Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 2013 (1Q84 2009-2010) Tammi 446 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä: Aleksi Milonoff
lainattu kirjastosta
Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne.
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"
Sakigake-lahkon palkkaama salapoliisi jahtaa Aomamea, jota epäillään Johtajan tappamisesta. Aomame piileskelee asunnossa, jossa hänen piti oleskella vain lyhytaikaisesti, mutta hän ei halua lähteä ennen kuin löytää Tengon. Tengo viettää aikaa isänsä sairaalavuoteen äärellä, koska näki siellä kerran ilmakotelon, jonka sisältä paljastui Aomame.
Rakastuin keväällä 1Q84:n kahteen ensimmäiseen osaan ja odotin viimeisen osan lukemista kuin kahta kuuta nousevaa. Odotukset olivat tällä kertaa ehkä liiankin korkealla.
Olisin saattanut pitää kirjasta enemmän, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti kahden ensimmäisen osan jälkeen. Nyt lukuhetkien välissä oli puolisen vuotta, jonka aikana odotin kirjaa kovasti ja luulin lopun tempaavan minut mukaansa alun tavoin. Välillä oli hetkiä, jolloin en kirjaa malttanut laskea käsistäni, mutta en unohtanut muuta elämääni niin kuin ensimmäisten osien parissa minulle kävi. Kolmannessa osassa tapahtui vähemmän kuin ensimmäisessä, ja vaikka juonen vauhdikkuus ei aina ole minulle se tärkein asia, tällä kertaa olisin kaivannut enemmän. Olisin halunnut enemmän tunnelmaa, maagisuutta, juonenkäänteitä ja jännitystä.
Loppu tuotti minulle jopa pettymyksen. Osasin odottaa, että kerronta jättää aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäväksi, mutta olisin odottanut lopun olevan jotenkin erikoisempi ja mystisempi. Jäin kaipaamaan jotakin enemmän.
Luin keväällä George Orwellin 1984:n, jotta voisin lukea 1Q84:n. Mielestäni viittaukset Orwellin klassikkoon olivat kuitenkin sen verran hentoisia, että olisin voinut aivan hyvin lukea Murakamin teoksen, vaikka en olisi 1984:n tapahtumia tiennytkään. Tosin sain vihdoinkin luettua 1984:n, mistä olen hurjan iloinen. Vai onkohan iloinen kovin hyvä sanavalinta, koska Orwellin teoksen tunnelma oli niin ahdistava?
Kuitenkin 1Q84 on kokonaisuutena yksi vuoteni vaikuttavimmista lukuelämyksistä. Epäilen, että lukuelämys olisi ollut vielä parempi, jos olisin voinut lukea kolmannen osan heti ensimmäisten osien jälkeisessä huumassa. Varmaankin jossakin vaiheessa koetan lukea kaikki osat peräjälkeen, ja ehkä silloin kolmas osakin tuntuu sopivalta päätökseltä kirjalle. Nyt puolen vuoden tauon jälkeen se ei vain tuntunut. Ensimmäisen osan tunnelman huikaiseva maagisuus jäi puuttumaan lukukokemuksestani. Kuulin, että uusin Murakamin teos olisi ilmestymässä tänä vuonna suomeksi. En malttaisi odottaa varsinkin, koska tiedän, että kirjassa käväistään Suomessa.
Muissa blogeissa: Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, kujerruksia, Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Akanvirtaa, Nenä kirjassa, Kirjabrunssi, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Ilselä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Noannan kirjablogi ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Japani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Japani. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
torstai 27. kesäkuuta 2013
Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä
Hitomi Kanehara: Käärmeitä & lävistyksiä 2009 Sammakko (Hebi ni piasu 2004) 124 s. suom. Sami Heino
lainattu kirjastosta
"Tiedätkö mikä kaksihaarainen kieli on?"
"Sellainen joka on halkaistu kahtia?"
"Joo, niin kuin käärmeen- tai liskonkieli. Paitsi että joskus... se ei ole käärmeen eikä liskon suussa."
Hän otti savukkeen huuliltaan ja työnsi kielensä ulos. Sen kärki oli halkaistu kahtia, täsmälleen kuin käärmeellä. Katselin lumoutuneena, kun hän nosti kielen oikeanpuoleista haaraa ja nappasi tupakan taidokkaasti kielen muodostaman V:n pohjukkaan.
"Vau..."
