai ainakin Ranskaan sijoittuvista kirjoista:

Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat
Hélène Grémillon: Uskottuni
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin
Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Onnittelut Mialle ja vielä kerran kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille! Toivottavasti ranskalainen kirjallisuus pysyy jatkossakin osana elämäänne.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee

Mary Downing Hahn: Kunhan Helen tulee (Wait till Helen Comes 1986) 1989 Jalava 144 s. suom. Renne Nikupaavola
lainattu kirjastosta

Ei se ollut sitä, etten olisi koettanut. Kun Heather tuli meille, tein kaiken mahdollisen, mitä suinkin osasin, jotta olisin ollut hänelle kiva isosisko, mutta hän teki selväksi, ettei halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Jos koetin kammata häntä, hän karkasi mankumaan Mamille, että tukistin. Jos tarjouduin lukemaan hänelle, hän haukotteli jo ensimmäisellä sivulla ja sanoi tarinaa tylsäksi. Kerran erehdyin antamaan hänen leikkiä vanhoilla Barbie-nukeillani, joita säästin omille lapsilleni, ja hän leikkasi niiltä tukan leikkiessään kampaamoa ja silppusi niiden parhaat vaatteet. Hän jopa repi paperinukkeperheen, jonka tein hänelle, nautti suuresti teilatessaan nuket siinä silmieni edessä. Sitten hän heitti ne roskikseen ja marssi tiehensä.

Molly ja Michael joutuvat muuttamaan äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuolensa kanssa vanhaan kirkkoon. He eivät ole kovinkaan innoissaan, sillä heidän tuore sisarpuolensa Heather on oikea pieni riiviö. Heather ei anna Mollylle ja Michaelille edes mahdollisuutta tutustua itseensä ja väittää isälleen uusien sisarustensa piinaavan häntä, vaikka asia on oikeasti toisinpäin. Uuden kodin naapurissa on hautausmaa, joka alkaa nopeasti kiehtoa Heatheria. Hän väittää tutustuneensa sata vuotta sitten eläneeseen Heleniin, jonka aikeet eivät vaikuta kovinkaan hyväntahtoisilta.

Ala-asteikäisenä Kunhan Helen tulee oli yksi pelottavimmista kirjoista ikinä. Taisin lukea kirjan silloin pariinkin kertaan, vaikka epäröin uusintalukua, koska kirja oli minusta vain niin kammottava. Kansi aiheutti edelleen selkäpiissäni väristyksiä, ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua.

Ymmärrän hyvin, miksi kirja tuntui niin pelottavalta kymmenvuotiaana. Viitisentoista vuotta vanhempana uskalsin lukea kirjaa pimeänä syysiltana ja vain muutama kohta tuntui kunnolla hyytävältä, mutta lapsena kirja sai mielikuvituksen valloilleen. Nykyään pidän kauhukirjoissa hieman psykologisemmasta otteesta. Yleensä on mukavampi miettiä, onko selitys yliluonnollinen vai ei, mutta Kunhan Helen tulee ei oikein sellaista mahdollisuutta anna.

Vahvojen yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa kuvataan paljon uusperheen arkea. Vaikka kaikkien uusperheiden taustalla ei olekaan niin vaikeita tapahtumia ja salaisuuksia kuin kirjassa, kahden osittaisen perheen yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi ei usein ole mikään helppo juttu. Kirjassa varsinkin Heatherin isä suosii selvästi omaa tytärtään ja uskoo aina Heatherin sanaa lapsipuoliensa sijasta. Mollyn ja Michaelin äiti on välikädessä. Hän säälii Heatheria, koska tyttö on menettänyt äitinsä hyvin nuorena mutta ei usko, että omat lapset piinaavat Heatherin väitteiden mukaisesti.

