Maaliskuussa luettua

Kuu vaihtuu huhtikuuhun muutamien minuuttien päästä, joten voin suosiolla luovuttaa ja myöntää, että Haruki Murakamin Norwegian Woodin saan luettua loppuun vasta huomisen puolella. Olen pitänyt kirjasta kyllä kovasti, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Maaliskuu oli lukukuukautena hyvin vaihteleva. Luin useamman todella loistavan kirjan, mutta luettuihin mahtui myös monta melko keskinkertaista kirjaa. Kirjoja tuli kyllä luettua maaliskuussa monta: peräti 22 kappaletta. En nyt varsinaisesti kadu minkään kirjoista lukemista, sillä kuukauden huonoinkin, E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey, oli pitkään ollut lukulistallani sen synnyttämän suuren suosion takia.

Maaliskuussa luin seuraavat kirjat:

Joanne Harris: Chocolat 
Richelle Mead: Vampire Academy 
Anna Godbersen: Rumors 
Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa 
Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief 
Julian Barnes: The Sense of an Ending 
Chuck Palahniuk: Fight Club 
Neal Shusterman: Unwind 
Gail Carriger: Soulless 
Maarit Verronen: Varjonainen 
Lauren Oliver: Delirium 
Lauren DeStefano: Wither 
Helen Fielding: Bridget Jones's Diary 
Jane Austen: Sense and Sensibility 
E.L. James: Fifty Shades of Grey
Sarah Waters: The Little Stranger
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Jos joku sattuu ihmettelemään, miksi listassa on vain 18 kirjaa, loput neljä kirjaa luin opiskelujen vuoksi enkä kokenut tarpeelliseksi listata niitä tähän. Luin neljä kaunokirjaa suomeksi, mikä on pienoista edistystä helmikuun kahteen suomeksi luettuun kaunokirjalliseen teokseen. Maaliskuussa luin 6960 sivua. Keskiarvoksi tulee 316 sivua per kirja.

Kuukauden paras lukukokemus oli Neal Shustermanin Unwind. Sarah Watersin The Little Stranger ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi olivat molemmat myös todella loistavia kirjoja. Kuukauden suurimmaksi pettymykseksi en voi nimetä Fifty Shades of Greytä, sillä ennakko-odotukseni olivat niin alhaiset, että ne ehkä jopa hieman ylittyivät. Maaliskuun suurimpana pettymyksenä pidän Jane Austenin Sense and Sensibilityä, sillä odotin tältä klassikolta melko paljon. Lopulta päädyin lukemaan kirjaa hiljalleen kahden viikon ajan. Muut kirjat kiilasivat koko ajan kiinnostavuudessa edelle.

Kuun suurimpana "teemana" voisi pitää dystopiakirjallisuutta. Luin Neal Shustermanin, Lauren Oliverin ja Lauren DeStefanon dystopiasarjojen aloitusosat. Enemmänkin dystopiakirjoja olisi ollut odottamassa lukemista, mutta DeStefanon kirjan luettuani kärsin jo jonkinmoisesta dystopiaähkystä, joten loppukuun luin muihin genreihin kuuluvia kirjoja.

Vain kolme lukemistani kirjoista on omassa kirjahyllyssäni. Omien kirjojen lukemisen suhteen minun pitäisi parantaa tapani, sillä hyllyssäni odottaa monta todella lupaavan oloista kirjaa. En minä niitä sinne vain pölyttymään ole hankkinut. Lisäksi kotimaisia kirjoja voisin lukea vielä enemmän, sillä vaikka tässä kuussa lukemani suomalaiset teokset olivat kaikki hyviä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hyvää pääsiäistä kaikille ihanille lukijoilleni! 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012 Sivumäärä: 141