Silloin näin ensimmäistä kertaa kaksihaaraisen kielen.
"Hommaisit sinäkin tällaisen", hän sanoi, ja asiaa sen kummemmin ajattelematta huomasin nyökytteleväni.
Lui on muiden silmissä Barbie-tyttö, joka tapaa käärmekielisen Aman. Ama saa Luinkin kiinnostumaan kielen halkaisusta ja myös itsestään. Tatuointi- ja lävistysliikkeen omistava Shiba tekee Luille ensin kielilävistyksen ja sitten alkaa suunnitella Luille tatuointia, joka voi koitua Luille hieman liian kalliiksi...
Koska olen asioinut parissa (tosin suomalaisessa) lävistysliikkeessä, rohkenisin kommentoimaan sitä, miten oudolta kirjan lävistys- ja tatuointiliike vaikuttaa. Ihmettelin suuresti, kun Luin kielilävistys tehtiin lävistyspyssyllä. Lävistyspyssyllähän nyt ei saisi tehdä edes niitä korvareikiä muun muassa siksi, että kudos vahingoittuu enemmän, jos tylsä koru runnotaan voimalla kudoksen läpi. Kirjan lävistäjä-tatuoijan Luille esittämät kommentit ovat myös vähintään kummallisia ja tatuoinnin maksun ottaminen ns. luonnossa kuulostaa myös hyvin epäammattimaiselta.
Kirjan henkilöt olivat välillä oudon tunteettomia, vaikka lopussa näkyi jo selvästi myös vahvoja tunteita. Lui ei välillä hätkähtänyt tilanteista, joista mielestäni moni olisi hämmentynyt. Kirjan henkilöt jäivät melko etäisiksi ja ainoastaan Shiba onnistui herättämään minussa sen kummempia tunteita. Nekin tunteet olivat lähinnä inhonsekaisia.
Kirjassa ei ollut kovin kummoista juonta. Jonkinlaisen sanoman huomasin lopussa tavoittaneeni, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan. Lähinnä mieleen jäivät hieman erikoiset ihmiset ja järkyttävän yksityiskohtaiset kuvailut. Välillä voin pahoin ja olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken, jollei Käärmeet & lävistykset olisi ollut vain hieman yli 100-sivuinen. Kirja ei vain jaksanut kiinnostaa loppuun asti.
Luen välillä melko shokeeraaviakin kirjoja, mutta tämä kirja taisi olla hieman liikaa sietokyvylleni. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miksi kirja on ollut Japanissa niin arvostettu ja menestynyt, mutta ehkä vika on sitten vain minussa lukijana. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta mikään kirjan elementeistä ei vain oikein riittänyt herättämään minussa muita tuntemuksia kuin vastenmielisyyttä.
Kansi on ehdottomasti liian kaunis sisältöön verrattuna. Tupakka tuo jonkinlaista rosoa, mutta muuten kirja vaikuttaa kannen perusteella ehkä jopa melkein nuortenkirjalta. Minä en sitä sellaisena kuitenkaan pitäisi.
Kirja kuulosti idealtaan sellaiselta, että voisin kiinnostua. Kirja ei kuitenkaan innostanut, enkä varmaan lue enää mitään Hitomi Kaneharalta. Sen voin sanoa, että hän kirjoittaa poikkeuksellisen rohkeasti, joten varmasti tällaisellakin kirjallisuudella on lukijansa.
Käärmeitä & lävistyksiä muissa blogeissa:
Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa, Kirjanurkkaus, Vinttikamarissa ja Kaleidoscope.
lainattu kirjastosta
"Tiedätkö mikä kaksihaarainen kieli on?"
"Sellainen joka on halkaistu kahtia?"
"Joo, niin kuin käärmeen- tai liskonkieli. Paitsi että joskus... se ei ole käärmeen eikä liskon suussa."
Hän otti savukkeen huuliltaan ja työnsi kielensä ulos. Sen kärki oli halkaistu kahtia, täsmälleen kuin käärmeellä. Katselin lumoutuneena, kun hän nosti kielen oikeanpuoleista haaraa ja nappasi tupakan taidokkaasti kielen muodostaman V:n pohjukkaan.
"Vau..."
Silloin näin ensimmäistä kertaa kaksihaaraisen kielen.
"Hommaisit sinäkin tällaisen", hän sanoi, ja asiaa sen kummemmin ajattelematta huomasin nyökytteleväni.
