Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni 2014 Myllylahti 348 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastin ruokaa, en vain halunnut syödä sitä.

- Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainoinen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan.
- Ois ihanaa ees yhen päivän muistaa, millasta oli olla terve, syödä koska halus, mitä halus ja niin paljon ku jakso, Lumi sanoi ja sen silmäkulmassa kimalsi jotain, joka muistutti epäilyttävästi kyyneleen alkua.
- Luuletsä, että me tullaan viel paranee tästä? kysyin varovasti.
Lumi käänsi kasvonsa minua kohti ja hengitti syvään. - Mä toivon niin. Mut luulen, että tää tulee olee aina osa mua ja se on ehkä parempi oppii hyväksymään. Syödä sitte tasan kolmen tunnin välein, jos ei oo valmis muutokseen. Pitää karkkipäivii, jos ei uskalla herkutella viikolla. Hyväksyy ittensä sairaana. Kai seki on jonkilaista terveyttä. Anoreksia tulee ehkä aina olee osa mua, mutta mä en tuu koskaa olee anoreksia. 

Lilli on peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö, jonka perheolot eivät ole ihanteelliset. Isä on kaappijuoppo, eikä kumpikaan vanhemmista huomioi lapsiaan tarpeeksi. Lillin tukipilari on hänen isosiskonsa Nani. Kavereiden kanssa aloitettu herkkulakko saa Lillin tarkastelemaan kehoaan uusilla silmillä, ja hän alkaa tuntea itsensä lihavaksi. Hän päättää alkaa laihduttaa ja panostaa kouluun. Laihduttamisesta tulee kuitenkin hengenvaarallista.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt jo kolme teosta. Aiempia kirjoja Summer ja uusi alku ja Kovaa kilpailua, Summer en ole lukenut. Parkkosen tänä vuonna ilmestyneestä 112 - vihaan itseäni -kirjasta kiinnostuin aiheen vuoksi. Aloin lukea Parkkosen teosta jo toukokuussa, kun sain kirjan käsiini, mutta minun oli silloin pakko keskeyttää lukeminen. En muista, milloin jokin kirja olisi saanut oloni niin pahaksi. En tarkoita, että kirja olisi ollut huono vaan sitä, että kirjailija on onnistunut kirjoittamaan satuttavan aiheen koskettavaksi kirjaksi. Jatkoin kirjan lukemista vihdoinkin sunnuntaina ja aamuneljältä vuodatin sisältäni katkeria muistoja kyyneleiden muodossa. Poikaystäväni totesi nähdessään itkettyneet silmäni, että se on vain kirja. Hän oli kuitenkin väärässä. Jotkin kirjat ovat ihan muuta kuin vain kirjoja. Jotkin kirjat jättävät jäljen ja saavat sydämen vereslihalle. Tämä on minulle yksi niistä. Kirja ei ole pakosti sellainen kaikille, mutta minulle se oli monestakin syystä.

Parkkonen on kuvannut onnistuneesti syömishäiriöisen mielen kieroutunutta viha-rakkaussuhdetta ruokaan. Ruoka on ajatuksissa enemmän silloin, kun sitä ei saa syödä. Silloin, kun elämälle välttämätön polttoaine yhtaikaa vetää vastustamattomasti puoleensa ja oksettaa. Syömishäiriö kierouttaa Lillin ajatusmaailman. Syöminen on epäonnistumista, syömättömyys on onnistumista. Lillin koko elämästä on tullut suorittamista, ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus. Kun koko muu elämä romahtaa, ainakin syömistään voi hallita.

Parkkosen teksti on suureksi osaksi dialogimuotoista. Henkilöiden väliset keskustelut ovat puhekielisiä, mutta se tuntui vain luonnolliselta ratkaisulta. Se on yksi syy, miksi nuoret henkilöt tuntuivat muuttuvan lihaksi ja vereksi. Tosin loppua kohden kerrontatyyli alkoi hieman puuduttaa, mutta tunteen saattoi aiheuttaa tottumattomuuteni puhekielisen tekstin lukemiseen.

Minua ehkäpä häiritsi eniten se, että kirjassa painotetaan Lillin perheolojen kurjuutta. Yhdessä kohdassa Lillin ajatuksista voisi ymmärtää, ettei syömishäiriöisiä tule muista kuin pahoinvoivista kodeista. Minä en allekirjoita tätä, sillä syömishäiriöön johtava pahoinvointi ei välttämättä johdu huonoista perheoloista. Syitä voi olla muitakin.

Tämä ei ole hyvän mielen kirja. Tämä on kirja, joka täyttää lukijan Lillin pahoinvoinnilla. En voi luvata helppoa lukukokemusta, mutta voin luvata kirjan, joka ei heti lukemisen jälkeen haihdu mielestä. Mielestäni syömisen ollessa hankalaa syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja ei kannata lukea. Vaikka tässäkin kirjassa kuvataan syömishäiriöiden raadollinen puoli, syömishäiriöinen voi poimia kirjasta vain sen osan, joka saa jatkamaan. Hän voi verrata itseään Lilliin, ja se ei ole vain hyvä asia.

♥♥♥♥¼

Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Smirge lukee.

112 - vihaan itseäni on kevään uutuuskirjoja, joten rastitan kirjabingosta ruudun Tänä vuonna julkaistu.

Susanna Kaysen: Girl, Interrupted

Susanna Kaysen: Girl, Interrupted 1995 (1993) Virago 169 s.
saatu toiselta bloggaajalta

For many of us, the hospital was as much a refuge as it was a prison. Though we were cut off from the world and all the trouble we enjoyed stirring up out there, we were also cut off from the demands and expectations that had driven us crazy. What could be expected of us now that we were stowed away in a loony bin?
The hospital shielded us from all sorts of things. We'd tell the staff to refuse phone calls or visits from anyone we didn't want to talk to, including our parents.
"I'm too upset!" we'd wail, and we wouldn't have to talk to whoever it was.
As long as we were willing to be upset, we didn't have to get jobs or go to school. We could weasel out of anything except eating and taking our medication.
In a strange way we were free. We'd reached the end of the line. We had nothing more to lose. Our privacy, our liberty, our dignity. All of this was gone and we were stripped down to the bare bones of our selves.
Naked, we needed protection, and the hospital protected us. Of course, the hospital had stripped us naked in the first place - but that just underscored its obligation to shelter us.

18-vuotias Susanna Kaysen lähetetään masennuksen vuoksi sairaalahoitoon. Alunperin sairaalahoidon on tarkoitus kestää muutama viikko, mutta Susanna päätyy olemaan psykiatrisessa sairaalassa lähes kaksi vuotta. Kaksikymmentä vuotta tapahtuneen jälkeen Susanna kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, jossa hän kuvailee muita sairaalan asukkeja ja päästää lukijan ajoittain myös oman päänsä sisään.

