Jay Asher: Thirteen Reasons Why

Jay Asher: Thirteen Reasons Why 2007 Razorbill 288 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Kolmetoista syytä)
lainattu kirjastosta

You don't know what went on in the rest of my life. At home. Even at school. You don't know what goes on in anyone's life but your own. And when you mess with one part of a person's life, you're not messing with just that part. Unfortunately, you can't be that precise and selective. When you mess with one part of a person's life, you're messing with their entire life.

Yhden kenkälaatikon sisältö mullistaa Clay Jensenin elämän. Hänen koulutoverinsa ja ihastuksensa Hannah Baker on tappanut itsensä muutama viikko sitten, ja nyt Hannahin kaseteille tallennettu ääni lupaa kertoa, miten 13 ihmistä liittyvät hänen päätökseensä. Clay on saanut nauhat kuunneltavakseen, joten hän on yksi syistä. 

Joistakin kirjoista blogatessani joudun miettimään hyvinkin pitkään, mitä olen valmis sanomaan. Joistakin kirjoista on kuitenkin outoa kirjoittaa, jollen mainitse sanallakaan yhteyttä omaan elämääni. Blogini päivitystahti on ollut useamman kuukauden todella vaihteleva, ja tänä syksynä siihen on ollut muitakin syitä kuin opiskelukiireet. Kesällä menetin valitettavasti kaksi ihmistä, jotka eivät jaksaneet enää. Sen vuoksi Asherin kirjakin tuntui koskettavammalta kuin joskus muulloin luettuna. Kirjaa lukiessani vuodatin yllättävän vähän kyyneleitä ja jopa ihmettelin, miksen ollut sen surullisempi. Kirjan loputtua sen vaikutus kuitenkin iski kokonaisvaltaisemmin. En pidä kirjaa täydellisenä ja olen lukenut paremmin kirjoitettuja nuortenkirjoja, mutta en ihmettele, miksi se joillekin tuntuu olleen mullistava lukuelämys. Minullekin kirja olisi varmaan ollut sellainen kymmenisen vuotta nuorempana.

Merkityksettömiltä vaikuttavat asiat voivat saada kasautuessaan suunnattoman merkityksen. Yksi kaseteilla esiintyvistä henkilöistä tiivistää varmasti monen muunkin syyllisen ajatukset teoistaan: "Nothing. It's ridiculous. I don't belong on those tapes. Hannah just wanted an excuse to kill herself." Toivon, että tämä kirja päätyy monen yläkoululaisen luettavaksi, sillä kirjan sanoma on tärkeä. Jokainen teko voi vaikuttaa jonkun ihmisen elämään arvaamattomilla tavoilla. Vaikka kirjan sanoma ei ollut minulle mikään uusi ja elämänmullistava asia, Asher on onnistunut hyvin kuvaamaan tapahtumien kietoutumista toisiinsa. Lumipalloefekti näyttäytyy varsinkin erään yön traagisina tapahtumina ja vielä laajemmassa mittakaavassa Hannahin elämänä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen -ajatuksen lisäksi minua jäi mietityttämään se, miten tyttöjen maine on jostakin syystä vieläkin helposti turmeltuva. Ilkeät juorut voivat saada aikaan tietynlaisen kuvan jostakin tytöstä, ja sitten häntä kohdellaan maineen mukaan. En vain pysty käsittämään, miksi pojat voivat kehuskella valloituksillaan ja tyttöjen maine on menetetty, jos heidän edes väitetään olleen monen kanssa. Vaikka Hannah olisikin tehnyt, mitä hänen väitettiin tehneen, mitä sitten? Ei hän olisi ollut yhtään sen huonompi ihminen.

Lopussa Asher kertoo keksineensä ensin kirjan rakenteen ja sitten vasta tarinan. Pidän perinteisen rakenteen haastavista kirjoista. Joskus kokeilut onnistuvat paremmin ja joskus huonommin. Ensin mielelläni oli vaikeuksia hyppiä sulavasti Hannahin sanoista Clayn reaktioihin, mutta melko pian näkökulmien vaihteluun tottui. Vaikka Hannahin kertomus oli minusta Clayn tarinaa kiinnostavampi, Clay toi kirjaan jotakin lisää, minkä puuttuminen olisi huonontanut lukukokemusta ainakin hieman.

