Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go 2005 Faber and Faber 282 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Ole luonani aina)

Olen kuullut Ishiguron kirjasta paljon kehuja, mutta minulla ei ollut ennen lukemista aavistustakaan, mistä kirja oikein kertoo. Näin tämä kirja onkin parasta lukea, sillä kirjailija tiputtelee lukijalle tiedonmuruja hiljalleen. Varoitan jo siis alkuun, että tätä arvostelua tuskin kannattaa lukea, jos ei ole tätä kirjaa lukenut ja aikoo ehkä vielä jossakin vaiheessa lukea.

Kathy H. alkaa muistella nuoruuttaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Ensin lukijasta vaikuttaa, että Hailsham on ollut melkein maanpäällinen taivas, mutta pikkuhiljaa Kathy tiputtelee vihjeitä Hailshamin paljon synkemmästä tarkoituksesta. Hailshamin oppilaat ovat klooneja, joiden päämääränä on työskennellä ensin valvojina ja päätyä sitten luovuttajiksi. Hailshamin oppilaille korostetaan, miten erityislaatuisia he ovat ja kuinka heidän täytyy pitää todella hyvää huolta terveydestään. Hailshamissa luovuus on hyvin arvostettua. Välillä salaperäinen Madame käy valikoimassa taideteoksista kerman päältä. Kathy arvostaa kuitenkin Hailshamissa eniten ehkä ihmisiä. Hän muodostaa alkuun erottamattomalta vaikuttavan kolmikon Tommyn ja Ruthin kanssa. Kirja onkin loppujen lopuksi tarina ystävyydestä, hieman rakkaudestakin. Science fiction -vaikutteet ovat tarinassa sivuosassa.

Ishiguron kirja toi minulle hieman mieleen viime kuussa lukemani Neal Shustermanin upean Unwind-kirjan. Molemmissa kirjoissa osan nuorista kohtalona on luovuttaa elimiä. Ishiguron kirjassa elinluovutukset tapahtuvat kuitenkin hiljalleen, joten luovuttajat voivat elää vielä monta vuotta ensimmäisen luovutuksensa jälkeen. Ishiguron kirjan päähenkilöt suhtautuvat myös kohtaloonsa hiljaisen hyväksyvästi. Välillä Ruth, Kathy ja Tommy haaveilevat erilaisesta tulevaisuudesta kuin se, mikä heille on suunniteltu, mutta he eivät tee mitään kovin radikaalia toteuttaakseen unelmansa.

Tämä hiljainen hyväksyntä herätti minussa ihmetystä. Eivätkö kloonatut luovuttajat halua pelastua kohtaloltaan? Ei ainakaan minusta kuulosta kovin houkuttelevalta joutua vain nipuksi elimiä, jotka yksi kerrallaan luovutetaan jollekin muulle niitä tarvitsevalle. Yleensä dystopiakirjoissa on jonkinlainen vastarintaliike, mutta tässä kirjassa ei sellaista kunnolla ole.

Kirjan tunnelma on haikea, sillä lukija kyseenalaistaa, onko kloonien kohtalo hyväksyttävä. Kirjassa muut ihmiset pitivät klooneja ensin sieluttomina ja aivan erilaisina kuin "oikeat" ihmiset. Silti lukijan mielessä ei ole epäilystäkään siitä, etteivät kloonit olisi aivan yhtä arvokkaita olentoja kuin muutkin ihmiset. Ei ole lainkaan epäselvää, pitäisikö klooneja kohdella yhtä hyvin kuin niitäkin, joille kloonit jossakin vaiheessa elämäänsä luovuttavat elimiä.

Kazuo Ishiguron tyyli on rauhallinen. Asiat paljastetaan hiljalleen ja muuten Kathy kertoo tavallisesta arjestaan. Kirjaa lukiessani janosin seuraavaa paljastusta ja yritin yhdistellä Kathyn antamia tiedon palasia kokonaisuudeksi. Jotkut ovat kuvanneet Ishiguron kirjaa osittain jopa tylsäksi, mutta minä en tylsistynyt missään vaiheessa. Rakastuin Ishiguron tyyliin kirjoittaa.