Olisin halunnut lukea Kaysenin muistelmateoksen jo viime vuonna, mutta juuri kun ajattelin lainaavani kirjan, huomasin Girl, Interruptedin poistuneen kirjaston kokoelmasta. Lainattavissa oli enää ruotsinkielinen ja kirjan lukeminen vain siirtyi. Mainitsin alkuvuonna tilanteesta Elegialle, joka tarjoutui ystävällisesti lähettämään kappaleensa minulle (kiitos!). Hyväksyin tarjouksen riemuissani ja nyt omien kirjojen kesän myötä päädyin kirjan myös lukemaan. Olen nähnyt kirjaan pohjautuvan elokuvan muutaman kerran, ja pidän siitä suuresti.

Kirja on kerrottu episodimaisesti. Minua häiritsi etenkin se, etteivät luvut olleet kronologisessa järjestyksessä. Melko alussa kerrotaan erään henkilön kuolemasta ja silti hän on monessa seuraavassa luvussa elossa eikä hänen itsemurhaansa pohdita kuin muutamassa luvussa. Myös eräs psykiatrisen sairaalan asukki karkaa, mutta kohta taas kerrotaan tapahtumista, joissa hän oli mukana ollessaan hoidossa. En ymmärtänyt, miksi tällaiseen omituiseen kerrontaratkaisuun on päädytty.

Kirjan tapahtumat olivat melko tuttuja, sillä suuri osa niistä on siirretty melko uskollisesti valkokankaalle. Tosin joitakin on jätetty pois ja joitakin asioita lisätty, mutta pääosin elokuva on hyvin uskollinen kirjalle. Kirja on elokuvaa parempi väline pohdiskeluun, joten sitä oli enemmän, mutta minusta suurin osa pohdiskelusta jäi hieman pintaraapaisuksi. Lopussa Susanna kertoi siitä, miten muut suhtautuvat Susannan visiittiin psykiatrisessa sairaalassa ja miten hän lopulta totesi parhaaksi olla kertomatta menneisyydestään.

Tarina ja henkilöt jäävät hieman etäisiksi. Uskaltaisin jopa sanoa, että harvinaista kyllä elokuva on parempi kuin kirja. Elokuvan katson varmasti vielä monta kertaa, mutta kirjalle riitti aivan hyvin yksi lukukerta. Odotin kirjalta elokuvan perusteella enemmän.

♥♥♥¼

Elegian mielestä kirja kannattaa lukea huumorimielellä, sillä mitenkään erityisen syvällinen saati koskettava kirja ei ole.
Nulla dies sine legendo -blogissa todetaan, että kirjan lukemalla saattaa jopa oppia jotain itsestään.

Girl, Interrupted on ensimmäinen luettu teos TBR100-listaltani ja saan kirjan luettuani ruksia yli kirjabingon tositarinaan perustuva -ruudun.

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu 2014 Paasilinna 120 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Yksi nykypäivän mantroista on, että yhteiskunta on väkivaltaistunut. Sitä toistellaan raskaasti huokaillen. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harha, sillä kukin pitää omaa elinhetkeään kaikkein merkittävimpänä. Ei meidän aikamme väkivaltaisuus ole mitään verrattuna sadan, viidensadan tai tuhannen vuoden takaiseen elämänmenoon.
Tärkeää ei olekaan väkivallan määrä. Tärkeää on sen muuttuminen. Tai se, miten väkivaltaan suhtaudutaan. Me teemme rahaa väkivallalla, myymme murhia, kaunistelemme kauhistelun myyvään muotoon. Mikään ei kiehdo niin kuin murha, ja mitä kaameampi, sitä enemmän. Väkivalta on leipää.
On erilaisia tapoja viehättyä väkivallasta. Minua kiinnostaa juuri kauhistelu. Kauhistelussa tiivistyy aikamme henki. Kauhistelua voi perustella järkisyin: esimerkiksi väkivaltarikoksista langetettujen tuomioiden lyhyys on kelpo kohde kauhistelulle. Toinen suosittu on maamme väkivaltaisuus yleensä. Kuinka paljon miehemme hakkaavat vaimojaan ja naiset lapsiaan. Kuinka paljon! Kuinka kauheaa!

Pauliina elää parisuhteessa, jossa ei ole enää pitkään aikaan ollut intohimo. Pauliinan mies Kerkko makaa sängyssä ja Pauliinan pitäisi yksin hoitaa koti ja lapset. Laukaisu on kertomus yhdestä päivästä, joka riittää muuttamaan perheen elämän suunnan.

Kuulin Laukaisusta sen julkaisun aikoihin tammikuussa ja ajattelin, että onpa Raevaara uskaltanut tarttua vaikeaan ja tärkeään aiheeseen. En muista aiemmin törmänneeni kirjaan, jonka aiheena on perhesurmat, sillä lähinnä niistä saa lukea iltapäivälehtien lööpeistä. En ollut kuitenkaan heti vakuuttunut siitä, että kirjan luen, mutta luettuani ainakin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion ja Ompun bloggauksen pari ensimmäistä kappaletta olin niin kiinnostunut, että kirja ponkaisi lukulistani kärkipäähän.

Laukaisu on Tiina Raevaaran viides teos. Raevaara on kirjailijan urallaan palkittu Runeberg-palkinnolla novellikokoelmastaan En tunne sinua vierelläni. En ollut aiemmin tutustunut Raevaaran tuotantoon, mutta ainakin hänen esikoisromaaninsa Eräänä päivänä tyhjä taivas kuulostaa aiheeltaan minua kiinnostavalta, joten ehkä luen sen jossakin vaiheessa.

En aivan ihastunut Raevaaran tyyliin. Varsinkin ajoittainen perhesurmien luettelointi tuntui vain tapahtumien luettelemiselta peräjälkeen. Oletan, että kirjassa mainitut perhesurmat oli otettu todellisesta elämästä, vaikka tunnistinkin vain Anneli Auerin tapauksen. Niistä kertominen sitoi kirjan todellisuuteen, mutta tässä kirjassa ne tulivat vyöryttämällä. Olisin ehkä kaivannut muunlaista esimerkkien kerrontatapaa.

Hieman ennen loppua Pauliina joutui mielestäni melko epäuskottavan pyynnön kohteeksi. Eipä kai ole mahdotonta, että sellaista rahanhankintamahdollisuutta ehdotetaan selvästi rahapulassa olevalle naiselle, mutta minusta ehdotus tuli tarinan kannalta liian otollisessa kohdassa. Koin kohtauksen liian erikoiseksi.

Raevaara johdattelee hyvin loppuratkaisuun. Henkilöiden valintojen syyt eivät jää epäselviksi. Tiesin kirjan aiheeksi perhesurmat ja saahan kirjan nimikin jo aavistelemaan aihepiiriä. Vaikka en olisi tiennytkään, olisin lukiessani aiheen hyvinkin pian huomannut.

Vaikka tiesin odottaa loppuratkaisua, viimeinen lause oli hätkähdyttävä. Näinkö se lopulta päättyi? Toisaalta rupesin miettimään kirjan luettuani josko loppu olikaan niin selkeä. Olisiko kirja ollut mahdollista tulkita myös toisella tavalla?

