lainattu kirjastosta
Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.
Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.
En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.
Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut.
Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?
"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"
Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.
Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.
♥♥♥♥¼
Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.
Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.
Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.
Adichien kirjoista tämä on jäänyt kirkkaimmin mieleeni. Isästä ei todellakaan voi pitää, ja on kauheaa, miten hän perustelee uskonnolla tekojaan.
VastaaPoistaUskon, että tämä jää minunkin mieleeni aika vahvasti. Isä herätti minussa todella vahvoja negatiivisia tunteita. Uskoa voi monella tavalla, mutta tuo Eugenen tapa käyttää uskontoa lähinnä sääntöjen ja rankaisujen perusteena ei kyllä tuntunut mitenkään hyvältä.
PoistaIhana Adichie, sai sinutkin lukemaan afrikkalaista kirjallisuutta. :) Itse luin juuri vähän aikaa sitten Marairen "Tyttäreni Zenzilen" ja se olisi minusta erinomainen teos aloittaa afrikkalaiseen kirjallisuuteen tutustuminen. Tämä taisi nyt olla vähän niinkun vinkki, mutta onneksi vinkkejä ei ole pakko noudattaa. :)
VastaaPoistaKiitos suosituksesta. Otan niitä aina mielelläni vastaan ja nyt varsinkin kiinnostaa, mitä afrikkalaista kirjallisuutta voisin lukea. :)
PoistaKiva, että tutustuit afrikkalaiseen kirjallisuuteen. En ole käynyt Afrikassa, mutta se on vienyt palan sydäntäni, silti minäkään en ole kovin paljon afrikkalaista kirjallisuutta lukenut. En hirveästi ihastunut Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -kirjaan, se oli ehkä hieman liian poliittinen makuuni, mutta tästä taas sitten pidin kovasti. Adichie kertoo Kambilin ja hänen perheensä tarinan niin mukaansatempaavasti ja elävästi. Nauroin yhdessä Kambilin kanssa hänen ensimmäistä nauruaan :) Aion ehdottomasti lukea lisää Adichielta.
VastaaPoistaOn niin monta kiinnostavaa kirjallisuuden lajia, että aikaa on rajallisesti kullekin. Tavallaan lukisin nyt mielelläni enemmänkin afrikkalaista kirjallisuutta, mutta yritän saada jo lainassa olevia kirjaston kirjoja palautetuksi, jotta voisin lukea kesällä omia kirjojani (joista ei valitettavasti vielä afrikkalaista kirjallisuutta löydy). No ainakin yhden afrikkalaisen kirjan aion lukea kevään aikana vielä, mutta muuten saattaa jäädä ehkä syksyyn.
PoistaNiinpä. Lukiessa oli helppo uskoa, että Kambili olisi oikeasti olemassa ja siksi hänen kokemansa asiat saivatkin aikaan niin vahvoja tunteita. Olen ymmärtänyt, että Adichien kirjat ovat taattua laatua. Toivottavasti pidät lukemattomista Adichieista yhtä paljon kuin Purppuranpunaisesta hibiskuksesta. :)
Oi, minusta tämä on toistaiseksi paras Adichien kirja, mitä olen lukenut. Todella vaikuttava kirja ja hyi, miten kamala ihminen Kambilin isän oli. :/
VastaaPoistaOn aina mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla ihmiset arvottavat kirjoja. Lukukaverini Krista sanoi, että hänestä tämä oli huonoin Adichie (vaikka ei hänkään kirjaa huonona pitänyt, muut vain olivat tehneet häneen vielä suuremman vaikutuksen). Saa nähdä, miten minulle käy. Kirja oli todellakin yksi kevään vaikuttavimmista lukukokemuksista ja Kambilin isä jäi kirjallisten inhokkieni joukkoon.
Poista