Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta