Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

                                                         kuva Liken nettisivuilta
Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo 2013 Like 264 s.
Lainattu kirjastosta

Olen lukenut Hanna-Riikka Kuisman kirjoista aiemmin Elinkautinen-novellikokoelman ja muistaakseni Käärmeenpesä-romaanin. Kuisman kolmas teos Sydänvarjo on siis jäänyt lukematta. Valkoisen valon varasin kuitenkin kirjastosta heti, kun sen ilmestymisestä sain tietää, sillä varsinkin Elinkautinen on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Uskaltaisin jopa sanoa, että se on ehkä paras lukemani novellikokoelma.

Kivulla ei ole sanoja, Maria kirjoittaa. Kaikki verbaaliset kuvaukset ovat vain kaikuja. Joku on sanonut, että kivun kieli on hiljaisuus. Siitä Maria on eri mieltä. Kipu on sanaton, mutta ei läheskään aina äänetön. Särky kirkuu ja karjuu ja narskuttaa hampaat luujauhoksi, raapii liitutaulua kynnet murskaksi ja raastaa lautasta metallisella voiveitsellä. Kumisee ukkosena lihaksiin, iskee salamaa luihin, peruskallion rouhinta jytisee kolisee humisee, järisee jyrisee ulvoo; tinnitus, joka lävistää pään ohuena sukkapuikkona, raajat ja sisäelimet piikinterävillä parsinneuloilla. Kaikkein pahinta on kun kipu on täysin vaiti, hiljaisuus on silloin pelkkä valkoinen valo, suu auki jähmettynyt huuto, kovempi kuin yksikään ääni maailmassa.

Mariassa on aina läsnä kipu. Kun Luukas tulee kylään, Maria turruttaa itsensä kipulääkkeillä ja laittautuu viehättäväksi. Luukas elää ainakin omalta osaltaan rakkaudettomassa liitossa Lyydian kanssa, joka arvaa, että Luukkaalla on joku toinen, mutta kieltäytyy ajattelemasta asiaa. Kirjassa on myös Johannes, joka on kuolemaisillaan alkoholismiin, mutta ei jaksa välittää kohtalostaan. Johanneksen dementoitunut äiti Elisabet sekoittaa alkoholisoituneen aikuisen lapsensa pieneen Johannes-koulupoikaan.

Kirjassa käsiteltävät aiheet ovat rankkoja, mutta Kuisman kirjoja lukeneena olisin ollut yllättynyt, jos kirja olisi ollut kevyttä ja helposti sulateltavaa lukemista. Kirjassa käsitellään muun muassa kroonista kipua, pettämistä ja alkoholismia. Moni kirjan henkilöistä yrittää peittää, mitä he oikeasti ovat. Maria näyttelee Luukkaalle tervettä, ja Lyydia ei myönnä, miten huonossa kunnossa hänen polvensa ovat. Kirjan rankoista teemoista huolimatta luin kirjan nopeasti, lähes ahmimalla.

Valkoisessa valossa päähenkilöiden tarinat kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Osa tarinoiden solmuista on todella yllättäviä ja varsinkin lopussa on käänne, joka jää mietityttämään. Kirjan henkilöistä en kiintynyt kehenkään. Tämä on melko harvinaista, mutta Kuisman luomat henkilöhahmot ovat jollakin tapaa niin inhottavan inhimillisiä kaikkine ongelmineen ja vikoineen, että kiintymystä ne eivät yleensä herätä. Uskottavien henkilöiden luominen on taito, jota kaikilla kirjailijoilla ei valitettavasti ole. Kuismalla se kuitenkin on. Kuisman kirjojen henkilöt ovat usein kuitenkin todella pohjalla, mutta olen oppinut pitämään sitä yhtenä Kuisman teoksille ominaisena piirteenä. Aina en jaksaisi lukea niin inhorealistisista henkilöhahmoista, sillä joskus luen kirjoja juuri siksi, että haluan pakoilla todellista maailmaa. Eskapismiin Hanna-Riikka Kuisman tyyli ei ole omiaan. 

Kuisma on taitava käyttämään sanoja. Hänellä on oma hieno tyylinsä, johon olen ihastunut. Valkoinen valo on todella hyvä kivun kuvaus. En itse asiassa muista parempaa lukeneeni. Jotkin kerronnassa käytetyt, mielestäni hyödyttömät anglismit kuitenkin häiritsivät silmääni. Entusiastinen ja insidentti särähtävät inhottavasti, mutta ehkä se vain johtuu ajoittaisesta kielipoliisiudestani. Kyseiset sanat eivät olisi haitanneet, jos ne olisivat osa dialogia, mutta osana kerrontaa en niistä tykännyt. Kuitenkin kertoo jotakin positiivista kirjasta, jos alan näin pienistä yksityiskohdista valittaa.

Valkoisesta valosta on kirjoittanut arvostelun ainakin Tuija Kirjavinkeissä.

****