Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta

Maaliskuussa luettua

Maaliskuu lähti lukemisen suhteen hieman hitaasti käyntiin, sillä Stephen Kingin kirjoittama Hohdon jatko-osa Doctor Sleep ei onnistunut aivan vakuuttamaan. Tosin jatko-osa sai aikaan halun lukea King-suosikkini Hohto mahdollisimman pian uudelleen, mutta maaliskuussa en sitä kuitenkaan ehtinyt tehdä.

Kuu jatkui dystopian parissa. Veronica Rothin Insurgent oli mielestäni edeltäjäänsä huonompi, mutta lopun juonikoukku sai minut janoamaan kolmatta osaa luettavakseni. Hugh Howeyn Wool oli sen sijaan todella hyvä lukuelämys.

Maaliskuun ollessa puolessa luin kolme jännityskirjaa. Kati Hiekkapellon Suojattomat oli varsin kelpo dekkari, vaikka dekkarien lukufiilikseni onkin koko alkuvuoden ollut hieman hakusessa, Johan Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa -nuortenkirja aiheutti puistatuksia, ja Mia Vänskän Saattaja olisi voinut olla pelottavampikin, mutta sai kiinnostumaan muistakin Vänskän kauhuromaaneista.

Saatuani tarpeeksi itseni pelottelusta tempauduin toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan. Markus Zusakin Kirjavaras oli todella koskettava ja viehättävä kirja. Pidin myös kirjan elokuvaversiosta, kun kävin sen katsomassa muutama päivä sitten.

Osallistuin maaliskuun lopussa Bleuen emännöimään Blogien lastenkirjaviikkoon ja luin viikon aikana kolme lastenkirjaa: David Walliamsin Herra Lemun, Tove Janssonin Taikurin hatun ja C. S. Lewisin The Magician's Nephew -kirjan. Kaksi ensimmäistä olivat varsin miellyttiviä uusia tuttavuuksia ja Muumi-kirjoja on todennäköisesti luvassa myös tässä kuussa, sillä sen verran innoissani olen tällä hetkellä Janssonin luomista olennoista. Lewisin kirja vei minut takaisin lapsuuden muistoihini ja totesin, että Narnia-sarja ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun.

Luin maaliskuussa myös Miss S.:n Extra Confessions of a Working Girlin, joka oli yllättävän laimea. Leena Walleniuksen Lotta, lentoemäntäoppilas oli varsin mukava sukellus lentoemäntäkokelaiden elämään. Milja Kauniston Kalmantanssista pidin paljon ja jään odottamaan mielenkiinnolla varmaankin ensi vuonna ilmestyvää sarjan viimeistä osaa. Victoria Schwabin The Archived erosi hyvällä tavalla lukemistani nuorten aikuisten kirjoista ja toivon, että toisessakin osassa on yhtä mystinen tunnelma ja kiinnostava juoni.

Kuun vaikuttavin lukuelämys oli Zusakin Kirjavaras, mutta myös Howeyn Wool ja Schwabin The Archived jäivät mieleeni loistavina kirjoina. Maaliskuu oli täynnä mukavan erilaisia kirjoja, ja suurin osa lukemistani teoksista oli vieläpä hyviä, joten lukukuu oli varsin nautinnollinen.

Luin 14 kirjaa ja 4910 sivua. Sivuja oli keskimäärin 351 per kirja. Luin hitusen enemmän nais- kuin mieskirjailijoita (8-6). Kuusi kirjoista luin englanniksi ja loput suomeksi. Kotimaisia kirjoista oli viisi.

Päätin myös laajentaa blogini some-elämää ja loin blogilleni Twitter-tilin. Sielläkin blogiani voi siis nykyään seurata. Tosin Facebookissa olen edelleen aktiivisempi. Hetken mielijohteesta uudistin blogini ulkoasua vaihtamalla taustakuvan. Hetken mietin jopa, että laittaisin sivupalkit molemmin puolin, mutta en saanut palkkeja riittävän leveiksi ilman taustakuvan peittymistä, joten luovutin. Mielestäni sivupalkissa on aika paljon juttuja, mutta en haluaisi poistaakaan mitään, joten toivottavasti se on riittävän selkeä kuitenkin. Uusi taustakuvani on Elegia's Background Gardenista.

