Chevy Stevens: Kadonnut

Kannen suunnittelu: Nils Olsson, Katslosa
Design

Chevy Stevens: Kadonnut 2012 (Still Missing 2010) Bazar 360 s. suom. Jaakko Kankaanpää
oma ostos tarjouksesta

Ennen kuin me lopetamme tältä päivältä, minun täytyy rehellisyyden nimissä kertoa vielä yksi juttu - olen nimittäin päättänyt, että en puhu paskaa, ja siitä aion myös pitää kiinni. Kun sanoin, että olin ensi alkuun sekaisin, tarkoitin oikeasti, että olin täysi kahjo. Sen sortin kahjo, joka nukkuu yönsä vaatekomerossa.
Se oli aika helvetin vaikeaa silloin, kun olin juuri tullut kotiin ja asuin vanhassa huoneessani äidin luona. Minun piti livahtaa komeroon aamuyöstä niin että kukaan ei huomannut. Nyt kun olen taas kotona, minulla on tavallaan helpompaa, kun saan päättää kaikesta itse. Mutta en edelleenkään suostu astumaan sisään vieraaseen taloon, ennen kuin olen tarkistanut, missä uloskäynnit ovat. On aika helvetin hyvä, että sinun vastaanottosi on alakerrassa. En nimittäin istuisi tässä, jos olisimme niin korkealla, että ikkunasta ei uskalla hypätä ulos.

Annie O'Sullivan on kiinteistönvälittäjä, jonka asuntonäyttö muuttuu painajaiseksi, kun viimeinen asunnon katsastaja kidnappaa naisen vangiksi vuoristomökkiin. Kadonnut kuvaa Annien vapautumisen jälkeistä aikaa. Vaikka Annie ei enää elä vankina, hänen omasta mielestään on tullut mökkiäkin pahempi vankila.

Viime kuussa kävin Suomalaisessa kirjakaupassa tarkoituksenani vain viettää aikaa ja katsella. Varmasti moni voi arvata, että en lähtenyt kaupasta tyhjin käsin vaan sorruin pokkaritarjoukseen, johon kuuluvia pokkareita sai kolme 15 eurolla. Yksi ostamistani kirjoista oli Chevy Stevensin Kadonnut, jonka kansi oli jäänyt minulle mieleen jostakin blogista. En muistanut, mitä bloggaaja oli kirjasta pitänyt, mutta takakansi lupaili psykologista ja varsin karmivaa jännitystä, joten en voinut vastustaa. Aloin lukea kirjaa saman päivän aikana, koska huomasin kirjan kerrontamuodon olevan kiehtova. Annie on päässyt jo sieppaajansa kynsistä pois, mutta hän käy psykologin luona keskustelemassa tapahtuneesta ja pakenemisen jälkeisestä elämästä. Ei ole kovin yllättävää, että Annien elämä ei ole palannut normaaliksi kotiinpaluun jälkeen vaan hän on traumatisoitunut hyvin pahasti.

Kadonnut on Chevy Stevensin esikoisromaani. Stevens on itse asiassa ennen kirjailijan uraansa työskennellyt juuri kiinteistönvälittäjänä, ja kansiliepeessä kerrotaan, että hän kehitteli päässään karmivia tarinoita, kun odotteli asiakkaita saapuvaksi. Yksi tarinoista käsitteli kidnapattua kiinteistönvälittäjää. En ihan ymmärrä, miten hän on voinut toimia ammatissa, kun on samalla keksinyt päässään näin karmaisevia skenaarioita mutta huvinsa kullakin.

Pidin kirjan kerrontatavasta paljon. Koko kirja kerrotaan Annien näkökulmasta ja äänellä. Annien kokemuksia ja tunteita kuuntelevan psykologin ääni ei ole kuuluvissa lainkaan ja hänestä saa tietää asioita vain Annien psykologille osoittamien kommenttien kautta. Kuitenkin kun Annie kertoo vuodestaan siepattuna, lukija tietää, että Annie ei jää loppuelämäkseen Friikin armoille. Se ehkä hieman lievensi kirjan ahdistavuutta, sillä kaikkien karmivien tapahtumien lisäksi olisi ollut liian karmivaa, jos lukiessa olisi joutunut jännittämään, pääseekö Annie vapaaksi tai säilyykö hän ylipäätään hengissä. Tällaisenakin kirja on ihan kamala.

En suosittele kirjaa heikkohermoisille lukijoille, sillä kirja sisältää useita hyvin yksityiskohtaisesti kuvattuja ja pahaa oloa aiheuttavia kohtauksia. En kovin usein lue näin väkivaltaisia kirjoja ja luulen, että seuraava kerta ei ole ihan heti. Muutenkin kirja voi jakaa mielipiteitä, mutta minut kirja onnistui koukuttamaan. Loppu tosin meni liian kaukaa haetuksi. En enää pystynyt lainkaan uskomaan, että sellaista voisi tapahtua, vaikka aika karmeita tapauksia viime vuosinakin on valitettavasti paljastunut.

Viime vuosina lehdissä on uutisoitu toinen toistaan karmivammista sieppaustapauksista, joissa naisia on pidetty vankina monien vuosien ajan. Tästä kirjasta tuli väistämättä mieleen todellisen elämän tapaukset. En haluaisi uskoa, että mitään kirjan kaltaista voisi tapahtua, mutta valitettavasti tiedän, että tuskin kirjankaan tapahtumat olisivat ihan mahdottomia. Ne tuntuvat kauheudessaan uskomattomilta, mutta jotkut ihmiset pystyvät valitettavasti aivan karmiviin asioihin. En ole lukenut aiheesta aiemmin, vaikka tosielämän sieppauksistakin on kirjoitettu kirjoja.

Vaikka kirjan lukeminen oli ahdistavaa ja yököttävää, silti kirja onnistui koukuttamaan. Täytyykin ehkä etsiä käsiini muitakin Stevensin kirjoja, sillä hän on ainakin tämän kirjan perusteella taitava rakentamaan ja ylläpitämään jännitystä.

Muualla: Luettuja maailmoja, Järjellä ja tunteella, Kirjaston kummitus ja Luen, siis olen

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni 2014 (A Street Cat Named Bob 2012) WSOY 265 s. suom. Kimmo Paukku
lainattu kirjastosta

Jos olisin ollut kissa, olisin nyt elänyt yhdeksättä elämääni.

Olin ehtinyt soittaa hädin tuskin viittä minuuttia, kun kohdalleni seisahtui ryhmä nuoria. He olivat ilmiselvästi brasilialaisia, koska heillä kaikilla oli yllään Brasilian maajoukkueen pelipaidat ja he puhuivat kieltä, jonka tunnistin portugaliksi. Yksi heistä, nuori tyttö, kyyristyi ja alkoi silittää Bobia.
"Ah, gato bonito", tyttö sanoi.
"Hän sanoo, että sinulla on kaunis kissa", yksi pojista tulkkasi avuliaasti. 
He olivat aivan tavallisia nuoria Lontoon-matkallaan, mutta he näyttivät olevan Bobin lumoissa. Pian monet muutkin seisahtuivat katsomaan, koska halusivat tietää mistä hämminki johtui. Puolisenkymmentä brasilialaista nuorta ja muuta ohikulkijaa alkoi penkoa taskujaan ja heittää kolikoita kitarakoteloon.
"Et tainnut sittenkään olla niin hirvittävän huono seuralainen, Bob. Pyydän sinut mukaan vähän useamminkin", hymyilin Bobille. 

Kun James Bowen saapuu eräänä päivänä kotiin, hänen asuintalonsa rappukäytävässä pyörii tuntematon kissa. Kissan omistajaa ei löydy, joten lopulta James ottaa eläinlääkärin hoitoa tarvitsevan kissan kotiinsa. Aika kissan ottamiselle ei ole otollinen, sillä James on metadonihoidossa toipuakseen heroiiniriippuvuudesta. Hän ei ole varma, pystyykö hän ottamaan vastuulleen elävän olennon. Bob ei kuitenkaan suostu hylkäämään Jamesia, ja erilaisten sattumien kautta Bobista tulee myös Jamesin seuralainen katumuusikon hommissa. Katumusisoinnin loputtua James alkaa myydä Bobin kanssa Big Issue -lehteä ja Bobiin ihastuneiden ihmisten kuvaamat Youtube-videot tekevät Bobista julkkiksen. 

Luin Katukatti Bobin maratonin aikana, mutta uskon, että kirja olisi vienyt muutenkin niin mennessään, etten olisi malttanut laskea sitä montaa kertaa käsistäni. Tarina oli hurmaava, koskettava ja hyrisyttävä molempien päähenkilöiden Bobin ja Jamesin tavoin. Huomasin luettuani, että Bobista on ilmestynyt toinenkin kirja The World According to Bob, jonka taidan haluta omaan hyllyyni. Katukatti Bob -kirjakin täytyy varmaan hankkia omaksi, sillä kirja sisältää tarinan, johon haluan vielä palata.

Vaikka Bobin tarina on kirjassa pääosassa, myös Bobin omistajan Jamesin elämän kolhut käyvät ilmi. Kirja saa ajattelemaan kodittomien kohtelua. Vaikka entinen huumeriippuvainen tai muuten elämän kolhima ihminen haluaisi muuttaa elämäntapojaan, monet eivät anna siihen kunnollista mahdollisuutta. Työpaikan saaminen on hankalaa, melkeinpä mahdotonta. Silti jotkin ihmiset tuntevat oikeudekseen kehottaa kaduilla olevia hankkimaan työpaikan, vaikka katumuusikot ja muut vastaavat yrittävät vain hankkia elantonsa. Heilläkin on ihan yhtäläinen oikeus elämään kuin muilla ihmisillä eivätkä he tarvitse muiden vaikeuksien lisäksi osakseen myös halveksuntaa. 

