Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni 2014 Myllylahti 348 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastin ruokaa, en vain halunnut syödä sitä.

- Must tuntuu, että jos mun pitää olla normaalipainoinen, nii mä en ees haluu tietää, paljon painan. Haluisin vaa poistaa maailmasta kaikki vaa'at, peilit, painoindeksit, mittanauhat, laihdutuslääkkeet ja muut. En haluis laihduttaa. Tai olla koko ajan niin tietonen siitä, ettei näytä hyvältä. Ois ihanaa syödä ja nauttii siitä miltä näyttää. Ettei tarvis miettii koko ajan. Olla vaikka koira ja huoletta vaa vetää sisuksiinsa kaikki, mitä tarjotaan.
- Ois ihanaa ees yhen päivän muistaa, millasta oli olla terve, syödä koska halus, mitä halus ja niin paljon ku jakso, Lumi sanoi ja sen silmäkulmassa kimalsi jotain, joka muistutti epäilyttävästi kyyneleen alkua.
- Luuletsä, että me tullaan viel paranee tästä? kysyin varovasti.
Lumi käänsi kasvonsa minua kohti ja hengitti syvään. - Mä toivon niin. Mut luulen, että tää tulee olee aina osa mua ja se on ehkä parempi oppii hyväksymään. Syödä sitte tasan kolmen tunnin välein, jos ei oo valmis muutokseen. Pitää karkkipäivii, jos ei uskalla herkutella viikolla. Hyväksyy ittensä sairaana. Kai seki on jonkilaista terveyttä. Anoreksia tulee ehkä aina olee osa mua, mutta mä en tuu koskaa olee anoreksia. 

Lilli on peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö, jonka perheolot eivät ole ihanteelliset. Isä on kaappijuoppo, eikä kumpikaan vanhemmista huomioi lapsiaan tarpeeksi. Lillin tukipilari on hänen isosiskonsa Nani. Kavereiden kanssa aloitettu herkkulakko saa Lillin tarkastelemaan kehoaan uusilla silmillä, ja hän alkaa tuntea itsensä lihavaksi. Hän päättää alkaa laihduttaa ja panostaa kouluun. Laihduttamisesta tulee kuitenkin hengenvaarallista.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt jo kolme teosta. Aiempia kirjoja Summer ja uusi alku ja Kovaa kilpailua, Summer en ole lukenut. Parkkosen tänä vuonna ilmestyneestä 112 - vihaan itseäni -kirjasta kiinnostuin aiheen vuoksi. Aloin lukea Parkkosen teosta jo toukokuussa, kun sain kirjan käsiini, mutta minun oli silloin pakko keskeyttää lukeminen. En muista, milloin jokin kirja olisi saanut oloni niin pahaksi. En tarkoita, että kirja olisi ollut huono vaan sitä, että kirjailija on onnistunut kirjoittamaan satuttavan aiheen koskettavaksi kirjaksi. Jatkoin kirjan lukemista vihdoinkin sunnuntaina ja aamuneljältä vuodatin sisältäni katkeria muistoja kyyneleiden muodossa. Poikaystäväni totesi nähdessään itkettyneet silmäni, että se on vain kirja. Hän oli kuitenkin väärässä. Jotkin kirjat ovat ihan muuta kuin vain kirjoja. Jotkin kirjat jättävät jäljen ja saavat sydämen vereslihalle. Tämä on minulle yksi niistä. Kirja ei ole pakosti sellainen kaikille, mutta minulle se oli monestakin syystä.

Parkkonen on kuvannut onnistuneesti syömishäiriöisen mielen kieroutunutta viha-rakkaussuhdetta ruokaan. Ruoka on ajatuksissa enemmän silloin, kun sitä ei saa syödä. Silloin, kun elämälle välttämätön polttoaine yhtaikaa vetää vastustamattomasti puoleensa ja oksettaa. Syömishäiriö kierouttaa Lillin ajatusmaailman. Syöminen on epäonnistumista, syömättömyys on onnistumista. Lillin koko elämästä on tullut suorittamista, ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus. Kun koko muu elämä romahtaa, ainakin syömistään voi hallita.

