Jay Asher: Thirteen Reasons Why

Jay Asher: Thirteen Reasons Why 2007 Razorbill 288 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kolmetoista syytä)
lainattu kirjastosta

You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.

Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä. 

Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.

Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.

Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.

Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.

Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa 

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema 2013 (The Death of Bees 2013) Moreeni 304 s. suom. Seppo Raudaskoski
lainattu kirjastosta

"Kiitos kun et tullut kotiin vieraiden ihmisten kanssa ja valvottanut minua koko yötä soittamalla Blue Mondayta." "Kiitos kun ostit tällä viikolla kananmunia etkä crackia." "Kiitos kun ehdit viime yönä vessaan etkä paskonut sohvalle." Ja sokerina pohjalla: "Kiitos Izzy kun hirttäydyit niin, että sinut oli helppo siirtää hiilipönttöön."
Että näin. Ihan tuntematon tunne minulle. Kuulostan varmaan tylyltä, mutta ei minua voi moittia, tällä lapsuudella minun pitäisi olla joku sarjamurhaaja. Parempi sentään näin.
Olisi silti pitänyt kiittää Nellyä siitä mahtavasta päivällisestä, jonka se laittoi yhtenä iltana. Siitä on tulossa oikea mestarikokki. Se teki meille simpukoita tomaattikastikkeessa. Lennie oli hirveän ylpeä. Me tanssittiin sinä iltana. Minulla oli tosi kivaa.
Tiedän että Lennielle pitäisi olla kiitollinen, koska se on ollut meille kamalan ystävällinen ja pitää meistä huolta, mutta minä en uskalla olla kiitollinen. En tiedä miksen. En vaan uskalla. 

Nelly ja Marnie hautaavat isänsä pihalleen ja piilottavat äitinsä hiilipönttöön, koska he eivät halua joutua jonkun tuntemattoman elätettäviksi. Kaksistaan eläminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä rahat uhkaavat loppua kesken eivätkä selitykset vanhempien venyneestä ulkomaanmatkasta riitä kovin pitkälle. Naapurin Lennie alkaa huolehtia sisaruksista, mutta jos opettajille tai viranomaisille paljastuu, ettei Lennie olekaan tyttöjen etäinen sukulainen vaan pedofiliasta tuomion saanut mies, tyttöjen ja Lennien yhteiselo päättyy. 

Olen viime aikoina kantanut aika paljon kirjoja takaisin kirjastoon lukemattomina ja niin harkitsin tekeväni tällekin, koska uusintakertoja ei enää ollut jäljellä. Onneksi kuitenkin päätin sittenkin lukea O'Donnellin esikoisromaanin.   

Mehiläisten kuoleman alku on melko makaaberi. Sisarukset Marnie ja Lennie hautaavat isänsä takapihalle ja säilyttävät hirttäytynyttä äitiään hiilipöntössä. Ruumiiden hajua ja eritteitä kuvataan hyvinkin elävästi. Varsinainen kanteen painettu aloitus on mieleenpainuva. Se kertoo kirjasta jo paljon. Marnie ja Nelly menettävät vanhempansa liian nuorina ja heidän on opittava selviämään. Ei ole muuta vaihtoehtoja. Tyttöjen vanhemmat eivät olleet hyviä vanhempia, mutta silti varsinkin äitiä tulee välillä ikävä.

En pidä kirjoista, joissa ei ole mitään muuta sisältöä kuin ällöttävillä yksityiskohdilla mässäily ja joiden pääasiallinen tarkoitus on vain shokeerata ihmisiä. Mehiläisten kuolema ei onneksi ollut lainkaan sellainen vaan kirja on karu todellisuuskuvaus kahden lapsen elämästä. Nämä lapset eivät ole saaneet kovinkaan erikoisia lähtökohtia elämäänsä, sillä heidän molemmat vanhempansa keskittyivät eläessään enemmän päänsä sekoittamiseen kuin lasten kasvattamiseen. Välillä lapsille ei ollut tarjolla edes kunnon ruokaa, vaikka äidillä on toisessa kädessä savuke ja toisessa viinilasi.

Marnie aikuistuu liian nopeasti, myy huumeita ja on seksisuhteessa naimisissa olevaan työnantajaansa. Nelly ei halua aikuistua ja kokee poikien huomion ja kehonsa muuttumisen vain ahdistavana. Hän haluaisi pysyä vain lapsena ja antaa Marnien kantaa vastuun aikuisten jutuista. Marniekin on vielä kypsymättömämpi kuin miltä hän yrittää näyttää ja kokee nuoren elämänsä takaiskut kuten eron ensirakkaudesta todella raskaasti. Välillä hänellä ei ole ketään muuta, jolle puhua, joten hän puhuu kuolleelle äidilleen.