Kissat ovat aina omia persoonallisuuksiaan, ja niin on Bobkin. Tunnistin hänessä joitakin samoja piirteitä kuin omassa kissassani, mutta kokonaisuutena hän oli aivan omanlaisensa. Tuhahdan mielessäni aina, kun väitetään, etteivät kissat välitä kenestäkään muusta kuin itsestään ja ettei ihmisillä ole kissoille kuin välinearvoa ruokkijoina ja hoitajina. Mielestäni Bobinkin käytös osoittaa jälleen kerran, että tuollainen väite ei vain pidä paikkaansa. Lukija voi nauttia ihmisen ja kissan vahvistuvan suhteen kuvauksesta. Vaikka kehenkään ei voi oikeasti tutustua vain kirjan välityksellä, silti kirja jätti samankaltaisen tunteen kuin olisin juuri saanut elämäänsä kaksi uutta tuttavuutta.

Varsinaisen tarinan lisäksi kertoja kertoo välillä ripauksia kissatietoutta. Hän pohdiskelee muun muassa sitä, miksi kissat pesevät itseään niin usein. Olen aika suuri kissojen rakastaja, ja omien kissojen vuoksikin olen lukenut jonkin verran kissatietokirjoja. Siksi kissatietoiskut sisälsivät suurimmaksi osaksi tuttua informaatiota, mutta luin nekin kohdat silti mielelläni.

Bobista tehtyjä Youtube-videoita löytyy aika monta, mutta erityisesti tätä katsoessa näkee monia kirjassa mainittavia asioita kuten Jamesin hartioilla matkustavan Bobin. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kissojen ystäville.  

♥♥♥♥♥

Muualla: Tassuttelua

Katukatti Bobin kannessa komeilee itseoikeutetusti Bob-kissa, joten kirja sopii erinomaisesti kirjabingon Kannessa eläinkuva -ruutuun.

Kiera Cass: The Selection

kansikuva: Gustavo Marx/Mergeleft Reps, inc.
kannen suunnittelu: Sarah Hoy

Kiera Cass: The Selection 2012 HarperTeen 327 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Valinta)
ostettu uutena

"'Our beloved prince, Maxon Schreave,' " Mom continued, "'is coming of age this month. As he ventures into this new part of his life, he hopes to move forward with a partner, to marry a true Daughter of Illéa. If your eligible daughter, sister, or charge is interested in possibly becoming the bride of Prince Maxon and the adored princess of Illéa, please fill out the enclosed form and return it to your local Province Services Office. One woman from each province will be drawn at random to meet the prince.
"'Participants will be housed at the lovely Illéa Palace in Angeles for the duration of their stay. The families of each participant will be generously compensated'" - she drew out the words for effect - "'for their service to the royal family.'"
I rolled my eyes as she went on. This was the way they did it with sons. Princesses born into the royal family were sold off into marriage in an attempt to solidify our young relations with other countries. I understood why it was done - we needed allies. But I didn't like it. I hadn't had to see such a thing, and I hoped I never would. The royal family hadn't produced a princess in three generations. Princes, however, married women of the people to keep up the morale of our sometimes volatile nation. I think the Selection was meant to draw us together and remind everyone that Illéa itself was born out of next to nothing.

America Singer kuuluu viidenteen säätyyn, joka koostuu taiteilijoista. American perhe on tottunut puutteeseen ja jopa nälkään, joten American äidin mielestä mahdollisuus päästä kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä on kuin taivaan lahja. America ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Häntä ei kiinnosta taistella tuntemattoman ihmisen rakkaudesta 34 muun tytön kanssa, ja hänellä on jo oma sydämen valittu. Ongelmana on vain se, että Aspen on alempaa säätyä kuin America ja avioliitto Aspenin kanssa tarkoittaisi myös Americalle säädyn ja elinolojen huononemista. Lopulta America suostuu kuitenkin hakemaan, mutta hän kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet todellakin valitaan yhdeksi palatsiin muuttavista 35 tytöstä.

En ihan muista, miksi kirjasta kiinnostuin viime vuonna niin paljon, että tulin hankkineeksi sen itselleni. Olen kuullut kirjasta paljon ristiriitaista palautetta. Osan mielestä sarja on ollut aivan ihana ja koukuttava, mutta osa on pitänyt kirjoja vain keskivertoina eikä erityisen suosittelun arvoisina. Minulle kirjan ideasta tuli vahvasti mieleen Unelmien poikamies -televisiosarja eivätkä mielleyhtymät todellakaan kadonneet lukemisen aikana. Tulevan prinsessan valikointiin liittyvät säännöt ovat kuitenkin paljon kyseistä tosi-tv-ohjelmaa rajummat. Jos valikointiin osallistuja jää kiinni muista rakkaussuhteista, hän menettää henkensä. Ei ole kovin vaikea arvata, että tämä sääntö tekee American palatsielämästä aikamoista uhkapeliä, sillä Americalla on tunteita myös Aspenia kohtaan.

Goodreadsissa joku arvioija syytti kirjaa seksismistä. Minuakin miesten ylivertaisuuden korostaminen ärsytti aluksi, mutta sitten onneksi tajusin, että seksismi ei todellakaan aina tarkoita sitä, että kirjailija pitäisi sukupuolten välistä epätasa-arvoa hyvänä asiana. The Selection pitää lukea aika huolimattomasti, jos ei huomaa, että Cass on soluttanut mukaan kritiikkiä sääty-yhteiskuntaa ja miesten yliarvoisuutta kohtaan. Cass on luonut dystopisen yhteiskuntansa siinä mielessä onnistuneesti, että se saa lukijan ainakin hieman miettimään todellisen yhteiskunnan epäkohtia. Cass on kärjistänyt epäkohdat äärimmilleen, mutta kärjistäminen onkin tyypillinen dystopian keino saada ihmiset avaamaan silmänsä. Kuitenkin dystopiset ainekset peittyvät kolmiodraaman alle, joten yhteiskuntakritiikki jäi loppujen lopuksi melko laimeaksi.

En ole kovin innokas lukemaan kirjoja, joiden pääjuoni keskittyy romanssin ympärille. The Selection oli loppujen lopuksi hieman keskivertoa parempi, mutta arvelen vahvasti, etten lue muita osia, sillä niitä ei ole saatavissa kirjastosta. Toivon American valitsevan Maximin, koska Aspen oli minusta jotenkin ärsyttävä. Muuten kyllä säätyrajoista huolimatta onnistuva rakkaustarina kiinnostaisi enemmän kuin rääsyistä prinsessaksi. Americaa moni on haukkunut todella ärsyttäväksi. Minä en häntä kovin ärsyttävänä pitänyt, vaikka olihan hän hieman liian täydellinen.

Koin juonen ajoittain hieman tylsänä, ja suhteiden kehittyminen oli myöskin välillä epäuskottavaa. Onneksi kirjassa oli kuitenkin muutakin kuin romantiikkaa, sillä dystopiset elementit saivat minun mielenkiintoni säilymään suurimman osan ajasta.

Voin kuitenkin suositella kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat romantiikkaa hienoisilla dystopisilla vivahteilla.

Kirjaa lukiessani aloin myös miettiä, kirjoittavatko miehet romanttista kirjallisuutta. Tarkoitan siis, onko olemassa mieskirjailijoita, jotka keskittyisivät kirjoissaan rakkaustarinoihin ja muut elementit olisivat vain sivuosassa. Minulle ei tule mieleen yhtäkään, mutta miesnäkökulma voisi tuoda mielenkiintoista vaihtelua romanttiseen kirjallisuuteen. Varmasti on myös miehiä, joita romantiikka kiinnostaa, vaikka sitä yleensä pidetäänkin enemmän naisten juttuna.

♥♥♥¼

The Selection -trilogia
The Selection 2012
The Elite 2013
The One 2014

Muualla: Katinkan kirjasto ja Elina Rouhiainen.

The Selection sopii mainiosti kirjabingon romantiikka-lokeroon, joten rastitan jälleen yhden ruudun.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014 (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There 2012) Gummerus 353 s. suom. Sarianna Silvonen kuv. Ana Juan
lainattu kirjastosta

"En halua olla prinsessa", hän sanoi vihdoin. "Ette voi pakottaa minua." Hän tiesi aivan hyvin mitä prinsessoille tapahtui, koska prinsessoista kirjoitettiin usein kirjoja. Joko heille tapahtui kamalia asioita, heidät siepattiin ja kirottiin ja heidän sormiaan pisteltiin ja heidät myrkytettiin ja lukittiin torneihin, tai sitten he vain odottelivat kunnes prinssi oli päässyt tarinan loppuun ja ehti naimaan heidät. Oli sitten kummin päin tahansa, Syyskuu ei halunnut prinsessahommiin. Jos johonkin sellaiseen täytyy ryhtyä, hän järkeili, parasta olla sitten saman tien kuningatar. Kuningattaren ajatteleminen toi hänen mieleensä kuitenkin Halloweenin, ja hän tiukensi otettaan kupistaan.

Syyskuun ensivierailusta Satumaahan on melkein vuosi. Joskus hän epäilee, että Satumaa oli vain hänen alitajuntansa kehittämää unta, mutta sitten hän vilkaisee taakseen ja näkee varjonsa puuttuvan. Syyskuun varjo kun jäi Satumaahan. Syyskuu pelkää, että seuraavaan kertaan Satumaassa on liian kauan, mutta eräänä päivänä hän päätyykin Satumaahan jälleen ihan yllättäen. Hän luulee tällä kertaa pääsevänsä viettämään rauhaisaa aikaa ystäviensä kanssa, mutta joutuukin jälleen seikkailuun. Tällä kertaa Satumaan asukkaiden varjoja on alettu varastaa ja Satumaan taikuus vähenee varjojen mukana. Syyskuu matkustaa Alimaahan saadakseen varjot takaisin ja saa huomata, että hänen oma varjonsa on Alimaan hallitsija.

