keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni 2014 Myllylahti 348 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastin ruokaa, en vain halunnut syödä sitä.

- Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainoinen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan.
- Ois ihanaa ees yhen päivän muistaa, millasta oli olla terve, syödä koska halus, mitä halus ja niin paljon ku jakso, Lumi sanoi ja sen silmäkulmassa kimalsi jotain, joka muistutti epäilyttävästi kyyneleen alkua.
- Luuletsä, että me tullaan viel paranee tästä? kysyin varovasti.
Lumi käänsi kasvonsa minua kohti ja hengitti syvään. - Mä toivon niin. Mut luulen, että tää tulee olee aina osa mua ja se on ehkä parempi oppii hyväksymään. Syödä sitte tasan kolmen tunnin välein, jos ei oo valmis muutokseen. Pitää karkkipäivii, jos ei uskalla herkutella viikolla. Hyväksyy ittensä sairaana. Kai seki on jonkilaista terveyttä. Anoreksia tulee ehkä aina olee osa mua, mutta mä en tuu koskaa olee anoreksia. 


Lilli on peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö, jonka perheolot eivät ole ihanteelliset. Isä on kaappijuoppo, eikä kumpikaan vanhemmista huomioi lapsiaan tarpeeksi. Lillin tukipilari on hänen isosiskonsa Nani. Kavereiden kanssa aloitettu herkkulakko saa Lillin tarkastelemaan kehoaan uusilla silmillä, ja hän alkaa tuntea itsensä lihavaksi. Hän päättää alkaa laihduttaa ja panostaa kouluun. Laihduttamisesta tulee kuitenkin hengenvaarallista.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt jo kolme teosta. Aiempia kirjoja Summer ja uusi alku ja Kovaa kilpailua, Summer en ole lukenut. Parkkosen tänä vuonna ilmestyneestä 112 - vihaan itseäni -kirjasta kiinnostuin aiheen vuoksi. Aloin lukea Parkkosen teosta jo toukokuussa, kun sain kirjan käsiini, mutta minun oli silloin pakko keskeyttää lukeminen. En muista, milloin jokin kirja olisi saanut oloni niin pahaksi. En tarkoita, että kirja olisi ollut huono vaan sitä, että kirjailija on onnistunut kirjoittamaan satuttavan aiheen koskettavaksi kirjaksi. Jatkoin kirjan lukemista vihdoinkin sunnuntaina ja aamuneljältä vuodatin sisältäni katkeria muistoja kyyneleiden muodossa. Poikaystäväni totesi nähdessään itkettyneet silmäni, että se on vain kirja. Hän oli kuitenkin väärässä. Jotkin kirjat ovat ihan muuta kuin vain kirjoja. Jotkin kirjat jättävät jäljen ja saavat sydämen vereslihalle. Tämä on minulle yksi niistä. Kirja ei ole pakosti sellainen kaikille, mutta minulle se oli monestakin syystä.

Parkkonen on kuvannut onnistuneesti syömishäiriöisen mielen kieroutunutta viha-rakkaussuhdetta ruokaan. Ruoka on ajatuksissa enemmän silloin, kun sitä ei saa syödä. Silloin, kun elämälle välttämätön polttoaine yhtaikaa vetää vastustamattomasti puoleensa ja oksettaa. Syömishäiriö kierouttaa Lillin ajatusmaailman. Syöminen on epäonnistumista, syömättömyys on onnistumista. Lillin koko elämästä on tullut suorittamista, ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus. Kun koko muu elämä romahtaa, ainakin syömistään voi hallita.

Parkkosen teksti on suureksi osaksi dialogimuotoista. Henkilöiden väliset keskustelut ovat puhekielisiä, mutta se tuntui vain luonnolliselta ratkaisulta. Se on yksi syy, miksi nuoret henkilöt tuntuivat muuttuvan lihaksi ja vereksi. Tosin loppua kohden kerrontatyyli alkoi hieman puuduttaa, mutta tunteen saattoi aiheuttaa tottumattomuuteni puhekielisen tekstin lukemiseen.

Minua ehkäpä häiritsi eniten se, että kirjassa painotetaan Lillin perheolojen kurjuutta. Yhdessä kohdassa Lillin ajatuksista voisi ymmärtää, ettei syömishäiriöisiä tule muista kuin pahoinvoivista kodeista. Minä en allekirjoita tätä, sillä syömishäiriöön johtava pahoinvointi ei välttämättä johdu huonoista perheoloista. Syitä voi olla muitakin.

Tämä ei ole hyvän mielen kirja. Tämä on kirja, joka täyttää lukijan Lillin pahoinvoinnilla. En voi luvata helppoa lukukokemusta, mutta voin luvata kirjan, joka ei heti lukemisen jälkeen haihdu mielestä. Mielestäni syömisen ollessa hankalaa syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja ei kannata lukea. Vaikka tässäkin kirjassa kuvataan syömishäiriöiden raadollinen puoli, syömishäiriöinen voi poimia kirjasta vain sen osan, joka saa jatkamaan. Hän voi verrata itseään Lilliin, ja se ei ole vain hyvä asia.

♥♥♥♥¼

Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Smirge lukee.

112 - vihaan itseäni on kevään uutuuskirjoja, joten rastitan kirjabingosta ruudun Tänä vuonna julkaistu.

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Ole hyvä. Tämä on kirja tärkeästä aiheesta.

      Poista
  2. Tämä on tärkeä kirja ja siinä kuvattiin selkeästi kaikki oireet ja sairaudenkulku ja huom. ei luvattu helppoa jatkoa, joten kiitokset nuorelle kirjailijalle, että ei kaunistellut sairautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossakin vaiheessa pelkäsin, että paraneminen kuvataan liian helpoksi, mutta se kuvattiin aivan oikein karikkoiseksi ja taisteluksi.

      Poista
  3. Huh, minkä kuuloinen kirja. Huh. (Ja mieletön tuo sun bingolauta)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Huh kuvaa kirjaa aika hyvin.

      Bingo on ollut minulle sopivan vapaa haaste ja siihen sopivia kirjoja on löytynyt aika hyvin. Tiedän jo aika lailla, mitä loppuihinkin ruutuihin luen. Täytyisi vain vielä lukea ne.

      Poista
  4. Vielä en ole lukenut, odottaa kyllä pinossa. Tähän mennessä paras, koskettavin ja pysäyttävin syömishäiriökirja on ollut Kira Poutasen Ihana meri, joka mielestäni pitäisi olla pakollista luettavaa jokaikiselle teinitytölle. Mielenkiinnolla odotan, onko tämä yhtä kova, ennakko-oletus on että juuri sitä se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Ihanan meren kymmenisen vuotta sitten, mutta jostakin syystä en pitänyt sitä silloin parhaimpana lukemanani syömishäiriökirjana. Meinasin sanoa, että pitäisi lukea se uudelleen, mutta aihe on niin tunteet pinnalle nostattava, että ehkä jätän syömishäiriökirjat joksikin aikaa täysin rauhaan. Minut tämä ainakin pysäytti, toivottavasti sinutkin.

      Poista
  5. Voiko kirja toimia ohjeena, miten pitää toimia syömishäiriöisenä?
    Kaksi ensimmäistä kirjaa ovat muuten omakustanteita, vaikka sitä ei ole mainittu missään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ehkä täysin ymmärtänyt kysymystäsi. Toivon, että kirja otettaisiin varoittavana esimerkkinä, mihin anoreksia voi pahana johtaa.

      Okei, sitä ei mainittu kirjan takakannessa, josta otin tiedon noista kahdesta aiemmasta kirjasta.

      Poista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!