En suosittele kirjaa alle 10-vuotiaille. Lapsille kirja on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa), koska mielikuvitus tekee lukukokemuksesta karmivamman, mutta hyvin nuorille Kunhan Helen tulee saattaa olla liiankin kauhea. Minua pelotti kymmenvuotiaana, mutta painajaisiin asti kirja ei tainnut sentään tulla. Jossakin vaiheessa lapsuutta kaipasin kauheita kirjoja, ja pelottavia hetkiä tarjosi Hahnin kirjan lisäksi muun muassa Kauhujuttu-sarja ja R. L. Stinen kirjat.

Osallistun kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (joka innoitti vihdoin toteuttamaan kauan harkitun uusintaluvun), sillä kirjassa on sekä hautausmaita että kummituksia.

Muualla: Vinttikamarissa

tiistai 7. lokakuuta 2014

Jenna Kostet: Lautturi

kansi: Johanna Lumme
Jenna Kostet: Lautturi 2014 Robustos 199 s.
oma ostos uutena

Tunnen itseni muukalaiseksi, kun kävelen Eeron perässä ulos talosta. Jos voisin empiä, jäisin paikalleni ja kieltäytyisin lähtemästä. Käpertyisin vuoteeseen, jonka Eero on minulle pedannut. Yrittäisin unohtaa kuka olen. Minä kuitenkin seuraan Eeroa porraskäytävään, jonka valot palavat yöllä ja päivällä.
Portaikossa kulkee ihminen, joka nyökkää Eerolle ja vilkaisee minua. Minä en tunne oloani hyväksi omassa kehossani. Eeron vaatteet ovat omituiset päälläni, enkä halua lähteä ulos. Haluan vain piiloon jonnekin, missä minua ympäröivä maailma on tuttu ja turvallinen. En ollut osannut kuvitellakaan, että asiat olisivat ylhäällä näin toisin. En tiennyt, että puut ovat täällä kalpeita, enkä käsittänyt, että tuuli vihmoo näin kovasti ja tekee kylmyyden joka yltää sisälleni asti. 
Ohitamme kulkijan rappusissa ja minä katson lattiaan. Seuraan Eeroa ja haukon henkeäni kun ulkoilma piirittää minut.
Maailman äänet ovat erilaisia kuin kotona.
Haluaisin painaa kädet korvilleni, mutta en voi. Mietin mielessäni huilunokkien laulua ja virran huminaa, ja silloin minun on parempi olla. 


Kai on kotoisin Tuonelan virralta, mutta häntä vaivaa ajatus siitä, mitä ylhäällä on. Mistä sielut tulevat? Hän haluaa kokea ylämaailman, ja siksi hän jättää taakseen tutun ja turvallisen. Jotta hän sulautuisi tavallisten ihmisten joukkoon, hän aloittaa lukion. Yrityksestä huolimatta hän erottuu muista oppilaista käytöstapojensa, käyttämänsä kielen ja ulkomuotonsa vuoksi. Eräs koulun muista oppilaista kiehtoo Kaita erityisesti. Ira on kuitenkin yksi pilkkaajista, niistä, jotka kutsuvat Kaita maitonaamaksi, kunnes jotakin tapahtuu ja kaikki muuttuu.

Tästä lukukokemuksesta kertoo jo paljon se, mitä kirjoitin blogini Facebook-sivulle luettuani kirjasta vasta puolet: Jenna Kostetin Lautturi on aivan mahtava. Tällaisten helmien takia luen. #kirjatovatparhautta
En kovin usein innostu ylistämään kirjoja ennen loppuunlukemista, mutta parin keskinkertaisen kirjan jälkeen Lautturi oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Vaikka Iran kerrontaosuudet tuovat mukaan hyvin myös toisen näkökannan, ihastuin erityisesti Kaihin kertojana. Varsinkin Kain osuudet olivat hyvin soljuvaa ja ajoittain viipyilevää tekstiä. Kostet osaa käyttää suomen kieltä ansiokkaasti, ja välillä kirjan kieli tuntui jopa hieman runolliselta vaikkakin hyvin helposti lähestyvältä. Kirjailija on myös hyödyntänyt Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runoja tarinassaan. Hänen mukaansa ne saavat tarinan yhdistymään todellisuuteen, ja niissä käsiteltiin paljon kuolemaa, joten ne sopivat hyvin osaksi Lautturia, jossa kuolema on yksi teemoista.