Vaikka Laukaisu on fiktiivinen kertomus, se voisi olla totta. Sitä muistuttavat tapaukset ovat valitettavasti todellisuutta ja niiden olemassaololta ei voi ummistaa silmiään.

Olen aiemminkin myöntänyt, että kärsin ennakkoluuloista pienoisromaaneja ja novelleja kohtaan. Molempien kohdalla pelkään, ettei sivumäärä riitä kunnollisen juonen ja kosketuspintaisten henkilöiden rakentamiseen. Raevaaran kirja ei kuitenkaan tuntunut liian lyhyeltä pintaraapaisulta. Vaikka en vaikuttunut niin paljon kuin jotkut muut lukijat, minunkin mielestäni Laukaisun kansien välistä löytyi väkevä tarina.

Muissa blogeissa: Kaiken voi lukea!, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Kirjan pauloissa, Järjellä ja tunteella, Annelin lukuvinkit ja Nidottua.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

kansikuva: Claire Morgan/Plainpicture/Fennopress

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 2013 (Sankta Psyko 2011) Tammi 502 s. suom. Outi Menna
lainattu kirjastosta

"Hyvä", Högsmed oli sanonut. "Meidän toimintamme eroaa tietysti tavanomaisesta siinä mielessä, että lasten vanhemmat ovat potilaina..."
Sitten hän oli jatkanut selostamalla, minkä takia Sankta Patriciaan ylipäätään oli yhdistetty päiväkoti ja esikoulu: "Se perustettiin joitakin vuosia sitten, ikään kuin kokeiluluontoisesti... Perusidea pohjautuu tutkimukseen siitä, kuinka tärkeä pienten lasten suhde omiin vanhempiinsa on heidän sosiaalisen kehityksensä kannalta. Sekä pysyvissä että tilapäisissä huostaanotoissa on aina omat puutteensa, ja me täällä Sankta Patriciassa uskomme, että lapselle on hyväksi pitää säännöllisesti yhteyttä biologiseen äitiinsä tai isäänsä... poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ja vanhemmille yhdessäolo lapsen kanssa on luonnollisesti osa hoitoprosessia." Lääkäri piti tauon ja lisäsi: "Sitähän me täällä sairaalassa teemme: me hoidamme. Emme rankaise, riippumatta siitä mitä potilaamme ovat tehneet."
Jan oli kuunnellut ja pannut merkille, ettei lääkäri käyttänyt kertaakaan sanaa parantaminen.

Jan Hauger hakee töitä Metsäkedon päiväkodista. Metsäketo sijaitsee Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan vieressä. Hoidossa olevat lapset ovat psykiatrisen sairaalan potilaiden jälkikasvua, ja he saavat kerran viikossa käydä tapaamassa sairaalassa olevia vanhempiaan. Janilla on omat syynsä hakeutua töihin juuri tähän päiväkotiin. Hän arvelee työnsä edistävän nuoruuden aikaisen rakkautensa Alice Ramin löytämistä.

En ollut aiemmin lukenut Johan Theorinia. Sankta Psykon kasvatit päätyi luettavien syksyn uutuuksien listalle, koska psykiatrinen sairaala miljöönä herätti mielenkiintoni. Theorinin uusin suomennos ei kuulu mihinkään sarjaan, joten pystyin hyvin aloittamaan ruotsalaiseen rikoskirjailijaan tutustumisen Sankta Psykon kasvateista. 

Theorinin trilleri on kertomus pakkomielteisestä rakkaudesta, jonka eteen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain keinoja kaihtamatta. Psykologisissa trillereissä hulluuden ja selväjärkisyyden raja taitaa usein olla hyvin häilyvä, eikä Sankta Psykon kasvatit muodostu tämän seikan suhteen poikkeukseksi.

Henkilöiden toiminta ei ollut irrallista ja selittämätöntä. Varsinkin Janin menneisyys punoutuu yhteen aikuisen Janin tekojen motiivien kanssa. Vaikka Jan tekee joitakin hyvin epäilyttäviä tekoja, en silti lopulta osannut pitää Jania pahana ihmisenä vaan ennemminkin olosuhteiden uhrina. Koulukiusaaminen ja kiihkeä rakkaus Alice Ramia kohtaan ovat saaneet Janin moraalitajun sekaisin.

Ajattelin monesti lukevani kirjaa vain hetken ja sitten tekeväni jotakin muuta. Theorin on kuitenkin niin taitava rakentamaan jännitystä lukijan mielessä, että yhtäkkiä huomasinkin lukeneeni monta sivua enemmän kuin alunperin aioin. Vetävästä juonesta huolimatta koin loppua kohden tarinan imun hiipuvan. Odotin lopetuksen hätkähdyttävän minua enemmän ja taidan olla vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta olisin kaivannut lopulta lisää puistattavuutta. Myönnän, että lopetus jäi silti pyörimään mieleeni, joten kyllä siinä jotakin oli.

Olen löytänyt jälleen uuden kiehtovan ja  jännityskirjailijan. Yleensä luen jännityskirjallisuutta melko satunnaisesti, ehkä yleensä tahtia noin kirja kuussa, mutta lokakuussa lukemistani romaaneista kolme viidesosaa on ollut trillereitä ja tällä hetkellä on kesken Gillian Flynnin Dark Places. Opiskelukiireiden keskelle jännityskirjat sekä sopivat että eivät sovi. Ne vievät ajatukseni melko hyvin pois opiskelujutuista, mutta ne ovat yleensä liian mukaansatempaavia, jotta niitä pystyisi lukemaan vain luvun kerrallaan.

Muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö 2013 Like 253 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Heti kun kuulen, että puhelu tulee sairaalasta, yritän tyhjentää mielestäni kaiken muun paitsi kengännauhat. Lakaisen mieleni niin puhtaaksi muusta, että sinne jää tilaa tajuta se mitä on tulossa, sitten täytän äkkiä koko mielen vähäksi aikaa kengillä ja nauhoilla, ettei pelko ehdi vallata kaikkia ajatuksia ennen kuin olen kuullut mitä todella on tapahtunut. Mutta ei se aina onnistu, pelko ehtii usein ensin, se on niin nopea.
Kuoleeko äiti? Onko äiti jo kuollut? Onko äiti kuolemaisillaan? Se on aina ensimmäinen ajatus, missä tahansa sanamuodossa. Se tulee automaattisesti, on aina valmiina kun puhelin soi. Sitä ei tarvitse houkutella eikä sitä voi estää tulemasta, mutta sitä saattaa vähän viivyttää kengännauhoilla tai avainnipuilla.

Anna on äidilleen Huomenkellotyttö, joka syntyi huomenkellojen soidessa. Annan ollessa pieni Elena-äiti sairastuu mieleltään, ja Annan lapsuuden täyttävät huoli ja vastuu. Hän oppii jo varhain, miten kirjoitetaan skitsofrenia latinaksikin ja kuinka monta Diapamia äiti voi syödä vaipumatta liian syvään uneen. Kuitenkin Annalla on myös äiti, jonka kanssa voi keksiä J:llä alkavia mielikuvituksellisia eläimiä ja joka rohkaisee Annaa seuraamaan omaa polkuaan kirjailijana.