Ishiguron dystopia-romaania on luettu muun muassa Katjan / Lumiomenan, Rosan ja Anna Elinan blogeissa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

*****

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone

J. K.Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997 Bloomsbury 223 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Harry Potter ja viisasten kivi)

Kuka olisi onnistunut olemaan kuulematta Harry Pottereista ja niiden synnyttämästä maailmanlaajuisesta ilmiöstä? Wikipedian mukaan Harry Pottereiden virallisia käännöksiä oli viitisen vuotta sitten ilmestynyt 67 kielellä. Potterin taikamaailma on kääntynyt jopa parille kielelle, joita kukaan ei enää puhu äidinkielenään, nimittäin latinaksi ja muinaiskreikaksi.

Minä kasvoin Pottereita lukien ja voi sitä tyhjyyttä, kun viimeinen Potter oli ilmestynyt ja luettu loppuun. Luin ensimmäisen Potterini luultavasti kolmasluokkalaisena ja viimeisen Potterin ilmestyessä olin jo 17-vuotias. Harry Potterit ovat ehdottomasti minulle kaikkein tärkein kirjasarja. En usko, että mikään sarja voi Pottereita ylittää, sillä en ole enää koskaan lapsi, joka eläytyi Tylypahkan arkeen ja seikkailuihin voimakkaasti. Lapsuudessa kirjoihin uppoutuminen ja eläytyminen oli jotakin niin ainutlaatuista, että en todennäköisesti sellaista enää niin vahvasti ikinä koe. Kuitenkin Pottereiden maailma on tuttu ja turvallinen, ja se toivottaa minut aina lämpimästi tervetulleeksi, kun haluan paeta oikeaa maailmaa. Tällä kertaa ensimmäinen Potter oli juuri sopivaa luettavaa, kun opiskelustressi ja myöhästynyt kevät painavat mielialaa alaspäin.

'Welcome,' said Hagrid, 'to Diagon Alley.'
He grinned at Harry's amazement. They stepped through the archway. Harry looked quickly over his shoulder and saw the archway shrink instantly back into solid wall.
The sun shone brightly on a stack of cauldrons outside the nearest shop. Cauldrons - All Sizes - Copper, Brass, Pewter, Silver - Self-Stirring - Collapsible said a sign hanging over them.
'Yeah, you'll be needin' one,' said Hagrid, 'but we gotta get yer money first.'
Harry wished he had about eight more eyes. He turned his head in every direction as they walked up the street, trying to look at everything at once: the shops, the things outside them, the people doing their shopping. A plump woman outside an apothecary's was shaking her head as they passed, saying, 'Dragon liver, sixteen Sickles an ounce, they're mad...' 

Harry Potterin vanhemmat kuolivat, kun hän oli vasta vauva, ja siksi hän on päätynyt tätinsä perheen kasvatettavaksi. Petunia-täti ja Vernon-setä kohtelevat Harrya kuitenkin paljon huonommin kuin omaa biologista Dudley-poikaansa. Joku alkaa lähetellä Harrylle kirjeitä, joiden päätymisen Harryn luettavaksi Vernon-setä yrittää estää keinolla millä hyvänsä. Lopulta Harry kuitenkin saa selville, mistä tässä ahkerassa kirjepommituksessa on kyse. Harryn vanhemmat eivät kuolleetkaan auto-onnettomuudessa, vaan heidät murhasi historian pelätyin velho, hän-joka-jääköön-nimeämättä. Harry ei ole tavallinen poika, vaan hän on velho, joka aloittaa pian opinnot Tylypahkassa, maailman hienoimmassa noitien ja velhojen koulussa. Harryn ensimmäinen kouluvuosi tuo hänen elämäänsä monta uutta jännittävää kouluainetta ja oudon mysteerin. Mitä on kolmannen kerroksen käytävässä, jonne kukaan oppilaista ei saa mennä?

Alku on mielestäni kirjan tylsin osuus. Pidän niin paljon Tylypahkan tapahtumien kuvauksesta, että Harryn arki Dursleyn perheen luona ei minua niin kiehdo. Dursleyt kohtelevat Harrya vieläpä niin kehnosti, että lukijaa alkaa raivostuttaa. Dudley on kirjallisuuden pahiten hemmoteltu lapsi ja eipä Dudleyn luonteessa ole muutenkaan kehumista.

Rowlingin huumori on läsnä koko kirjan ajan. Poikkeuksetta minut saavat tirskumaan sellaiset pienet kohdat kuin Aunt Petunia often said that Dudley looked like a baby angel - Harry often said that Dudley looked like a pig in a wig. Kun kirjasarjan teemana on hyvän ja pahan taistelu, pienten naurattavien kommenttien viljely tekstissä on piristävä lisä.

