Salla Simukka: Valkea kuin lumi

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi 2013 Tammi 237 s.
lainattu kirjastosta

Kansa janoaa sankaritarinoita. He haluavat nähdä, kuulla ja lukea, kuinka hyvä kukistaa pahan. Daavid Goljatin, Jeesus Saatanan, pienet hobitit mahtavan Sauronin. He tahtovat kokea, että sankari kykenee nujertamaan nujertamattoman, lyömään lyömättömän, tuhoamaan kuolemattoman. He janoavat tarinoita, joissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi pelottoman ja oikeudenmukaisen sankarin avulla.
Sankarin täytyy olla sympaattinen ja samaistuttava. Hänen pitää olla yhtä aikaa lähellä kansaa ja aavistuksen sen yläpuolella. Hän ei saa olla ylivoimainen. Hänen täytyy joutua taistelemaan, kamppailemaan, kokemaan kipua ja vaikeuksia. Hänen on melkein tuhouduttava, jotta hän voisi nousta viimeiseen taisteluun entistä vahvempana. Sankarin täytyy olla myös haavoittuvainen. Hänellä täytyy olla sellaisia kohtia, joihin vastavoima voi iskeä.

Lumikki on matkustanut Prahaan, jotta voisi viettää rauhassa omaa aikaa, mutta hänen lomasuunnitelmansa muuttuvat, kun tuntematon tyttö lausuu hänelle sanat: Jag tror att jag är din syster. Lumikki on aina tietänyt, että hänen vanhempansa salailevat häneltä jotakin suurta. Voisiko Zelenka olla todellakin hänen siskonsa? Yhtäkkiä Lumikin rauhallinen loma onkin muuttunut hengenvaaralliseksi hipaksi palkkamurhaajan kanssa.

Kevään kuumin kotimainen nuortenkirja taisi olla Salla Simukan Punainen kuin veri. Salla Simukan kynäilemän Lumikki-trilogian käännösoikeudet on myyty jo 33 maahan. En yhtään ihmettele Lumikki Anderssonin suurta suosiota, sillä totesinhan jo keväällä Punainen kuin veren luettuani, miten olisin hihkunut innosta, jos tämän kaltaisia kirjoja olisi julkaistu silloin, kun minä olin teini-ikäinen.

Lumikin kesäromanssista vihjailtiin jo edellisen osan aikana. Valkea kuin lumi -kirjassa lyhyestä rakkaustarinasta kerrotaan enemmän, ja olin todella iloinen siitä, että Salla Simukka oli tuonut kirjaansa erään aiheen, joka tuskin on nuortenkirjoissa yleinen. Kuitenkin siitä on tärkeää kirjoittaa. Pahoittelen tämän huomautuksen salaperäisyyttä, mutta en halua tehdä paljastuksia kirjan tapahtumista.

- Kuinka usein sä ajattelet olevasi kaunis?
Lumikki vaikeni hetken.
- Rehellisesti: En koskaan.
Se oli totta. Häntä oli haukuttu rumaksi niin monta vuotta, että hän oli turtunut siihen. Joskus hän oli ajatellutkin olevansa ruma. Hän oli ajatellut, että se saattaisi olla syy. Että hän oli niin ruma, että alistajien oli yksinkertaisesti pakko sylkeä häntä kasvoihin, lyödä häntä. Hänen ulkonäkönsä ällötti heitä niin paljon, etteivät he voineet pidätellä itseään. Sitten Lumikki oli ymmärtänyt, ettei se pitänyt paikkaansa.
Sen jälkeen hän oli alkanut ajatella, ettei ollut ruma vaan melko mitäänsanomattoman näköinen. Eikä sillä oikeastaan ollut merkitystä, miltä hän näytti. Hän ei ollut kaivannut sitä, että olisi näyttänyt jonkun toisen silmissä kauniilta. Ei ennen kuin hän tapasi Liekin. 

Simukka kuvaa koulukiusaamista kipeän uskottavasti. Kiusaajat ovat polkeneet Lumikin itsetunnon maahan. Toivoisin, että Lumikki Andersson saisi neuvokkaana ja rohkeana henkilöhahmona valettua kiusattuihin nuoriin lukijoihin uskoa siihen, että heistä on vaikka mihin. Kiusaajien sanoja ei kannata uskoa. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Minuun sanat vaikuttavat vieläkin, vaikka eivät niin vahvasti kuin silloin joskus. Niistä on vain vaikea päästää irti ja nähdä itsensä ilman ilkeiden haukkumasanojen verhoa. 

Kirja veti minua puoleensa kuin hunajapurkki Nalle Puhia tai kissanminttu kissoja. Vaikka minulla oli repussa mukana keskeneräinen kirja, en malttanut olla aloittamatta Salla Simukan uutuusromaania heti, kun sain sen käsiini. Ahmin sivuja kirjastossa, optikon odotushuoneessa, bussissa ja kotona. Olisin ahminut koko kirjan heti pitämättä lainkaan taukoja, jollei minun olisi välillä ollut pakko irrottaa katsettani Simukan vetävän romaanin sivuista. Toisessa Lumikki-kirjassa riittää jännitystä ensimmäisen osan tapaan, vaikka en kirjaa ihan niin rystyset valkoisina puristanut kuin Simukan ensimmäistä nuorille suunnattua trilleriä.

Lumikki-trilogiaa vaivaavat kuitenkin pienoiset epäuskottavuusongelmat. Ei vain ole kovin todennäköistä, että teini-ikäinen tyttö joutuisi hengenvaarallisiin seikkailuihin kerta toisensa jälkeen. Tässäkin kirjassa on liikaa sattumia, mutta toisaalta en halua valittaa niistä liikaa, sillä nuorille suunnattua trilleriä tuskin voisi kirjoittaa ilman kohtalon oikkuja. Pidän niin paljon siitä, miten Simukka on keksinyt kirjoittaa nuortenkirjallisuuteen lukeutuvan trillerisarjan, että lähinnä hyväksyin kummalliset sattumat pakollisena osana tällaista kirjaa.

Haluan vielä kehua, miten hieno ulkoasu Lumikki-sarjalla on. Pidin ensimmäisenkin osan kannesta, mutta tämän kirjan kansi on mielestäni vieläkin hienompi. Kannen peili tuo mieleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä -sadun ilkeän äitipuolen, jolla on tapana kysellä kuvastimelta, ken on maassa kaunehin. Peilistä heijastuva mustavalkoinen kuva sopii kirjan tummaan tunnelmaan.

Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat nuortenkirjalta jännittävyyttä ja vaarallisia tilanteita. Punainen kuin veri oli minulle hieman nautinnollisempi lukuelämys, mutta tämä toinen Lumikki-kirjakin on vallan vetovoimainen pakkaus.

Varjelum on myös blogannut Simukan uutuustrilleristä.