Kirjassa on kolme kertojaa. Joissakin kirjoissa useampi kertoja tekee kerronnasta jotenkin levotonta ja henkilöihin kosketuksen saamisesta vaikeaa, mutta Mehiläisten kuolemassa kerrontaratkaisu on onnistunut. Teos ei olisi ollut niin hyvä, jolleivät kaikkien kolmen, Marnien, Nellyn ja Lennien, äänet olisi tulleet kuulluiksi. Myöskin Marnien osuuksien lievä puhekielisyys tuntuu luontevalta valinnalta eikä häiritsevältä, vaikka puhekielisestä kerronnasta en usein pidäkään.

Mehiläisten kuolema on sydäntäriipivä kuvaus kahdesta tytöstä, joiden on opittava selviämään sillä vähällä, mitä he ovat saaneet elämältä. Sisaruksien välinen side vain vahvistuu koettelemuksien myötä. Kirja yllätti minut koskettavuudellaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni lukemisen aloitettuani. 

♥♥♥♥½

Kirjasta muualla: Kirjat kertovat, Lukuneuvoja, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella ja Lukuisa.

Graeme Simsion: Vaimotesti

alkuperäisen kannen suunnittelu: Lee Motley

Graeme Simsion: Vaimotesti 2013 (The Rosie Project 2013) Otava 330 s. suom. Inka Parpola
lainattu kirjastosta

Gene ja Claudia yrittivät jonkin aikaa avustaa minua Vaimo-ongelmassa. Valitettavasti heidän lähestymistapansa perustui perinteiseen deittailuparadigmaan, jonka olin jo hylännyt siitä syystä, että onnistumismahdollisuudet eivät olleet vaivannäön eivätkä negatiivisten kokemusten arvoisia. Olen kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. 
Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. Aprikoosijäätelökatastrofi on hyvä esimerkki tästä.

Don Tillman on genetiikan apulaisprofessori, joka menestyy työssään mutta ei ihmissuhteissa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät käyttäytymissäännöt ovat Donille täyttä hepreaa. Tästä syystä hän ei myöskään ole löytänyt kaipaamaansa elämänkumppania. Sitten hän keksii keinon, jota ei ole vielä koettanut. Hän laatii kyselylomakkeen, jonka potentiaaliset vaimokokelaat voivat täyttää ja jonka vastausten perusteella on helppoa valita sopiva kumppani. Don kohtaa kuitenkin Rosien, joka on täysin sopimaton kumppaniksi, mutta jonka kanssa Donilla on hauskempaa kuin aikoihin.

Luin kirjan todella nopeasti, sillä huolimatta ystävän kanssa vietetystä ajasta olin lukenut kirjan vajaa vuorokausi aloittamisen jälkeen. Junamatkat kuluivatkin enimmäkseen Vaimotestin parissa, vaikka aikomuksenani oli lukea tenttiin. Krhm, minun ei pitäisi aloittaa hyviä kirjoja, kun tentti lähestyy. Milloinkohan tämän opin?

Kirjaa mainostettiin sopivaksi älykkäiden romanttisten komedioiden ystäville. En ole sellaisia paljonkaan katsonut, sillä oikeasti älykkäitä ja hauskoja romanttisia komedioita ei kohdalleni ole montaakaan osunut. Kirja oli kuitenkin juuri sopiva minulle. Huumori ei tuntunut pakotetulta vaan se oli juuri sellaista lämmintä tilannekomiikkaa, joka saa minut nauramaan. Romanttinen virekin oli juuri sopivalla tasolla.

Kuitenkin kirjan lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten sopivaa on nauraa sille, ettei joku osaa käyttäytymissääntöjä. Tosin ymmärsin usein myös Donin ajattelutavan ja lähinnä nauroin sille, miten yhteiskunnassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä on tietyt säännöt, joiden mukaan kaikkien oletetaan toimivan. Jos niitä ei opi ja niiden mukaan ei toimi, ihmistä pidetään hieman outona. Miksi kaikkien pitäisi toimia samoin? Loppujen lopuksi Donin toimintatavat olivat hyvinkin järkeenkäypiä ja aikaa säästäviä. Ehkä en itse haluaisi elää niin rutiininomaista elämää, mutta ymmärrän kyllä, jos jollekulle ihmiselle rutiinit tuovat turvaa. Tarina kerrotaan onneksi Donin näkökulmasta, minkä vuoksi kirja ei tunnu pilkkaavalta vaan ymmärtävältä.