Olen tässä kuussa kunnostautunut Blogistanian Globalia -kilvassa menestyneiden kirjojen lukemisessa. Jos kunnostautumiseksi voi sanoa sitä, että olen lukenut yhden viime vuonna sijoittuneen ja yhden 2011 menestyneen kirjan. Aki Ollikaisen viime vuonna ilmestynyt menestyksekäs esikoisromaani meni lukulistalle myös osittain Blogistanian Finlandia 2012 -voiton tähden. En tainnut viime vuonna lukea yhtään sinä vuonna ilmestynyttä kotimaista kirjaa, joten tämä vääryys pitää sitten korjata tämän vuoden puolella. Silti olen keskittynyt tähän mennessä lukemaan lähinnä tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia teoksia, ja ainoa viime vuoden puolella ilmestynyt lukemani kotimainen kirja on ollut Vera Valan ihana Kuolema sypressin varjossa. Nyt sitten olen lukenut ruhtinaalliset kaksi vuonna 2012 ilmestynyttä kotimaista kirjaa. Finlandia-voittaja Jää odottaa omassa kirjahyllyssä, joten kyllä se kolmaskin kirja tulee luettua toivottavasti pian. 

Wikipedian mukaan suuret nälkävuodet olivat 1866-1868 aikana ollut viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa. Näiden vuosien aikana Suomen väestöstä kahdeksan prosenttia, eli noin 150 000 ihmistä, menetti henkensä. 

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Nälkävuosi jakautuu kolmeen kertomukseen. Kaikkein lohduttomin on Marjan, Juhanin, Mataleenan ja Juhon toivoton taistelu nälkää vastaan. Juhani on jätettävä kotiin kuolemaan, kun muu perhe lähtee etsimään paikkaa, jossa olisi heillekin ruokaa. Nälkävuodessa kuvataan myös hyväosaisten Renqvistin veljesten, Teon ja Larsin, elämää. Heitä ei nälkä vaivaa, mutta ei nälkävuosien vaikutusten seuraaminen sivustakatsojanakaan ole helppoa. Vaikka Teo vaikuttaa melko niljakkaalta ja epämiellyttävältäkin mieheltä, hän tekee kirjan loppupuolella kirjan ehkä kaikkein inhimillisimmän teon. Kirjan kolmas näkökulma on senaattorin. Tämä jäi ainakin minulle etäisimmäksi, ehkä siksi, että senaattorin mietteitä kuvataan vain lyhyesti.

Myönnän olleeni etukäteen hieman ennakkoluuloinen kirjan pituuden takia. Voiko alle 150 sivuun tiivistetty tarina koskettaa ja tulla iholle? Nälkävuoden luettuani täytyy vastata myöntävästi. 
 
Nälkävuosi on riipivä kirja. Se tarttuu lukijan mieleen. Epätoivo valtaa lukijan, ja piinaavan nälän voi tuntea melkein omassa vatsassaan. Niin kuin moni on jo sanonut, Nälkävuosi on pieni suuri kirja. Tätä kirjaa voi suositella ihan kaikille. Aki Ollikaisen esikoisen lukemisen jälkeen tajuaa, miten hyvin asiat nyky-Suomessa kuitenkin loppujen lopuksi ovat.  

Nälkävuosi on kirja, jonka tuska tulee lähelle lukijaa. Lukukokemusta ei voi oikein kuvata miellyttäväksi, sillä kirjan tapahtumat ovat niin kauheita. Kaikkialla on kuolemaa ja kärsimystä, mutta niinhän asiat valitettavasti olivat suurina nälkävuosina 1866-1868.

Aki Ollikaisen kielenkäyttöä ei voi kuvailla kuin taitavaksi. Lukija ei voi olla eläytymättä varsinkin Marjan, Mataleenan ja Juhon raskaaseen matkaan. Myönnän, että yhdessä vaiheessa silmäni täyttyivät kyynelistä, sillä niin raastava tarina välillä oli.

Odotan mielenkiinnolla Ollikaisen tulevia kirjoja. Toivottavasti hän yltää uudelleen Nälkävuoden tasolle, vaikka tämä onkin aika korkealle asetettu rima. 

Nälkävuoden toivottomuuden ovat kokeneet myös muun muassa Elina, Laura / Lukuisa, Katri, Paula / Luen ja kirjoitan ja Sara / P.S. Rakastan kirjoja.