Lui on muiden silmissä Barbie-tyttö, joka tapaa käärmekielisen Aman. Ama saa Luinkin kiinnostumaan kielen halkaisusta ja myös itsestään. Tatuointi- ja lävistysliikkeen omistava Shiba tekee Luille ensin kielilävistyksen ja sitten alkaa suunnitella Luille tatuointia, joka voi koitua Luille hieman liian kalliiksi...
Koska olen asioinut parissa (tosin suomalaisessa) lävistysliikkeessä, rohkenisin kommentoimaan sitä, miten oudolta kirjan lävistys- ja tatuointiliike vaikuttaa. Ihmettelin suuresti, kun Luin kielilävistys tehtiin lävistyspyssyllä. Lävistyspyssyllähän nyt ei saisi tehdä edes niitä korvareikiä muun muassa siksi, että kudos vahingoittuu enemmän, jos tylsä koru runnotaan voimalla kudoksen läpi. Kirjan lävistäjä-tatuoijan Luille esittämät kommentit ovat myös vähintään kummallisia ja tatuoinnin maksun ottaminen ns. luonnossa kuulostaa myös hyvin epäammattimaiselta.
Kirjan henkilöt olivat välillä oudon tunteettomia, vaikka lopussa näkyi jo selvästi myös vahvoja tunteita. Lui ei välillä hätkähtänyt tilanteista, joista mielestäni moni olisi hämmentynyt. Kirjan henkilöt jäivät melko etäisiksi ja ainoastaan Shiba onnistui herättämään minussa sen kummempia tunteita. Nekin tunteet olivat lähinnä inhonsekaisia.
Kirjassa ei ollut kovin kummoista juonta. Jonkinlaisen sanoman huomasin lopussa tavoittaneeni, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan. Lähinnä mieleen jäivät hieman erikoiset ihmiset ja järkyttävän yksityiskohtaiset kuvailut. Välillä voin pahoin ja olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken, jollei Käärmeet & lävistykset olisi ollut vain hieman yli 100-sivuinen. Kirja ei vain jaksanut kiinnostaa loppuun asti.
Luen välillä melko shokeeraaviakin kirjoja, mutta tämä kirja taisi olla hieman liikaa sietokyvylleni. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miksi kirja on ollut Japanissa niin arvostettu ja menestynyt, mutta ehkä vika on sitten vain minussa lukijana. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta mikään kirjan elementeistä ei vain oikein riittänyt herättämään minussa muita tuntemuksia kuin vastenmielisyyttä.
Kansi on ehdottomasti liian kaunis sisältöön verrattuna. Tupakka tuo jonkinlaista rosoa, mutta muuten kirja vaikuttaa kannen perusteella ehkä jopa melkein nuortenkirjalta. Minä en sitä sellaisena kuitenkaan pitäisi.
Kirja kuulosti idealtaan sellaiselta, että voisin kiinnostua. Kirja ei kuitenkaan innostanut, enkä varmaan lue enää mitään Hitomi Kaneharalta. Sen voin sanoa, että hän kirjoittaa poikkeuksellisen rohkeasti, joten varmasti tällaisellakin kirjallisuudella on lukijansa.
Käärmeitä & lävistyksiä muissa blogeissa:
Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa, Kirjanurkkaus, Vinttikamarissa ja Kaleidoscope.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2
Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2 2013 (1Q84 2009) Tammi 783 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff
lainattu kirjastosta
"Vielä yksi asia", kuljettaja sanoi peiliin päin. "Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Aomame toisti mielessään. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi otsa kurtussa.
Kuljettaja punnitsi sanansa tarkkaan: "Sitä vain, että olet nyt tekemässä jotain epätavallista. Eikö niin? Ei ole kovin yleistä, että joku kiipeää moottoritieltä alas keskellä kirkasta päivää - varsinkaan nainen."
"Niin kai."
"No, kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus."
Aloin lukea Haruki Murakamin 1Q84:ä myöhään perjantai-iltana. Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin ihmettelen, mitä minä oikein äsken sain luetuksi ja miten minä jaksan odottaa syksyllä ilmestyvää kolmannen osan suomennosta.