P.S. Bloggausta koristaa muutama kuva omista kirjoistani ja kuvat vihjaavat siitä, mitä suunnittelen kesällä tekeväni. Arvaakohan kukaan?

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus 2010 (Purple Hibiscus 2003) Otava 326 s. suom. Kristiina Savikurki
lainattu kirjastosta

Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.

Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.

En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut. 

Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?

"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"

Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.

Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.

♥♥♥♥¼

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.

Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.

Markus Zusak: Kirjavaras (kirjana ja elokuvana)

Markus Zusak: Kirjavaras 2014 (2008) (The Book Thief 2005) Otava 556 s. suom. Pirkko Biström
kirja saatu Blogat-yhteistyönä

Kun olimme ensimmäisen kerran samoilla tienoilla, Hans oli kahdenkymmenenkolmen ja taisteli Ranskassa. Suurin osa hänen joukkueensa nuorista miehistä halusi innokkaasti taistella. Hans ei ollut asiasta niinkään varma. Olin matkan varrella vienyt muutamia heistä, mutta voisi sanoa, etten kertaakaan ollut edes vähällä koskettaa Hans Hubermannia. Hänellä oli liian hyvä onni tai hän ansaitsi jäädä henkiin tai sitten hänen hengissä pysymiseensä oli jokin hyvä syy.
Armeijassa hän oli huomiota herättämättömän tavanomainen. Hän juoksi keskitasoisesti, kiipesi keskitasoisesti ja osasi ampua sen verran suoraan, ettei häpäissyt esimiehiään. Hän ei myöskään ollut missään niin hyvä, että hänet olisi valittu ensimmäisten joukossa juoksemaan suoraan minua kohti.

***PIENI MUTTA HUOMIONARVOINEN***
HUOMAUTUS
Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. 
Väärin.
He juoksevat minua kohti. 

Kuolema kohtaa Lieselin ensimmäistä kertaa junamatkalla, jonka aikana Kuolema vie Lieseliltä pikkuveljen. Veljensä kuoleman vuoksi Lieselillä ei ole ketään tuttua turvanaan, kun hän saapuu ottovanhempiensa Hans ja Rosa Hubermannin luokse. Hän kaipaa äitiään, mutta löytää ystävän naapurissa asuvasta Rudysta. Ottoisä alkaa opettaa Lieseliä lukemaan öisin. Sanoista tulee Lieselille rakkaita ja hän hankkii luettavaa itselleen erikoisilla tavoilla. Ensimmäinen kirja tarttui hänen mukaansa pikkuveljen hautajaisista ja toisen Liesel nappasi kytevästä kirjakokosta. Kun Hansin ystävän poika saapuu Hubermannien luokse pyytämään ystävän palvelusta, Liesel saa uuden ystävän kellariin piilotetusta juutalaisesta.

Olin kuullut Zusakin kirjasta paljon ennen tätäkin vuotta ja olin lisännyt kirjan lukulistallekin. Kuitenkaan se ei ollut päätynyt luettavakseni ennen kuin universumi tuntui muistuttavan minua kirjasta joka toinen päivä. Ensin luin Hurjan hassun lukijan bloggauksen, josta minulle selvisi, että kirjan minä-kertojana on kuolema. Tuumasin silloin, että kuulostaapa mielenkiintoiselta. Sitten Irene hehkutti Kirjavarkaan maasta taivaisiin, ja kun syntymäpäiväarvontani yhteydessä kyselin kirjavinkkejä, kaksi osallistujaa suositteli Kirjavarasta. Sitten minulle vielä tarjoutui tilaisuus saada pokkari ja kaksi elokuvalippua bloggausta vastaan, joten vihdoin vuosien harkinnan jälkeen sain luettua Kirjavarkaan. Nyt vain ihmettelen, miksen lukenut kirjaa jo aiemmin.

Luen harvoin natsi-Saksaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kyseessä on ihan tietoinen valinta, sillä kyseinen ajanjakso saa minut vain niin ahdistuneeksi ja surulliseksi, että yleensä haluan ennemmin säästää itseni siltä. Se onkin yksi syistä, miksi luin Kirjavarkaan vasta nyt. Osasin varautua siihen, että tuskin pystyn lukemaan kirjaa kuivin silmin. Enpä usko, että kukaan on kovin yllättynyt, jos sanon, että kirja on harvinaisen koskettava lukuelämys.