Ihastuin alkuvuodesta Valenten Satumaa-kvartetin ensimmäiseen osaan ja toinen osa meni täytyy ehdottomasti lukea pian -kirjojen listalle. Pian on suhteellinen käsite ja toinen osa on hetken ehtinyt jo olla minulla kirjastosta lainassa. Tartuin tähän kuitenkin vihdoin tällä viikolla, kun kaipasin sairauden vuoksi jotakin piristävää ja sopivan kevyttä luettavaa.

Valenten käyttämä ja suomentajan onnistuneesti kääntämä rikas kieli ja osuvat kielikuvat viehättivät myös ensimmäisessä osassa, ja mitenkä sanataituri lahjoistaan pääsisi, joten toinen osa oli yhtä ilmeikkäästi ja satumaisesti kerrottu. Kirjailijan luomasta Satumaasta ei mielikuvitusta puutu eikä hän ole tyytynyt vanhoihin satuolentoihin vaan Syyskuu tapaa niin Alimaan portinvartijan monimuotoisen sibyllan kuin kivien avulla muistinsa säilyttävän järlopin.

Vaikka kirja on satumaista fantasiaa, siinä käsitellään myös vakavia realistisia aiheita. Syyskuu ei sovi joukkoon ja luokkakaverit kiusaavat häntä levittämällä perättömiä huhuja. Isä on edelleen sodassa ja äidin huomio on harvinaista herkkua. Syyskuuta repii kahtaalle kaipuu Satumaata ja toisaalta vanhempiaan kohtaan. Hänen todelliset ystävänsä ovat Satumaassa, mutta toisaalta hänen täytyy sopeutua siihen, että hänellä on kaksi kotia, joista toisessa on mahdollista vain vierailla.

Syyskuu täyttää kirjan alussa 13 vuotta ja hän miettiikin kirjan kuluessa paljon tulevaisuuttaan. Hän ei tiedä, mitä tekee aikuisena ja hämmästelee, kun muut ovat selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Syyskuu alkaa selvästi siirtyä lapsuudesta nuoruuteen ja kokee kirjan aikana muun muassa ensisuudelmansa ja uuden sydämensä tuottamat vaikeudet.

Kirja ei ehkä ole antoisimmillaan ihan pienimmille lukijoille, mutta noin yhdeksänvuotiaalle lapselle uskaltaisin jo Valenten kirjaa suositella. Tietysti kirja avautuu eri tavalla hieman vanhemmalle, mutta uskon, että Syyskuun ihastuttavan vahvasta ja omapäisestä hahmosta ja kirjan satumaisesta tunnelmasta voisi olla iloa monelle lapsellekin.

♥♥♥♥¾

Satumaa-kvartetti
Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013
Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa 2014
The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two 2013

Niina T. toteaa Valenten ammentavan kertomukseensa raikkaasti satujen kerrontaperinnettä ja antiikin mytologioita.
Liinan mielestä toinen osa on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin.
Mikko kuvailee kirjaa edeltäjänsä tavoin vauhdikkaaksi seikkailuksi, joka kiitää oudosta tilanteesta toiseen.
Juha Salmi toteaa kirjan sopivan niin vanhoille kuin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat elämäänsä seikkailua Satumaassa.
Raija kuvailee Satumaata ja varjojen valtakuntaa omanlaisiksi ihmemaiksi. Ne ovat mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen.
Maria Kinnunen miettii, voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa.

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Alkuperäispäällys: Y. Bora Ülke

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012) WSOY 350 s. suom. Inka Parpola
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli melko varma siitä, että oli löytänyt oikean sivuston. Näytti siltä, että kyseessä oli jonkinlainen lääketieteellinen tutkimuslaitos, joskin tutkimuksen kohde oli haudattu koodinimien jonon alle. Hän kaiveli vielä lisää, mutta suurin osa yrityksen tiedostoista oli lukittu sellaisten palomuurien taakse, jotka torjuivat hänen ensimmäiset kuvainnolliset yrityksensä heittää köysitikkaat niiden yli. Peter tiesi, että mikäli hänellä olisi riittävästi aikaa, hän pystyisi ohittamaan ne - hän oli aikoinaan hakkeroitunut kenenkään huomaamatta Pentagonin, FBI:n ja Scotland Yardin tietokantoihin ihan vain huvin vuoksi. Kysymys kuuluikin, saattoiko mikään, mihin Bob oli sotkeutunut, olla etsintätyöhön uhratun ajan arvoista.
Todennäköisesti ei, Bob päätti. Hän haukotteli ja sammutti tietokoneen.
Minuuttia myöhemmin hänen kotitalonsa etuovi potkittiin rikki.  

Noa Torson herää sairaalavuoteessa itselleen tuntemattomasta paikasta, jonne päätymisestä hänellä ei ole mitään muistikuvia. Hän on menettänyt elämästään kolme viikkoa, ja rintakehässä on leikkausarpi. Noa ei todellakaan aio jäädä sairaalavuoteeseen vaan aloittaa hurjan pakomatkan. Mitä hänelle on oikein tehty ja miksi häntä jahdataan kokonaisen miesjoukon voimin? Peter Gregory inhoaa isänsä tekopyhyyttä ja on sen vuoksi perustanut hakkeriyhteisön, jonka tavoitteena on rangaista heikompiaan hyväksikäyttäviä ihmisiä. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta isälleen kuuluvia papereita, jotka käsittelevät projektia nimeltä Persefone. Peter ehtii tutkia projektin taustaa vain pienen hetken, ennen kuin hänen kotiinsa tunkeutuu mies, joka väittää tuntevansa Peterin vanhemmat ja vie mukanaan Peterin tietokoneen. Peter päättää pyytää apua yhdeltä hakkeriyhteisönsä taitavimmista jäsenistä, joka sattuu olemaan juuri Noa.

Voin jo heti aluksi todeta, että enpä ole pitkään aikaan koukuttunut johonkin sarjaan näin nopeasti ja pahasti. Toinen osa on ilmestynyt jo englanniksi ja päätösosakin ilmestyy alkukielellä elokuussa. Kirjastosta jatko-osia ei löydy ja muutenkin haluan sarjan omaan hyllyyni, joten täytynee kirjashoppailla toinen osa piakkoin.

WSOY:n sivuilta ottamassani kansikuvassa sitaatti ei näköjään näy, mutta suomenkielisen version kannessa kirjaa verrataan Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -teokseen. Kerrankin etukannen vertaus menestysteokseen osui oikeaan. Noa Torson voisi olla Lisbeth Salanderin pikkusisko, mutta silti kirja ei tuntu halvalta Larsson-kopiolta. Idea on erilainen ja scifimpi. Kerrontatyyli on vauhdikkaampi ja enemmän toimintaan keskittyvä.

Noa Torson on entinen lastenkotinuori, joka on menettänyt vanhempansa pienenä ja jolla ei ole ollut onnea sijaisperheiden kanssa. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Noa ei ole saanut rakkautta vaan lähinnä vain kokemuksia, jotka ovat lisänneet aikuisiin kohdistuvaa luottamuksen puutetta. Noa on leimattu ongelmanuoreksi, sillä hän on istunut pari lyhyttä vankilatuomiota, mutta syyt tuomioihin ovat varsin inhimillisiä. Toinen vankilatuomioista johtui siitä, että Noa varasti sijaisvanhempiensa auton, jotta olisi voinut vierailla vanhempiensa haudalla.

Noa on hyödyntänyt tietokonenerouttaan luomalla itselleen uuden identiteetin ja mahtavat sijaisvanhemmat. Hän ei halua enää joutua heiteltäväksi perheestä toiseen vaan Noa on aloittanut itsenäisen elämän. Nyt hänet on valittu tutkimuskohteeksi siksi, ettei kukaan osaa kaivata Noaa. Noa on juuri sellainen naishahmo, joita kirjoissa ei voi olla liikaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja henkisesti vahva vaikka onkin kokenut kovia. Peter jää minusta selvästi etäisemmäksi ja mielenkiinnottomammaksi hahmoksi, mutta hän toimii ihan hyvänä vastaparina Noalle.

Kirja ei ole mikään tyypillinen dystopiakirja, mutta siinä on silti aistittavissa dystopisia elementtejä. En oikein voi puida asiaa enempää, sillä vahvimmat dystopiset piirteet paljastuvat lopussa. Vaikka mainitsen dystopiset vivahteet, kirja on mielestäni varsin raikas nuortenkirja eikä ole juuttunut nuortenkirjallisuuden kliseisiin. En ainakaan ole lukenut muita nuorille suunnattuja teknojännäreitä, vaikka todennäköisesti niitä on olemassa.

Suosittelen kirjaa tietokoneiden parissa kasvaneille nuorille, jotka tarttuvat harvemmin kirjaan, sillä uskon vähemmän innokkaiden lukijoidenkin voivan innostua Gagnonin sarjasta. Tosin toivon kyllä myös muunlaisten ihmisten tutustuvan Gagnonin trilogiaan, mutta varoitan, että siihen on helppo jäädä koukkuun.