Minusta oli kiinnostavaa lukea Wikipediasta, että Asherin mukaan My So-Called Life -televisiosarja on vaikuttanut suuresti hänen kirjoihinsa. Katsoin sarjan muutama vuosi sitten ja pidin sitä varsin onnistuneena teini-iän kuvauksena.

Muualla: Kirjaston kummitus, Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Nenä kirjassa 

Suzanne Young: The Program

Suzanne Young: The Program 2013 Simon Pulse 405 s.
omassa kirjahyllyssä

Toukokuu on lähtenyt lukukuukautena hieman keskinkertaisesti käyntiin. Lukemani kirjat eivät ole sytyttäneet kunnolla, ja olen kaivannut niistä jotakin muuta kuin mitä ne ovat lopulta olleet. Onneksi Suzanne Youngin The Program ilmestyi viime kuun lopulla, ja sain sen heti ilmestymisen jälkeen käsiini, sillä olin tilannut sen jo ennen ilmestymistä. The Program onkin ollut yksi kevään suuresti odottamistani kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en ole Suzanne Youngin aiemmin lukenut The Program herätti Goodreadsin kuvauksen perusteella niin suuren mielenkiinnon, että en olisi malttanut odottaa kirjan ilmestymistä.

Teen suicide was declared a national epidemic - killing one in three teens - nearly four years ago. It always existed before that, but seemingly overnight handfuls of my peers were jumping off buildings, slitting their wrists - most without any known reason. Strangely enough, the rate of incidence among adults stayed about the same, adding to the mystery.
When the death first started increasing, there were all sorts of rumors. From defective childhood vaccines to pesticides in our food - people grasped for any excuse. The leading view says that the oversupply of antidepressants changed the chemical makeup of our generation, making us more susceptible to depression. 
I don't know what I believe anymore, and really, I try not to think about it. But the psychologists say that suicide is a behavioral contagion. It's the old adage "If all your friends jumped off a bridge, would you, too?" Apparently the answer is yes. 

Sloane elää yhteiskunnassa, jossa nuorten itsemurhista on tullut epidemia. Ongelmaan ratkaisuksi on kehitetty The Program, jonka läpikäyneistä nuorista kukaan ei päädy riistämään henkeään. Silti nuoret pelkäävät The Programiin joutumista vielä enemmän kuin kuolemaa, sillä se vie nuorilta paljon enemmän kuin vain halun kuolla. Nuorten pahat muistot poistetaan, joten he eivät tunne enää palattuaan ystäviään eivätkä muista, millaisia ovat itse ihmisinä. Sloanen poikaystävä James on luvannut suojella Sloanea, mutta Jamesin hyvä ystävä tekee itsemurhan ja James vaipuu masennukseen. Sloane yrittää peitellä poikaystävänsä tilan vakavuutta, mutta hän epäonnistuu. James lähetetään hoidettavaksi ja Sloane jää yksin. Jo kansiliepeen teksti tekee selväksi, että Sloanen kohtalona on myös joutua The Programiin, joten minäkin uskallan tämän juonenkäänteen mainita. Miten Sloane selviää tästä kohtalosta, jota pitää kuolemaakin kauheampana?

Yksi juonenkäänteistä on melko helposti arvattavissa. Päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että tämä on ehkä tietoinen ratkaisu kirjailijalta. Sloane on sen verran vahvasti lääkitty ja hämmentynyt muistojensa katoamisesta, että häneltä jää huomaamatta vihjeet asiasta, joka ainakin minulle oli aika itsestään selvä.

Kirjan ensimmäisen osan jälkeen lukija tietää koko ajan enemmän kuin Sloane. Sloane unohtaa ja ihmettelee, kun huomaa jälleen uuden asian, jota ei muista. Lukija muistaa ja suree Sloanen kohtaloa. Kirja herättää väistämättä kysymyksen siitä, olisiko sittenkään parempi unohtaa niitä tuskallisia muistoja, vaikka joskus unohtamista saattaakin toivoa. Eräs kirjan henkilöistä sanookin Sloanelle: Don't you see what you are? You're empty. You're nothing. And I'd rather be dead than be like you.