Aomame luulee vain ehtivänsä suorittaa työtehtävänsä ajallaan, kun hän kapuaa hätätikkaita pitkin pois liikenneruuhkan keskeltä. Aomame ei osaa aavistaa siirtyvänsä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta ja historia on hieman erilainen kuin vuoden 1984. Toisaalla Tengo saa epäilyttävän työtehtävän, kun häntä pyydetään muokkaamaan kirjoituskilpailukelpoinen versio mielenkiintoisesta mutta tekstinä sekavasta Ilmakotelo-teoksesta. Ilmakotelon muokatusta versiosta tulee myyntimenestys, ja Ilmakotelon alkuperäinen kirjoittaja Fuka-Eri vihjaa Tengolle, ettei kyseessä ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotos. Pikkuväkeä on oikeasti olemassa. Pian Ilmakotelon julkaisemisen jälkeen Fuka-Eri katoaa ja Tengo alkaa kirjoittaa omaa romaania maailmasta, jonka taivaalla loistaa öisin kaksi kuuta.
Olin lukenut aiemmin Haruki Murakamilta vain Norwegian Woodin, jonka olen ymmärtänyt olevan poikkeuksellinen Murakami, koska kirja ei ole maagista realismia. Pidin Norwegian Woodista suuresti ja annoin sille viisi tähteä, mutta 1Q84:n myötä Norwegian Wood haalistui vain hyväksi kirjaksi. Tiedän nyt Murakamista olevan niin paljon parempaankin, että sanoisin 1Q84:n olevan todella loistava ja Norwegian Woodin vain todella hyvä. Kertoo melko paljon kirjailijan lahjakkuudesta, jos jokin todella hyvä kirja on vain. Saattaa kuulostaa liioittelulta sanoa kahden luetun Murakamin jälkeen, että olen rakastunut. En vain 1Q84:än vaan myös Murakamiin kirjailijana. Silti haluaisin hehkuttaa Murakamia kaikille tuntemattomillekin vastaantulijoille, sillä tämän kokemuksen haluaisin jakaa koko maailman kanssa. Ehkä silti tyydyn käyttämään ylisanoja täällä blogissani, koska ainakaan Suomessa ei taida olla kovin tavallista hehkuttaa lukukokemuksiaan kaduilla tuntemattomille.
1Q84 on juonipainotteisempi kirja kuin aiemmin mainitsemani Norwegian Wood. Silti joissakin kohdin juoni etenee melko hitaasti, mutta varsinkin loppua kohden jännitys huitelee jo ainakin kuun korkeudella. Kirjan tunnelma muuttuu myös koko ajan maagisemmaksi. Mielikuvituksen ja todellisuuden raja kirjassa on häilyvä, sillä Ilmakotelo on paljon enemmän kuin pelkkä taitavasti rakennettu kertomus.
Tavallaan 1Q84 on valheellisen keveä ja helposti ahmittavissa. Silti jo lukiessa huomasin, että Murakamin luoma kertomus myllersi mielessäni myös silloin, kun en ollut tarinaan uppoutuneena. 1Q84 jättää lukijaan pysyvän jäljen. Kun kirja lähestyi loppua, olisin halunnut takertua tarinaan ja anella, ettei se saa jättää minua vielä. Onneksi jatkoa on luvassa, joten tavallaan on hyväkin, ettei kolmatta osaa julkaistu vielä. Toisaalta osa minusta haluaisi rynnätä kirjastoon lainaamaan 1Q84:n englanninkielisen käännöksen, jotta voisin lukea Aomamen ja Tengon tarinan loppuun. Hillitsen silti itseni, sillä ei makeaa mahan täydeltä eikä kielen vaihtaminen kesken kirjan taitaisi muutenkaan olla paras idea.
Luin ennen 1Q84:ä Orwellin klassikon, josta Murakamin teos on saanut vaikutteita. Sanoisin kuitenkin, että 1Q84:n pystyy aivan helposti lukemaan, vaikka Orwellin teoksen lukeminen olisi jäänyt. Kirjan 1984-viittauksiin toi tietenkin omaa mielenkiintoaan se, että 1984 on niin tuoreessa muistissa. 1Q84 oli juuri sopiva kirja Orwellin klassikkoteoksen jälkeen luettavaksi, sillä 1984:n jälkeen jättämä pienoinen ahdistuneisuus hävisi täysin Murakamin kirjan myötä.