♥♥♥♥½

PERSEFONE-trilogia
Kukaan ei kaipaa sinua 2014 (Don't Turn Around 2012)
Don't Look Now 2013
Don't Let Go elokuussa 2014

Maria Kinnusen mukaan kirja alkaa nopeatempoisesti ja sellaisena se myös jatkuu.
Millan mielestä koko teoksen ajan kirjassa säilyy ahdistunut ilmapiiri ja sopivan salamyhkäinen ote henkilöihin.
Kirjus toteaa tämänkin kirjan osoittavan, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen.
Anunkin mielestä Peter jäi Noan varjoon.
Kirjakulkurin kirja vei mennessään.

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi. 

Hugh Howey: Wool

kansikuva: Getty Images

Hugh Howey: Wool 2012 Arrow Books 537 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Siilo)
lainattu kirjastosta

 'I've already published a white paper on how to retrieve deleted and overwritten files. The rest of the IT department is spreading it around to help people who've unwittingly flushed something they needed.'
'I still think you should stop,' he said. 'This isn't the best idea. I can't see any good coming of it -'
'No good coming from the truth? Knowing the truth is always good. And better that it's us discovering it than someone else, right?'
Holston looked at his files. It'd been five years since the last person was sent to cleaning. The view of the outside was getting worse every day, and he could feel the pressure, as sheriff, to find someone. It was growing, like steam building up in the silo, ready to launch something out. People got nervous when they thought the time was near. It was like one of those self-fulfilling prophecies where the nerves finally made someone twitch, then lash out or say something regretful, and then they'd find themselves in a cell, watching their last blurry sunset.
Holston sorted through the files all around him, wishing there was something in them. He would put a man to his death tomorrow if it meant releasing that steam. His wife was poking some great, overly full balloon with a needle, and Holston wanted to get that air out of it before she poked too far.

Siilossa asustaa ihmisyhteisö, joka ei ole ikinä hengittänyt ulkoilmaa. On vakava rikos edes sanoa haluavansa siilosta pois. Siilon ulkopuolella odottavat vain myrkyllinen ilma ja varma kuolema, mutta silti aina joku päätyy lausumaan kammotut sanat: Haluan ulos. Juliette asuu turvassa ilman mahdollisuutta nähdä ulos, kunnes hänet nimitetään uudeksi sheriffiksi. Uuden virkanimikkeen ja asuinpaikan myötä Julietelle alkaa paljastua, ettei kotisiilossa olekaan kaikki pakosti siten, miten hänet on opetettu uskomaan.

Wool sijoittui Blogistanian Globalia -äänestyksessä neljänneksi ja on tällä hetkellä ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Suosituksia on korviini kuulunut niin äidiltäni (! ei hän edes yleensä lue dystopiakirjallisuutta) ja Niinalta synttärikirja-arvontani yhteydessä. Ennen Niinan suositusta olin jo kantanut Woolin kotiin kirjastosta, mutta suositus määräsi hetken, jolloin otin kirjan hyllystä hyppysiini ja aloin lukea sitä. Odotukseni olivat aika korkealla, mutta onneksi Wool osoittautui kirjaksi, jonka saaman suosion pystyn hyvin ymmärtämään.

Kirjan idea on kiehtova. Se ei tunnu lainkaan kuluneelta, vaikka hallinnon suunnalta tulevat säännökset ja ohjailu ovat dystopiakirjallisuuden perusmateriaalia. Kirja vaikutti itsenäiseltä teokselta mutta sai silti janoamaan lisää samaan todellisuuteen sijoittuvia tarinoita. Onneksi voin lukea vielä Shiftin ja Dustin. Olen hyvä pettymään jatko-osiin, mutta tämän sarjan kohdalla minusta tuntuu, että en pety. Minulla on jopa pieni etiäinen, että saatan pitää Shiftistä enemmän kuin Woolista.

Wool on hidastempoisempi kuin välillä ihan hengästyttävällä nopeudella etenevät nuorten dystopiat. Kaipasinkin hitautta, ja ajoittaisesta hitaudesta huolimatta kirjassa tapahtuu aivan riittävästi. Ilmapiiri on sopivan painostava ja jännitin todella kirjan käänteitä ja henkilöiden kohtaloita. Ihastuin jo aluksi kielen monisävyisyyteen. Pidän nuorille aikuisille suunnatusta dystopiasta, mutta niiden kieli tuntuu usein melko yksinkertaiselta. Kieli jää monesti juonen peittoon. Woolissa taas sekä juoni että kieli olivat mieleeni.

Lopussa Howey veti joitakin mutkia suoriksi enkä ollut aivan tyytyväinen loppuratkaisuun. Se tuntui liian helpolta ja huonosti pohjustetulta. Jossakin vaiheessa veikkailin jo, että kirjasta muodostuisi yksi suosikeistani, mutta viimeinen säväys jäi puuttumaan. Wool oli kuitenkin loistava kirja. Jos olisin lukenut sen ennen Globalia-äänestystä, se olisi todennäköisesti löytynyt ehdokaslistaltanikin. En malttaisi odottaa, että ehdin lukea Shiftin, joka vaikuttaa ennakkoon ehkä vielä mielenkiintoisemmalta kuin Wool ja joka ilmestyy syksyllä myös suomennoksena.

♥♥♥♥¾

Tästä kirjasta on kirjoitettu arvattavastikin monessa blogissa: Ihminen välissä, Nipvet, Kirjus, Elämää ja aspartaamia, Pihin naisen elämää, Kissa kirjahyllyssä, Savannilla, Solaris, Booking it some more, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Kirjailijan kellarissa, Kirjavinkit, Järjellä ja tunteella, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Iltaluvut ja Ja kaikkea muuta.

Veronica Roth: Insurgent

ryhmäsymboli: Rhytm & Hues Design kansi: Joel Tippie

Veronica Roth: Insurgent 2012 Katherine Tegen Books 525 s. (ilmestynee kesäkuussa suomeksi nimellä Kapinallinen)
lainattu kirjastosta

That evening I return to my room and slide my hand beneath my mattress to make sure the gun is still there. My fingers brush over the trigger, and my throat tightens like I am having an allergic reaction. I withdraw my hand and kneel on the edge of the bed, taking hard swallows of air until the feeling subsides. 
What is wrong with you? I shake my head. Pull it together.
And that is what it feels like: pulling the different parts of me up and in like a shoelace. I feel suffocated, but at least I feel strong.

Insurgent on trilogian toinen osa, joten ensimmäistä osaa koskevilta juonipaljastuksilta ei voi välttyä.

Tris koki Divergentin lopussa kaksi traumaattista kokemusta. Hän sekä surmasi ystävänsä itsepuolustukseksi että menetti vanhempansa. Nämä tapahtumat painavat Trisiä ja saavat hänet kammoamaan aseita ja miettimään elämänsä mielekkyyttä. Four kohtaa ihmisen, jota on yleisesti luultu kuolleeksi. Tris ja Four eivät ole missään turvassa, sillä heitä jahdataan heidän poikkeavuutensa vuoksi.

Luin Veronica Rothin Divergentin elokuussa. Vuoden alussahan kirjasta ilmestyi myös odotettu suomennos nimeltään Outolintu, koska kirjaan perustuva elokuva saapuu valkokankaille tänä vuonna. Suomen ensi-ilta on ilmeisesti 11. huhtikuuta. En pitänyt Divergentiä minään dystopiagenren mullistajana, mutta viihdyin nopealukuisen ja mielenkiintoisen kirjan parissa.

Insurgent tuntui välillä hyvinkin väliosamaiselta. Oli selvää, että lukijaa johdatellaan kohti viimeistä kirjaa ja minulle tuli ajoittain tunne, että haluan saada luettua toisen osan alta pois, jotta voin jatkaa viimeiseen osaan ja saada selville loppuratkaisun. Toimintaa oli ensimmäistä kirjaa enemmän eikä Trisin ja Fourin suhde säästynyt karikoilta.

Luin kirjan reilussa vuorokaudessa. Lukuvauhtini kertoo kirjan nopeatempoisuudesta ja vetävyydestä, mutta myös siitä, että jouduin jättämään Hugh Howeyn Woolin kesken, jotta saan Doctor Sleepin ja Insurgentin luettua ja palautettua kirjastoon seuraavaa lukijaa varten. Wool on vaikuttanut jo alun perusteella niin hyvältä, että veikkailen siitä varovasti ehkä yhtä lempikirjoistani. En siis todellakaan mielelläni jättänyt kirjaa hetkeksi tauolle, mutta pakko mikä pakko. Insurgent kärsi tästä hieman, sillä huomasin ajoittain vertailevani Rothin kirjaa kiehtovampaan ja taidokkaammin kirjoitettuun Wooliin. Kirjat kuuluvat samaan genreen, mutta vertailu oli silti epäreilu. Kohderyhmä on eri ja kirjojen ideat hyvin erilaiset.

Insurgent loppui sellaiseen juonikoukkuun, että odotan viimeisen osan lukemista. Olen kuullut Allegiantista ristiriitaista palautetta ja olen ymmärtänyt monen pettyneen trilogian päätökseen, mutta ainahan on mahdollista, että minä yllätyn positiivisesti. Tosin olen pettynyt todella monen sarjan loppuratkaisuun, joten alkuasetelma ei ehkä ole kovin suotuisa Allegiantin lukemiselle.

Divergent -trilogian voisi kuvailla olevan rankkuudessaan Deliriumin ja Nälkäpelin välillä. Kirjoissa on kuolemaa ja väkivaltaa, mutta myös uskottavasti kehittyvä romanssi Trisin ja Fourin välillä. Tosin tätä kirjaa lukiessani koin Trisin ja Fourin väliset kinat välillä ylidramaattisiksi. Ensimmäisen kirjan aikana heidän suhteensa rakentui hiljalleen eikä se ollut onneksi mitään välitöntä rakkautta, mutta Insurgentissa Trisin ja Fourin suhdetta olisi voinut kuvata paremminkin. Saapa nähdä, mitä suhteelle käy viimeisen kirjan aikana.