SPOILERIVAROITUS! Viisasten kiveä suojaavien turvajärjestelyjen ohi pitäisi olla muka todella vaikea päästä. Silti kolme ensimmäisen vuoden koululaista selviää niistä ilman mitään kovin suuria vaikeuksia. Ei ole kovin uskottavaa, etteivät Tylypahkan opettajat olisi kyenneet kehittämään vaikeammin ratkaistavia tehtäviä, koska liian helppojahan nuo olivat. SPOILERIT PÄÄTTYVÄT!

Ensimmäinen Harry Potter -kirja on kaikkein selkeimmin lastenkirjallisuutta. Välillä kirja on jopa lähellä satua. Sarja kuitenkin synkkenee loppua kohden, eivätkä viimeiset Potterit enää sovellu kovin pienille lukijoille. En enää koskaan tavoita sitä samaa tunnelmaa, jonka koin, kun sukelsin ensimmäistä kertaa Pottereiden taikamaailmaan alle kymmenvuotiaana. Silti edelleen ihastun joka lukukerralla Viistokujaan ja Tylypahkaan. Kaiken näkee Harryn ihmettelevin silmin. Kaikki on niin uutta, outoa ja kiehtovaa.

Olen lukenut koko sarjan monta kertaa ja tiedän loppuratkaisun, joten Pottereita lukiessani tulen aina välillä miettineeksi tulevien kirjojen tapahtumia. Etsin vihjeitä tulevasta. Olisinko voinut arvata etukäteen, että niin tulee tapahtumaan? En kuitenkaan enää ole niin innokas vihjeiden etsijä kuin vuoden 2007 kesällä. Muistaakseni ehdin lukea kuusi ensimmäistä Potteria kahdesti tai kolmesti, ennen kuin viimeinen osa vihdoin ilmestyi ja pystyin lukemaan, kuinka siinä sitten kävikään.

Todennäköisesti suuri osa kirjablogisteista on Potterinsa lukenut, mutta mainitsen tässä Jorin, Cillan ja Emilien arvostelut.

*****

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

                                                                    kuva: Gummerus

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen 2013 Gummerus 223 s.

Heti kun ensimmäistä kertaa kuulin kirjasta Kirsi Hietasen arvostelun ansiosta, minusta tuntui, että tämä voisi olla juuri minun kirjani. Varasin tämän heti siis kirjastosta ja kuukauden jouduin kärsivällisenä odottamaan. Olen jo kerran ehtinyt Yöpunaista höyhentä hypistellä kirjakaupassa, mutta päädyin kuitenkin laittamaan sen takaisin hyllyyn. Eilen hain varaamiani kirjoja kirjastosta, ja tämä oli yksi saapuneista. Nina Hurman esikoisromaani menikin heti lukupinoni päällimmäiseksi.

Rouge ei saanut kättään vapaaksi, sillä Gustafsson piti siitä lujasti kiinni ja kipusi katseellaan käsivartta pitkin. Gustafssonin vasen silmä oli tummanruskea ja oikea vaaleanruskea, lähes kellertävä.
"Ette kai te halua mitään paheellista laulajatarta teidän ravintolaan", Rouge ihmetteli silmät pyöreinä. Toivon ja Heikin nyreät ilmeet eivät jääneet häneltä huomaamatta. 
"Päinvastoin. Pahe tekee parhaan illan." Hän kosketti huulillaan Rougen kämmenselkää. 

Rouge, arkisemmin Saimi, työskentelee päivisin hattumyyjänä, mutta muuntautuu iltaisin vietteleväksi jazzlaulajaksi. Helsingin pirtukuningas Guld-Gusti täyttää vuosia ja pyytää Rougea laulamaan syntymäpäiväjuhlilleen. Guld-Gusti jää kuitenkin ikuisesti viisikymppiseksi, sillä hänet murhataan omissa syntymäpäiväjuhlissaan. Rougen Toivo-veljellä on ollut hankaluuksia Guld-Gustin kanssa, ja Toivo vangitaan epäiltynä murhasta. Rouge on nähnyt murhapaikalla epäilyttävän miehen, mutta poliisit luulevat hänen vain yrittävän suojella veljeään. Rouge alkaa selvitellä yhdessä veljensä ystävän Heikin kanssa mahdollisen murhaajan henkilöllisyyttä. Rougen nuuskiminen ei kuitenkaan kaikki miellytä, ja Rougen tielle alkaa hiipiä vaaroja.

