 |
| Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy |
lainattu kirjastosta
Édouard Péricourt kuului onnen suosikkeihin.
Hänen käymissään kouluissa kaikki olivat samanlaisia kuin hän, rikkaiden poikia, joille ei voinut tapahtua mitään pahaa; he syntyivät maailmaan täynnä itsestäänselvyyksiä ja itseluottamusta, joka oli kerääntynyt lukemattomien heitä edeltäneiden vauraiden sukupolvien aikana. Édouardin tilanne oli sikäli muita huonompi, että hän oli päälle päätteeksi vielä onnekas. Ihminen voi saada anteeksi niin rikkauden kuin lahjakkuuden, mutta ei onnekkuutta, se on turhan epäreilua.
Oikeastaan hänen onnekkuutensa oli ennen muuta hyvää itsesäilytysvaistoa. Kun vaara oli suuri ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, jokin varoitti häntä, hänellä oli sellaiset tuntosarvet, ja sitten hän teki parhaansa selviytyäkseen pelkällä säikähdyksellä. Kun nyt tänä marraskuun toisena päivänä vuonna 1918 näkee Édouard Péricourtin vääntelehtivän mutaisessa maassa toinen jalka tohjona, saattaa tietysti ihmetellä, onko hänen onnensa ehtynyt ja vieläpä kääntynyt vastaiseksi. Mutta ei asia sentään niin ole, ei aivan, sillä hän saa pitää jalkansa. Hän tulee ontumaan koko loppuikänsä mutta kahdella jalalla.
Albert Maillard ja Édouard Péricourtin elämät yhdistyvät ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yllättäen, kun Édouard pelastaa Albertin hengen. Albert jää Édouardille kiitollisuuden velkaan ja hoivaa pahoin loukkaantunutta sotatoveriaan. Kun Édouard ei halua palata kotiin, Albert ryhtyy uskaliaaseen yritykseen, joka voi paljastuessaan olla kohtalokas kummallekin nuorukaiselle. Sota on jättänyt kumpaankin nuorukaiseen jälkensä. Albertin arvet eivät vain ole niin näkyviä kuin Édouardin.
Pierre Lemaitre oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ilmeisesti Näkemiin taivaassa onkin ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi lähinnä dekkarikirjailijana. Vaikka Näkemiin taivaassa -teoksessa on oma jännityksensä, se ei varsinaisesti ole kuitenkaan dekkari. Lemaitre on palkittu kirjasta arvostetulla Goncourt-palkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaan ja omaperäisimmän proosateoksen kirjoittajalle. Palkinnon ovat saaneet muun muassa Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Marcel Proust ja viime vuonna kirjallisuuden Nobelilla palkittu Patrick Modiano.
En usein lue sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämäkään kirja ei herättänyt mielenkiintoani ennen kuin luin erään bloggaajan arvion (EDIT: sen jälkeen kun kävin bloggauksen kirjoittamisen jälkeen vierailulla muissa tästä kirjoittaneista blogeista, epäilen vahvasti, että Annelin bloggaus herätti mielenkiintoni), joka sai minut arvelemaan, että Näkemiin taivaassa voisi olla minulle mieleinen kirja. Onneksi Anneli onnistui vakuuttamaan minut siitä, että Lemaitren teos on lukemisen arvoinen, sillä kirja yllätti positiivisesti.
Kirjan kerrontatyyli on vetävä ja se saa lukemaan kirjaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei kuitenkaan etene liian vauhdikkaasti. Kirjailija on loihtinut varsinkin päähenkilöihin sopivasti syvyyttä, ja kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu epäuskottavalta. Häijy ja itsekäs d'Aulney-Pradelle menestyy sodanjälkeisessä maailmassa, mutta lukijan sympatiat puolelleen saaneet Maillard ja Péricourt joutuvat kohtaamaan elämässään monenlaisia vaikeuksia. Elämä näyttäytyy tässä mielessä varsin epäoikeudenmukaisena. Lukemalla selviää, saavatko Maillard ja Péricourt hyvityksen kärsimyksilleen ja saako paha eli d'Aulney-Pradelle palkkansa.