Olen melko varma, etten Rothin sarjaan palaa ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta ovathan nämä viihdyttävää ja sopivia tyydyttämään nuorille aikuisille suunnatun dystopian nälkää. Silti englanniksi on ilmestynyt huomattavasti parempaakin tavaraa tässä genressä ja jään toivomaan, että jokin kustantamo joskus suomentaisi myös esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologian, josta ollaan muuten tekemässä elokuvaa, joten elättelemäni suomentamistoiveet eivät ole aivan tuulesta temmattuja.

Vinttikamarissa-blogin Ahmun mukaan Insurgent kärsii hieman toisen kirjan ongelmasta, sillä kirjassa selvästi ollaan menossa johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voi vielä solmia yhteen, koska on tulossa vielä kolmaskin osa. (Olen samaa mieltä.)
Notko, se lukeva peikko varoittaa, että toisen osan jälkeen tekisi mieli jatkaa suoraan kolmanteen osaan.
Kirjaneidon tornihuoneessa viehätyttiin erityisesti kirjan nopeatempoisesta juonesta.

♥♥♥½

Marissa Meyer: Cinder

Marissa Meyer: Cinder 2012 Puffin Books 387 s.
lainattu kirjastosta

Irritation hardened in Cinder's gut. She might have pointed out that Pearl and Peony could have been given ready-made rather than custom dresses in order to budget for Cinder's as well. She might have pointed out that they would wear their dresses one time too. She might have pointed out that, as she was the one doing the work, the money should have been hers to spend as she saw fit. But all arguments would come to nothing. Legally, Cinder belonged to Adri as much as the household android and so too did her money, her few possessions, even the new foot she'd just attached. Adri loved to remind her of that.

Cinder on orpo tyttö, joka elää ilkeän äitipuolensa ja ilkeän ja kiltin sisarpuolensa kanssa. Vaikka Cinder tuo perheelle rahaa, Adri-äitipuoli ei suo hänelle kiitoksen sanaa vaan syyttää häntä miehensä kuolemasta. Kun Cinderin kiltti sisarpuoli sairastuu ruttoon, Adri ilmoittaa Cinderin olevan vapaaehtoinen kuolettaviin lääkekokeisiin. Laboratoriossa paljastuu kuitenkin jotakin hyvin odottamatonta.

Dystopian ohella satumukaelmat (engl. fairy retellings) tuntuvat olevan tällä hetkellä (ulkomaisen) nuorten aikuisten kirjallisuuden trendi-ilmiö. Niitäkin on ilmestynyt vaikka kuinka, joten kirjavasta joukosta on valittava kirjat, jotka oikeasti vaikuttavat tuoreilta ja kiinnostavilta. Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjasta en ole tainnut kuulla mitään muuta kuin ylistyssanoja ja moderni kyborgi-mekaanikko Tuhkimo kuulosti vallan mielenkiintoiselta. Lainasin kirjan jo viime vuonna kirjastosta, mutta silloin se palautui lukemattomana takaisin kirjaston hyllyyn. Luin muutaman sivun alusta ja minusta alkoi tuntua, että kirja ei sopinut luettavaksi juuri silloin. Totesin, että yritän joskus myöhemmin uudelleen ja onneksi yritin.

Wikipediassa todetaan Tuhkimon olevan suosittu kansansatu epäoikeudenmukaisuudesta. Cinderissäkin epäoikeudenmukaisuus on hyvin vahvasti läsnä ja koin syvää raivoa Cinderin kohtelun vuoksi. Adri ei lainkaan huomioi Cinderistä olevaa apua vaan hän syyttää Cinderiä asioista, jotka eivät edes ole Cinderin aiheuttamia. Todennäköisesti miehen äkillisen kuoleman aiheuttama suru on sekoittanut Adrin mielen eikä hän vain osaa antaa Cinderille mahdollisuutta. Vaikka kirjassa annetaan ymmärtää syitä Adrin käytökselle, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa Cinderiä kohtaan.

Kyborgeja kohdellaan yleisestikin toisen luokan kansalaisina. Heitä saa käyttää koekaniineina, vaikka tämä tietää melkein väistämätöntä kuolemaa. Mietinkin, miksei jo kuolemassa olevia ihmisiä käytetty antibioottitesteissä. Heillä ei muutenkaan ollut mahdollisuuksia selvitä, joten miksi terveitä kyborgeja piti altistaa rutolle. Lopussa paljastuu tähän syy, mutta silti ihmettelen, miksi kukaan ei alkanut kyseenalaistaa kyborgien kaltoinkohtelua. Kyborgit olivat kuitenkin ihmisiä, joissa on vain osa korvattu mekaanisilla osilla. Cinderille väitetään monesti, ettei hän kykene rakkauteen, minkä väitteen Cinder kiistää, mutta Cinderin vastalauseet kaikuvat kuuroille korville.

Koska kyseessä on satumukaelma, voisi luulla, että juonikuviot ovat melko selvillä alusta lähtien. Meyer on kuitenkin onneksi rakentanut Cinderiin monimutkaisemman ja jännittävämmän juonen kuin alkuperäisessä sadussa. Tosin lopussa paljastettavan käänteen arvasin jo puolessavälissä ja minusta se oli hyvin itsestään selvä, miten muutenkaan asia olisi voinut olla, mutta tämä pieni ennalta-arvattavuus ei lopulta häirinnyt kuin hieman. Cinderissä on tietenkin selviä Tuhkimo-vivahteita, mutta mukana on myös pelkoa herättävä rutto ja kuussa asuvien Lunarien tuoma sodanuhka. Olen iloinen, että kirjassa on muukin idea kuin rakkaustarina eikä Cinder ole kovin satumainen. Teos on selvästi suunnattu nuorille eikä lapsille.

Sarjasta on ilmestynyt jo toinen ja kolmaskin osa Scarlet ja Cress. Aion lukea Scarletin mahdollisimman pian ja toivoa, että Cress hankittaisiin kirjastoon. 

Cinderistä on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Espoon fantasia ja Lukuholistin maistiaiset

♥♥♥♥ ½

John Green: The Fault in Our Stars

John Green: The Fault in Our Stars 2012 Dutton Books 313 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tähtiin kirjoitettu virhe)
lainattu kirjastosta

But it's not a cancer book, because cancer books suck. Like, in cancer books, the cancer person starts a charity that raises money to fight cancer, right? And this commitment to charity reminds the cancer person of the essential goodness of humanity and makes him/her feel loved and encouraged because s/he will leave a cancer-curing legacy. But in AIA, Anna decides that being a person with cancer who starts a cancer charity is a bit narcissistic, so she starts a charity called The Anna Foundation for People with Cancer Who Want to Cure Cholera.
Also, Anna is honest about all of it in a way no one else really is. Throughout the book, she refers to herself as the side effect, which is just totally correct. Cancer kids are essentially side effects of the relentless mutation that made the diversity of life on earth possible. So as the story goes on, she gets sicker, the treatments and disease racing to kill her, and her mom falls in love with this Dutch tulip trader Anna calls the Dutch Tulip Man. The Dutch Tulip Man has lots of money and very eccentric ideas about how to treat cancer, but Anna thinks this guy might be a con man and possibly not even Dutch, and then just as the possibly Dutch guy and her mom are about to get married and Anna is about to start this crazy new treatment regimen involving wheatgrass and low doses of arsenic, the book ends right in middle of a

Hazel on 16-vuotias tyttö, joka on jo pitkään elänyt kuin viimeistä päivää. Hän on jo kerran luullut kuolevansa ja tietää, että hän ei näe vanhoja päiviä. Hazelin arki saa yllättäviä valonpilkahduksia, kun hän kohtaa Augustuksen syöpää sairastavien lapsien tukiryhmässä. Hazel tutustuttaa Augustuksen lempikirjaansa An Imperial Affliction, joka loppuu ärsyttävällä tavalla kesken viimeisen lauseen. Miksi AIA:n kirjoittanut Peter Van Houten ei vastaa ihailijakirjeisiin eikä ole kirjoittanut mitään esikoisromaaninsa jälkeen?

Alkuvuodesta kirjablogeihin alkoi ilmestyä kirjoituksia John Greenin Tähtiin kirjoitetusta virheestä. Laitoin kirjan varaukseen, mutta sain sen luettavakseni vasta puolen vuoden jonottamisen jälkeen. Joskus minun ehkä kannattaisi joustaa pinttyneestä tavastani lukea englanninkieliset romaanit alkuperäiskielellään, sillä olen aika varma, että suomennoksen olisin saanut käsiini paljon nopeammin. Toisaalta eipä minulla ollut lukemisesta pulaa sen puolen vuoden odotuksenkaan aikana ja maltoin odottaa The Fault in Our Starsia lainaan.

Hazel on minä-kertojana nokkela ja hauska eikä usein pysähdy surkuttelemaan kohtaloaan. Aluksi kirja onkin hyvin viihdyttävä, mutta loppua kohden The Fault in Our Stars saa surullisia sävyjä, enkä pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin. Kirja on aiheeltaan surullinen, mutta myös uskottavat ja läheisiksi kokemani henkilöhahmot vaikuttivat liikuttuneisuuteeni. Hazel ja Augustus ovat hurmaavia mutta eivät kuitenkaan niin täydellisiä, että he olisivat tuntuneet paperisilta. Hazel ja Augustus kavereineen elävät melko tavallista teini-ikäisten elämää, johon kuuluu ensimmäisiä ihastumisia ja sydänsuruja. Hazel ei vain moneen vuoteen voinut käydä koulussa, ja sekä Hazelilla että Augustuksella on omat kuolinvaatteensa valittuina ja hankittuina.