Olisin pitänyt kirjasta vähemmän, jos sen tapahtuma-aika olisi eri. Toisaalta silloin kirja olisi ollut muutenkin aivan erilainen, joten tuskin tällaista jossittelua kannattaa tehdä. 1920-luvun Helsinki valloitti minut, ja Hurman johdattelemana kuuntelin jazzia Helsingin salakapakoissa. Kieltolaki on voimassa, mutta eivät ihmiset paljon jaksa välittää laista, jota Korpelan sanoin jotkut pääpuolet ovat olleet säätämässä.

Murhan motiivi on erilainen kuin monissa muissa dekkareissa. Motiivi sopii myös kirjaan todella hyvin, joten Hurma on onnistunut siinä suhteessa kiitettävästi.

En missään vaiheessa pusertanut kirjaa rystyset valkoisina siksi, että olisin jännittänyt niin paljon, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yönpunainen höyhen ei todellakaan ole lukemieni dekkareiden jännittävimmästä päästä, mutta todella viihdyttävä lukukokemus se kuitenkin oli. 

Kirjan eroottinen vivahde on yllättävän rohkea. Ei tässä ihan niin pitkällä olla kuin Milja Kauniston Synnintekijässä, joka on tähän mennessä riettain lukemani historiallinen romaani. Hurman kirjassa erotiikka on sensuellimpaa, mutta asioista puhutaan kuitenkin niiden oikeilla nimillä ja varsinkin kirjan loppupuolella oleva kohtaus, jossa Rouge ja Korpela vihdoinkin saavat himolleen täyttymyksen, on poikkeuksellisen rohkeasti kuvattu.

Sen verran kiinnostusta Hurman esikoisromaani minussa onnistui herättämään, että aion lukea Nina Hurman tulevatkin kirjat. Ehkä niihin ihastun oikein kunnolla, sillä kaikki oikein hyvän kirjan ainekset Yönpunaisessa höyhenessäkin jo oli. Olisin odottanut ehkä hieman jännittävämpää juonta, joka olisi voinut tehdä kirjan lukemisesta vielä nautinnollisempaa.

Kirjan kansi on valittu taitavasti. Se sopii loistavasti kirjan tunnelmaan. On se myös valloittavan kaunis.

1920-luvun Helsingissä ovat kirjan sivuilla käväisseet ainakin Kirsi, Morre ja Karoliina.

*** 1/2

Ally Carter: Don't Judge a Girl by Her Cover

Ally Carter: Don't Judge a Girl by Her Cover 2009 Hyperion Books 263 s.

Olen lukenut sarjan ensimmäisen ja toisen osan ja haluan lukea muutkin osat, koska sen verran kiinnostavia sarjan kirjat ovat tähän mennessä olleet. Kuitenkaan Gallagher Girls -sarja ei ole saanut minua malttamattomana odottamaan seuraavaan osaan tarttumista. Don't Judge a Girl by Her Cover -teoksen lainasin kirjastosta heti sen jälkeen, kun olin edellisen osan saanut luettua eli helmikuun lopulla. Silti se on odottanut hyllyssäni lukemista lähes kaksi kuukautta. Nyt lopulta päätin, että täytyy Ally Carterin kirja vihdoin saada luetuksi.

Cammie Morgan vierailee huonetoverinsa Maceyn luona Bostonissa. Maceyn isä asettuu ehdolle Yhdysvaltain varapresidentiksi, ja Maceyn elämä on kääntymässä päälaelleen. Cammie ja Macey joutuvat kamppailemaan kidnappaajia vastaan, ja tämän hyökkäyksen jälkeen Macey saa oman henkivartijan, joka seuraa häntä myös Gallagher Academyyn. Ensin Gallagher-tytöt pelkäävät jopa, että kouluvuonna ei ole mahdollista opiskella normaalisti, sillä eiväthän kaikki tiedä, että Gallagher Academy on oikeasti koulu vakoojille. Maceyn henkivartija onkin itse valmistunut aikoinaan Gallagher Academysta, joten oppilaiden huoli osoittautuu turhaksi.