Sotatantereella ollaan vain kirjan alussa, ja suurin osa kirjan reilusta 500 sivusta käytetään sodan vaikutuksien kuvaamiseen. Tämä onkin ainakin minua kiinnostavin lähestymistapa sotaan. Édouardin isä tajuaa vasta poikansa menetettyään, miten paljon hän poikaansa loppujen lopuksi rakasti, kun taas d'Aulney-Pradelle käyttää häikäilemättä hyväkseen sodan jälkeistä huonoa rahatilannetta.
Näkemiin taivaassa kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan lisäksi ystävyyttä. Vaikka teoksessa on joitakin sydäntäriipiviä tapahtumia, romaani ei jättänyt jälkeensä samanlaista ahdistunutta oloa kuin jotkin sota-aikaan sijoittuvat kirjat. Ei Näkemiin taivaassa tietenkään mikään hyvän mielen kirja ole. Varsinkin d'Aulney-Pradellen teot pöyristyttivät ja tuntuivat aivan uskomattomilta, ja loppu sai melkein kyyneleet silmiini.
Suosittelen kirjaa niillekin, jotka yleensä jättävät sotakirjat suosiolla muille lukijoille. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus.
Muualla: Kirjavinkit, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin lukuvinkit
Pysähdyin kirjan myötä Idän pikajuna -haasteessa Pariisiin.
-------------------
Lisäsin blogin otsikon paikalle vihdoinkin itse ottamani valokuvan. Anna minun lukea enemmän on varmaan blogin alkuajoista lähtien lukenut violetilla taustalla, ja kyllästyin tähän ratkaisuun jo kauan sitten. Nyt blogi näyttää jälleen hieman enemmän minulta.
Olen niiiin onnellinen, että pidit tästä loistavasta kirjasta. Tässä on niin monenlaista, mutta etenkin sitä, millaiseksi sota tekee meistä pahimmat. Kuitenkin kirjassa on myös toivoa ja valoisuutta, vaikka sekin valo olisi vain takakujien asukkaiden toivoa paremmasta. Ranskan sosiaalilokkien erot näkyvät selkeästi, mutta kaiken kaikkiaan teos on suurta draamaa, jota ei unohda, kun kirjan kannet ovat sulkeutuneet.
VastaaPoista<3
Sodan vaikutukset kiinnostavat minua enemmän kuin itse sota. Tiedän, että kuuluisi yleissivistykseen lukea esimerkiksi Tuntematon sotilas, mutta epäilen, että minusta ei ole siihen. Kaikki kirjat eivät ole kaikille. Tämä taas oli varsin positiivinen yllättäjä. Olin kokonaan jättänyt kirjan huomioimatta, mutta onneksi löysin kirjan pariin silti. Tämä jää todellakin mieleen. Kirjavuoteni on alkanut todella upeasti. ♥
VastaaPoistaMinustakin tämä on tosi hyvä kirja. Runsas, mutta ei rönsyilevä. Henkilöt ovat uskottavia ja sodan jälkeisen ajan kuvaus raastavaa.
VastaaPoistaTosin täytyy huomauttaa, että sota, jota kirjassa käydään, on kyllä ensimmäinen maailmansota. ;)
Kirjassa oli todella aika paljon sisältöä, mutta se ei tuntunut missään vaiheessa liialliselta. Mikään juonikulku tai teema ei tuntunut turhalta ja liialliselta, vaan kaikki sulautuivat eheäksi kokonaisuudeksi.
PoistaHuomasin eilen, että olin ensin kirjoittanut kirjailijan nimen muun muassa otsikkoon muodossa Lamaitre, mutta näköjään tein muitakin virheitä. Kiitos korjauksesta. :)