Kirjassa on kyse myös vanhasta mutta paikkansa pitävästä sananlaskusta: Rakkaus on sokea. Sananlasku tosin taidetaan usein lausua hieman negatiiviseen sävyyn, mutta kirjassa sen ajatus kääntyy positiiviseksi. Rosie ei täytä Donin vaatimuksia, vaikka Don ajatteli, että hän on keksinyt täydelliset kriteerit täydellisen kumppanin löytämiseen. Toisaalta täydellisen kumppanin etsiminen taitaa usein olla aika tuhoon tuomittu yritys, ja epäilen, ettei näennäisesti täydellinen kumppani olisikaan elämänkumppaniksi täydellinen. Romanttinen kemia ei kysy, täyttääkö potentiaalinen kumppani joitakin ehtoja kuten Donkin saa huomata.

Joissakin lukemissani bloggauksissa Donia on verrattu Rillit huurussa -sarjan Sheldoniin. En Rillit huurussa -ohjelmaa seuraa, mutta kirja sai minut arvelemaan, että voisin tykätä myös kyseisestä TV-sarjasta.

♥♥♥♥¼

Susa kuvailee kirjan olevan nautinnollista, koomista, hyväntahtoista ja varmasti sydämelle hyvää tekevää.
Paulan mukaan kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle.
Annin mielestä Vaimotesti on kerrassaan ratkiriemukas kirja.
Minna epäili ensin, kantaako näin omalaatuinen idea läpi kokonaisen romaanin. Pelko oli kuitenkin turha.
Linnea olisi kaivannut kirjalta jotakin enemmän, ehkäpä vähemmän ennalta-arvattavuutta.
Marian mukaan kirja pursuaa lämpöä ja hyväntuulista huumoria.

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss 2010 Speak 372 s.
lainattu kirjastosta

He's uncomfortable. "Did I say anything odd about ... our friendship?"
And there it is.
"Or my girlfriend?"
And there that is. I take a long look at him. Dark undereye circles. Unwashed hair. Defeated shoulders. He's so unhappy, so unlike himself. I won't be the one to add this misery, no matter how badly I want the truth. I can't ask him. Because if he likes me, he's not in any state to begin a relationship. Or deal with the breakup of an old one. And if he doesn't like me, then I'd probably lose his friendship. Things would be too weird.
And right now St. Clair needs friendship.
I keep my face blank but sincere. "No. We talked about your mom. That's all."
It's the right answer. He looks relieved.  

Anna ei todellakaan haluaisi jättää kotiaan Atlantassa Pariisissa vietettävän vaihto-oppilasvuoden vuoksi. Anna ei osaa ranskaa kiitosta enempää ja hänen ihastuksensa on juuri alkanut osoittaa kiinnostuksen merkkejä. Hänellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä hänen isänsä on päättänyt, että maisemanvaihdos tekisi Annalle hyvää. Saavuttuaan Ranskassa sijaitsevaan sisäoppilaitokseen Anna kuitenkin pian saa huomata, että Pariisi onkin varsin mielenkiintoinen paikka. Etenkin sisäoppilaitokset muut opiskelijat, ennen kaikkea ranskalais-englantilais-amerikkalainen St. Clair, ovat varsin tutustumisen arvoisia.

Ennen Stephanie Perkinsin esikoisromaaniin tarttumista osasin varautua romantiikkaan ja lähinnä pelkäsin, että kirja voi mennä liiankin imeläksi. Ajoittain kirja tuntuikin melko sokerikuorrutteiselta, mutta Anna ei ainakaan saanut unelmien prinssiään helpoimman kautta, sillä St. Clairilla on jo pitkäaikainen tyttöystävä. Kirja ei todellakaan ollut romanttisin tai ihanin lukemani, enkä aivan ymmärrä, miksi niin moni on menettänyt sydämensä tarinalle.  

Kirjan loppuratkaisu oli täysin selvä ennen kuin aloin kirjaa edes lukea. Odotin kuitenkin, että tarina on jotenkin erityisen romanttinen ja ihana, koska niin monet ovat rakastuneet kirjaan, mutta kirja jätti jälkeensä lähinnä olon, että en saanut teoksesta irti oikein mitään. Asiat menivät juuri niin kuin oletinkin, enkä välittänyt siitä, päätyvätkö päähenkilöt yhteen vai eivätkö tai ylipäätänsä mistään, mitä heille tapahtui. Sydämeni ei ollut pakahtua romantiikasta eikä kirjassa ollut kaipaamaani ranskalaista tunnelmaa. Satunnaisista nähtävyysvierailuista ja Annan kieliongelmista huolimatta Annan ja St. Clairin käymä sisäoppilaitos olisi voinut olla missä vain.