*****

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013 Sivumäärä: 264

Olen lukenut Salla Simukan kirjoista aiemmin Kun enkelit katsovat muualle -kirjan. Kyseisen kirjan lukemisesta muistan lähinnä sen, että olin tutustumassa työelämään eräässä kirjakaupassa ja välillä, kun minulle ei ollut mitään tehtävää, omistaja antoi minulle luvan lukea. En ole aivan varma, olenko lukenut myös Minuuttivalssin joskus. Tuttavuuteni Simukan kirjojen kanssa ei siis ole ollut kovin läheinen. En ole todella moneen vuoteen harkinnutkaan mihinkään Simukan kirjoihin tarttumista. Englanninkielinen nuortenkirjallisuus on hyvin edustettuna lukulistallani, mutta jotenkin suomenkielinen kirjallisuus on nuortenkirjojenkin osalta jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Kirjablogeihin alkoi kuitenkin ilmestyä arvioita Salla Simukan uudesta Punainen kuin veri -teoksesta. Nuorille suunnattu trilleri, joka vieläpä sattuu sijoittumaan entiseen kotikaupunkiini Tampereelle, kuulosti idealtaan kiehtovalta ja mukavan erilaiselta. Punainen kuin veri meni siis varaukseen.

Lumikki Andersson. Suomenruotsalainen Riihimäeltä.
Se jolla oli punnittu mielipide joka asiaan.
Se joka veteli kymppejä niin fysiikasta kuin filosofiastakin.
Joka näytteli Ofelian roolin niin, että pari opettajaa suuttui ja loput liikuttuivat.
Joka ei osallistunut mihinkään koulun yhteisiin tempauksiin tai tapahtumiin.
Joka söi aina yksin, mutta ei koskaan näyttänyt yksinäiseltä. 
Hän oli vieraan palapelin pala, jolla ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa. 
Hän ei ollut niin kuin muut. Hän oli juuri niin kuin muut.

Lumikki Andersson on pois kotipaikastaan halunnut lukiolainen. Lumikin vanhemmat antoivat alaikäiselle tyttärelleen luvan muuttaa kotoa Tampereelle, sillä Lumikki haki ja pääsi valikoivaan ilmaisutaidon lukioon. Lumikin elämä muuttuu hetkessä tavallisesta hieman liiankin mielenkiintoiseksi, kun hän löytää koulun pimiössä kuivumassa olevia veren tahrimia seteleitä. Lumikin tekisi mieli vain unohtaa asia, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa veristen setelien mysteeriin todella pahasti.

Vaikka olen viime aikoina tallannut enemmän Turun kuin Tampereen katuja, kirjan tapahtumapaikat herättivät minussa nostalgiaa ja muistoja. Lumikki vieläpä sattuu asumaan samassa Tampereen kaupunginosassa, jossa minun kotini oli kahden vuoden ajan. Menneisyyteni takia kirjan tapahtumapaikkana ollut kaupunki lisäsi siis kirjan kiehtovuutta. Olisin nauttinut kirjasta ainakin hieman vähemmän, jos Punainen kuin veri olisi sijoittunut esimerkiksi Helsinkiin, jota tunnen melko huonosti. Nyt pystyin näkemään sieluni silmin, missä Lumikki kulkee ja mitä hän näkee.

Jostain syystä yläasteella älykkyys ei ollut seksikästä. Jos tahtoi olla seksikäs, piti kartella fiksuutta kuin ruttoa. Fiksu tarkoitti samaa kuin tylsä, rasittava, ärsyttävä ja jos ei suorastaan ruma niin ainakin mitäänsanomattoman näköinen.

Yllä oleva lainaus on valitettavan totta. Ainakin minun ollessani yläasteella ei olisi saanut menestyä koulussa, sillä silloin oli hikke ja epähaluttava. Minä sitten kuuluin edellämainittuun kastiin, sillä kuitenkin luin kokeisiin ja menestyin koulussa. Oli aika surullista kuulla eräältä ystävältäni, miten hän yläasteaikoina vastasi koekysymyksiin tahallaan väärin, ettei hän saisi kokeista liian hyviä numeroita. 