Pidin suunnattomasti Zusakin ratkaisusta käyttää Kuolemaa minä-kertojana. Natsi-Saksassa kuolema lymyili aina ainakin nurkan takana, joten ratkaisu oli kirjan tapahtuma-aikaan sopiva ja persoonallinen. Joidenkin lukijoiden mielestä Kuoleman tekemät sivuhuomautukset (esimerkki alun lainauksessa) tekevät kerronnasta inhottavan töksähtelevää, mutta minä pidin niistäkin. Täytyihän niihin hetki totutella, mutta loppujen lopuksi nekin toivat kerrontaan ainutlaatuisuutta ja nokkeluutta. Viittaukset tulevaan olivat hieman häiritsevämpiä ja kirja olisi toiminut ilman niitäkin, ehkä osittain jopa paremmin.

Kirjavaras sai aikaan halun lukea lisää ajanjaksoon liittyvää kirjallisuutta. Kirja oli ajoittain hyvinkin raastava, niin kuin arvelinkin, mutta toisaalta se vei ison palan sydäntäni. 

♥♥♥♥♥

Niin kuin kirjan nimeen sopii Kirjavarkaasta on kirjoitettu todella monessa kirjablogissa: Järjellä ja tunteella, Kirjojen rakastaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua, Rivien väleissä, Notko, se lukeva peikko, Sallan lukupäiväkirja, Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen parissa, Nenä kirjassa, Kirjahullun mietteitä, Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, Tarinauttisen hämärän hetket, Lukuisat kissanpäivät, Kirjapäiväkirjani, Satun luetut, Kuvia ja sanoja, Lukematon maailma, Uusi Kuu, Books Under the Stairs, Pihin naisen elämää, Insinöörin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjan viemää ja Pilvien tarkkailuun.

Kirjavaras K-12 kesto: 2 h 12 min ensi-ilta: 4.4.

En ole ennen blogiini elokuvista kirjoitellut, mutta kevään ja kesän aikana on tulossa ensi-iltaan ainakin kolme kirjallista elokuvaa, jotka haluaisin nähdä. On siis hyvinkin mahdollista, että lausun sanasen The Fault in Our Starsin (11.7.), Vampire Academyn ja Divergentin (9.4.) (linkit vievät kirjabloggauksiini ja suluissa on ensi-iltapäivämäärä) elokuvaversioista. Tosin Vampire Academyn googlettaminen jätti minut hieman hämmennyksiin, sillä elokuvaa ei löydy Finnkinon tulevasta ohjelmistosta, vaikka olen melkein varma, että se siellä jossakin vaiheessa oli. En siis ole täysin selvillä, onko Vampire Academy tulossa Suomen elokuvateattereihin ja jos on, niin milloin.

Eilisiltana kävin katsastamassa Kirjavarkaan elokuvasovituksen. Odotukseni olivat aika korkealla, sillä kirja oli mielestäni loistava. Elokuva ei onneksi pettänyt odotuksiani, vaikka tarina olikin tuoreena mielessä. Vaikka tarina olikin tuttu, mielestäni se on niin vahva, ettei se kulu kerrasta tai kahdesta. Elokuva ei ollut täysin kopio kirjasta vaan joitakin eroavuuksia huomasin, mitä pidin vain hyvänä, sillä lisätyt kommentit ym. tuntuivat tunnelmaan sopivilta ja osa niistä oli aika hauskoja.

Elokuva alkoi kirjan tavoin synkästi. Kertojaääni muistuttaa jokaisen kuolevaisuudesta ja Lieselin pikkuveli menehtyy junamatkalla. Elokuva toi kyyneleet silmiini useasti, vaikka osasin varautua surullisiin kohtiin.

Vuonna 2000 syntyneen ja Lieseliä esittäneen Sophie Nélissen näyttelijäsuoritus oli varsin uskottava ja hyvä. Uskon, että kyseisestä näyttelijästä kuullaan vielä paljon, sillä hänessä on ehdottomasti se jokin, taika saada henkilö eläväksi. Muutenkin näyttelijät tuntuivat minusta osiinsa sopivilta ja suoriutuivat hyvin.