Kirjan yksi tärkeistä teemoista on kuolematon rakkaus. Kuulostaa aika kliseiseltä, mutta ainakin minä seurasin mielenkiinnolla, voiko Sloane rakastaa Jamesia niin paljon, että rakkaus syntyy uudelleen, vaikka Sloanen muistot on viety. Youngin sanoin olennainen kysymys on: They [Sloane and James] have this long history together and once that's gone can you fall in love again with someone if the circumstances have changed.

Nuorille aikuisille suunnattuja dystopia-kirjoja on viime vuosien aikana suollettu markkinoille todella vauhdikkaasti. The Program eroaa monista muista lukemistani dystopia-kirjoista siten, että kirjan päähenkilö joutuu itse kokemaan sen asian, mikä tekee yhteiskunnasta niin karmivan. Delirium-trilogiassa Lenalta ei viedä kykyä rakkauteen (viimeistä kirjaa en tosin ole lukenut, mutta olisin aika yllättynyt, jos siinä olisi tällainen käänne) eikä Unwindissa kirjan päähenkilöistä kukaan joudu puretuksi. The Program -kirjan erottaa genrestään se, miten Sloanen äiti raportoi hänet masentuneeksi ja Sloane joutuu hoidettavaksi.

Synkkä dystopia-kirjallisuus on minun juttuni. Ovathan dystopiat jo lähtökohtaisesti melko rankkaa lukemista, mutta minä olen erityisesti ihastunut niihin kaikkein synkimpiin. Neal Shustermanin Unwind sai minut pohtimaan, miksi se edes luokitellaan nuortenkirjaksi, sillä sen verran karu kirjan idea on. The Program on ehkä vieläkin synkempi idealtaan. Itsemurhaluvut ovat nykyäänkin liian suuria ja masennusta voi jo kutsua kansansairaudeksi. Suzanne Youngin The Program on siis valitettavasti uskottavampi kuin monet dystopia-kirjat.

The Program ei herättänyt niin paljon ajatuksia ja tunteita kuin minuun suurimman vaikutuksen tehneet dystopia-kirjat eli The Handmaid's Tale, Unwind ja Never Let Me Go. Kuinkahan monessa bloggauksessa Unwindiä olenkaan jo hehkuttanut... Todella hyvä kirja The Program kuitenkin on ja sanoisin itse asiassa kirjaa paremmaksi kuin Lauren Oliverin Delirium-trilogiaa. Varsinkin Oliverin sarjan toinen osa on kyllä juonivetoisempi kuin The Program, mutta silti Suzanne Youngin kirjassa oli jotakin minuun enemmän vetoavaa.

Kirjan googlettamalla sain selville, että ilmeisesti Suzanne Young on kirjoittamassa ainakin yhden jatko-osan The Program -teokselle. Lopetus kyllä saakin odottamaan jatkoa, enkä ainakaan minä osaa yhtään arvata, mitä on seuraavassa kirjassa luvassa. Lopetus jäi sen verran avoimeksi, enkä voi olla mitenkään varma, tulkitsinko kirjan lopun edes oikein.

Suzanne Young on yksi aiemmin lukematon kirjailija lisää.

**** 1/2

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Alkuperäinen ilmestymisvuosi ja nimi: 1987 Noruwei no mori Sivumäärä: 296 Englanniksi japanista kääntänyt: Jay Rubin Suomenkielinen käännös: Norwegian Wood

Kirjablogien seuraaja ei helposti ole voinut välttyä kuulemasta Haruki Murakamin viime vuonna suomeksikin käännetystä Norwegian Woodista. Olihan tämä Murakamin kirja Blogistanian Globalia 2012 -kisan kakkonen, ja kirjabloggaajat ovat lukeneet ja arvioineet Norwegian Woodia ahkerasti. En ollut tainnut edes kuulla Murakamin nimeä ennen kuin aloin aktiivisesti lukea kirjablogeja. Norwegian Wood meni lukulistalleni ilman, että edes kunnolla tiesin, mistä kirja kertoo. Nimittäin en lue kovin huolellisesti arvosteluja kirjoista, jotka aion pian lukea. Luen arvosteluja sitten kirjan lukemisen jälkeen senkin edestä. Tästä huolimatta olin yllättynyt, miten totaalisen tietämätön olin siitä, mitä on odotettavissa. Toisaalta ehkä tämä selittyy sillä, että Norwegian Woodin arvioita on blogeissa ilmestynyt enemmän viime vuoden puolella, jolloin en vielä erityisen paljon kirjablogeja seurannut, joten vaikka tiesin blogisuosiosta, en arvioita montaa kuitenkaan ollut silmäillyt.