En lue usein kirjallisuutta, jonka pääjuoni keskittyy rakkauskuvioihin. Kuitenkin ennen Anna and the French Kissin lukemista luulin kaipaavani romanttista kirjallisuutta. Olin juuri lukenut Graeme Simsionin Vaimotestin ja olisinkin ehkä kaivannut lisää sen kaltaista älykästä ja hauskaa romantiikkaa. Minun olisikin pitänyt lukea jokin muu kirja eikä odottaa perusromantiikalta jotakin sellaista, mitä se ei edes yritä lukijalle antaa.

Minua jäi ärsyttämään myös pieni yksityiskohta, joka liittyy Annan haaveammattiin. Hän toteaa alussa: I want to be our nation's greatest female film critic. Ehkäpä sukupuolentutkimuksen tenttiin lukeminen on saanut aivoni tietynlaiselle taajuudelle, mutta minua harmitti niin paljon, että Anna suhteutti haaveensa omaan sukupuoleensa. Miksi hän haluaa olla paras naiselokuvakriitikko eikä vain paras elokuvakriitikko?

Joitakin teistä saattaa kiinnostaa, että Anna and the French Kiss on saanut alkunsa NaNoWriMo:n aikana. Täältä voi käydä lukemassa Stephanie Perkinsin haastattelun, joka käsittelee kyseistä kirjoittamiskuukautta.

♥♥½

Read.Read.Read. -blogista voi käydä lukemassa positiivisemman arvion kirjasta.
Koska Booktubessa rakastetaan Anna and the French Kissiä ja minäkin taisin kirjasta kuulla sitä kautta, linkitän myöskin erään vlogin: Little Book Owl.

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat 2014 (La première chose qu'on regarde 2013) WSOY 238 s. suom. Leena Leinonen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Paljastan kirjasta erään seikan, joka ei aivan heti alussa selviä, mutta mielestäni se ei ollut kovin yllättävä käännekohta.

- Kerran halusin lähteä Yhdysvaltoihin tapaamaan häntä.
Halusin, että hän näkisi itsensä. Että hän voisi kuvitella, mitä minun elämäni on hänen kasvojensa kanssa. Hänen huuliensa, hänen poskipäidensä, hänen rintojensa. Ajattelin että hänestäkin voisi tuntua kammottavalta se, että hän on olemassa kahtena kappaleena. Että hän saisi tietää, ettei hän ole ainutlaatuinen. Eikä harvinainen. Kolme kuukautta sitten Beauté Conseils -sivuston toimitus nimitti hänet maailman kauneimmaksi naiseksi. (Hän hymyili katkerasti.) Minä olen maailman kaunein nainen, Arthur. Maailman kaunein nainen, ja minulla on maailman paskin elämä. Mikä häntä ja minua erottaa? Sekö, että minä synnyin kaksi vuotta häntä myöhemmin? Kaksi vuotta liian myöhään? Sekö, että hän on valo, minä olen varjo? Miksi meidän elämiämme ei voi vaihtaa keskenään?

Arthur Dreyfuss on parikymppinen mies, joka pitää isoista rinnoista. (Kerrottakoon tämä heti ensimmäisenä, sillä niin tehdään myös kirjassa.) Kauniit naiset eivät jää enää vain haaveiden tasolle, kun Arthurin oven taakse ilmestyy Scarlett Johansson.

En olisi varmaan kiinnostunut Katseenvangitsijoista, jollen olisi pitänyt Delacourtin viime vuonna suomennetusta Onnen koukuista. Jo ensimmäinen virke sai minut epäilemään kirjan sopivuutta minulle lukijana. Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista. Alussa kuvattiin Arthurin fantasioita ja menestystä naisrintamalla ja pelkäsin kirjan olevan yhtä miehinen ja epäkiinnostava loppuun saakka. Epäily jatkui lähelle sivua sata, mutta onneksi tarina alkoi saada muitakin ulottuvuuksia. Aika miehiseltä tämä silti kokonaisuudessaankin tuntui. Vaikka en olisi tiennyt Katseenvangitsijoiden olevan mieskirjailijan teos, olisin asian arvannut hyvinkin pian.

Alku oli niin absurdi, että epäilin hetken kyseessä olevan Arthurin fantasia. Kuuluisasta näyttelijästä unelmoiminen olisi tuntunut luonnolliselta jatkolta Arthurin naisihanteen kertomiselle.

Kirjassa keskitytään ajoittain julkisuuden henkilöiden ja ulkonäön palvonnan kritisointiin. Delacourt oli varmasti tietoisesti halunnut tuoda kirjaan mukaan vertauksia tunnettuihin henkilöihin. Arthur Dreyfuss on komeampi versio Ryan Goslingista, ja eri ihmiset vertaavat Jeaninea vaikka kehen. Pinnallisuuden kritisointi tekikin kirjasta hitusen syvällisemmän kuin alku antoi olettaa.

