Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Alkuperäinen ilmestymisvuosi ja nimi: 1987 Noruwei no mori Sivumäärä: 296 Englanniksi japanista kääntänyt: Jay Rubin Suomenkielinen käännös: Norwegian Wood

Kirjablogien seuraaja ei helposti ole voinut välttyä kuulemasta Haruki Murakamin viime vuonna suomeksikin käännetystä Norwegian Woodista. Olihan tämä Murakamin kirja Blogistanian Globalia 2012 -kisan kakkonen, ja kirjabloggaajat ovat lukeneet ja arvioineet Norwegian Woodia ahkerasti. En ollut tainnut edes kuulla Murakamin nimeä ennen kuin aloin aktiivisesti lukea kirjablogeja. Norwegian Wood meni lukulistalleni ilman, että edes kunnolla tiesin, mistä kirja kertoo. Nimittäin en lue kovin huolellisesti arvosteluja kirjoista, jotka aion pian lukea. Luen arvosteluja sitten kirjan lukemisen jälkeen senkin edestä. Tästä huolimatta olin yllättynyt, miten totaalisen tietämätön olin siitä, mitä on odotettavissa. Toisaalta ehkä tämä selittyy sillä, että Norwegian Woodin arvioita on blogeissa ilmestynyt enemmän viime vuoden puolella, jolloin en vielä erityisen paljon kirjablogeja seurannut, joten vaikka tiesin blogisuosiosta, en arvioita montaa kuitenkaan ollut silmäillyt.

I had learned one thing from Kizuki's death, and I believed that I had made it a part of myself in the form of a philosophy: "Death is not the opposite of life but an innate part of life."

Kirjaa voisi kuvata rakkaustarinaksi, mutta minulle se oli paljon enemmän. Norwegian Wood kertoo elämästä ja kuolemasta, näin vaatimattomasti sanoen. Kirjan alussa 37-vuotias Toru Watanabe, kirjan minä-kertoja, kuulee Hampurin lentokentällä The Beatlesin Norwegian Woodin, joka tuo Torulle mieleen monia muistoja nuoruudesta, varsinkin Torun suuresta rakkaudesta Naokosta. Naoko oli ensin Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävä. Kizuki kuitenkin päätyi tekemään itsemurhan 17-vuotiaana ja jätti jälkeensä vain Torun ja Naokon tuskan ja yksinäisyyden. Toru haluaa jättää menneisyyden taakseen ja lähtee Tokioon opiskelemaan yliopistossa. Naoko ja Toru kohtaavat sattumalta eräänä päivänä metrossa, ja he alkavat tämän kohtaamisen jälkeen viettää paljon aikaa yhdessä. Naokon mieli ei kuitenkaan kestä kaikkia häntä kohdanneita raskaita tapahtumia, ja hän päätyy pitämään välivuoden ja menemään poikkeukselliseen mielisairaalaan, jossa potilaiden on tarkoitus auttaa itseään ja toisiaan. Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa ja kohtaa Midorin, jonka kanssa Torulle kehittyy ystävyyssuhde. Midori kuitenkaan vaikuttaa haluavan jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä. Mihin ratkaisuun Toru päätyy, kun sydän tuntuu vetävän häntä kahteen vastakkaiseen suuntaan?

Minua Murakamin Norwegian Wood muistutti hieman reilu kuukausi sitten lukemastani Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista. Yhtäläisyyksiä olivat ainakin yliopistoympäristö, rakkaustarina, jonka toisella osapuolella on mielen sisäisiä ongelmia ja eräänlainen kolmiodraama.

Norwegian Wood on traaginen, mutta koskettavan kaunis kertomus aikuistumisesta ja sen kivuista. Norwegian Wood ei ole kovin juonipainotteinen kirja vaan kasvukertomus. Tietenkin kirjassa myös tapahtuu asioita, mutta kirja etenee hitaasti. Tähän kirjaan tuollainen sopi. En olisi varmaankaan ollut yhtä vaikuttunut, jos kirja olisi ollut nopeatempoisempi.

Musiikilla on suuri rooli kirjassa. Ei kovin yllättäen varsinkin The Beatles soi kirjan aikana monen monta kertaa, ja tätä arviota kirjoittaessani olenkin kuunnellut The Beatlesin kappaleita.

Pidin kirjan henkilöistä. Ainoana poikkeuksena voisi ehkä mainita Torun ystävän Nagasawan, jonka tapa kohdella naisia sai minut välillä näkemään punaista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi saanut uusia tuttavuuksia, ja heidän seurastaan ei olisi halunnut luopua lopun lähestyessä.

Aion ehdottomasti lukea Haruki Murakamin kirjoja lisää jatkossa. Todennäköisesti seuraavana Murakamina luen tänä keväänä suomeksi käännetyn 1Q84:n, jonka itse asiassa jo ennätin varata kirjastosta.

Valloitan Norwegian Woodilla Japanin, ja Murakami on yksi luettu kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

1960-luvun Japaniin ovat matkustaneet lisäkseni muun muassa Katja / Lumiomena, Jenni S. ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.

*****