Vuosi ei ole vielä edes puolessa, mutta uskallan silti sanoa, että 1Q84 on todella vahvoilla, kun mietin Blogistanian Globalia -ehdokkaitani. Hyvin todennäköisesti saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaan käännöskirjan, sillä tätä Murakamin kirjaa on vaikea päihittää. Enhän ole lukenut kirjaa edes kokonaan, mutta en mitenkään voi uskoa kolmannen osan tuottavan pettymystä. Uskon sen olevan jotakin yhtä erityislaatuista kuin ensimmäisen ja toisen osankin.
Lopuksi voin vain sanoa, että lukekaa tämä kirja, jos haluatte kokea jotakin järisyttävää. Älkää antako ulkomuodon pelästyttää, sillä tätä tiiliskiveä lukiessa ei edes huomaa paksuutta. Viimeisen sivun loputtua voin vain huokaista ja tuntea, että olen menettänyt palan sydäntäni. Mitä tämän jälkeen oikein voi lukea?
1Q84 muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Ja kaikkea muuta, Nenä kirjassa, Pisara ja Sinisen linnan kirjasto.
*****(!)
lainattu kirjastosta
"Vielä yksi asia", kuljettaja sanoi peiliin päin. "Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Aomame toisti mielessään. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi otsa kurtussa.
Kuljettaja punnitsi sanansa tarkkaan: "Sitä vain, että olet nyt tekemässä jotain epätavallista. Eikö niin? Ei ole kovin yleistä, että joku kiipeää moottoritieltä alas keskellä kirkasta päivää - varsinkaan nainen."
"Niin kai."
"No, kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus."
Aloin lukea Haruki Murakamin 1Q84:ä myöhään perjantai-iltana. Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin ihmettelen, mitä minä oikein äsken sain luetuksi ja miten minä jaksan odottaa syksyllä ilmestyvää kolmannen osan suomennosta.
Aomame luulee vain ehtivänsä suorittaa työtehtävänsä ajallaan, kun hän kapuaa hätätikkaita pitkin pois liikenneruuhkan keskeltä. Aomame ei osaa aavistaa siirtyvänsä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta ja historia on hieman erilainen kuin vuoden 1984. Toisaalla Tengo saa epäilyttävän työtehtävän, kun häntä pyydetään muokkaamaan kirjoituskilpailukelpoinen versio mielenkiintoisesta mutta tekstinä sekavasta Ilmakotelo-teoksesta. Ilmakotelon muokatusta versiosta tulee myyntimenestys, ja Ilmakotelon alkuperäinen kirjoittaja Fuka-Eri vihjaa Tengolle, ettei kyseessä ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotos. Pikkuväkeä on oikeasti olemassa. Pian Ilmakotelon julkaisemisen jälkeen Fuka-Eri katoaa ja Tengo alkaa kirjoittaa omaa romaania maailmasta, jonka taivaalla loistaa öisin kaksi kuuta.
Olin lukenut aiemmin Haruki Murakamilta vain Norwegian Woodin, jonka olen ymmärtänyt olevan poikkeuksellinen Murakami, koska kirja ei ole maagista realismia. Pidin Norwegian Woodista suuresti ja annoin sille viisi tähteä, mutta 1Q84:n myötä Norwegian Wood haalistui vain hyväksi kirjaksi. Tiedän nyt Murakamista olevan niin paljon parempaankin, että sanoisin 1Q84:n olevan todella loistava ja Norwegian Woodin vain todella hyvä. Kertoo melko paljon kirjailijan lahjakkuudesta, jos jokin todella hyvä kirja on vain. Saattaa kuulostaa liioittelulta sanoa kahden luetun Murakamin jälkeen, että olen rakastunut. En vain 1Q84:än vaan myös Murakamiin kirjailijana. Silti haluaisin hehkuttaa Murakamia kaikille tuntemattomillekin vastaantulijoille, sillä tämän kokemuksen haluaisin jakaa koko maailman kanssa. Ehkä silti tyydyn käyttämään ylisanoja täällä blogissani, koska ainakaan Suomessa ei taida olla kovin tavallista hehkuttaa lukukokemuksiaan kaduilla tuntemattomille.
1Q84 on juonipainotteisempi kirja kuin aiemmin mainitsemani Norwegian Wood. Silti joissakin kohdin juoni etenee melko hitaasti, mutta varsinkin loppua kohden jännitys huitelee jo ainakin kuun korkeudella. Kirjan tunnelma muuttuu myös koko ajan maagisemmaksi. Mielikuvituksen ja todellisuuden raja kirjassa on häilyvä, sillä Ilmakotelo on paljon enemmän kuin pelkkä taitavasti rakennettu kertomus.