I had learned one thing from Kizuki's death, and I believed that I had made it a part of myself in the form of a philosophy: "Death is not the opposite of life but an innate part of life."

Kirjaa voisi kuvata rakkaustarinaksi, mutta minulle se oli paljon enemmän. Norwegian Wood kertoo elämästä ja kuolemasta, näin vaatimattomasti sanoen. Kirjan alussa 37-vuotias Toru Watanabe, kirjan minä-kertoja, kuulee Hampurin lentokentällä The Beatlesin Norwegian Woodin, joka tuo Torulle mieleen monia muistoja nuoruudesta, varsinkin Torun suuresta rakkaudesta Naokosta. Naoko oli ensin Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävä. Kizuki kuitenkin päätyi tekemään itsemurhan 17-vuotiaana ja jätti jälkeensä vain Torun ja Naokon tuskan ja yksinäisyyden. Toru haluaa jättää menneisyyden taakseen ja lähtee Tokioon opiskelemaan yliopistossa. Naoko ja Toru kohtaavat sattumalta eräänä päivänä metrossa, ja he alkavat tämän kohtaamisen jälkeen viettää paljon aikaa yhdessä. Naokon mieli ei kuitenkaan kestä kaikkia häntä kohdanneita raskaita tapahtumia, ja hän päätyy pitämään välivuoden ja menemään poikkeukselliseen mielisairaalaan, jossa potilaiden on tarkoitus auttaa itseään ja toisiaan. Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa ja kohtaa Midorin, jonka kanssa Torulle kehittyy ystävyyssuhde. Midori kuitenkaan vaikuttaa haluavan jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä. Mihin ratkaisuun Toru päätyy, kun sydän tuntuu vetävän häntä kahteen vastakkaiseen suuntaan?

Minua Murakamin Norwegian Wood muistutti hieman reilu kuukausi sitten lukemastani Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista. Yhtäläisyyksiä olivat ainakin yliopistoympäristö, rakkaustarina, jonka toisella osapuolella on mielen sisäisiä ongelmia ja eräänlainen kolmiodraama.

Norwegian Wood on traaginen, mutta koskettavan kaunis kertomus aikuistumisesta ja sen kivuista. Norwegian Wood ei ole kovin juonipainotteinen kirja vaan kasvukertomus. Tietenkin kirjassa myös tapahtuu asioita, mutta kirja etenee hitaasti. Tähän kirjaan tuollainen sopi. En olisi varmaankaan ollut yhtä vaikuttunut, jos kirja olisi ollut nopeatempoisempi.

Musiikilla on suuri rooli kirjassa. Ei kovin yllättäen varsinkin The Beatles soi kirjan aikana monen monta kertaa, ja tätä arviota kirjoittaessani olenkin kuunnellut The Beatlesin kappaleita.

Pidin kirjan henkilöistä. Ainoana poikkeuksena voisi ehkä mainita Torun ystävän Nagasawan, jonka tapa kohdella naisia sai minut välillä näkemään punaista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi saanut uusia tuttavuuksia, ja heidän seurastaan ei olisi halunnut luopua lopun lähestyessä.

Aion ehdottomasti lukea Haruki Murakamin kirjoja lisää jatkossa. Todennäköisesti seuraavana Murakamina luen tänä keväänä suomeksi käännetyn 1Q84:n, jonka itse asiassa jo ennätin varata kirjastosta.

Valloitan Norwegian Woodilla Japanin, ja Murakami on yksi luettu kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

1960-luvun Japaniin ovat matkustaneet lisäkseni muun muassa Katja / Lumiomena, Jenni S. ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.

*****