Simukka kuvaa muutenkin uskottavasti sitä, miten karua nuorten elämä voi olla. Lumikkia kiusattiin rajusti koko peruskouluaika. Lumikin perheessä ei puhuta vaikeista asioista, joten hän ei kertonut asiasta kellekään, sillä hän myös epäili, etteivät opettajat uskoisi häntä.

Kun Lumikki tokaisee olevansa Lisbeth Salanderin ja Hercule Poirot'n salattu lapsi, hänen sanoissaan on ehkä enemmän totuutta kuin Lumikki niihin tarkoitti. Pidän Lumikista, ja hänestä kieltämättä tulee hieman mieleen Stieg Larssonin dekkarien päähenkilö. Lumikki pärjää omillaan ja on epäsosiaalinen. Hän on fiksu ja väärinkohdeltu.

Kirjan juoni on jännittävä. Välillä todella jännitin, mitä Lumikille käy seuraavaksi. Kirjasta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi.

Punainen kuin veri -teoksen kieli on todella kaunista. En minä ainakaan voi muun muassa edellä olevaa esimerkkiä pitää muuna kuin viehättävänä suomen kielen käyttönä.

Salla Simukan trilleritrilogian aloitusosa oli todella positiivinen yllätys. Odotukseni kirjaa kohtaan eivät olleet kovin korkealla, ja jouduin myöntämään ennakkoluuloni suomalaista nuortenkirjallisuutta kohtaan täysin vääriksi. Jos tässä genressä on muita näin hyviä yksilöitä, minun täytyy ehdottomasti parantaa tapani ja lukea useammin nykyistä suomalaista nuortenkirjallisuutta. En malttaisi odottaa Simukan trilogian seuraavia osia, mutta onneksi niitä ei pitkään tarvitsekaan odottaa. Trilogian toinen osa, Valkea kuin lumi, ilmestyy jo elokuussa, ja viimeisen osan, Musta kuin eebenpuu, ilmestymispäivän pitäisi olla ensi keväänä. On pakko antaa erityismaininta sille, miten hienoja trilogian kirjojen nimet ovat.

Punainen kuin veri todistaa taas sen, että nuortenkirjat sopivat muillekin kuin nuorille lukijoille. Olisin hihkunut innosta, jos tämän kaltaisia kirjoja olisi julkaistu silloin, kun minä olin teini-ikäinen. Simukka ei millään tavoin aliarvioi lukijaansa. Vaikka varsinaisena kohderyhmänä ovat nuoret, kirjan on silti oltava juoneltaan kiehtova, kieleltään lumoava ja henkilöiltään samaistuttava. Minä ainakin luin nuorena joitakin kirjoja, joissa mielestäni aliarvioitiin lukijaa. "Tämän kirjan lukijathan ovat vain nuoria, kyllähän tämä on varmaan kelpo nuortenkirja, jos laitan tähän hieman puhekieltä ja jonkin teiniromanssin ja jotakin muuta muka teinijuttua." Simukkaa ei tällaisesta ajattelusta voi syyttää.

En tiedä, miten uskottavaa on, että Lumikki on juuri ollut hengenvaarassa ja sitten hän lähtee mahdollisesti vaarallisiin juhliin. Minulle ainakin tuli mieleen, missä Lumikin itsesuojeluvaisto on. Ymmärrän, että Lumikki halusi selvittää mysteerin, sillä hän ei jaksanut enää pelätä, mutta silti Jääkarhun juhliin kuokkiminen tuntui aika radikaalilta ratkaisulta. Toisaalta Lumikin juhliin meno oli aika oleellinen osa juonta, joten en oikein tiedä, mitä muuta Lumikki olisi voinut tehdä, sillä juonenkin piti tietysti edetä.

Lumikki Anderssoniin ovat tutustuneet myös ainakin Valkoinen kirahvi, Lukutoukka / Krista ja Henna.