Tämän syksyn esikoiskirjailija Sarianna Vaara kasvoi kirjailija Maria Vaaran tyttärenä. Huomenkellotyttö on fiktiivinen tarina, mutta pääosin kirjan tapahtumat ovat tosia. Luin juuri ennen Huomenkellotyttöä Maria Vaaran Likaiset legendat ja väistämättä pidin kirjoja saman kertomuksen kahtena eri puolena. Sarianna Vaaran esikoisromaani kosketti vielä Likaisia legendoja enemmän. Huomenkellotytön muoto on helpompi ja sen tyylissä on eräänlaista haikeaa kauneutta. Olen nähnyt, miten vaikea mielisairaus vaikuttaa ihmiseen, joten koin kirjan myös siksi erityisen vahvasti.

En osaa sanoa milloin se alkoi. Sairaus tuli varkain, ei se tullut kertarymäyksellä, ja hyvä oli ettei tullut. Oli helpompi oppia tuntemaan se kun se tuli hiippaillen, edeten kohteliaasti ja vähän kerrallaan. Niin minä ajattelin: se eteni kuin aluksi kohtelias vieras, joka kuitenkin sitten jäi taloksi eikä suostunut lähtemään, vaikka kuinka olisi ensin pyytänyt kauniisti, sitten komentanut ja lopuksi rukoillut ja itkenyt häipymään. Ei se lähtenyt, sen kanssa piti vain tulla toimeen ja antaa sen pitää hoviaan kutsumatta. 

Pidän Sarianna Vaaran tavasta käyttää kieltä. Alussa minä-kertoja Anna on lapsi ja hän myös kuulostaa lapselta, tosin kypsältä ikäisekseen. Lapsikertojat eivät aina onnistu olemaan uskottavia, mutta Vaaran esikoisromaanissa kerronnan lapsenomaisuus onnistui hyvin. Annan hätä ja pelko on kuvattu niin hyvin, että pelko Annan äidin kuolemasta tunkeutuu lukijaankin. Huomenkellotyttö oli minulle todella koskettava lukuelämys, ja se on yksi kirjoista, joka sai välittömästi oman paikkansa sydämestäni.

"No voi hyvänen aika, skitsofreenikko-pilleristin tytär. Yksinhuoltaja ja taiteilija siihen päälle. Mieti mitkä mahdollisuudet, hirveä riski! Ja isä oli alkoholisti, ei siinä kuule ole paljon mahdollisuuksia, vaikka olisi kuinka reipas. Alkoholisti tai skitsofreenikko, jompikumpi, ja siskonsa myös. Tämä on kuule tosiasia, vaikka ei sitä tietysti toivokaan." 

Anna ei ymmärrä, miksi häntä yritetään suojella. Hän tietää jo, millaista on osastoelämä ja mitä itsemurha on latinaksi. Ei hän pelästy, vaikka hän pääsisikin yksin osastolle katsomaan äitiään. Annan pahin pelko on joutua eroon äidistään. Vaikka Annalla on raskas lapsuus ja hän joutuu aikuistumaan liian nopeasti, synkkä ennustus ei käy toteen. Anna päätyykin hyödyntämään kokemuksiaan muiden avuksi. 

Mielenterveysongelmat ovat vieläkin sairauksia, joita salaillaan ja pidetään jopa häpeällisinä. Sanoisin, että ehkä vaietuin mielenterveyden häiriöistä on skitsofrenia. Mielestäni tiedon puute lisää ennakkoluuloja ja siksi vakavista mielenterveysongelmista pitäisi tarjota riittävästi todenmukaista tietoa kaikille eikä vain niille, jotka niihin varta vasten perehtyvät. 

Tämän kirjan aion vielä ojentaa muutamalle läheiselleni luettavaksi ja olen melkein varma, että palaan Huomenkellotytön pariin vielä itsekin. Tämä kirja tunnelmineen jää vielä pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Suosittelen teosta lämpimästi aivan kaikille.

Luetut.net:issä pidettiin Sarianna Vaaran esikoisromaanista. Suosittelen lukemaan myös Menaisten sivuilta Sarianna Vaaran haastattelun.

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat 1974 Gummerus 277 s.
lainattu kirjastosta

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas.
Silloin haluan olla sairas.

Maria Vaara (1931-1992) oli suomalainen kirjailija, joka käsitteli tuotannossaan omakohtaista suhdettaan sairastamaansa skitsofreniaan. Kiinnostuin Maria Vaaran tuotannosta aivan sattumalta erään kirjallisuusaiheisen tietokilpailukysymyksen vuoksi. Aiemmin en ollut tainnut hänestä kuullakaan. Kyselin muilta kirjabloggaajilta vinkkejä siihen, mistä kirjasta Maria Vaaraan tutustuminen kannattaisi aloittaa, ja Susa suositteli Likaisia legendoja. Kuulin myös samalla, että Maria Vaaran tyttäreltä ilmestyy syksyllä esikoisromaani ja luenkin tällä hetkellä Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä.

Likaiset legendat on kaunistelematonta ja kiivasta kuvausta siitä, kun todellisuuden ja kuvitelman raja-aita romahtaa. Maria haluaisi olla pienen pieni, hän kieltäytyy olemasta aikuinen, ja hänen mielensä pakenee maailmaan, jossa oleilevat muun muassa Paavali ja Neitsyt-Maaria. Irralliset kuiskivat myös jatkuvasti Marialle eivätkä suostu jättämään häntä rauhaan. Todellisuus ja harha sekoittuvat sulavasti toisiinsa ja ensin lukijana oli vaikea tajuta, kumpi on kumpaa. Jonkinlaisia todellisuuden säikeitä kuitenkin tavoitin ja muodostin mielikuvan siitä, mikä tapahtui Marian pään sisällä ja mikä muuten.

Minun mielestäni kukaan, jolla ei ole omakohtaista kokemusta tietystä mielenterveyden häiriöstä, ei voi päästä kyseisen sairauden ytimeen. Kirjojen kautta perehtyminen voi tuoda vain teoreettisen tietämyksen sairauden oireista, mutta se ei ikinä voi kertoa täysin, millaista on elää jonkin sairauden kanssa. Niin kuin Likaisissa legendoissakin todetaan: Mielisairaala, se on oma maailmansa, johon ei pääse oikein sisälle ellei itse ole mielisairas. En tietenkään voi sanoa tietäväni Maria Vaaran tavoittaneen kirjassaan skitsofrenian sisimmän, mutta totean silti uskovani, että tämän paremmin skitsofreniaa ei voi kuvata.