Jeaninella on vahva kaipuu omalle identiteetille. Hän ei halua olla aina halutumpi Scarlett Johanssonina tai muuna julkkiksen ulkoisena kopiona vaan hän haluaa saada arvostusta ja rakkautta omana itsenään. Kauneus on ollut Jeaninen taakka lapsuudesta lähtien ja hänen isoäitinsä totesikin kerran osuvasti, miten pahinta mitä voi tapahtua on olla maailman kaunein tyttö.

Delacourtin tyyli tökki välillä. En muista, että minulla olisi ollut Onnen koukkujen kanssa samaa ongelmaa, vaikka tyylissä jotakin samaa tietenkin oli, koska kirjailija ja myös suomentaja olivat samat. Kävinkin lukemassa bloggaustani Onnen koukuista ja huomasin jopa erityisesti kehuneeni kieltä. Olen hieman hämmentynyt. Tosin kirjassa oli joitakin lauseita, jotka toimivat hyvin mietelauseina kuten tuo bloggauksen alkuun laittamani Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Katseenvangitsijat ei jää mieleeni syvällisimpänä mutta ei myöskään pinnallisimpana lukemanani kirjana. Asian painavuus oli mielestäni aika samalla tasolla kuin Onnen koukuissakin, johon tosin ihastuin enemmän.
Ilselän Minna ei tajua, mikä juttu rinnoissa on, mutta kehuu Delacourtin tapaa kuvata ihastumisen ja rakastumisen tunteita.

Katseenvangitsijat on toinen lukemani kirja omaan Vive la France! -haasteeseeni.

♥♥♥

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu 2014 Paasilinna 120 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Yksi nykypäivän mantroista on, että yhteiskunta on väkivaltaistunut. Sitä toistellaan raskaasti huokaillen. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harha, sillä kukin pitää omaa elinhetkeään kaikkein merkittävimpänä. Ei meidän aikamme väkivaltaisuus ole mitään verrattuna sadan, viidensadan tai tuhannen vuoden takaiseen elämänmenoon.
Tärkeää ei olekaan väkivallan määrä. Tärkeää on sen muuttuminen. Tai se, miten väkivaltaan suhtaudutaan. Me teemme rahaa väkivallalla, myymme murhia, kaunistelemme kauhistelun myyvään muotoon. Mikään ei kiehdo niin kuin murha, ja mitä kaameampi, sitä enemmän. Väkivalta on leipää.
On erilaisia tapoja viehättyä väkivallasta. Minua kiinnostaa juuri kauhistelu. Kauhistelussa tiivistyy aikamme henki. Kauhistelua voi perustella järkisyin: esimerkiksi väkivaltarikoksista langetettujen tuomioiden lyhyys on kelpo kohde kauhistelulle. Toinen suosittu on maamme väkivaltaisuus yleensä. Kuinka paljon miehemme hakkaavat vaimojaan ja naiset lapsiaan. Kuinka paljon! Kuinka kauheaa!

Pauliina elää parisuhteessa, jossa ei ole enää pitkään aikaan ollut intohimo. Pauliinan mies Kerkko makaa sängyssä ja Pauliinan pitäisi yksin hoitaa koti ja lapset. Laukaisu on kertomus yhdestä päivästä, joka riittää muuttamaan perheen elämän suunnan.

Kuulin Laukaisusta sen julkaisun aikoihin tammikuussa ja ajattelin, että onpa Raevaara uskaltanut tarttua vaikeaan ja tärkeään aiheeseen. En muista aiemmin törmänneeni kirjaan, jonka aiheena on perhesurmat, sillä lähinnä niistä saa lukea iltapäivälehtien lööpeistä. En ollut kuitenkaan heti vakuuttunut siitä, että kirjan luen, mutta luettuani ainakin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion ja Ompun bloggauksen pari ensimmäistä kappaletta olin niin kiinnostunut, että kirja ponkaisi lukulistani kärkipäähän.

Laukaisu on Tiina Raevaaran viides teos. Raevaara on kirjailijan urallaan palkittu Runeberg-palkinnolla novellikokoelmastaan En tunne sinua vierelläni. En ollut aiemmin tutustunut Raevaaran tuotantoon, mutta ainakin hänen esikoisromaaninsa Eräänä päivänä tyhjä taivas kuulostaa aiheeltaan minua kiinnostavalta, joten ehkä luen sen jossakin vaiheessa.

En aivan ihastunut Raevaaran tyyliin. Varsinkin ajoittainen perhesurmien luettelointi tuntui vain tapahtumien luettelemiselta peräjälkeen. Oletan, että kirjassa mainitut perhesurmat oli otettu todellisesta elämästä, vaikka tunnistinkin vain Anneli Auerin tapauksen. Niistä kertominen sitoi kirjan todellisuuteen, mutta tässä kirjassa ne tulivat vyöryttämällä. Olisin ehkä kaivannut muunlaista esimerkkien kerrontatapaa.