Turun kirjamessuilla Kostet sanoi itse sijoittavansa esikoiskirjansa maagisen realismin ja paranormaalin romantiikan välimaastoon. Huomasin hyvin paranormaalin romantiikan vaikutuksen, sillä ajoittain minulle tuli kirjasta mieleen Stephanie Meyerin Houkutus-kirjat. Tiedän, että tätä ei ehkä pitäisi sanoa, koska Meyerin kirjasarja on joillekuille kirosana, mutta lähinnä asetelma muistutti tuosta menestyssarjasta. Tosin Lautturissa outo ja kiehtova poika on se, joka tulee kouluun uudeksi oppilaaksi. Kirja on ehdottomasti paljon Houkutus-sarjaa paremmin kirjoitettu ja uskottavampi. Jos paranormaali romantiikka olisi aina tällaista, lukisin genreä paljon enemmän.

Kirjan tummanpuhuva tunnelma sai minut täysin pauloihinsa, ja teos jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olisin voinut lukea Kaista ja Irasta pidempäänkin. Toisaalta kirja oli juuri hyvä näin. Kun Kostetin esikoiskirja on jo näin upea, jään innolla odottamaan, miten hänen kirjailijan uransa jatkuu.

Osallistun kirjalla Emilien Halloween-lukuhaasteeseen. Parhaiten kirja sopii kohtaan hautausmaita, koska Kai työskentelee koulun ohella hautausmaalla ja kirjassa vietetään siellä melko paljon aikaa.

Lila huomioi kirjan loistavat sivuhenkilöt.
B. N.  toteaa, että kirjassa on hyödynnetty kansanperinnettä kekseliäästi ja nykyaikaan sopivasti.
Elinan mielestä Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuortenkirjana.
Vaarnan  mukaan tarina ei olisi voinut loppua mitenkään muuten.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Elokuvissa: Gone Girl


Gone Girl
2014 K16
2 h 29 min
ohjaaja: David Fincher
kiitos lipuista SF Film Finlandille!

Amy Dunne (Rosamund Pike) katoaa 5-vuotishääpäivänsä aamuna kotoaan. Ulko-ovi on jäänyt auki ja olohuoneessa näkyy kamppailun jälkiä. Amyn ja hänen aviomiehensä Nickin (Ben Affleck) avioliitto ei ole ollut ruusuissa tanssimista vaan siihen on mahtunut huolta niin rahasta kuin muustakin. Mitä Amylle on tapahtunut? Onko Nick surmannut vaimonsa?

Luin reilu vuosi sitten Gone Girlin, joka oli Suomessakin viime kesän kuuma tapaus. Kirja jakoi mielipiteitä. Jotkut lukijat rakastuivat ja jotkut pettyivät. Minä kuuluin ensimmäiseen kastiin, mutta kirjan vaikutus on himmennyt ajan kuluessa. Muistan edelleen, miten täydellisesti se onnistui minut yllättämään, mutta en pidä sitä enää loistavana.

Elokuva oli kuitenkin pakko mennä katsomaan, vaikka mietin, onnistuisiko elokuva enää järkyttämään, koska kirjan juonenkäänteet ovat edelleen melko hyvin muistissa. Tarina toimi kuitenkin ilman yllätysmomenttiakin, ja kiinnitin tällä kertaa huomiota eri asioihin kuin kirjaa lukiessani. Minusta tuntuu, ettei elokuva olisi ehkä onnistunut huijaamaan minua niin hyvin kuin kirja, mutta ehkäpä tällä kertaa vain etsin liiaksi merkkejä tulevasta.