- Irralliset, eihän Paavali ole kuollut? Tulihan hän vielä takaisin.
- Johannes, olen kadottanut kukkasormivauvani. Asun sinun kanssasi. Elina? Maaria kivitalossaan. Paavali siunaa. Ei ole kirkkoja Johannekselle ja minulle. Ei voi mennä synagoogaan. Kylän naiset. Samarialaiset. Johanneksen lasta ei oteta. Etsin. Ei koskaan. Johanneksen käsi. Minun käteni.
En jaksa, en halua etsiä sitä.
Irralliset ovat täällä, täällä junassa. Ne voivat panna minut huutamaan. En halua, että ne pakottavat Marian riisuutumaan. En tahdo. 

En ihan tiedä, miksen pitänyt teoksesta vielä enemmän. Ehkä syynä oli se, että minun oli vaikea totutella Vaaran kirjoitustyyliin. En ole tainnut ikinä aiemmin lukea näin tajunnanvirtamaista tekstiä. Psykoosin aikaisen ajattelun kuvaamiseen ajoittain sekava tajunnanvirta taitaa olla ainoa oikea tapa, mutta silti koin lukemisen välillä hieman vaikeaksi.

Osallistun kirjalla Mental cases - ja Mieleni on rajaton -haasteisiin.

Likaisista legendoista on kirjoittanut myös Susa.

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia

kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia 2013 Gaudeamus 410 s.
lainattu kirjastosta

Miksi puhun "hulluuden" historiasta enkä esimerkiksi "mielisairauksien" tai "psykiatrian" historiasta? Kyse on siitä, että haluan katsoa ilmiötä lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin. Haluan myös demedikalisoida hulluutta ja korostaa poikkeavan käyttäytymisen kulttuuri- ja tilannesidonnaisuutta. Aatehistorioitsijana olen herkkä sanoille ja käsitteille ja niiden muuttuville merkityksille, ja jo sana "hulluus" on hyvin monimerkityksinen. Historian kuluessa siihen on esimerkiksi liitetty erilaisia lääketieteellisiä tai juridisia merkityksiä ja määrittelyjä, ja niiden mukaan sanaa on joko pyritty käyttämään tai välttämään. Esimerkiksi Saksassa 1500-1600-luvuilla ihmiset eivät halunneet saada nimitystä "hullu" (Wahnsinnig), koska tällaiset henkilöt voitiin oikeuden päätöksellä asettaa holhouksenalaisiksi. "Hulluksi" luokiteltu saattoi lisäksi menettää omaisuutensa. Niinpä sairaat halusivat mieluummin olla fyysisen taudin seurauksena väliaikaisesti seonneita, vastoinkäymisten kolhimia tai jopa riivattuja. Toisaalta esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa "hulluutta" ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi, koska sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Sanaa "hulluus" on viljelty usein spontaanisti, kun joku on tehnyt tai sanonut jotakin epätavallista tai merkillistä. Onkin kiinnostavaa seurata, kuinka arkikielen hulluus muuttuu lääketieteellisen diagnoosin ja tulkinnan kautta mielisairaudeksi ja mielenterveyden häiriöksi. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä omasta itsestä että ympäristöstä.

1. Johdanto hulluuteen ja sen historiaan

OSA I. POIKKEAVA KÄYTÖS ANTIIKISTA VALISTUKSEN AIKAAN
2. Käsitykset hulluudesta varhaisista myyteistä keskiajalle
3. Hulluja, narreja ja riivattuja uuden ajan alusta valistukseen

OSA II. SUURI MURROS: 
HULLUUDEN MEDIKALISOITUMINEN 1800-LUVULLA
4. Psykiatrit hulluuden määrittelijöiksi
5. Hulluuden uudet nimet
6. Mielisairaalalaitos

OSA III. HULLUUDEN HOITO JA HALLINTA 1900-LUVULLA: 
PUHETERAPIAA, PSYKOKIRURGIAA JA PIENIÄ PILLEREITÄ
7. Psyykkistä ja somaattista hoitoa
8. Uusia ja uudistettuja diagnooseja
9. Psykofarmakologinen vallankumous

OSA IV. HULLUUDEN HISTORIAN KAKSI PUOLTA
10. Eristäminen, riiston ja tuhoamisen mekanismeja
11. Valonpilkahduksia hulluuden historiassa
12. Hulluus eilen, tänään ja huomenna

Hulluuden selitykset ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa pahoista hengistä paikallisiin infektioihin, joita yritettiin parantaa suorittamalla hengenvaarallisia leikkauksia. Sairausmääritelmät vaihtuvat ajan mittaan, ja esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei useimmissa maissa enää luokitella sairaudeksi. Nykyään ihan tavallinen luonteenpiirre kuten ujous voi aiheuttaa vaikeuksia työelämässä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Missä on hullun ja tervejärkisen raja? Onko raja vain häilyvä vai onko sellaista olemassakaan?

Luin Hulluuden historiaa poikkeuksellisen kauan, puolentoista kuukauden ajan. Kirjan aihe on raskas ja minulle sopivin tapa lukea kirjaa oli hitaasti ja muiden viihdyttävämpien teosten ohella. Hulluuden historia on järkyttävää, mutta kuitenkin sellaista, jonka pitäisi olla paremmin ihmisten tietoisuudessa. Koulun historian tunneilla oppii kyllä eri sotien käänteet, mutta hulluuden historiaan on varta vasten perehdyttävä, jotta siitä saa kuulla yhtään mitään.

1800-luvulla hulluuden merkkejä etsittiin ihmisten kasvonpiireistä ja kallonmuodosta. En tiennyt, että lobotomian keksijä sai saavutuksestaan lääketieteen Nobel-palkinnon. Lobotomia vaikuttaa nykyään lähinnä kauhuelokuvien pelottelulta, mutta viime vuosisadan puolenvälin tienoilla lobotomialla hoidettiin peräti 12-vuotiaita lapsiakin. Minulle uutta oli myös se, miten orjuuden lakkauttamisen jälkeen Yhdysvalloissa väitettiin, että orjat sekosivat vapaudesta.

Pietikäisen Hulluuden historia on todella hyvä tietopaketti hulluuden historian käänteistä. Olenpa onnellinen, että nykyisin asiat ovat eri tavalla, sillä vielä 1960-luvulla toteutetussa pseudopotilastutkimuksessa huomattiin muun muassa, miten mielisairaalapotilaita kohdeltiin kuin esineitä ja heihin kohdistettiin fyysistä ja sanallista väkivaltaa. Toisaalta Kiinassa on vieläkin mielisairaalaan teljettyinä ihmisoikeusaktivisteja. Näiden poliittisen psykiatrian uhrien määrästä ja oloista tiedetään tosin vähän.

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiehtovat mielen hutera tasapaino ja varsinkin historiallinen lähestymistapa mielenterveysongelmiin.

Osallistun Hulluuden historialla kahteen haasteeseen: Mental cases ja Mieleni on rajaton. 

Jospa hulluus on ihmisyyttä ja täydellinen mielenterveys puolestaan toiseutta tai ainakin epärealistinen tavoite ja suvaitsemattomuutta lietsova kulttuurinen normi.