Joidenkuiden mielestä on kulunutta tehdä kirjan päähenkilöstä innokas lukija. Ratkaisu saattaa olla kliseinen, mutta minä olin silti aivan innoissani The Fault in Our Starsissa esiintyvästä kirjojen tärkeydestä. Augustus ja Hazel lainaavat toisilleen kirjoja ja keskustelevat niistä keskenään. Mielestäni tällaista toimintaa voisi pitää romantiikan huipentumana. Greenin romaanissa on myös Peter Van Houtenin An Imperial Affliction, joka on tavallaan kirja toisen kirjan sisällä.

Olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän nuortenkirjallisuutta, mutta The Fault in Our Stars sai minut muistamaan, miksi haluan aina välillä lukea nuorisolle suunnattuja romaaneja. Pystyn edelleen samaistumaan yleensä paremmin nuortenkirjojen kuin aikuisille kohdennetun kirjallisuuden henkilöihin, koska he ovat usein kokeneet asioita, joita minäkin olen elämässäni kohdannut. Nyt seurasin kirjan tapahtumia ehkä enemmän sivustakatsojana, mutta silti tunnistin joitakin henkilöiden tuntemuksia ja ajatuksia. Lisäksi nuortenkirjallisuus tuo lisää kirjoja luettavakseni, joten tuskin olen ihan heti tai kenties koskaan siirtymässä vain aikuistenkirjallisuuden pariin.

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavinkit, Koko lailla kirjallisesti, Lukuisa, Saran kirjat, Kirjaneidon tornihuone, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukematon maailma, Nenä kirjassa, Notko, se lukeva peikko, Toistaiseksi nimetön neulontablogi, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille, Kirjahullun päiväkirja, Lukulamppu, Kirjablogi Kirjapeto, pilvien tarkkailuun, Los libros de mi vida, Ihminen välissä, Kaiken ei tarvitse olla totta, Rivien väleissä, Lopunajan lauseet ja Tiikun tuumailut.

P.S. Poistin ainakin kokeiluluontoisesti sanavahvistuksen kommenteista ja laitoin sen sijaan kommenttien valvonnan päälle. Sanavahvistus kuulemma vaikeuttaa kommentointia. Valvon kommentteja siksi, että haluan saada helposti poistetuksi mahdollisesti tulevat roskapostikommentit, jotka kommenttien sanavahvistus on aiemmin estänyt.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

kansikuva: Tuija Lindström

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus 2013 (Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga 291 s. suom. Otto Lappalainen
lainattu kirjastosta

Vapautus oli kovin uutta ja kovin haurasta. Että uskaltaisi miehenä rakastaa toista miestä avoimesti ja ilman häpeää oli jotain niin ennenkuulumatonta, että vain muutama vuosikymmen aiemmin se olisi ollut suoraan sanoen mahdoton ajatus.
Ensimmäiset hapuilevat askelet olivat kovin empiviä ja epävarmoja, joka hetki tarvittiin toisten tukea ja rohkaisua: Meitä on kaikkialla! Älä kiellä itseäsi! Yhdessä olemme vastustamattomia!
Miten ihmeessä voisi, miten uskaltaisi luottaa siihen?
Oli kuin routa alkaisi sulaa ikitalven jälkeen. Oli kuin ensimmäinen lämmin päivä, jollaista tuskin uskoisi koskaan voivan tullakaan.
Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.
Tämä käsittämätön, ennenkuulumaton vaatimus oikeudesta rakkauteen.

Juuri ylioppilaaksi lakitetulle Rasmukselle huudetaan Hinttiperkele, ja Rasmuksen äidin on rauhoiteltava itseään, että sellainen hänen poikansa ei ole. Pian lukiosta valmistumisen jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan, jossa alkaa vihdoin toteuttaa todellista minäänsä. Benjamin on Jehovan todistaja, joka kiertää ovelta ovelle julistamassa Jumalansa sanaa. Eräänä päivänä hänelle avaa oven Paul, joka näkee heti Benjaminin suurimman salaisuuden.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on riipaiseva ja koskettava kertomus rakkauden nälästä. Tätä ensimmäistä osaa lukiessani silmiini ei kohonnut vielä kyyneleitä, mutta ennustan, että seuraavia osia en pysty lukemaan kuivin silmin. Asioita ei kaunistella, vaan irtosuhteet ja läheisyyden etsiminen epämääräisistä paikoista on henkilöiden arkea. 1980-luvun alun Ruotsissa homoseksuaalien elämää värittivät häpeä ja salailu. Kirjan henkilöt kuvataan ennen kaikkea ihmisinä, jotka vain sattuvat rakastumaan samaan sukupuoleen ja haluamaan toisten miesten läheisyyttä.

Kirjan lukeneet ovat suhtautuneet kaksijakoisesti siihen, miten Gardell on ujuttanut kerronnan sekaan faktatietoa homoseksuaalisuuden ja myös AIDSin Ruotsiin leviämisen historiasta. Pidin tätä sopivana ratkaisuna, joka tuo kirjaan erityisen lisän. Tiedostin muutenkin, että kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjansa, mutta tieto-osuudet löivät totuuden tietoisuuteni vimmatulla voimalla.

Toinen osa Sairaus kuuluu niihin kirjoihin, joita odotan ensi keväänä. Miten voisin olla lukematta sitä nyt, kun Rasmus, Benjamin, Paul ja muut ovat minulle tuttuja? Tiedän, miten lopulta käy, mutta silti toivon, ettei niin kävisi. Kirjassa esiintyvä hoitaja ojentaa nuorempaansa sanomalla: Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin! Minusta kirjan sanoma on juuri päinvastainen. Inhimillisyyteen on kuuluttava myötätunto ja hyväksyminen.

Muissa blogeissa: Kirjasieppo, Sininen kirjahylly, Kujerruksia, Kirjavinkit, Järjellä ja tunteella, La petite lectrice, Marjatan kirjaelämyksiä, Olgan lukupäiväkirja, Tämän kylän homopoika, Ilselä, Annelin lukuvinkit, Savannilla, Kaleidoscope, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sanalaivueet, Lukijan leperrys, Pilvettömien päivien päiväkirja, Luutii ja Luettua.

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

kansi: Susan Fox / Trevillion Images

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö 2012 Karisto 470 s.
lainattu kirjastosta

Keskustelu oli kevyttä ja yleisluontoista pääruokaan asti, ja Ardis jännitti leukojaan ettei haukottelisi. Hän leikkasi lohipiirakasta palan ja oli ajatuksiinsa vaipuneena tipahtanut keskustelun kärryiltä, mutta havahtui, kun hän erotti oman nimensä runsaasti viiniä nauttineen belonelaismiehen puheesta.
"...toki nuori, mutta kuningas on varma siitä, että saa hänet viihtymään Boergessa. Ja onhan Hänen Majesteettinsa melko nuorekas ikäisekseen, ei tällainen vanha käppyrä kuten minä."
Boerge oli Belonen pääkaupunki ja kuninkaanlinna. 
"Enkä usko, että hän kasaisi liikaa paineita lastenkaan suhteen. On kuitenkin ihan luonnollista olettaa, että perijöitä tulee, kun tyttö on nuori ja terve.
"Anteeksi, mutta kuka mahtaa olla kyseessä? Ardis kysyi uteliaana.
Belonen asiamies katsoi Ardisista Amargoon ja takaisin suu hieman raollaan. Ardis erotti hänen suupielessään tillin lehden ja kiemursi halusta huomauttaa asiasta. "Ettekö te sitten tiedä?"
Ardisin katse siirtyi hänen isäänsä.
Amargo nosti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa löyhästi kasvojen eteen ja puhui äänellä, joka osoitetaan tavallisesti lapsille. "Ardis, kyllähän me olemme puhuneet tästä. Olet ollut tietoinen siitä, että näin tulee käymään, ja mitä pikemmin sen parempi, eikö niin? Olen ylpeä voidessani ilmoittaa, että Landis Duverney, Belonen kahdeksas kuningas, on eilen allekirjoittanut avioliittopaperit, jotka vapauttavat sinut alaisuudestani."

Ardis Isvergal järkyttyy saadessaan kuulla, että hänen isänsä aikoo naittaa hänet ikälopulle Landis Duverney -kuninkaalle komean nuoren prinssin sijasta. Amargo Isvergalilla, Merontesin kuninkaalla ja Ardisin isällä, onkin ollut enemmän mielessä vahvan liittolaisen saaminen kuin tyttärensä onnellisuus. Merontesiin sattuu saapumaan Dante Rondestani, joka matkustaa kaupunkiin hankkiakseen arvokkaan kirjan. Dante päätyy kohtalon oikun kautta Ardisin henkivartijaksi ja huomaa kuninkaan tyttären olevan houkuttelevan kielletty. Ardisista tulee kuitenkin Landisin vaimo isänsä allekirjoittaman naimasopimuksen mukaan, mutta Ardis pitää tuoretta aviomiestään ennemmin ystävänä kuin rakastettuna. Landis haluaisi perillistä vaimoltaan, ja Ardisin raskautta odottavat muutkin kuin Landis. Ardis ei osaa arvatakaan, miten tärkeä osa hänellä on erään suunnitelman täyttymisessä, johon liittyvät myös tarujen olennot, mifongit.