Vaikka kirjassa oli myös siroteltu saksankielisiä sanoja kerronnan sekaan, elokuvassa ne tuntuivat häiritseviltä. Aluksi jo toivoin, että elokuvassa puhuttaisiin koko ajan saksaa, sillä nyt Saukerlit ja Saumenschit tuntuivat niin oudoilta englanninkielisen puheen seassa. Ei natsi-Saksassa ole varmasti puhuttu niin, joten mieluummin olisin ottanut dialogin kokonaan englanniksi tai kokonaan saksaksi. Muuten ajan henki oli tavoitettu hienosti. Hakaristit lasten takeissa ja juutalaisten pahoinpitelyt tuntuivat hyvin pysäyttäviltä.

Elokuvaseuralaiseni piti elokuvasta, mutta koki kertojaäänen melko irralliseksi ja oudoksi ratkaisuksi. Koimme molemmat elokuvaa katsoessamme melkoisen tunnemyrskyn ja keskustelimme elokuvan jälkeen natsi-Saksan ajan käsittämättömyydestä.

Kirjavaras tuli ensi-iltaan eilen, joten olin yllättynyt yleisön määrän vähyydestä. Ehkäpä aihe ole kaikkein mediaseksikkäin, mutta elokuva on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos kirjasta ja elokuvalipuista SF Film Finlandille!

Kirjavarkaan filmatisoinnin ovat ehtineet käydä katsastamassa myös Minna Vuo-Cho ja Linnea.

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown 2013 Indigo 419 s.
lainattu kirjastosta

Theoretically, with their hunger sated, they are the same people they were before, with the same memories and the same capacity for moral choice.
 

When Tana was six, vampires were Muppets, endlessly counting, or cartoon villains in black cloaks with red polyester linings. Kids would dress up like vampires on Halloween, wearing plastic teeth that fitted badly over their own and smearing their faces with sweet syrup to make mock rivulets of cherry-bright blood.
That all changed with Caspar Morales. There had been plenty of books and films romanticizing vampire over the last century. It was only a matter of time before a vampire started romanticizing himself.
Crazy, romantic Caspar decided that unlike decades of ancient, hidebound vampires, he wouldn't kill his victims. He would seduce them, drink a little blood, and then move on, from city to city. By the time the old vampires caught up with him and ripped him to pieces, he'd already infected hundreds of people. And those new vampires, with no idea how to prevent the spread, infected thousands. 

Tana herää kotibileiden jälkeisenä aamuna kylpyhuoneen lattialta. Kylpyhuoneen ulkopuolella häntä odottaa karmiva näky: muut juhlijat on tapettu raa'asti. Tanalla ei ole vaikeuksia yhdistää joukkosurmaa vuosia sitten julkisuuteen tulleisiin vampyyreihin. Hän on nimittäin jo menettänyt äitinsä vampyyrien vuoksi. Makuuhuoneesta Tana löytää entisen poikaystävänsä Aidanin ja yllättävän ystävällisen Gavriel-vampyyrin. Heidän kanssaan Tana lähtee matkalle kohti Coldtownia, jossa vampyyrit ja ihmiset elävät rinnakkain, tosin eivät aina täysin sulassa sovussa.

Olen saattanut saada pienen yliannostuksen YA:sta ja minun pitäisi ehkä pitää taukoa sen lukemisesta. Blackin kirjan lukemisen hetki valikoitui täysin lähestyvän eräpäivän perusteella. En tarttunut kirjaan suurella innolla, mutta ajattelin, että ehkäpä vampyyrikirja voisi olla mukavaa vaihtelua. Holly Black ei ollut minulle kovin tuttu kirjailija ennestään. Olen lukenut häneltä vain Tony DiTerlizzin kanssa kirjoitetun Spiderwickin kronikoiden aloitusosan, ja muistelisin pitäneeni sitä kymmenisen vuotta sitten ihan hyvänä, mutta en kuitenkaan niin innostavana, että olisin jaksanut hankkia sarjan muita osia käsiini.