Pietikäisen Hulluuden historia muualla:
Savon sanomat

Marya Hornbacher: Madness - A Bipolar Life

Marya Hornbacher: Madness - A Bipolar Life 2008 Harper Perennial 284 s.
lainattu kirjastosta

But a part of me knows I'm going to die, and doesn't care. In fact, I wish like hell I would. I'm seventeen, and I've had enough.
 
Marya Hornbacherin toinen elämäkerta kertoo hänen kamppailustaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Hornbacherin elämä ei todellakaan ole ollut helppoa, sillä hänen ensimmäinen elämäkertansa kertoo vaikeasta syömishäiriöstä. Ihailen Hornbacherin rohkeutta kirjoittaa mielenterveysongelmistaan, sillä niistä puhuminen julkisuudessa on melko harvinaista. Tämä johtaakin ennakkoluuloihin ja epätietoisuuteen, ja siksi mielenterveysongelmaiset sekoittuvat ihmisten mielissä helposti kasvottomaksi massaksi. Hornbacher antaa kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle rohkeasti kasvot, joista ei voi kääntää katsettaan häpeilevästi pois.

I go for a few hours, then run off to throw in the laundry, hop up for more coffee, write a million e-mails, call my agent for no particular reason and babble for a while. I get a flash of inspiration and grab one of the dozen or so yellow notepads that litter my office to scribble down my ideas for the next several books, and back to the laundry, in with the whites, then back to the desk - I flip madly through books, looking up obscure facts that are suddenly absolutely crucial to the making of my point, the central point, the one that clinches everything, drop the books in a pile on the floor, scribble notes on yet another notepad, and then I need something I wrote on one of the notepads three days ago, I need it right this second, and I rip through the notepads - but wait, the laundry, and I'm flying downstairs and staggering back into the apartment under the weight of piles of every piece of fabric I can find, clean or dirty, the point is the excellent efficiency of washing and the necessity of absolute cleanliness, dump them on the living room floor, and now it's time for a glass of wine, the very thing, white wine goes perfectly with laundry, who would drink red for laundry?

Lapsena Maryaa pidetään vain hankalana, kunnes Maryalle kehittyy niin vaikea syömishäiriö, että hän joutuu sairaalaan. Sairaalassa hänet diagnosoidaan muiden syömishäiriöisten tavoin masentuneeksi, joten hänelle määrätään Prozacia, joka saa Maryan vain entistä sekavammaksi. 23-vuotiaana hän saa oikean diagnoosin. Maryalla on bipolaarinen mielialahäiriö. Maryalle määrätään sairauteen lääkitys, mutta hän syö lääkkeitä miten sattuu, nukkuu liian vähän, juhlii kaikki yöt, juo kuin sieni ja tekee oikeastaan kaiken päinvastoin kuin psykiatri on määrännyt. Marya joutuu maniaoireiden vuoksi psykiatriselle osastolle, mutta kun hän pääsee sieltä pois, hän jatkaa elämäänsä aivan yhtä terveydelleen vaarallisesti kuin ennenkin. Tämä toistuu useasti, kunnes Marya vihdoin tajuaa, että hänen pitäisi noudattaa lääkärin neuvoja. Kuitenkin Marya on edelleen sairas ja hyvin todennäköisesti joutuu jossakin vaiheessa jälleen osastolle.

Maryalla on tyypin 1 kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kuuluu maniajaksojen lisäksi masennusjaksoja tai sekamuotoisia jaksoja ja maniajaksot ovat rajumpia kuin tyypin 2 kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Marya kohtaa paljon taitamatonta hoitoa. Minua alkoi raivostuttaa, kun Maryalle yritettiin väkisin määrätä lääkkeitä, jotka olisivat vain pahentaneet hänen tilaansa. Vaikka Marya sanoo jatkavansa hoitoa, jonka hänen lääkärinsä on ennen osastoa määrännyt hänelle, osastolääkäri syyttää häntä hoidon vastustamisesta ja toteaa: "What about your depression? I don't think he's really looking at your depression. Untreated depression is a terrible thing. In fact, I suspect your eating disorder may have reemerged because you are very depressed." Jos Marya on kokeillut monia lääkkeitä ja hänellä on melko toimiva lääkitys, miksi lääkärin pitää yrittää väittää vastaan ja vaihtaa lääkitystä sellaiseksi, joka vain pahentaisi Maryan sairautta?

Kirja etenee välillä todella vauhdilla. Tällaisen kirjan kerrontaan niin kova vauhti, että välillä lukija tipahtaa ainakin melkein kyydistä, kuitenkin sopii, sillä se kuvaa hyvin, miten Maryalla menee välillä liian lujaa.

Hornbacher ei kirjassaan kaunistele asioita. Hän kertoo, miten asiat ovat. Madness - A Bipolar Life on täynnä irtosuhteita, liiallista alkoholin käyttöä ja hengenvaarallista lääkärin määräysten huomiotta jättämistä, ja Maryan mielialat hipovat välillä taivaita ja joskus Marya on pohjaakin syvemmällä. Lopussa on lista bipolaariseen mielialahäiriöön liittyvistä tosiasioista. Tämä oli hyvä lisäys kirjaan, sillä ensin lukija saa subjektiivisen kuvauksen yhden bipolaarin elämästä ja sitten voi lukea objektiivisia faktoja sairaudesta.

Hornbacherin kirja on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Mental cases -lukuhaasteeseen. Voisin nyt luvata, että luen tästä lähin joka kuukausi vähintään yhden tuohon haasteeseen sopivan kirjan. Tällä vauhdilla saavuttaisin hyvin tavoitteeni vuoden loppuun mennessä. Kirja sopii myös Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen. Lisäksi osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja on tämä kirja myös TBR100-listallani, joten sain luettua 14. kirjan listalta.

Madness - A Bipolar Life -kirjaa ei ole ilmeisesti suomennettu. Marya Hornbacherin ensimmäinen syömishäiriöstä kertova muistelmateos on kuitenkin ilmestynyt suomeksi nimellä Elämä kateissa - kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Senkin olen ajatellut lukea, sillä Madness - A Bipolar Life oli hyvin silmiä avaava lukukokemus.

****+

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Alkuperäinen ilmestymisvuosi ja nimi: 1987 Noruwei no mori Sivumäärä: 296 Englanniksi japanista kääntänyt: Jay Rubin Suomenkielinen käännös: Norwegian Wood

Kirjablogien seuraaja ei helposti ole voinut välttyä kuulemasta Haruki Murakamin viime vuonna suomeksikin käännetystä Norwegian Woodista. Olihan tämä Murakamin kirja Blogistanian Globalia 2012 -kisan kakkonen, ja kirjabloggaajat ovat lukeneet ja arvioineet Norwegian Woodia ahkerasti. En ollut tainnut edes kuulla Murakamin nimeä ennen kuin aloin aktiivisesti lukea kirjablogeja. Norwegian Wood meni lukulistalleni ilman, että edes kunnolla tiesin, mistä kirja kertoo. Nimittäin en lue kovin huolellisesti arvosteluja kirjoista, jotka aion pian lukea. Luen arvosteluja sitten kirjan lukemisen jälkeen senkin edestä. Tästä huolimatta olin yllättynyt, miten totaalisen tietämätön olin siitä, mitä on odotettavissa. Toisaalta ehkä tämä selittyy sillä, että Norwegian Woodin arvioita on blogeissa ilmestynyt enemmän viime vuoden puolella, jolloin en vielä erityisen paljon kirjablogeja seurannut, joten vaikka tiesin blogisuosiosta, en arvioita montaa kuitenkaan ollut silmäillyt.