Don't Judge a Girl by Her Cover on sarjan ensimmäinen kirja, jossa on jo hieman vaaran tuntua. Aikaisempia kirjoja lukiessa on hetkeksi ehtinyt pelästyä, mutta sitten onkin paljastunut, että vaaralliselta vaikuttanut tilanne ei sitä ollutkaan. Olin positiivisesti yllättynyt, että tätä lukiessa joutui jopa hieman jännittämään, miten kirjan henkilöille käy. Ovathan nämä aika kesyjä kirjoja esimerkiksi toiseen lukemaani teinivakoojasta kertovaan sarjaan, nimittäin Alex Rideriin. Todennäköisesti tämä ero johtuu siitä, että Gallagher Girls -sarja on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin Anthony Horowitzin Alex Rider -kirjat.

Huomasin tätä kirjaa lukiessa enemmän puutteita kuin kahta ensimmäistä osaa lukiessani. Minusta kuitenkin tuntuu, että se ei tarkoita tämän osan olevan jotenkin heikompi kuin aikaisemmat vaan ehkäpä uutuudenviehätys on alkanut ropista pois ja kirjan heikkoudet nousevat enemmän esille. Tavallaan kirjan päähenkilöt ovat jopa ärsyttävän täydellisiä. He onnistuvat melkein aina ja osaavat melkein kaiken. Onneksi joissakin tilanteissa päähenkilöiden suunnitelmat eivät mene ihan niin kuin pitäisi, koska muuten olisin ärsyyntynyt oikein kunnolla. Kirjan kieli on myös melko yksinkertaista, eikä juoni ollut kovin yllättävä. Kirjan lopussa olleen "suuren" juonenkäänteenkin osasin osittain arvata melko alussa. Toisaalta aloin kyllä epäillä jo, olinko sittenkään oikeassa epäilyjeni suhteen, mutta olinhan minä.

Gallagher Girls -sarjan kirjat ovat loppujen lopuksi melko tavallisia nuorille suunnattuja kirjoja, joihin on vain lisätty se erikoisuus, että päähenkilöt käyvät vakoojille suunnattua koulua. Pitäisin kirjoista enemmän, jos kirjoissa olisi tehty pottermainen ratkaisu ja kerrottaisiin tarkemmin tyttöjen koulupäivistä. Don't Judge a Girl by Her Cover -kirjassa oli mielestäni vielä vähemmän kuvausta oppituntien kulusta kuin sarjan aiemmissa osissa.

Kirjan nimi on todella hyvä. "Cover"-sanalla on selkeä kaksoismerkitys, sillä kirjassa ovat suuressa osassa peiteroolit. Tavallaan se, että tyttöä ei pitäisi arvostella hänen peiteroolinsa mukaan liittyy myös siihen, että ulkokuori voi pettää. Pidän siitä, miten kirjojen nimissä on lainattu jokin tunnettu lausahdus ja muokattu sitä hieman. Seuraavan osan nimi on esimerkiksi "Only the Good Spy Young", joka on tietenkin muokattu lauseesta "Only the Good Die Young".

Kirja oli kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen välipala. Aion lukea myös sarjan seuraavat osat varsinkin, koska tämä kirja oli ensimmäinen sarjan osa, joka päättyi kunnolliseen cliffhangeriin.

***+

Muriel Barbery: The Elegance of the Hedgehog

Muriel Barbery: The Elegance of the Hedgehog 2008 Europa Editions (L'Élégance du hérisson 2006) 320 s. engl. Alison Anderson (ilmestynyt suomeksi nimellä Siilin eleganssi)

Tämä Muriel Barberyn kirja on herättänyt suurta ihastusta blogeissa. Vaikka negatiivisia mielipiteitäkin on joukkoon kuulemma mahtunut (näin ainakin yhdestä blogista luin), minä en ole niihin törmännyt. Esimerkiksi La petite lectrice -blogin Katri ihastui, rakastui eikä halunnut Siilin eleganssin koskaan lähtevän luotaan. Ihan näin voimakasta reaktiota minussa ei herännyt, mutta voimakasta ihastusta ilmassa ja perhosia vatsanpohjassa on minullakin.

The problem is that children believe what adults say and, once they're adults themselves, they exact their revenge by deceiving their own children. 'Life has a meaning and we grown-ups know what it is' is the universal lie that everyone is supposed to believe. Once you become an adult and you realise that's not true, it's too late.