Taviksesta voi tulla julkkis, jos tavis menee Coldtowniin. Coldtownin synnyttämä julkisuus on vain hitusen vaarallisempaa kuin tavallisten tositv-ohjelmien tuoma maine. Kapinoiville teini-ikäisille Coldtownin elämään tuoma hohto ja jatkuva vaara tosin ovat aikamoisia houkutuksia. Coldtowniin mennään siksi, että tavallinen elämä ei tunnu riittävän kiehtovalta. Coldtownien ulkopuolella tulee jatkuvana virtana informaatiota jatkuvista juhlista, sillä osa Coldtownin asukkaista muun muassa bloggaa elämästään.

Minulle tulivat mieleen sekä The Hunger Games -trilogia että The Southern Vampire Mysteries -kirjasarja. Ensimmäistä kirja muistutti lähinnä siksi, että ihmiset seuraavat televisiosta hengenvaarallista elämää ja Katnissin tavoin Tana on omatoiminen ja monestakin pinteestä itsensä pelastava naishahmo. Charlaine Harrisin vampyyrisarjaan (tai oikeastaan kirjasarjan pohjalta tehtyyn televiosarjaan) kirjaa oli verrattukin, sillä myös tässä kirjassa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Toisin kuin Harrisin kirjoissa heidän ei kuitenkaan anneta liikkua vapaasti ihmisten keskuudessa, vaan heidät on suljettu Coldtowneihin, joissa he elävät muiden vampyyrien, tartunnan saaneiden ja tartuntaa janoavien joukossa. Tana on myös osittain verrattavissa Sookieen, sillä he molemmat ihastuvat vampyyriin, mutta eivät kuitenkaan itse halua muuttua vampyyreiksi.

Black on vienyt vampyyrien ihailun ja romantisoinnin astetta pidemmälle kuin Harris, ja teema onkin melko tärkeä osa kirjaa. Black on myös yrittänyt tuoda mukaan pohdintaa siitä, vapautuuko ihminen vampyyriksi muuttuessaan kulttuurisista normeista ja alkaa elää vaistojensa mukaan vai ovatko vampyyrit jotakin täysin muuta kuin ihmisiä. Tämä pohdiskelu jää kuitenkin melko irtanaiseksi ja pinnalliseksi, vaikka sitä olisi voinut kehittellä pidemmällekin.

Idea voitti juonen. Kirjassa oli joitakin ihan yllättäviä käänteitä, mutta ne eivät tehneet minuun kovin syvää vaikutusta. En niitä voi sanoa arvanneeni, mutta lähinnä ajattelin, että ai tässä tapahtui sitten näin enkä todellakaan odottanut henki kurkussa, mitä kirjassa tapahtuu seuraavaksi.

Olin käsittänyt, että The Coldest Girl in Coldtown on itsenäinen teos, kunnes luin erään Holly Blackin haastattelun, jossa hän totesi jatko-osan olevan mahdollinen. Toivoisin, että Black jättäisi jatko-osat kirjoittamatta, sillä pelkään, että ne eivät olisi niinkään hyviä kuin tämä. Tarina sai minusta jo hyvän päätöksen ja jatko-osat tuntuisivat todennäköisesti vain tarinan venyttämiseltä väkisin.

Jostakin luin, että kukaan muu ei ole keksinyt esittää vampyyreja televisiotähtinä. No ei varmaan olekaan, mutta mielestäni se ei tehnyt kirjasta kuitenkaan omaperäistä. Lähinnä Black oli yhdistellyt erilaisia jo käytettyjä ideoita seokseksi tavalla, jossa on ripaus tuoreutta. Uudenlaista vampyyrikirjaa kaipaavalle The Coldest Girl in Coldtown ei ole oikea valinta, mutta kirja on melko takuuvarma valinta, jos etsinnässä on viihdyttävä YA-kirja, jossa on aika pelottavia vampyyreita ja jonka lukemisessa ei vierähdä montaa hetkeä.

 ♥♥♥½

Tästäkin kirjasta sain vinkin Booktuben kautta ja siksi linkitän jälleen yhden booktuberin arvion tästä kirjasta: EnyasCorner.

Suomenkielisissä blogeissa ei kirjasta ole kuhistu, mutta englanninkielisistä blogeista voi käydä lukemassa lisää kirjan herättämiä ajatuksia:  I love YA fiction, Dear Author ja Smart Bitches, Trashy Books.