I had learned one thing from Kizuki's death, and I believed that I had made it a part of myself in the form of a philosophy: "Death is not the opposite of life but an innate part of life."

Kirjaa voisi kuvata rakkaustarinaksi, mutta minulle se oli paljon enemmän. Norwegian Wood kertoo elämästä ja kuolemasta, näin vaatimattomasti sanoen. Kirjan alussa 37-vuotias Toru Watanabe, kirjan minä-kertoja, kuulee Hampurin lentokentällä The Beatlesin Norwegian Woodin, joka tuo Torulle mieleen monia muistoja nuoruudesta, varsinkin Torun suuresta rakkaudesta Naokosta. Naoko oli ensin Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävä. Kizuki kuitenkin päätyi tekemään itsemurhan 17-vuotiaana ja jätti jälkeensä vain Torun ja Naokon tuskan ja yksinäisyyden. Toru haluaa jättää menneisyyden taakseen ja lähtee Tokioon opiskelemaan yliopistossa. Naoko ja Toru kohtaavat sattumalta eräänä päivänä metrossa, ja he alkavat tämän kohtaamisen jälkeen viettää paljon aikaa yhdessä. Naokon mieli ei kuitenkaan kestä kaikkia häntä kohdanneita raskaita tapahtumia, ja hän päätyy pitämään välivuoden ja menemään poikkeukselliseen mielisairaalaan, jossa potilaiden on tarkoitus auttaa itseään ja toisiaan. Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa ja kohtaa Midorin, jonka kanssa Torulle kehittyy ystävyyssuhde. Midori kuitenkaan vaikuttaa haluavan jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä. Mihin ratkaisuun Toru päätyy, kun sydän tuntuu vetävän häntä kahteen vastakkaiseen suuntaan?

Minua Murakamin Norwegian Wood muistutti hieman reilu kuukausi sitten lukemastani Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista. Yhtäläisyyksiä olivat ainakin yliopistoympäristö, rakkaustarina, jonka toisella osapuolella on mielen sisäisiä ongelmia ja eräänlainen kolmiodraama.

Norwegian Wood on traaginen, mutta koskettavan kaunis kertomus aikuistumisesta ja sen kivuista. Norwegian Wood ei ole kovin juonipainotteinen kirja vaan kasvukertomus. Tietenkin kirjassa myös tapahtuu asioita, mutta kirja etenee hitaasti. Tähän kirjaan tuollainen sopi. En olisi varmaankaan ollut yhtä vaikuttunut, jos kirja olisi ollut nopeatempoisempi.

Musiikilla on suuri rooli kirjassa. Ei kovin yllättäen varsinkin The Beatles soi kirjan aikana monen monta kertaa, ja tätä arviota kirjoittaessani olenkin kuunnellut The Beatlesin kappaleita.

Pidin kirjan henkilöistä. Ainoana poikkeuksena voisi ehkä mainita Torun ystävän Nagasawan, jonka tapa kohdella naisia sai minut välillä näkemään punaista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi saanut uusia tuttavuuksia, ja heidän seurastaan ei olisi halunnut luopua lopun lähestyessä.

Aion ehdottomasti lukea Haruki Murakamin kirjoja lisää jatkossa. Todennäköisesti seuraavana Murakamina luen tänä keväänä suomeksi käännetyn 1Q84:n, jonka itse asiassa jo ennätin varata kirjastosta.

Valloitan Norwegian Woodilla Japanin, ja Murakami on yksi luettu kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

1960-luvun Japaniin ovat matkustaneet lisäkseni muun muassa Katja / Lumiomena, Jenni S. ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.

*****

Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story of Skyler Rampike

Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story of Skyler Rampike
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008 Sivumäärä: 562 Suomenkielinen käännös: Sisareni, rakkaani

My Sister, My Love on kolmas lukemani kirja Joyce Carol Oatesilta. Ensimmäinen oli minulle pettymys suurien ennakko-odotusteni vuoksi, ja toista lukiessani aloin ymmärtää, miksi Oatesia pidetään niin suuressa arvossa. My Sister, My Love oli kirja, johon rakastuin. Nyt ymmärrän täydellisesti, miksi Oatesia ylistetään niin paljon ja niin monelta taholta.

My Sister, My Love -kirjan syntyyn on vaikuttanut lapsimissi JonBenet Ramseyn murha, josta muistan lukeneeni moniltakin lehtien sivuilta ollessani lapsi. Tämän kirjan päähenkilö ei ole missi vaan menestyvä taitoluistelija. Bliss Rampiken kohtalo on kuitenkin sama kuin tosielämän vastineensa: kuolla aivan liian nuorena ja tulla vielä kuuluisammaksi menehtymisensä jälkeen. Kirjan kertoja on Skyler, Blissin isoveli, jota media on jopa epäillyt Blissin murhaajaksi. Skylerin perhe on raunioina Blissin kuoleman jälkeen. Skyler saa diagnooseja diagnoosin perään ja nielee pillereitä vaikka mihin sairauteen. Vaikka alusta lähtien lukija tietää Blissin kohtalon, aluksi kuvataan elämää Blissin kanssa. Kirjassa kerrotaan, kuinka Blissistä tuli menestynyt taitoluistelija ja miten kuuluisuus tässäkin tapauksessa oli siunauksen sijaan kirous.

Oli sydäntäsärkevää lukea Blissin ja Skylerin pohdintoja siitä, miten heidän täytyy menestyä, jotta vanhemmat rakastaisivat heitä. Bliss uskoi, että jos hän kaatuu jääkaukalossa, kukaan ei enää rakasta häntä. Skyler vannoo, että hän rakastaa. Varsinkin Betsey vaatii lapsiltaan, erityisesti Blissiltä, paljon. Betsey oli nuoruudessaan hyvä luistelija, mutta hän ei kuitenkaan päässyt huipulle. Hän haluaa elää unelmansa lapsensa kautta. Tämä saa hänet tekemään kovasti töitä Blissin menestyksen eteen ja olemaan välittämättä siitä, että Bliss ei haluaisi jäädä pois koulusta, sillä hänen ystävänsä käyvät koulussa. Ainakin kun olen joskus nähnyt dokumentteja lapsimisseilystä, äidit tuntuvat niissä usein suhtautuvan pakkomielteisesti tyttäriensä kilpailu-uraan. Lapsista tehdään pieniä aikuisia, eikä se ulkopuolisen silmissä vaikuta hyvältä asialta.