Luin ala-asteen viimeisinä vuosina todella paljon fantasiaa. Silloisessa lähikirjastossani oli fantasiahylly tai oikeastaan se oli vain kirjahyllyn pääty, joka oli sopivasti melkein kirjaston sisäänkäynnin vieressä. Se hylly minun oli käytävä katsomassa aina ensimmäisenä, kun vierailin kirjastossa, ja suuren osan sen sisällöstä luinkin noiden vuosien aikana. Viime vuosina olen lukenut harmittavan vähän fantasiaa ja olenkin ajatellut, että minulle tuli pienoinen yliannostus noista vuosista, jolloin pakenin säännöllisesti fantasiamaailmoihin. Tänä kesänä päädyin kuitenkin kirjaston fantasiahyllylle, ja J.S. Meresmaan Mifongin perintö veti minua puoleensa. Ajattelin rakastaneeni fantasiaa niin monen vuoden ajan. Kyllähän minulla oli vielä oltava sisälläni halu upota toisenlaiseen maailmaan ja unohtaa kaikki muu. Olin oikeassa. Fantasian pariin palaaminen tuntui niin uskomattoman hyvältä, että kirjaston fantasiahylly taitaa saada minusta uuden ahkeran vierailijan. 

Mifongin perintö on aika perinteistä fantasiaa, mutta todella koukuttavaa sellaista. Ardis Isvergal on vahva naishahmo, joka ei alistu kiltisti aviomiehensä vallan alle. Myötätuntoni oli täysin Ardisin puolella, sillä hänen Landis-aviomiehensä paljastuu melko sovinistiseksi ja epämiellyttäväksi henkilöksi. Pidin siitä, miten tärkeän ja rohkean henkilöhahmon Meresmaa on Ardisista luonut. Joissakin fantasiakirjoissa naiset ovat liian passiivisia ja miesten varjoon jääviä, jotta he voisivat herättää lukijassa ihailua. Ainakin minä ihailin ja kiinnyin Ardisiin, ja niin uskoisin monelle muullekin lukijalle käyvän. Ardis ei suostu jäämään seikkailuista pois ainakaan, jos hänellä on jotakin hänelle rakasta puolustettavana. Hän on kuitenkin inhimillisen epätäydellinen, mikä tekee Ardisista osittain jopa samaistuttavan henkilöhahmon.

Meresmaa kuvailee tarkasti henkilöitä ja paikkoja. Tämä kerronnan piirre oli minulle mieleinen, sillä näin maisemat ja henkilöt maalautuivat selvästi mieleeni. Vaikka en ole enää niin hyvä kirjoihin eläytyjä kuin lapsena, Mifongin perintö sai minut unohtamaan oman elämäni ja imemään kirjan sivuilta Ardisin, Danten ja muiden elämiä. Pidän muutenkin Meresmaan tyylistä kirjoittaa. Siinä on jotakin ylevää mutta kuitenkin helposti lähestyttävää, mikä mielestäni sopii erinomaisesti fantasiakirjallisuuteen.

Mifongin perinnössä on juuri sopiva ripaus romantiikkaa, ja kirjan seikkailu takaa, ettei juoni muutu missään vaiheessa puuduttavaksi. Olen valittanut, miten joissakin nuortenkirjoissa rakkauskuviot ovat se pääasiallinen ja tärkein juonikuvio. Meresmaan kirjassa ei onneksi näin todellakaan ollut. Kariston sivuilla Mifongin perintö kutsutaan historiallista seikkailuromaania läheneväksi varttuneiden nuorten fantasiatarinaksi. En oikein keksi syytä sille, miksi Mifongin perintö olisi erityisesti nuortenkirjallisuutta, ja takakannesta päätellen kirjalla taitaakin olla kaksoisluokitus (84.2 ja N84.2). Vaikka minun innokkain fantasiakauteni sijoittui lapsuuteni ja nuoruuteni vaihteeseen, monet aikuiset taitavat olla ainakin yhtä innokkaita fantasian lukijoita kuin nuoret.

Mifonki-sarjasta on ilmestynyt tänä vuonna toinen osa Mifongin aika, jonka haluaisin saada luettavakseni pian. 

Käy myös kurkkaamassa J.S. Meresmaan kirjailijan elämästä kertovaa blogia. Sieltä näet, ketkä muut ovat Mifongin perinnöstä kirjoittaneet.

Lyhyesti: maratonilla luettua osa 1 (Vii5i, Uniensieppaaja & Karkkiautomaatti)

Ursula Poznanski: Vii5i 2013 (Fünf 2012) Atena 421 s. suom. Anne Mäkelä
lainattu kirjastosta

Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.
Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että "aarrearkkuni" sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti. 
TFTH

Lehmälaitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin tatuoidut koordinaatit saavat poliisit mukaan karmivaan peliin. Koordinaatit johdattavat etsivä Beatrice Kasparyn ihmiskäden sisältävän rasian luokse. Rasiassa on myös ohjeet, miten seuraavan pisteen koordinaatit on mahdollista selvittää. Tästä alkaa ajojahti, joka kuitenkin tuntuu murhaajan tarkkaan ohjailemalta.

Vielä pari vuotta sitten en ollut kuullutkaan geokätköilystä. En sitä vieläkään itse harrasta, mutta nykyään tunnen muutaman innokkaan geokätköilyharrastajan. En tiedä, olisinko uskaltanut tähän kirjaan edes tarttua, jos geokätköily kuuluisi omiin harrastuksiin. Sen verran hyytävää menoa osasin odottaa kirjassa olevan. Jännitystä kirjasta ei todellakaan puuttunut ja myönnän olleeni hieman peloissani, kun menin kirjan luettuani nukkumaan. Beatrice Kaspary on uskottava päähenkilö, jonka menneisyydessä on synkkiä haamuja ja jolla on vaikeuksia työn ja äitiyden yhdistämisessä. Mietin, onko Vii5i sarjan aloitusosa, ja arveluni olivat oikeassa. Saksaksi on jo ilmestynyt sarjan toinen osa, ja toivon todella, että se käännetään myös suomeksi. Kyllä sen lukeminen saksaksikin varmaan luonnistuisi, mutta saksani on sen verran ruosteessa, että piinaavan hidasta kirjan kahlaaminen saksaksi varmasti olisi.

Poznanskin ensimmäisestä trilleristä on kirjoittanut muun muassa Annika. 

Monica Hughes: Uniensieppaaja 1990 (The Dream Catcher 1986) WSOY 206 s. suom. Saima-Liisa Laatunen
ostettu käytettynä

Kuudennella luokalla useimmat oppilaat alkoivat osoittaa omia erityisiä ESP-taitojaan. Se oli vaikeaa aikaa heille kaikille, koska heitä ikään kuin revittiin kahtaalle. Toisaalta heidän omat erityislahjansa vetivät puoleensa, toisaalta heillä oli yhteinen tarve sulautua kokonaisuuteen, verkoston osaksi. Mutta hän itse ei ollut osoittanut merkkejä minkäänlaisesta hyödyllisestä lahjakkuudesta. Parantamaan hän ei pystyisi: hänen kouransa olivat niin kömpelöt, että sairaat luultavasti käskisivät häntä painumaan matkoihinsa. Hän ei pystynyt saamaan telepaattista yhteyttä kehenkään Kaupungin asukkaaseen, ei kyennyt edes muodostamaan häneltä edellytettyä pikkuruista verkoston osasta pilaamatta koko asiaa. Ja taatusti hänestä ei voisi tulla Opettajaa, koska hänessä ei ollut merkkejä muista taidoista. Hänellä oli ainoastaan päiväunensa. Typerät ja hyödyttömät unelmat.

Ruut on pian 15 vuotta täyttävä tyttö, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pian hänelle määrätään tehtävä, joka vastaa hänen erityisiä lahjojaan. Hänellä ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaisia lahjoja kuin muilla. Ruut päättää karata, mutta hänet noudetaan takaisin Arkki Kolmoseen. Ruut saa myös oppia, että hänellä on erityinen tehtävä ja hän onkin hyödyllinen osa Arkki Kolmosen yhteisöä. Ruutin näkyjen vuoksi Arkki Kolmosesta lähtee ihmisjoukko kohti Arkki Ykköstä, jonka asukkaita Ruutin näyt ilmeisesti koskevat. Ruut ja muut matkalle lähtijät eivät kuitenkaan osaa odottaa vastaanottoa, joka odottaa heitä Arkki Ykkösessä.

Luin Hughesin Tietokoneen vangit viime kuussa. Pidin kirjasta vielä nykyäänkin niin paljon, että halusin kokea uudelleen myös sarjan toisen osan Uniensieppaajan. Uniensieppaajaa lukiessa en kuitenkaan ollut enää niin varma, olenko lukenut myös tämän kirjan lapsena. Kirja ei vain tuntunut niin tutulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämänkin osan, sillä vaikka kirja ei ollut kovin jännittävä ja ehkä aikuislukijan silmiin liiankin opettavainen, viihdyin Uniensieppaajan parissa. Ulkopuolisen asema ei tosielämässä muutu ihan niin helposti kuin Ruutille käy, mutta toisaalta olisin ollut kovin surullinen, jos Ruut olisi jäänyt syrjityksi ja yksinäiseksi. Mielelläni lukisin myös lisää Arkki Ykkösen ja Arkki Kolmosen asukkaiden vaiheista, mutta tämä jää vain toiveeksi, sillä Arkki Ykkönen -sarjaan kuuluvat vain nämä kaksi kirjaa.