Tavallaan 1Q84 on valheellisen keveä ja helposti ahmittavissa. Silti jo lukiessa huomasin, että Murakamin luoma kertomus myllersi mielessäni myös silloin, kun en ollut tarinaan uppoutuneena. 1Q84 jättää lukijaan pysyvän jäljen. Kun kirja lähestyi loppua, olisin halunnut takertua tarinaan ja anella, ettei se saa jättää minua vielä. Onneksi jatkoa on luvassa, joten tavallaan on hyväkin, ettei kolmatta osaa julkaistu vielä. Toisaalta osa minusta haluaisi rynnätä kirjastoon lainaamaan 1Q84:n englanninkielisen käännöksen, jotta voisin lukea Aomamen ja Tengon tarinan loppuun. Hillitsen silti itseni, sillä ei makeaa mahan täydeltä eikä kielen vaihtaminen kesken kirjan taitaisi muutenkaan olla paras idea.
Luin ennen 1Q84:ä Orwellin klassikon, josta Murakamin teos on saanut vaikutteita. Sanoisin kuitenkin, että 1Q84:n pystyy aivan helposti lukemaan, vaikka Orwellin teoksen lukeminen olisi jäänyt. Kirjan 1984-viittauksiin toi tietenkin omaa mielenkiintoaan se, että 1984 on niin tuoreessa muistissa. 1Q84 oli juuri sopiva kirja Orwellin klassikkoteoksen jälkeen luettavaksi, sillä 1984:n jälkeen jättämä pienoinen ahdistuneisuus hävisi täysin Murakamin kirjan myötä.
Vuosi ei ole vielä edes puolessa, mutta uskallan silti sanoa, että 1Q84 on todella vahvoilla, kun mietin Blogistanian Globalia -ehdokkaitani. Hyvin todennäköisesti saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaan käännöskirjan, sillä tätä Murakamin kirjaa on vaikea päihittää. Enhän ole lukenut kirjaa edes kokonaan, mutta en mitenkään voi uskoa kolmannen osan tuottavan pettymystä. Uskon sen olevan jotakin yhtä erityislaatuista kuin ensimmäisen ja toisen osankin.
Lopuksi voin vain sanoa, että lukekaa tämä kirja, jos haluatte kokea jotakin järisyttävää. Älkää antako ulkomuodon pelästyttää, sillä tätä tiiliskiveä lukiessa ei edes huomaa paksuutta. Viimeisen sivun loputtua voin vain huokaista ja tuntea, että olen menettänyt palan sydäntäni. Mitä tämän jälkeen oikein voi lukea?
1Q84 muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Ja kaikkea muuta, Nenä kirjassa, Pisara ja Sinisen linnan kirjasto.
*****(!)
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Alkuperäinen ilmestymisvuosi ja nimi: 1987 Noruwei no mori Sivumäärä: 296 Englanniksi japanista kääntänyt: Jay Rubin Suomenkielinen käännös: Norwegian Wood
Kirjablogien seuraaja ei helposti ole voinut välttyä kuulemasta Haruki Murakamin viime vuonna suomeksikin käännetystä Norwegian Woodista. Olihan tämä Murakamin kirja Blogistanian Globalia 2012 -kisan kakkonen, ja kirjabloggaajat ovat lukeneet ja arvioineet Norwegian Woodia ahkerasti. En ollut tainnut edes kuulla Murakamin nimeä ennen kuin aloin aktiivisesti lukea kirjablogeja. Norwegian Wood meni lukulistalleni ilman, että edes kunnolla tiesin, mistä kirja kertoo. Nimittäin en lue kovin huolellisesti arvosteluja kirjoista, jotka aion pian lukea. Luen arvosteluja sitten kirjan lukemisen jälkeen senkin edestä. Tästä huolimatta olin yllättynyt, miten totaalisen tietämätön olin siitä, mitä on odotettavissa. Toisaalta ehkä tämä selittyy sillä, että Norwegian Woodin arvioita on blogeissa ilmestynyt enemmän viime vuoden puolella, jolloin en vielä erityisen paljon kirjablogeja seurannut, joten vaikka tiesin blogisuosiosta, en arvioita montaa kuitenkaan ollut silmäillyt.