My Sister, My Love on tietenkin surullinen. Miten tällaisesta aiheesta voisi olla kirjoittamatta koskettavasti?

Minua ihmetytti, miten kaikilla kirjan henkilöillä tuntui olevan vaikka kuinka monta lääketieteellistä diagnoosia. Suurimmasta osasta en ikinä ollut kuullutkaan, enkä ole varma, ovatko ne oikeita sairauksia vai Oatesin keksintöjä. Olen melko varma, että Oatesin tarkoituksenakin oli kuvata liioitellusti tätä, miten kaikkiin ongelmiin ratkaisuna on jokin pilleri. Tavallaan Skylerin mielen sisäiset ongelmat olivat sivujuonne kirjassa, mutta varsinkin lopussa ne kohosivat tärkeäksi teemaksi.

Kirja oli välillä hankalalukuinen, sillä siinä on lukuisia alaviitteitä. En tiedä, olisiko niiden huomautuksia pystynyt jotenkin sulauttamaan osaksi varsinaista tekstiä, mutta niihin tottui pian. Lopulta ne tuntuivat ihan sopivankin kirjaan.

Kirjan aloitus on loistava muotoilu Anna Kareninan kuuluisasta virkkeestä, jonka mukaan kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, kun taas jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Dysfunctional families are all alike. Ditto "survivors".

Skylerin ja Blissin vanhemmilla on paljon ongelmia jo ennen Blissin kuolemaakin, joten kirjassa kerrotaan myös siitä, miten Skyler selviytyy isänsä naisjuttujen ja äitinsä ylitunteellisten kohtauksien keskellä.

Mielestäni kirjassa kuvataan sen verran Skylerin mielenterveysongelmia, että osallistun tällä kirjalla Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen.

Oatesin kirjoista houkuttaisivat seuraavaksi ainakin The Gravedigger's Daughter ja Blonde. Vai sattuisiko teillä olemaan Oatesin tuotannosta muita suosituksia luettavaksi?

Tämän kirjan ovat kirjabloggareista lukeneet muun muassa Lukuneuvoja, Karoliina vanhassa blogissaan ja Leena Lumi.

*****

Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot

Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2011 Sivumäärä: 406 Suomenkielinen käännös: Naimapuuhia

Olen lukenut Jeffrey Eugenideksen kaksi aiempaa romaania kai yläasteikäisenä. Molemmista muistan silloin pitäneeni, joten pitihän The Marriage Plot -kirjakin lukea. The Marriage Plot päätyi myös viime keväänä tekemälleni TBR100-listalle, joten sain myös yhden kirjan siltä luetuksi.

One thing I learned, between addiction and depression? Depression is a lot worse. Depression ain't something you just get off of. You can't get clean from depression. Depression be like a bruise that never goes away. A bruise in your mind. You just got to be careful not to touch where it hurts. It always be there, though.

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Madeleine, Leonard ja Mitchell. Madeleine on englannin opiskelija, joka rakastaa lukemista ja rakastuu Leonardiin. Leonardin ja Madeleinen suhde on tärkeä osa kirjaa. Suhde ei ole helpoimmasta päästä, sillä Leonard kärsii maanis-depressiivisyydestä. Madeleinen äiti yrittää saada tytärtään jättämään Leonardin, sillä hän on lukenut paljon siitä, miten vaikeaa elämä maanis-depressiivisen ihmisen kanssa voi olla. Madeleine ei kuitenkaan kuuntele äitiään, sillä hän on päättömästi rakastunut Leonardiin. Mitchell on Madeleinen ystävä, joka on rakastunut Madeleineen. Kirjassa kerrotaan Madeleinen ja Leonardin suhteen lisäksi Mitchellin valmistumisen jälkeisestä matkasta Intiaan.

Kirja kertoo pitkälti ihmissuhteista ja niiden vaikeudesta. Joko rakkaus kohdistuu ihmiseen, jolta ei saa vastakaikua tai rakkauden kohdetta on muuten hankala rakastaa.

Pidin siitä, miten alussa kuvailtiin Madeleinen rakkautta kirjoja kohtaan. Koin samaistuvani siihen, joten Madeleinenkin tunsin heti läheiseksi.

She'd become an English major for the purest and dullest of reasons: because she loved to read. The university's "British and American Literature Course Catalog" was, for Madeleine, what its Bergdorf equivalent was for her roommates. A course listing like "English 274: Lyly's Euphues" excited Madeleine the way a pair of Fiorucci cowboy boots did Abby. "English 450A: Hawthorne and James" filled Madeleine with an expectation of sinful hours in bed not unlike what Olivia got from wearing a Lycra skirt and leather blazer to Danceteria. Even as a girl in their house in Prettybrook, Madeleine wandered into the library, with its shelves of books rising higher than she could reach - newly purchased volumes such as Love Story or Myra Breckinridge that exuded a faintly forbidden air, as well as venerable leather-bound editions of Fieldin, Thackeray, and Dickens - and the magisterial presence of all those potentially readable works stopped her in her tracks. She could scan book spines for as long as an hour.

Mielenterveys on asia, joka kiehtoo minua. Siksi oli kiinnostavaa, vaikkakin välillä myös surullista, lukea Leonardin sairaudesta. Kirjailijalla tuntui olevan paljon tietämystä maanis-depressiivisyydestä. Kai tällaista kirjaa on melkein mahdoton kirjoittaa, jollei ota asiasta selvää. Se oli kuitenkin niin suuri osa kirjaa ja Madeleinen ja Leonardin suhdetta. Madeleinen äidin ennakkoluulot olivat välillä melkein ärsyttäviä, vaikka toisaalta myös ainakin Leonardin kohdalla oikeutettuja. Kuitenkin jos Leonardin lääkitys olisi ollut kohdillaan ja hän olisi syönyt lääkkeitään säännöllisesti, asia olisi voinut olla aivan eri. Madeleinen äiti suhtautui epäilevästi, koska Leonard on mielenterveysongelmainen, ja tällainen suhtautuminen suututtaa ainakin minua.

Tämä kirja sai minut innostumaan taas Eugenideksesta niin paljon, että Virgin Suicides - ja Middlesex-kirjojen uusintaluku on varmasti vuorossa jossakin vaiheesa.

Kirja on siis 10. luettu kirja TBR100-listaltani. Lisäksi The Marriage Plot on toinen kirja, jolla osallistun Mieleni on rajaton -lukuhaasteeseen.

Eugenideksen uusimpaan ovat lisäkseni tarttuneet muun muassa Minna Jaakkola, Susa, Morre ja Salla.

Pitäisiköhän minun suosiolla kohottaa goodreadsin lukutavoitetta? Vuotta ei ole kulunut vielä edes kahta kokonaista kuukautta, ja silti olen jo lukenut 80 kirjan tavoitteesta 28 kirjaa eli 35 prosenttia...

*****