**** 1/2

Sarah Waters: The Little Stranger

Sarah Waters: The Little Stranger
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009 Sivumäärä: 499 Suomenkielinen käännös: Vieras kartanossa

Kiinnostuin tästä Sarah Watersin kirjasta lukemieni ylistävien blogiarvioiden ja Blogistanian Globalia 2011 -voiton tähden.

Kirjan minä-kertojasta tohtori Faradaysta tulee sattuman kautta suuressa Hundreds Hall -maalaiskartanossa asuvan Ayresin perheen luotettu ystävä. Tohtori Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundreds Hallissa lastenhoitajana, ja tohtori Faradaysta on sydäntäsärkevää nähdä kartano nykyisessä rapistuneessa tilassaan. Hundreds Hallissa alkaa tapahtua outoja asioita. Seiniin ja kattoon ilmestyy salaperäisiä polttojälkiä, autioista huoneista kuuluu mystisiä ääniä ja lopulta talossa on peräti tulipalo. Ayresien uusi palvelustyttö Betty uskoo, että taloa asuttaa jokin pimeä voima, ja pian tämä uskomus tarttuu myös perheen poikaan Roderickiin. Tohtori Faraday ei ole ikinä paikalla näiden outojen asioiden tapahtuessa vaan kuulee niistä jälkikäteen. Hän ei pysty uskomaan mihinkään yliluonnolliseen voimaan, joka aiheuttaa outoja tapahtumia, vaan hän yrittää selittää tapahtumat järjellä.

Sarah Waters on kiistämättä taitava kirjailija. Minä ainakin huomasin välillä pelkääväni niin kuin olisin ollut itse todistamassa outoja sattumuksia. Vaikka kirjan juoni eteni hitaasti, silti The Little Strangeria luki mielenkiinnolla eteenpäin koko ajan. Missään vaiheessa minua ei alkanut kyllästyttää.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen The Others -elokuva, josta pidän valtavasti. Molemmissa on piinaavaa psykologista jännitystä. Mitään todella kamalaa ei suurimmaksi osaksi oikeasti tapahdu, mutta silti lukija(/katsoja) seuraa tapahtumia sydän kurkussa. Ennen kuin menin lukemaan Juonittelua-blogissa olevaa juonikeskustelua (johon tutustumista ennen kannattaa muuten lukea kirja), olin aivan vakuuttunut siitä, että jotakin hyvin karmivaa kartanossa piili. Nyt en enää ole yhtään niin varma. Suosittelen käymään lukemassa tuota juonikeskustelua, jos on jo lukenut kirjan. Jos kirjaa ei ole lukenut, suosittelen sen lukemaan pikimmiten.

Kirjassa oli myös romanttinen sivujuoni, mutta se oli melko laimea, ja osasin hyvissä ajoin aavistaa, miten romanssissa käy. Muutenkin kirja oli joiltakin osin ennalta arvattava. Kirjan loppupuoli ei ainakaan minua mitenkään erityisesti yllättänyt. Tämä on ehkä pieni miinus lukunautinnolle, mutta silti pidän kirjaa loistavana. Surullinenhan kirja oli. Siitä nyt ei pääse mihinkään. Ayreseja kohtasi vastoinkäyminen vastoinkäymisen perään, eikä loppuratkaisusta kannata odottaa lohdullista. 

Olen näköjään vielä ihan kirjan tunnelmissa, sillä rappukäytävässä kulkenut asukas sai ihoni kananlihalle. The Little Stranger on kyllä pelottavin lukemani kirja pitkään aikaan.

PIENOINEN JUONIPALJASTUSVAROITUS! Tohtori Faraday joutuu lopettamaan Caroline Ayresin rakkaan koiran Gypin, koska tavallisesti rauhallinen Gyp on purrut Hundreds Hallissa vieraana olleen perheen lasta. Gypin lopetus kuvattiin kirjassa todella koskettavasti. Kuka voisi olla liikuttumatta, kun tohtori Faraday pohtii, mitä Gyp miettii ennen kuolettavan piikin antoa? SPOILERIT PÄÄTTYVÄT.