I had learned one thing from Kizuki's death, and I believed that I had made it a part of myself in the form of a philosophy: "Death is not the opposite of life but an innate part of life."
Kirjaa voisi kuvata rakkaustarinaksi, mutta minulle se oli paljon enemmän. Norwegian Wood kertoo elämästä ja kuolemasta, näin vaatimattomasti sanoen. Kirjan alussa 37-vuotias Toru Watanabe, kirjan minä-kertoja, kuulee Hampurin lentokentällä The Beatlesin Norwegian Woodin, joka tuo Torulle mieleen monia muistoja nuoruudesta, varsinkin Torun suuresta rakkaudesta Naokosta. Naoko oli ensin Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävä. Kizuki kuitenkin päätyi tekemään itsemurhan 17-vuotiaana ja jätti jälkeensä vain Torun ja Naokon tuskan ja yksinäisyyden. Toru haluaa jättää menneisyyden taakseen ja lähtee Tokioon opiskelemaan yliopistossa. Naoko ja Toru kohtaavat sattumalta eräänä päivänä metrossa, ja he alkavat tämän kohtaamisen jälkeen viettää paljon aikaa yhdessä. Naokon mieli ei kuitenkaan kestä kaikkia häntä kohdanneita raskaita tapahtumia, ja hän päätyy pitämään välivuoden ja menemään poikkeukselliseen mielisairaalaan, jossa potilaiden on tarkoitus auttaa itseään ja toisiaan. Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa ja kohtaa Midorin, jonka kanssa Torulle kehittyy ystävyyssuhde. Midori kuitenkaan vaikuttaa haluavan jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä. Mihin ratkaisuun Toru päätyy, kun sydän tuntuu vetävän häntä kahteen vastakkaiseen suuntaan?
Minua Murakamin Norwegian Wood muistutti hieman reilu kuukausi sitten lukemastani Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista. Yhtäläisyyksiä olivat ainakin yliopistoympäristö, rakkaustarina, jonka toisella osapuolella on mielen sisäisiä ongelmia ja eräänlainen kolmiodraama.
Norwegian Wood on traaginen, mutta koskettavan kaunis kertomus aikuistumisesta ja sen kivuista. Norwegian Wood ei ole kovin juonipainotteinen kirja vaan kasvukertomus. Tietenkin kirjassa myös tapahtuu asioita, mutta kirja etenee hitaasti. Tähän kirjaan tuollainen sopi. En olisi varmaankaan ollut yhtä vaikuttunut, jos kirja olisi ollut nopeatempoisempi.
Musiikilla on suuri rooli kirjassa. Ei kovin yllättäen varsinkin The Beatles soi kirjan aikana monen monta kertaa, ja tätä arviota kirjoittaessani olenkin kuunnellut The Beatlesin kappaleita.
Pidin kirjan henkilöistä. Ainoana poikkeuksena voisi ehkä mainita Torun ystävän Nagasawan, jonka tapa kohdella naisia sai minut välillä näkemään punaista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi saanut uusia tuttavuuksia, ja heidän seurastaan ei olisi halunnut luopua lopun lähestyessä.
Aion ehdottomasti lukea Haruki Murakamin kirjoja lisää jatkossa. Todennäköisesti seuraavana Murakamina luen tänä keväänä suomeksi käännetyn 1Q84:n, jonka itse asiassa jo ennätin varata kirjastosta.
Valloitan Norwegian Woodilla Japanin, ja Murakami on yksi luettu kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.
1960-luvun Japaniin ovat matkustaneet lisäkseni muun muassa Katja / Lumiomena, Jenni S. ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.