Hieman ennen loppua Pauliina joutui mielestäni melko epäuskottavan pyynnön kohteeksi. Eipä kai ole mahdotonta, että sellaista rahanhankintamahdollisuutta ehdotetaan selvästi rahapulassa olevalle naiselle, mutta minusta ehdotus tuli tarinan kannalta liian otollisessa kohdassa. Koin kohtauksen liian erikoiseksi.

Raevaara johdattelee hyvin loppuratkaisuun. Henkilöiden valintojen syyt eivät jää epäselviksi. Tiesin kirjan aiheeksi perhesurmat ja saahan kirjan nimikin jo aavistelemaan aihepiiriä. Vaikka en olisi tiennytkään, olisin lukiessani aiheen hyvinkin pian huomannut.

Vaikka tiesin odottaa loppuratkaisua, viimeinen lause oli hätkähdyttävä. Näinkö se lopulta päättyi? Toisaalta rupesin miettimään kirjan luettuani josko loppu olikaan niin selkeä. Olisiko kirja ollut mahdollista tulkita myös toisella tavalla?

Vaikka Laukaisu on fiktiivinen kertomus, se voisi olla totta. Sitä muistuttavat tapaukset ovat valitettavasti todellisuutta ja niiden olemassaololta ei voi ummistaa silmiään.

Olen aiemminkin myöntänyt, että kärsin ennakkoluuloista pienoisromaaneja ja novelleja kohtaan. Molempien kohdalla pelkään, ettei sivumäärä riitä kunnollisen juonen ja kosketuspintaisten henkilöiden rakentamiseen. Raevaaran kirja ei kuitenkaan tuntunut liian lyhyeltä pintaraapaisulta. Vaikka en vaikuttunut niin paljon kuin jotkut muut lukijat, minunkin mielestäni Laukaisun kansien välistä löytyi väkevä tarina.

Muissa blogeissa: Kaiken voi lukea!, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Kirjan pauloissa, Järjellä ja tunteella, Annelin lukuvinkit ja Nidottua.

John Green: The Fault in Our Stars

John Green: The Fault in Our Stars 2012 Dutton Books 313 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tähtiin kirjoitettu virhe)
lainattu kirjastosta

But it's not a cancer book, because cancer books suck. Like, in cancer books, the cancer person starts a charity that raises money to fight cancer, right? And this commitment to charity reminds the cancer person of the essential goodness of humanity and makes him/her feel loved and encouraged because s/he will leave a cancer-curing legacy. But in AIA, Anna decides that being a person with cancer who starts a cancer charity is a bit narcissistic, so she starts a charity called The Anna Foundation for People with Cancer Who Want to Cure Cholera.
Also, Anna is honest about all of it in a way no one else really is. Throughout the book, she refers to herself as the side effect, which is just totally correct. Cancer kids are essentially side effects of the relentless mutation that made the diversity of life on earth possible. So as the story goes on, she gets sicker, the treatments and disease racing to kill her, and her mom falls in love with this Dutch tulip trader Anna calls the Dutch Tulip Man. The Dutch Tulip Man has lots of money and very eccentric ideas about how to treat cancer, but Anna thinks this guy might be a con man and possibly not even Dutch, and then just as the possibly Dutch guy and her mom are about to get married and Anna is about to start this crazy new treatment regimen involving wheatgrass and low doses of arsenic, the book ends right in middle of a

Hazel on 16-vuotias tyttö, joka on jo pitkään elänyt kuin viimeistä päivää. Hän on jo kerran luullut kuolevansa ja tietää, että hän ei näe vanhoja päiviä. Hazelin arki saa yllättäviä valonpilkahduksia, kun hän kohtaa Augustuksen syöpää sairastavien lapsien tukiryhmässä. Hazel tutustuttaa Augustuksen lempikirjaansa An Imperial Affliction, joka loppuu ärsyttävällä tavalla kesken viimeisen lauseen. Miksi AIA:n kirjoittanut Peter Van Houten ei vastaa ihailijakirjeisiin eikä ole kirjoittanut mitään esikoisromaaninsa jälkeen?

Alkuvuodesta kirjablogeihin alkoi ilmestyä kirjoituksia John Greenin Tähtiin kirjoitetusta virheestä. Laitoin kirjan varaukseen, mutta sain sen luettavakseni vasta puolen vuoden jonottamisen jälkeen. Joskus minun ehkä kannattaisi joustaa pinttyneestä tavastani lukea englanninkieliset romaanit alkuperäiskielellään, sillä olen aika varma, että suomennoksen olisin saanut käsiini paljon nopeammin. Toisaalta eipä minulla ollut lukemisesta pulaa sen puolen vuoden odotuksenkaan aikana ja maltoin odottaa The Fault in Our Starsia lainaan.