Kirjaa kerrotaan vuorotellen kahden henkilön näkökulmista: pariisilaisen huoneistorakennuksen talonnaisen Renéen ja samassa talossa asuvan 12-vuotiaan Paloman.
Renée yrittää teeskennellä olevansa täysin tavallinen kiinteistönhoitaja, vaikka todellisuudessa hän nauttii filosofisen kirjallisuuden lukemisesta ja on nimennyt kissansa Leo Tolstoin mukaan. Paloma on todella älykäs tyttö, joka on päättänyt tehdä itsemurhan päivänä, jona hän täyttää kolmetoista. Kun eräs talon asukkaista kuolee ja hänen asuntonsa ostaa kiinnostava Kakuro Ozu -niminen japanilainen mies, Renéen ja Paloman tarinat alkavat kietoutua yhä tiukemmin yhteen.

Barberyn kirjassa ei olennaisinta ole juoni. Kirjassa tapahtuu loppujen lopuksi melko vähän mitään merkittävää. Kaikkien kirjojen ei pidäkään olla vauhtia ja jännitystä ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Jos sellaista kaipaa, voi aina valita lukemiseksi dekkarin. The Elegance of the Hedgehog -romaanissa on oleellista erilaisten asioiden pohdiskelu ja tunnelma. 

Pidin, yllätys yllätys, kirjan filosofiaviittauksista. Voisin olettaa, että Barberyn toinen kirja, Kulinaristin kuolema, sisältäisi myös filosofiaa, sillä Muriel Barbery on ammatiltaan filosofian professori. Kyseinen kirja menee siis lukulistalle. 

Olin lukenut kirjaa ehkä viitisenkymmentä sivua, kun vitsailin poikaystävälleni, että kirjan nimen pitäisi olla Kissan eikä siilin eleganssi. Sen verran paljon kissoja kirjassa esiintyi. Paloman kuvailu kissoista sisustusesineinä huvitti minua, vaikka en asiasta samaa mieltä olekaan. Kuulun nimittäin niihin Paloman äidin kaltaisiin outoihin ihmisiin, jotka puhuvat kissoille kuin ihmisille. 

Mainitsin edellisessä blogitekstissäni, että Onnen koukkuja ja Siilin eleganssia on verrattu toisiinsa. Minä en niitä kovin samankaltaisina kirjoina kokenut. Ehkä mielipiteeni olisi asiasta erilainen, jos kirjojen lukemisen välillä olisi ehtinyt kulua aikaa. Näin peräkkäin luettuina kirjojen tunnelmat olivat huomattavan erilaisia. Se yhteneväisyys molemmissa kuitenkin oli, että minua alkoi harmittaa liian huono ranskan kielen taitoni. Olisin mielelläni lukenut molemmat kirjat alkuperäiskielellä. Sillä tavoin kirjoihin olisi todennäköisesti pystynyt parhaiten eläytymään.

Kirjan kieli on kaunista. Kirjassa on melko traagisia aiheita kuten kuolemaa odottavan teinitytön epätoivoinen elämän mielekkyyden etsintä, mutta niistä kerrotaan todella viehättävästi. Olisin halunnut kirjaan onnellisemman lopun, mutta kaikkea ei aina voi saada ja toisaalta vaikka onnelliset loput ovat miellyttävämpiä lukijalle, ne ovat myös ennalta-arvattavampia kuin surulliset. 

Vaikka kirjasta paljon pidin, jokin pieni viimeinen silaus jäi puuttumaan. En saa siitä kunnolla otetta, mutta se kuuluisa je ne sais quoi, tiedättehän. Sen osaan sanoa, että minussa herätti suurta ihmetystä, miten niin Renéen täytyy niin huolellisesti yrittää peittää älykkyyttään. Vaikka Renée ei ole saanut kunnollista koulutusta eikä kuulu "oikeaan" luokkaan, niin silti älynlahjojen salailu meni minusta jo naurettavan pitkälle. Ei luokkajaon pitäisi enää nykypäivänä noin paljon vaikuttaa.

Googletuksen ansiosta sain tietää, että kirjan tarina on siirretty myös valkokankaalle. Tiedänpähän nyt ainakin yhden asian, jonka teen ensi viikonloppuna.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Tämän kirjat ovat lukeneet lisäkseni muun muassa jo mainitsemani Katri, Aletheia, Annika K ja Linnea /pigeonnaire.

*****-