Parkkosen teksti on suureksi osaksi dialogimuotoista. Henkilöiden väliset keskustelut ovat puhekielisiä, mutta se tuntui vain luonnolliselta ratkaisulta. Se on yksi syy, miksi nuoret henkilöt tuntuivat muuttuvan lihaksi ja vereksi. Tosin loppua kohden kerrontatyyli alkoi hieman puuduttaa, mutta tunteen saattoi aiheuttaa tottumattomuuteni puhekielisen tekstin lukemiseen.

Minua ehkäpä häiritsi eniten se, että kirjassa painotetaan Lillin perheolojen kurjuutta. Yhdessä kohdassa Lillin ajatuksista voisi ymmärtää, ettei syömishäiriöisiä tule muista kuin pahoinvoivista kodeista. Minä en allekirjoita tätä, sillä syömishäiriöön johtava pahoinvointi ei välttämättä johdu huonoista perheoloista. Syitä voi olla muitakin.

Tämä ei ole hyvän mielen kirja. Tämä on kirja, joka täyttää lukijan Lillin pahoinvoinnilla. En voi luvata helppoa lukukokemusta, mutta voin luvata kirjan, joka ei heti lukemisen jälkeen haihdu mielestä. Mielestäni syömisen ollessa hankalaa syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja ei kannata lukea. Vaikka tässäkin kirjassa kuvataan syömishäiriöiden raadollinen puoli, syömishäiriöinen voi poimia kirjasta vain sen osan, joka saa jatkamaan. Hän voi verrata itseään Lilliin, ja se ei ole vain hyvä asia.

♥♥♥♥¼

Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Smirge lukee.

112 - vihaan itseäni on kevään uutuuskirjoja, joten rastitan kirjabingosta ruudun Tänä vuonna julkaistu.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Kansi: Satu Kontinen

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti 2014 Myllylahti 290 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Oven savulasin läpi näkyi lähestyvä varjo, ja asettelin hymyä valmiiksi huulille. Ovi aukesi ja hymyni jäätyi irveeksi.
"Morjens", Liila tervehti savuke suupielessä roikkuen. Tapansa mukaan hän ei kunnioittanut perhetapaamista asuvalinnallaan, vaan oli pukeutunut violetin ja oranssin kirjavaan kaapumaiseen rytkyyn, jonka päälle oli kietaistu vihreä verkkomainen villatakki. Mustat hiukset olivat kahdella sykeröllä joista roikkui irrallisia suortuvia. Kampauksentapainen oli viimeistelty päälaelle nostetuilla myrkynvihreillä paksusankaisilla silmälaseilla, jalassa kolisivat maihinnoususaappaat. Hän näytti prätkäjengiläisen ja puunhalaajahipin rakkauslapselta, ja kun hän kiepautti tupakan suupielestä toiseen, ilmassa tuulahti viskin aromia. Mutta ainakin hän vielä tuli ulos polttamaan.
"Mitäs kuuluu!" Liila ei kysynyt vaan ikään kuin komensi. Pojat hyppäsivät halaamaan hänen laihoja kinttujaan.
"Mitäpä tässä." Jarno hymyili. "Töitä ja perhe-elämää."
"Just just", Liila totesi ja se kuulosti korvissani tuomitsevalta, ikään kuin hänellä olisi jotakin kunnollisten ihmisten tavallista elämää vastaan. Luultavasti olikin.

Airi Kivikko on todella ihastunut miehensä sukuun, mutta viime aikojen sukujuhlia on pilannut Lampisen suvun omalaatuinen Liila-täti. Airin mielestä Liila on aivan sietämätön ja hirveä, mutta muu suku tuntuu nauttivan Liilan seurasta. Onko Liilalla kenties maagisia lahjoja, joilla hän saa lumottua ihmiset puolelleen? Kun Liilasta tulee lähes sukulaisen lisäksi työkaveri ja työpaikalla alkaa tapahtua kummia asioita, Airi alkaa vakuuttua siitä, että Liilalla täytyy olla salaisia kykyjä.