Elokuvan henkilöt olivat tietenkin kammottavia, mutta erityisen paljon minua järkytti median Nickiin kohdistama ajojahti. Se tuntui minulle mahdollisemmalta ja todellisuuteen yhdistyvämmältä kuin tarinan pääjuoni. Media osaa olla raaka ja se ei todellakaan noudata periaatetta, jonka mukaan ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Elokuvassa eräs keskusteluohjelman pitäjä vihjaili jopa Nickin ja Margo-siskon (Carrie Coon) välillä olevan sukulaisille sopimaton suhde. Kaikki Nickin teot tulkitaan pahimman kautta. Ihmettelin varsinkin sitä, miksi toinen poliiseista tuntui jo hyvin varhaisessa vaiheessa inhoavan Nickiä. Eikö poliisien kuuluisi olla puolueettomia?

Kirjaa lukematon poikaystäväni totesi elokuvan olevan yksi ahdistavimpia vähään aikaan, ja hän piti elokuvasta, vaikka hieman epäilin, olisiko elokuva aivan hänen makuunsa. Elokuvaversio oli minustakin varsin onnistunut. Vaikka ehkä vieläkin kallistuisin kirjan puolelle, silti elokuvakin kannatti nähdä. Näyttelijävalinnat olivat luontevia, ja varsinkin Rosamund Piken Amy tuntui juuri sellaiselta, miksi olin Amyn kuvitellut kirjaa lukiessanikin.

Kirjasfääri
Nenä kirjassa

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Turun kirjamessuilla sunnuntaina 5.10.