Hazel on minä-kertojana nokkela ja hauska eikä usein pysähdy surkuttelemaan kohtaloaan. Aluksi kirja onkin hyvin viihdyttävä, mutta loppua kohden The Fault in Our Stars saa surullisia sävyjä, enkä pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin. Kirja on aiheeltaan surullinen, mutta myös uskottavat ja läheisiksi kokemani henkilöhahmot vaikuttivat liikuttuneisuuteeni. Hazel ja Augustus ovat hurmaavia mutta eivät kuitenkaan niin täydellisiä, että he olisivat tuntuneet paperisilta. Hazel ja Augustus kavereineen elävät melko tavallista teini-ikäisten elämää, johon kuuluu ensimmäisiä ihastumisia ja sydänsuruja. Hazel ei vain moneen vuoteen voinut käydä koulussa, ja sekä Hazelilla että Augustuksella on omat kuolinvaatteensa valittuina ja hankittuina.

Joidenkuiden mielestä on kulunutta tehdä kirjan päähenkilöstä innokas lukija. Ratkaisu saattaa olla kliseinen, mutta minä olin silti aivan innoissani The Fault in Our Starsissa esiintyvästä kirjojen tärkeydestä. Augustus ja Hazel lainaavat toisilleen kirjoja ja keskustelevat niistä keskenään. Mielestäni tällaista toimintaa voisi pitää romantiikan huipentumana. Greenin romaanissa on myös Peter Van Houtenin An Imperial Affliction, joka on tavallaan kirja toisen kirjan sisällä.

Olen lukenut viime aikoina tavallista vähemmän nuortenkirjallisuutta, mutta The Fault in Our Stars sai minut muistamaan, miksi haluan aina välillä lukea nuorisolle suunnattuja romaaneja. Pystyn edelleen samaistumaan yleensä paremmin nuortenkirjojen kuin aikuisille kohdennetun kirjallisuuden henkilöihin, koska he ovat usein kokeneet asioita, joita minäkin olen elämässäni kohdannut. Nyt seurasin kirjan tapahtumia ehkä enemmän sivustakatsojana, mutta silti tunnistin joitakin henkilöiden tuntemuksia ja ajatuksia. Lisäksi nuortenkirjallisuus tuo lisää kirjoja luettavakseni, joten tuskin olen ihan heti tai kenties koskaan siirtymässä vain aikuistenkirjallisuuden pariin.

Muissa blogeissa: Olipa kerran kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavinkit, Koko lailla kirjallisesti, Lukuisa, Saran kirjat, Kirjaneidon tornihuone, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukematon maailma, Nenä kirjassa, Notko, se lukeva peikko, Toistaiseksi nimetön neulontablogi, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille, Kirjahullun päiväkirja, Lukulamppu, Kirjablogi Kirjapeto, pilvien tarkkailuun, Los libros de mi vida, Ihminen välissä, Kaiken ei tarvitse olla totta, Rivien väleissä, Lopunajan lauseet ja Tiikun tuumailut.

P.S. Poistin ainakin kokeiluluontoisesti sanavahvistuksen kommenteista ja laitoin sen sijaan kommenttien valvonnan päälle. Sanavahvistus kuulemma vaikeuttaa kommentointia. Valvon kommentteja siksi, että haluan saada helposti poistetuksi mahdollisesti tulevat roskapostikommentit, jotka kommenttien sanavahvistus on aiemmin estänyt.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

                                                          kuva WSOY:n sivulta


Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja 2013 WSOY (La liste des mes envies 2012) 163 s. suom. Leena Leinonen

Delacourtin Onnen koukkuja on The Dinnerin tavoin kirja, josta en olisi kiinnostunut ilman kirjablogeja. Ensin en lukemieni arvioidenkaan perusteella kiinnostunut, mutta lopulta mielenkiintoni kohosi niin korkealle, että laitoin Onnen koukkuja varaukseen. Voin jo heti sanoa, että onneksi laitoin.

Mutta en minä ole rikas. Minulla on vain kahdeksantoista miljoonan viidensadanneljänkymmenenseitsemäntuhannen kolmensadanyhden euron ja kahdenkymmenenkahdeksan sentin sekki kahdeksaan osaan taiteltuna, piilotettuna kengän perukoille. Minulla on vain houkutus. Mahdollisuus saada toisenlainen elämä. Uusi talo. Uusi televisio. Monia uusia asioita.
Mutta ei mitään erilaista. 