Luin Anu Holopaisen fantasiakirjoja reilu kymmenen vuotta sitten. Pidin niistä suuresti, mutta silti hänen kirjojensa lukeminen jossakin vaiheessa jäi muun fantasian ohessa. Viime aikoina minua on alkanut houkutella ajatus varsinkin Welman tyttöjen pariin palaamisesta, ja kun huomasin Holopaisen tekevän uuden aluevaltauksen maagisen chick litin puolelle, Ilmestyskirjan tätikin alkoi kiinnostaa. Luinhan viime kesänä Sophie Kinsellan maagisella realismilla maustetun Twenties Girlin, joten arvelin, että Holopaisen uutuuskin voisi olla minulle mieleistä chick litiä.

Heti alku ei minua aivan vakuuttanut, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjan maailmaan sisälle. Lopulta kirjan luettuani mietin, että tällaista voisin lukea lisääkin. Arkisen ja maagisen yhdistelmä on minun mieleeni. En olisi tätä todennäköisesti määritellyt chick litiksi, jollei jo kannessa kirjaa luokiteltaisi kyseisen genren edustajaksi. Vaikka tiedän, että tämänkin voi chick litin alaan laskea, sillä kirja todellakin käsitteli modernin naisen elämän ongelmia kevyesti ja humoristisesti, minulle chick lit merkitsee ennen kaikkea miespulmia ja ulkonäkökeskeisyyttä. Pidän enemmän tällaisesta hieman syvällisemmästä chick litistä. Vaikka kirja on kerrottu naisnäkökulmasta, Holopainen käsittelee kirjassaan monen ihmisen, niin naisten kuin miestenkin, elämää koskettavia huolia.

Kirjassa käsitellään työpaikkojen yt-neuvotteluja ja työstressiä. Kirja ei ole tarkoitettu vain pelkäksi ajankuluksi vaan siitä on luettavissa kritiikkiä kustannusten karsimiselle työntekijöiden kustannuksella. En ole itse vielä työelämässä, mutta voin kuvitella, että Airin ja Airin työkavereiden tuntemukset ja reaktiot irtisanomisiin ovat hyvinkin realistisia. Tietenkin kirjassa on myös maaginen vivahteensa, mutta suurimmaksi osaksi kirja voisi olla valitettavasti täyttä totta. En ole aiemmin lukenut kirjallisuutta, jossa keskitytään nykyisen työelämän ongelmiin, mutta uskallan silti arvella, että Ilmestyskirjan tädissä oli tartuttu aiheeseen melko tuoreella otteella. Airilla on myöskin vaikeuksia työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, ja uskon, että näihinkin ongelmiin moni lukija voi samaistua.

Airin suhtautuminen Liilaan tuntui melko ihmeelliseltä. Miten Airi voi olla niin ennakkoluuloihinsa jumittunut? Liila oli hänelle ystävällinen silloinkin, kun Airi ei pakosti ystävällisyyttä olisi osakseen ansainnut. Erilaiset luonteet ovat kirjassa todellisessa törmäyskurssissa. Luulisin kuitenkin, että tosielämässä ihmiset sietävät kumppaninsa ärsyttäviä sukulaisia paremmin kuin Airi. Tunsin aikamoista myötähäpeää, kun hän alkoi avautua Liilan kauheudesta sukujuhlissa. Liilan ja Airin suhteen oli varmasti tarkoituskin olla kärjistetyn räjähdysaltis, ja se oli tärkeä osa kirjan ideaa, mutta silti Airin käytös sai minut monta kertaa pyörittelemään silmiäni.

Ilmestyskirjan täti oli varsin mukava luettava, mutta aivot narikkaan -kirjallisuudeksi en tätä luokittelisi. Hyvä niin. Jos kaipaat viihdyttävää kirjaa, joka voi saada sekä nauramaan että ajattelemaan, Ilmestyskirjan täti on hyvä vaihtoehto.

♥♥♥♥

Kristan mielestä on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan hyvää viihdekirjallisuutta.