Viime vuonna messuilin kaikkina kolmena päivänä. Tänä vuonna päädyin messuilemaan vain sunnuntaina. Hieman harmittaa, etten päässyt näkemään joitakin kahden aiemman päivän kiinnostavista ohjelmista, mutta toisaalta olen paljon virkeämpi messuviikonlopun jäljiltä kuin viime vuonna.
Heikki Savola ja Jenna Kostet
Saavuin Messukeskukseen puoli kahdentoista aikoihin ja käytin tunnin paikkoihin tutustumiseen. Sen jälkeen menin kuuntelemaan esikoiskirjailija Jenna Kostetia. En ollut kuullut Lautturista aiemmin, mutta messuohjelman perusteella haastattelu kuulosti kiinnostavalta. Kostet kuvaili esikoiskirjansa sijoittuvan paranormaalin romanssin ja maagisen realismin välimaastoon. Lautturi on oikeastaan kritiikkiä paranormaali romanssi -genreä kohtaan, sillä Kostetin mukaan genre sisältää tiettyjä kliseitä, jotka tekevät kirjoista yleensä epärealistisia. Hän halusi kuitenkin kirjoittaa romaanin, joka voisi oikeasti tapahtua. Lautturissa on hyödynnetty suomalaista kansanperinnettä, joka oli Kostetille varsin luonteva vaihtoehto, koska hän on opiskellut kansatiedettä ja folkloristiikkaa. Kirjassa on myös paljon kirjallisuusviitteitä, jotka toimivat yhtymäkohtana todelliseen maailmaan. Uuno Kailaan ja Edith Södergranin runot sopivat kirjaan myös siksi, että runoissa toistuu kuolema, joka on yksi Lautturin keskeisistä teemoista. Koulukiusaaminen on yksi muista kirjan teemoista, joka tuli mukaan vähän vahingossa. Kostetin esikoiskirja oli alunperin harjoitustyö kahden erilaisen kertojan käyttämisestä, mutta harjoitustyöstä tulikin esikoisromaani. Jatkossa Kostetilta voidaan odottaa myös muunlaista kirjallisuutta, sillä hän totesi olevansa genrehyppijä ja kirjoittavansa mitä mieleen pälkähtää.
Tiina Lehtineva, Anu Holopainen ja Tuija Lehtinen
Kostetin haastattelun jälkeen kävin hankkimassa itselleni Lautturin ja sen jälkeen suuntasin Suomen nuorisokirjailijoiden osastolle. Viime vuonna viihdyin kyseisellä osastolla varsin hyvin, ja tänäkin vuonna vietin suurimman osan messuistani osaston ohjelmanumeroiden parissa. Osastolle saapuessani Tiina Lehtineva, Anu Holopainen ja Tuija Lehtinen keksivät kertomuksia tarinanoppien avulla. Nuorisokirjailijoiden osaston pystytys oli torstaina ollut varsin vauhdikasta, sillä siihen kuului muun muassa pyramidin purkamista ja L-kirjaimeen ihastumista. Päivän nauruannos oli taattu.
Mila Teräs, Riina Katajavuori, Netta Walldén ja Hannu Hirvonen
Tarinanoppailun jälkeen lavalle saapuivat Mila Teräs, Riina Katajavuori, Netta Walldén ja Hannu Hirvonen. He keskustelivat lastenkirjallisuuden opetuksista ja anarkiasta. Hannu Hirvonen ei koe olevansa kasvattajan roolissa lastenkirjoja kirjoittaessaan vaan hän kirjoittaa omalle itselleen lapsena. Riina Katajavuoren mielestä aikuinen voi oppia jotakin lastenkirjoista. Tosin hän on kirjoittanut muun muassa epäonnistumisesta, sillä lasten olisi opittava hyväksymään se osana elämää. Opetuksellisuudesta siirryttiin puhumaan lastenkirjojen anarkistisista hahmoista, jotka ovat olleet jo kauan suosittuja. Roald Dahlin kirjat mainittiin hyvänä esimerkkinä anarkiasta.
Kirsti Kuronen, Anneli Kanto ja Tuija Lehtinen
Kirsti Kuronen, Anneli Kanto ja Tuija Lehtinen syventyivät kirjasarjojen kirjoittamisen saloihin. Lehtinen ei ollut aluksi innostunut kustantajien ehdotuksesta kirjoittaa kirjasarja, mutta lopulta neliosaiseksi tarkoitettu Mirkka-sarja venyikin kymmenosaiseksi. Kanto tiesi heti haluavansa kirjoittaa tyttöjen jalkapalloharrastuksesta sarjan, sillä aihe oli sellainen, jota ei ollut aiemmin nuortenkirjoissa käsitelty. Muistan itse harmitelleeni nuorena, miten joidenkin sarjojen henkilöt pysyivät monenkymmenen kirjan ajan samanikäisinä, joten pidin erityisen mielenkiintoisena keskustelua henkilöiden kasvamisesta. Kirsti Kuronen totesi haluavansa, että samanikäiset voivat lukea koko sarjan. Kanto halusi kuvata henkilöidensä kehityksen lapsesta esiteiniksi, ja koska hänen Futistyttö-kirjojensa kohderyhmä oli 10-12-vuotiaat, päähenkilöt eivät voineet kasvaa 14-vuotiasta vanhemmiksi. Päähenkilöt olivat myös tavallista lapsellisempia 14-vuotiaita, jotta he sopisivat vielä hieman yli kymmenvuotiaille lukijoille suunnattuihin kirjoihin. Lehtinen ratkaisi päähenkilönsä vanhemisongelman ottamalla Mirkan pikkusisko Masa päähenkilöksi, kun Mirkka tuli liian vanhaksi.

Lopuksi vielä paljastui, että Kuronen luki lapsena mielellään Lottia, Tiinoja, Viisikoita ja 3 etsivää -sarjaa, ja Kanto piti lapsuudessaan Viisikoista, Simo Penttilän Punavyö-sarjasta ja Peppi Pitkätossu -kirjoista. Tosin Peppi Pitkätossuja oli hänen mielestään aivan liian vähän. Kuronenkin totesi, että pitkät kirjasarjat viehättivät. Niissä oli luettavaa pitkäksi aikaa eikä toisteisuus tuntunut ikävältä. Oikeastaan päinvastoin, sillä Kuronen sai onnistumisen kokemuksia tulevien tapahtumien arvaamisesta.
Hanna Matilainen ja Magdalena Hai
Hanna Matilainen (Morren maailma) ja Magdalena Hai (Magdalena Hai / Kryptozoologisia tutkimuksia) keskustelivat Anu Holopaisen johdolla kirja- ja kirjallisuusblogeista. Keskustelun aikana todettiin esimerkiksi, että kirjallisuuskritiikin määrä on todellakin vähentynyt, mutta siitä ei voi syyttää kirjabloggareita. Hai totesi kirjablogien olevan erityisen tärkeitä genre- ja nuortenkirjallisuudelle.
Hannu Harju ja Marko Hautala
En ole vielä ehtinyt lukea Marko Hautalan Kuokkamummoa, vaikka se kirjastosta lainassa onkin. Ennen kotiinlähtöä halusin mennä kuuntelemaan, mitä kirjailijalla on kirjasta sanottavanaan. Marko Hautala ei pidä väkivallalla mässäilystä, sillä hänen mielestään puhdas väkivalta latistuu fiktiossa. Pelottavampaa on kontrollin menetys ja havaintojen epäluotettaviksi huomaaminen. Jännityskirjailijalle on haastavaa saada lukija yllättymään, sillä jo kirjan kansi ja nimi saavat lukijan odottamaan jotakin pelottavaa. Kirjailijan pitäisi saada lukija unohtamaan, että kyseessä on kauhukertomus, jotta lukija todella yllättyisi.