Watersin muut kirjat menivät ehdottomasti alati paisuvalle lukulistalleni. En yhtään ihmettele, miksi kirjabloggarit pitivät Watersin romaanin suomenkielistä käännöstä vuonna 2011 suomennetuista kirjoista parhaana.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

Tästä kirjasta on yllättävän vaikea kirjoittaa. Ehkä se johtuu siitä, miten paljon olen tästä kirjasta tehtyjä arvioita lukenut. Hieman monisanaisempia arvioita voi käydä lukemassa muun muassa Aletheian, Marian / Sinisen linnan kirjasto, Penjami Lehdon, Lauran / Lukuisa ja Katjan / Lumiomena blogeista.

*****

E. L. James: Fifty Shades of Grey

E.L. James: Fifty Shades of Grey
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011 Sivumäärä: 514 Suomenkielinen käännös: Fifty Shades - Sidottu

Nyt tämä on sitten luettu. Fifty Shades oli varmaankin viime vuoden kohutuin sarja. Sitä on kutsuttu kotiäitipornoksi, mutta toisaalta sitä on kehuttu ihmisten lukemaan innostamisesta. Kohu sai minut miettimään, mistä tässä oikein on kyse. Suuria ennakko-odotuksia minussa ei herättänyt Twilight-fan fiction, jonka pohjalta Erika Leonard (aka E.L. James) kirjoitti eroottisen kirjatrilogian. Myönnän olettaneeni kirjan olevan niin suurta kuraa, että se lentää ikkunasta ulos, koska en vain enää kestä lukea sitä eteenpäin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

"Anastasia, I'm not a hearts and flowers kind of man... I don't do romance. My tastes are very singular. You should steer clear of me." He closes his eyes as if in defeat. "There's something about you, though, and I'm finding it impossible to stay away. But I think you've figured that out already."

Anastasia Steele on 21-vuotias valmistumaisillaan oleva yliopisto-opiskelija. Hän joutuu ystävänpalveluksena Kate Kavanaghille, parhaalle ystävälleen, haastattelemaan Christian Greytä, joka on 27-vuotias uskomattoman menestyvä ja rikas yrittäjä. Anastasian mielestä Christian on hieman liiankin hyvännäköinen, kylmä ja ylimielinen, mutta jokin mystinen Anastasiaan tehoava vetovoima Christianilla kuitenkin on. Pian paljastuu, että Anastasia on myös herättänyt Christianin kiinnostuksen. Christian kuitenkin haluaa Anastasialta asioita, joihin kykenemisestä Ana ei ole varma.

Voiko kukaan punastella niin paljon kuin Anastasia? Alkoi kärjistettynä tuntua siltä, että Anastasia on naama punaisena joka toisella sivulla. Anastasia vaikuttaa myös ainakin minun mielestäni hieman epäuskottavan tietämättömältä seksiasioista, varsinkin sadomasokismiin liittyvistä jutuista. Ymmärrän, että hän on kokematon, mutta jos Ana kerran lukee niin paljon, jäin ihmettelemään, miten hän ei muka olisi törmännyt osaan asioista ennenkin. Ehkä James on tehnyt Anasta niin tietämättömän, jotta hänellä olisi syy selittää esimerkiksi, mitä jotkut käsitteet tarkoittavat. 

Fifty Shadesin tarkoituksena ei varmasti ole olla hyvin realistinen ja uskottava kirja. Kuitenkin se, että Anastasia saa useamman orgasmin ensimmäisellä seksikerrallaan, oli aika paksua. Anastasia ei ole aiemmin kokenut suurta halua edes suudella ketään, ja yhtäkkiä hän kohtaa miehen, joka on niin vastustamaton, että Ana haluaa harrastaa seksiä joka paikassa milloin vain. Tämä aiheutti ainakin minussa silmien pyörittelyä.

Kirjassa oli myös sellainen omituinen piirre, johon en ainakaan minä ihastunut. Anan tunteita ja mietteitä kuvataan niin, että on tavallinen Ana, Anan alitajunta ja Anan jokin hämärä sisäinen jumalatar, jonka Christian, ja seksi Christianin kanssa, saa heräämään. Ymmärrän, että alitajunta on Anan järjen ääni, sisäinen jumalatar jonkinlainen himokas ja itsevarma nymfomaani ja tavallinen Ana on jonkinlainen sekoitus näitä kahta. Eikö James kuitenkin olisi voinut keksiä hieman vähemmän kornin tavan kuvata Anan sisäisiä kamppailuja?