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti 2003 Otava 159 s.
saatu ystävältä

Olen edelleen kaulakuopassasi eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Sinullakaan ei tunnu olevan, ja se sopii minulle. Olen tyytyväinen kun nyt olemme näin. Olen vähällä kysyä, mitä mietit, mutta päätänkin olla kysymättä. 
Sinä olet siinä ja se riittää juuri nyt. Kuka ikinä oletkaan, nimesi voisi olla mikä tahansa. Tomas. Ville. Antti. Mikko. Aleksi. Sebastian. Tuukka. Minun Tuukkani.
Kukaan ei omista täällä ketään ja silti ihmiset käyttävät omistusliitteitä puhuessaan läheisistään, lapsistaan varsinkin, vaikka lapsiaankaan kukaan ei omista loppujen lopuksi yhtään sen enempää kuin naapureitaankaan.

Vilja haaveilee omasta karkkiautomaatista ja ihmettelee, miten odotettujen elämän etappien saavuttaminen ei tunnu lopulta oikein miltään. Viljalla on suhde Tuukkaan, mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä ihan ehkä edes suhteelta.

Olisin kenties pitänyt Karkkiautomaatista ainakin hieman enemmän, jolleivät odotukset olisi olleet liian korkealla Kirkkaat päivä ja ilta -ihastukseni vuoksi. Ehkä Nousiainen on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kirjoittajana tai sitten Karkkiautomaatin aihe ei ollut vain minua varten. Ehkä syynä ovat molemmat. Kaunista kieltä Karkkiautomaatissakin on ajoittain, mutta silti tämän kieli jää kauas Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen eteerisestä kauneudesta. Karkkiautomaatti ei vain onnistunut tavoittamaan tunteitani ja jäi lukukokemuksena ihan hyväksi. Tätä kirjaa en sijoita joulukuussa vuoden lukuelämysten joukkoon, vaikka Nousiainen listalleni melko varmasti pääseekin. Kirja vain on eri.

Täältä voi käydä lukemassa jonkun muun mietteitä Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista.

Neal Shusterman: UnWholly

Neal Shusterman: UnWholly 2012 402 s.
omassa kirjahyllyssä

ADVERTISEMENT
"You don't know me, but you know someone like me. I was diagnosed with liver cancer the same week I got my acceptance letter to Harvard. My parents and I didn't think it was a problem, but when we talked to our doctor, we found there was an organ shortage, and livers were in short supply. They told me I'd have to be on a waiting list. Now, three months later, my name still hasn't come up, and that acceptance letter? Well, I guess my education is going to have to wait.
"And now the same people who lowered the age restriction on unwinding want to have a six-month waiting period once parents sign an unwind order, in case they change their minds. Six months? I won't be here in six months." 
Paid for by Parents for a Positive Future 

Olen useamman kerran maininnut bloggauksissani Neal Shustermanin upean Unwindin. En vain malta olla mainitsematta kirjaa aina kuin vain mahdollista, koska Unwind ja nyt lukemani Unwholly kuuluvat parhaimpiin lukemiini dystopiakirjoihin. Kolmannen UnSouled-nimisen osan pitäisi ilmestyä lokakuussa, mutta koska viimeinen osa venyi yli 600-sivuiseksi tiiliskiveksi, se päätettiin jakaa kahteen osaan. Vielä ensi vuoden kesänäkin on luvassa tähän upeaan sarjaan kuuluva teos. Sarjasta on tekeillä myös elokuva, jonka käsikirjoitus on ilmeisesti valmis ja näyttelijät valitaan pian. IMDb-sivuston mukaan Unwind tulisi elokuvateattereihin vuonna 2015.

Nuoret eivät voi joutua enää purettaviksi sen jälkeen, kun ovat täyttäneet 17 vuotta. Purkamisen yläikärajaa on siis laskettu vuodella, koska osa aikuisista on alkanut nähdä, että nuorten purkamisessa osiin* on ongelmansa. Järjestö nimeltään Proactive Citizenry kannattaa kuitenkin purkamista entistä kiivaammin. Tämä järjestö rahoittaa Camus Comprixin rakentamisen. Camus Comprix, lyhyemmin Cam, on poika, joka koostuu purettujen nuorten osista. Camista on yritetty tehdä niin ylivertainen kuin ihmisestä voidaan tehdä. Onko Cam edes ihminen vai jonkinlainen robotti, jolla ei ole sielua?

Jätin juonikuvauksesta joitakin asioita pois, koska en halua paljastaa paljon mitään ensimmäisen osan tapahtumista. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Unwindin. Se on ainakin yhtä hyvä kuin Unwholly, ja tämä on sarja, joka pitää lukea järjestyksessä. Harmi, ettei tätä sarjaa ole ilmestynyt suomeksi ainakaan vielä.

On piristävää, miten Shusterman ei puno suurinta osaa juonesta romantiikan ympärille. UnWholly-kirjassa romantiikka on keskeisemmässä osassa kuin ensimmäisessä osassa, mutta myös tässä kirjassa on selvästi muukin juoni. Voisin ehkä moittia kirjaa siitä, että ilmeisesti Shusterman on rakentamassa aineksia kolmiodraamaan, mutta ainakaan vielä se ei minua häirinnyt.

En tempautunut kirjan vietäväksi niin nopeasti kuin kävi Unwindin kanssa. Pidin kirjasta jo alussa, mutta ajattelin, että kirja jää kakkoseksi, jos sitä vertaa ensimmäiseen osaan. Puolenvälin kohdalla alkoi kuitenkin tapahtua niin paljon ja vauhdilla, että luin kirjan melkein ahmimalla loppuun. En enää edes osaa sanoa, onko Unwind vai UnWholly parempi. Ne muodostavat yhdessä todella vahvan kaksikon ja odotukseni vielä ilmestyviä kahta osaa kohtaan ovat huimaavan korkealla.

Pro life - ja pro choice -liikkeiden välinen kamppailu on selvästi vahvempi Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Yhdysvaltalainen lukija voi siksi ehkä paremmin ymmärtää, miten abortin vastustajat ja kannattajat voisivat päätyä sotaan. Onhan Yhdysvalloissa nykyäänkin aborttiklinikoiden edessä aborttien vastustajia, ja abortin vastustaminen on johtanut joskus jopa aborttiklinikoilla työskentelevien lääkärien murhiin. Minusta kuulostaa aika ristiriitaiselta, että oikeutta elämään puolustetaan tekemällä murhia.

En voi kuitenkaan olla arvostelematta sitä, että Starkey on henkilönä uskottavuuden rajoilla. Monesti pyörittelin päätäni ja ihmettelin, miten Starkey voi toimia niin kuin toimii. Miksei hän ollut onnellinen siitä, että hän pääsi turvaan kotoaan? Miksi hän alkoi kehitellä Hautausmaalle päätyneiden purkamismääräyksen saaneiden nuorten keskuudessa kapinaa? Mielestäni Starkeyn olisi pitänyt tyytyä osaansa, sillä välillä hänen toiminnassaan ei ollut oikein mitään järkeä.

Unwhollya lukiessa en tuntenut samanlaista uutuudenviehätystä ja -kauhistusta kuin Unwindin parissa viettäminäni hetkinä.Vanhempien tekemät ratkaisut jaksavat kuitenkin ihmetyttää. Starkeyn isä toteaa: We care enough about you to end your bad choices before they end you, kun Starkey kuulee vanhempiensa päätöksestä lähettää hänet purettavaksi osiin. Nuoren lähettämisestä purettavaksi on tullut ratkaisu, jos nuori on liian vaikea tai epätoivottu. Erään kirjan nuoren vanhemmat ovat allekirjoittaneet purkamismääräyksen, koska he eivät saavuttaneet yksimielisyyttä huoltajuudesta avioeron jälkeen.

Kirjassa tuodaan myös hyvin ja uskottavasti esille osiin purkamisen kannattajien näkemys. Unwholly sisältää monia mainoksia, joilla yritetään saada ihmiset jälleen näkemään, miksi purkaminen on niin hyvä ja kaikille edullinen ratkaisu. Purettavien osat voivat hyödyttää monia, ja purettavat nuoret ovat itsekkäitä, jos he karkaavat eivätkä halua purettaviksi. Näissä mainoksissa ei tietenkään tuoda esiin, että myös purettaviksi joutuvilla nuorilla on oikeus omaan elämään kokonaisena. Purettavaksi joutunut jatkaa muka elämäänsä jakautuneessa tilassa, ja tavallaan se on tottakin. Puretun nuoren aivojen osa voi muistaa vanhoja asioita, vaikka se ei olekaan enää osa alkuperäisen omistajansa aivoja. Puretuksi joutuneen kädellä saattaa olla haluja, joita sen uusi omistaja ei tunnista omikseen. Tällainen kuitenkin herättää lähinnä ahdistusta osien uudessa omistajassa, ja myös puretuksi joutuneessa nuoressa, sillä nuoren aivojen osa ei pakosti edes ymmärrä, mitä on tapahtunut. Jos aivojen osaan ei ole tallentunut muistikuvia purkamisesta, osa aivoista voi olla hyvin hämillään ja sekoittaa myös uuden omistajan ajatukset.

Suosittelen kirjaa kaikille dystopisen kirjallisuuden ystäville. UnWholly luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta arvelisin, että kirja voi tarjota todella nautinnollisen lukuelämyksen myös niille, jotka eivät varsinaisesti kuulu kohderyhmään. Unwind-sarja on jo ideaansa myöten niin järkyttävä, että en tätä vielä ainakaan ala-asteikäisille lukijoille suosittelisi. Ensimmäisessä kirjassa kuvataan, miten yksi kirjan nuorista puretaan osiin, ja se kohtaus on niin hyytävä, että olisin voinut nähdä siitä nuorempana painajaisia.

*englanniksi unwind, käytän itse keksimääni suomennosta, vaikka en ole siihen täysin tyytyväinen