En ole lukenut Anni Nupposta kuin yhden novellin verran, mutta Juuret jäi mieleeni niin vahvasti, että sen jälkeen olen monesti harkinnut Nupposen lukemista. Lukeminen on kuitenkin jäänyt vain aikomuksen tasolle, mutta nyt päätin hankkia Nupposen tänä vuonna ilmestyneen novellikokoelman itselleni. Jenna Kostetin haastattelun kuunneltuani kävin nappaamassa oman kappaleen kirjaa mukaani. Messubussissa aloitin kirjaa jo hieman, ja ainakin alun perusteella Lautturi vaikuttaa todella hyvältä. Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin tarttui mukaani Omituisten opusten osastolta, ja Johdatus eläinfilosofiaan on houkutellut minua viime kirjamessuista lähtien ja olin jo etukäteen ajatellut ostavani kirjan vihdoinkin messuilta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders 2014) 2014 WSOY 331 s. suom. Terhi Vartia
lainattu kirjastosta

Hän asetti kupin Jennien eteen ja palasi keittiöön. Pörrötukka oli myös vetäytynyt sinne. Poirot tiesi, miten mielellään kyseinen tarjoilijatar pohti vakioasiakkaittensa käytöstä, joten hän arvasi, että keittiössä oli parhaillaan kehkeytymässä vilkas keskustelu ulkomaalaisesta herrasta ja hänen odottamattomasta vierailustaan Jennien pöytään. Poirot ei yleensä puhunut kahvilan muiden asiakkaiden kanssa enempää kuin oli tarpeen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin hän illasti ystävänsä Edward Catchpoolin seurassa, Scotland Yardin rikosetsivän, jonka kanssa hän tilapäisesti asui samassa täysihoitolassa, hän pysytteli omissa oloissaan tavoitteenaan l'hibernation, talvihorros.
Kahvilan tarjoilijoiden juoruilu ei Poirotia haitannut; hän oli kiitollinen siitä, että he olivat kätevästi poissa. Hän toivoi, että sen ansiosta Jennie saattaisi puhua hänelle suoremmin. "Tarjoan teille mieluusti neuvojani, mademoiselle", Poirot sanoi.
"Erittäin ystävällistä, mutta kukaan ei pysty minua auttamaan." Jennie pyyhki silmiään. "Kunpa joku voisikin! Toivoisin sitä enemmän kuin mitään muuta! Mutta nyt on myöhäistä. Olen nimittäin jo kuollut, tai siis kuolen aivan kohta. En voi piileskellä loputtomiin."

Jo kuollut... Jennien sanat toivat huoneeseen uuden viileän henkäyksen.

Hercule Poirot on lempikahvilassaan, kun sisään ryntää nainen, joka paljastaa olevansa kuolemanvaarassa. Nainen ei kuitenkaan halua Poirot'n yrittävän estää murhaa, sillä nainen väittää saavansa ansionsa mukaan. Samana iltana Poirot saa kuulla ystävältään rikosetsivä Catchpoolilta, että Bloxham-nimisessä hotellissa on tapahtunut kolme murhaa. Murhat liittyvät selvästi toisiinsa, sillä kaikkien uhrien suusta löytyy nimikirjaimin varustettu kalvosinnappi. Poirot alkaa epäillä, että myös kuolemaansa ennustanut nainen liittyy tapaukseen.

