Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi.