Elokuvissa: Maleficent - Pahatar

Maleficent - Pahatar
2014 K12
1 h 37 min
ohjaaja: Robert Stromberg

Pahatar (nuorena Ella Purnell ja Isobelle Molloy) on maagisessa Moorsin valtakunnassa elävä keiju. Hän tapaa nuorena ihmispoika Stefanin (nuorena Michael Higgins), mutta vuodet ja Stefanin vallanhimo etäännyttävät kaksi ystävystä. Moorsin viereisen ihmisten asuttaman kuningaskunnan hallitsija yrittää valloittaa Moorsin. Hän kuitenkin epäonnistuu ja haluaa kostaa Pahattarelle (aikuisena Angelina Jolie). Kuningas lupaa tyttärensä ja valtaistuimen miehelle, joka päihittää Pahattaren. Stefan (aikuisena Sharlto Copley) huijaa kuningasta tuomalla nähtäville Pahattarelta irtileikkaamansa siivet. Hän saa vihdoin janoamaansa valtaa, mutta Pahatar kostaa kiroamalla hänen tyttärensä.

Hetken mietittyäni päätin kirjoittaa bloggauksen Pahattaresta, sillä elokuva esittää Prinsessa Ruusunen -sadun hieman toisesta näkökulmasta. En ainakaan tällä hetkellä bloggaa muista kuin kirjallisista elokuvista, mutta kelpuutin Pahattaren sellaiseksi. Lisäksi elokuvabloggauksien kirjoittajana olen vielä melko harjaantumaton, joten harjoituskin tekee ihan hyvää.

Pidin elokuvan tarinasta enemmän kuin alkuperäisestä Prinsessa Ruusunen -sadusta. Satu ei kuulunut lapsenakaan suosikkeihini, ja varttuneen näkökulmasta monet perinteiset sadut kärsivät mustavalkoisuudesta ja miesten ylistämisestä. Pidin siitä, miten Pahattaren motiivit tekonsa takana kuvaillaan. Alkuperäisessä sadussa hän vain harmistuu siitä, ettei häntä ole kutsuttu juhliin, mutta en pidä sitä kovinkaan uskottavana syynä hirmuiselle kiroukselle. Elokuvassa Auroran kironnut keiju on inhimillinen vaikkakin jossakin vaiheessa kostonhimonsa sokaisema. Pidin myöskin siitä, että naiset ovat elokuvassa keskeisemmässä roolissa kuin miehet (tai varsinkin prinssit). Satujen auttamattomana heikkoutena on usein se, miten avuttomina satujen naishahmot kuvataan.

Angelina Jolie on kuin luotu Pahattaren rooliin. Toinen päähenkilöistä Elle Fanning prinsessa Aurorana jää Jolien varjoon. Muutkaan hahmot eivät ole niin persoonallisia kuin Pahatar, mikä laimensi elokuvan vaikuttavuutta. Jolie tekee kuitenkin sen verran loistavan näyttelijäsuorituksen, että jo sen näkemisen vuoksi elokuva kannattaa katsoa.

Ihmisten asuttaman kuningaskunnan rajamailla oleva maaginen Moors on kuvattu upean satumaisesti. Moors on tulvillaan erilaisia satuolentoja ja olisin voinut katsella koko puolitoistatuntisen vain satumaassa kisailevia olentoja. Alun tyyni ja leikkisä tunnelma tekivät elokuvan aloituksesta minulle mieleisen, vaikka tiesin koko ajan, että seesteisyys katoaa pian. Niinhän se hävisikin, kun ihmiskuningas tuli paikalle sotaratsuineen ja valloitusaikeineen.

Elokuva etenee paljolti kertojaäänen (jonka henkilöllisyys paljastetaan lopussa) johdattelemana, ja tämäkin lisää elokuvan satumaista tunnelmaa.

Välillä henkilöiden toiminta ei ollut kovinkaan järkevää, ja poikaystäväni mietti, miksei Stefan antanut Pahattaren siipiä takaisin tultuaan kuninkaaksi. Niin olisi todennäköisesti voitu välttää konflikti eikä Stefanilla vielä siinä vaiheessa ollut mitään syytä vihata Pahatarta. Tämä ei tietenkään elokuvan tarinan kannalta olisi ollut otollinen ratkaisu, sillä tuollainen ratkaisu olisi saanut elokuvan koko jännitteen poistumaan. Elokuvaa ei olisi sellaisena kannattanut edes tehdä.

Pahatar on melko yksinkertainen mutta hurmaava satu kerrottuna poikkeuksellisesti pahiksen näkökulmasta. Suosittelen sellaisille satumaisten kertomusten ystäville, jotka ovat kuitenkin jo hieman kyllästyneet satujen tyypilliseen maailmankuvaan.

♥♥♥½

Muualla: No, But I Read the Book ja Lukunurkka.