Jocelyne on 47-vuotias lankakauppias, joka on luopunut haaveistaan, mutta on haavelinnojen kaatumisesta huolimatta melko tyytyväinen elämäänsä. Sitten kaikki muuttuu hetkessä, kun hänen ystävänsä saavat hänet ostamaan lottokupongin. Jocelynen onni on uskomaton, ja hän voittaa 18 miljoonan pääpotin. Jocelyne ei tiedä, mitä hän tekisi niin suurella rahasummalla. Ostaisiko hän kenties hienon kalliin silitysraudan ja Diorin laukun? Antaisiko hän osan rahoista lapsilleen? Toteuttaisiko hän miehensä suurimmat toiveet? Äitiään Jocelyne ei ainakaan voi saada takaisin millään rahasummalla.

Kirjan herättämä keskeinen kysymys on, tuoko raha onnea. Millaisen vastauksen kirja tähän antaa vai antaako kunnollista vastausta lainkaan saa tietää lukemalla kirjan. Sen voin kuitenkin sanoa, että kun Jocelyne menee hakemaan shekin voittorahoista, psykologi kertoo hänelle voiton vaaroista. Rahat tulevat houkuttamaan monenlaisia pyyntöjä, liehittelyä ja ehkä jopa masennusta. Psykologi kertoo, että jotkut ovat jopa päätyneet riistämään hengen itseltään. Psykologi lopettaa varoitussaarnansa sanoihin älkääkä unohtako, että tästedes teitä rakastetaan muista syistä kuin teidän itsenne vuoksi. Tässä vaiheessa miljoonien voittaminen alkoi tuntua enemmän kiroukselta kuin siunaukselta.

Joku tämän kirjan lukijoista oli pohtinut sitä, miksei Jocelyne olisi esimerkiksi lahjoittanut rahoja hyväntekeväisyyteen, jos niitä ei itse halunnut käyttää. Tämä on hyvä kysymys, mutta toisaalta, jos Jocelyne olisi päätynyt tuohon järkevään ratkaisuun, kirja ei olisi ollut näin hyvä.

Onnen koukkuja on verrattu Muriel Barberyn Siilin eleganssiin. En osaa vielä sanoa, miten onnistunut Siilin eleganssiin vertailu on. Seuraavassa postauksessa osaan kuitenkin varmaan sanoa asiasta enemmän, sillä tällä hetkellä luen Barberyn menestynyttä teosta. Ainakin kyseisen kirjat neljäkymmentä ensimmäistä sivua ovat herättäneet minussa ihastuksen tunteita.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Olisin lukenut Onnen koukkuja varmaan alusta loppuun ilman taukoja, jollen olisi aloittanut lukemista puolenyön jälkeen ja väsymys alkoi siinä vaiheessa painaa jo liikaa. Kirja on juuri sopivan pituinen yhdellä kertaa ahmittavaksi, mutta sen tarina on myös sen verran vangitseva, ettei kirjaa haluaisi laskea käsistään pois.

Pidin kirjan kielestä paljon. Suomentaja on tehnyt hyvää työtä, ja erityismaininnan haluan antaa loistavalle suomenkieliselle nimelle Onnen koukkuja. Mielestäni nimi on aivan täydellinen tälle kirjalle. 

Mitä minä tekisin, jos voittaisin lottoarvonnassa useita miljoonia? Pohdinta on hypoteettista, sillä enhän minä lottoa. Todennäköisesti ostaisin asunnon, en edes mitään hienoa omakotitaloa upealla alueella vaan ihan tavallisen kerrostaloasunnon. Lähtisin lomamatkalle Ranskaan tai Italiaan. Ostaisin kirjoja kerrankin joutumatta miettimään hintoja. Ostaisin uuden kannettavan tietokoneen. Antaisin osan rahoista läheisilleni. Lahjoittaisin muutaman miljoonan hyväntekeväisyyteen. Todennäköisesti kuitenkin olen onnellisempi nykyään. Olisihan se mukavaa matkustella ja saada uusia kokemuksia, mutta lomamatkoja voin toivottavasti toteuttaa sitten joskus tulevaisuudessa. Ei ole mitään kovin tärkeää syytä, miksi minä tarvitsisin 18 miljoonaa euroa.

Voisin suositella kirjaa oikeastaan kaikille, mutta varsinkin niille, jotka odottavat launtai-iltaisin kynä kädessä jännittyneenä lottonumeroja. Ehkä voitto ei sittenkään olisi kaikkien unelmien täyttymys.

Delacourtin romaanin ovat lukeneet lisäkseni muun muassa Laura / Lukuisa, Jenni S., Tessa, Katja / Lumiomena ja Minna Jaakkola.

**** 1/2