*****
Alkuperäinen ilmestymisvuosi ja nimi: 1987 Noruwei no mori Sivumäärä: 296 Englanniksi japanista kääntänyt: Jay Rubin Suomenkielinen käännös: Norwegian Wood
Kirjablogien seuraaja ei helposti ole voinut välttyä kuulemasta Haruki Murakamin viime vuonna suomeksikin käännetystä Norwegian Woodista. Olihan tämä Murakamin kirja Blogistanian Globalia 2012 -kisan kakkonen, ja kirjabloggaajat ovat lukeneet ja arvioineet Norwegian Woodia ahkerasti. En ollut tainnut edes kuulla Murakamin nimeä ennen kuin aloin aktiivisesti lukea kirjablogeja. Norwegian Wood meni lukulistalleni ilman, että edes kunnolla tiesin, mistä kirja kertoo. Nimittäin en lue kovin huolellisesti arvosteluja kirjoista, jotka aion pian lukea. Luen arvosteluja sitten kirjan lukemisen jälkeen senkin edestä. Tästä huolimatta olin yllättynyt, miten totaalisen tietämätön olin siitä, mitä on odotettavissa. Toisaalta ehkä tämä selittyy sillä, että Norwegian Woodin arvioita on blogeissa ilmestynyt enemmän viime vuoden puolella, jolloin en vielä erityisen paljon kirjablogeja seurannut, joten vaikka tiesin blogisuosiosta, en arvioita montaa kuitenkaan ollut silmäillyt.
I had learned one thing from Kizuki's death, and I believed that I had made it a part of myself in the form of a philosophy: "Death is not the opposite of life but an innate part of life."
Kirjaa voisi kuvata rakkaustarinaksi, mutta minulle se oli paljon enemmän. Norwegian Wood kertoo elämästä ja kuolemasta, näin vaatimattomasti sanoen. Kirjan alussa 37-vuotias Toru Watanabe, kirjan minä-kertoja, kuulee Hampurin lentokentällä The Beatlesin Norwegian Woodin, joka tuo Torulle mieleen monia muistoja nuoruudesta, varsinkin Torun suuresta rakkaudesta Naokosta. Naoko oli ensin Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävä. Kizuki kuitenkin päätyi tekemään itsemurhan 17-vuotiaana ja jätti jälkeensä vain Torun ja Naokon tuskan ja yksinäisyyden. Toru haluaa jättää menneisyyden taakseen ja lähtee Tokioon opiskelemaan yliopistossa. Naoko ja Toru kohtaavat sattumalta eräänä päivänä metrossa, ja he alkavat tämän kohtaamisen jälkeen viettää paljon aikaa yhdessä. Naokon mieli ei kuitenkaan kestä kaikkia häntä kohdanneita raskaita tapahtumia, ja hän päätyy pitämään välivuoden ja menemään poikkeukselliseen mielisairaalaan, jossa potilaiden on tarkoitus auttaa itseään ja toisiaan. Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa ja kohtaa Midorin, jonka kanssa Torulle kehittyy ystävyyssuhde. Midori kuitenkaan vaikuttaa haluavan jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä. Mihin ratkaisuun Toru päätyy, kun sydän tuntuu vetävän häntä kahteen vastakkaiseen suuntaan?
Minua Murakamin Norwegian Wood muistutti hieman reilu kuukausi sitten lukemastani Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista. Yhtäläisyyksiä olivat ainakin yliopistoympäristö, rakkaustarina, jonka toisella osapuolella on mielen sisäisiä ongelmia ja eräänlainen kolmiodraama.
Norwegian Wood on traaginen, mutta koskettavan kaunis kertomus aikuistumisesta ja sen kivuista. Norwegian Wood ei ole kovin juonipainotteinen kirja vaan kasvukertomus. Tietenkin kirjassa myös tapahtuu asioita, mutta kirja etenee hitaasti. Tähän kirjaan tuollainen sopi. En olisi varmaankaan ollut yhtä vaikuttunut, jos kirja olisi ollut nopeatempoisempi.
Musiikilla on suuri rooli kirjassa. Ei kovin yllättäen varsinkin The Beatles soi kirjan aikana monen monta kertaa, ja tätä arviota kirjoittaessani olenkin kuunnellut The Beatlesin kappaleita.
Pidin kirjan henkilöistä. Ainoana poikkeuksena voisi ehkä mainita Torun ystävän Nagasawan, jonka tapa kohdella naisia sai minut välillä näkemään punaista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi saanut uusia tuttavuuksia, ja heidän seurastaan ei olisi halunnut luopua lopun lähestyessä.
Aion ehdottomasti lukea Haruki Murakamin kirjoja lisää jatkossa. Todennäköisesti seuraavana Murakamina luen tänä keväänä suomeksi käännetyn 1Q84:n, jonka itse asiassa jo ennätin varata kirjastosta.
Valloitan Norwegian Woodilla Japanin, ja Murakami on yksi luettu kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.
1960-luvun Japaniin ovat matkustaneet lisäkseni muun muassa Katja / Lumiomena, Jenni S. ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