Twilight-sarja ei ole mikään kaunokirjallinen taidonnäyte, enkä osaa pitää auringossa kimaltelevia vampyyreita oikeina vampyyreina. Siitä huolimatta Twilight-sarjan olen lukenut monesti, ja niissä kirjoissa on jotakin todella tuttua ja turvallista. Tunnen siis Twilightini melko hyvin, enkä voinut olla etsimättä yhtäläisyyksiä Fifty Shadesin ja Twilightin välillä. Niitä on mielestäni todella helppo huomata. Bella ja Ana ovat molemmat hyvin kömpelöitä, kokemattomia ja hieman epävarmoja nuoria naisia. Edward ja Christian ovat kumpikin omistushaluisia, kaikessa taitavia ja salaperäisiä. Yhtäläisyyksiä huomasin paljon enemmänkin, mutta edellä mainitut sarjojen päähenkilöiden samankaltaisuudet riittäköön esimerkkinä.

Olen aiemminkin ymmärtänyt, miksi teinityttöjen ihailua Edwardia kohtaan ei ole pidetty hyvänä asiana. Fifty Shades of Greyn luettuani tajuan sen vielä paremmin. Christianissa korostuivat Edwardin huonot puolet. Christianin on pakko saada pitää ohjat käsissään, ja hän pitää Anaa omaisuutenaan. Kyllähän Christian yrittää hillitä kontrollifriikkiyttään, sillä hän ei halua menettää Anaa, mutta silti Christianin ainainen kontrollin tarve on todella huolestuttavaa. Joskus ainakin minun olisi tehnyt mieli kiljua Analle juoksemaan karkuun.

Positiivisinta kirjassa on Christianin ja Anan sähköpostikeskustelut, jotka ovat parhaimmillaan melko sujuvaa ja huvittavaa sanailua. Olin myös iloisesti yllättynyt siitä, ettei Ana myöntynyt Christianin toiveisiin tuosta vain. Kirjan loppu kertoi myös siitä, ettei Ana ole täysin tahdoton ja Christianin pompoteltavissa.

Moni on ollut sitä mieltä, että koko trilogia olisi ollut mahdollista tiivistää yhteen kirjaan. Olen melko samoilla linjoilla. Tuskin muissakaan osissa on niin monimutkaista juonta, että tarinan jakaminen kolmeksi kirjaksi olisi ollut pakollista. Yhtenä paksuna kirjana Fifty Shades olisi melko varmasti miellyttävämpää lukemista. Silti minulle ei tullut missään vaiheessa lukujumia, vaan halusin lukea eteenpäin. En osaa sanoa, luenko trilogian muut kirjat joskus. En mielelläni jätä sarjoja kesken, eikä Fifty Shadesin ensimmäinen osa ollut niin surkea kuin pelkäsin. Kuitenkin tällä hetkellä lukemista odottaa moni paljon houkuttelevampi kirja, joten tuskin luen muita osia ainakaan ihan heti.

Fifty Shades of Grey ei ollut minun kirjani. Toisaalta tiesin tämän jo etukäteen, ja todella pohjamudissa olleet odotukseni ehkä peräti hieman ylittyivät. Jos tämä sarja saa ihmisiä tarttumaan kirjoihin, mitä pahaa siinä on? En minä voi olla jonkinlainen kirjaelitisti ja sanoa, että ei tällaista roskaa ihmisten ainakaan pitäisi lukea. Jos Fifty Shades tuottaa nautinnollisia hetkiä jollekulle lukijalle, Fifty Shades kannatti kirjoittaa ja julkaista.

Tähän kirjailmiöön ovat tutustuneet lisäkseni muun muassa Ahmu, Jenni S., Kata, Nanna ja Tiina.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -lukuhaasteeseen.

**