Minulle ennestään tuntematon brittikirjailija Sophie Hannah on astunut melko isoihin saappaisiin. Kun kuulin aiemmin tänä vuonna, että Christien perikunta on antanut hyväksyntänsä uudelle Poirot-kirjalle, jonka kirjoittajaksi on valittu Sophie Hannah, olin melko epäileväinen. Agatha Christie on omaa luokkaansa lukijan huijaamisessa ja viihdyttävien murhamysteerien luomisessa. En uskonut, että jonkun muun kirjoittama Hercule Poirot -kirja tuntuisi samalta.

Eihän se tuntunutkaan. Ensi sivuilta lähtien huomasin Christien kirjoista tuttuja piirteitä, mutta silti koko ajan oli vain hyvinkin selvää, että kirja ei ole Christien käsialaa. Sophie Hannah ei ole huono kirjoittaja, ja hän ripotteli melko kiinnostavasti lukijan ja rikosetsivä Catchpoolin pään vaivaksi johtolankoja, jotka eivät tuntuneet yhdistyvän toisiinsa ennen kuin Poirot paljastaa kokonaiskuvan. Silti se jokin jäi puuttumaan.
 

Minusta tuntui, että kirjailija oli takertunut joihinkin Poirotin ominaisuuksiin liiankin tiukasti ja korosti niitä liikaa. Poirot tuntui tutulta mutta osittain myös vieraalta. Hannah ei ollut onnistunut tuomaan häntä kirjansa sivuille juuri oikeanlaisena. Kirja tuntui vain himmeältä jäljitelmältä, ja olisin pitänyt kirjasta enemmän, jollen olisi väistämättä verrannut Hannahin tuotosta Christien aikaansaannoksiin. Tästä tunnustuksesta huolimatta olen varma, että en olisi muutenkaan pitänyt kirjaa mitenkään erityisen huikaisevana dekkarina.

Loppuratkaisu onnistui yllättämään, mitä aina toivonkin dekkarilta. Se kuitenkin tuntui liiankin epäuskottavalta. Christien omatkin loppuratkaisut olivat välillä melko mielikuvituksellisia, mutta silti niitä lukiessani en miettinyt, miksi ihmeessä kirja loppuu näin.

Keskustelimme viime kirjabloggaajien tapaamisessa kirjan kansikuvan hämäävyydestä. Kansi kieltämättä voi saada ensin uskomaan, että kirja olisi Christien kirjoittama. Tosin suomalainen kansi on vähemmän harhaanjohtava kuin esimerkiksi tämä. Kenenköhän arvelisit ensivilkaisulla kirjoittaneen kansien sisällä olevan tarinan? Onhan oikean kirjailijan nimi alanurkassa pienellä, mutta Agatha Christien nimi komeilee kansikuvan yläosassa paljon isommalla. Ei ole kovin vaikea huomata, kenen nimellä kirjaa myydään. 

Rehellisesti sanottuna en pidä tämän uuden Hercule Poirot -mysteerin julkaisua kovinkaan tarpeellisena, vaikka olinkin niin utelias, etten malttanut kirjaa olla lukematta. Kirja oli varsin nopealukuinen, ja alun tökkimisestä huolimatta en lopulta olisi todellakaan pystynyt jättämään kirjaa kesken. Silti mielestäni kirja oli vain keskinkertainen salapoliisikirja, jonka pariin ainakaan minun ei tee mieli palata toiste. Seuraavan kerran nautin Hercule Poirotin seurasta lukemalla itsensä rikosten kuningattaren teoksen, sillä niiden pariin haluan palata yhä uudelleen.
Muualla: Blogisisko, Kanervanvarpu ja Hemulin kirjahylly