Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja 2010 Helsinki-kirjat 223 s.
lainattu kirjastosta

Kotimatkalla Lassin kysymykset kirjoittamisen jatkamisesta nousivat uudelleen mieleeni. En ollut sanonut mitä ajattelin, en ollut halunnut. Lassi ei ollut ihminen, jolle olisin uskoutunut tai johon olisin luottanut yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta mitä sitten olisin sanonut, minkä perusteen antanut toiminnalle, jolla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta? Olisin kertonut totuuden.
Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen välillä katkennut.

Pari kirjabloggaajaa äänesti Tuomaisen Parantajaa yhdeksi 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista. Dekkari dystopialla maustettuna kuulosti mielenkiintoiselta, joten ajattelin, että luen kirjan joskus. Kun Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika jo intoutui arvelemaan tätä aivan minun kirjakseni, en voinut olla varaamatta kirjaa kirjastosta. Kovat ennakko-odotukset voivat joskus kostautua, ja niin ehkä tapahtui tämänkin kirjan kohdalla.

Ilmastonmuutos on mullistanut maailman. Ihmisten keskuudessa riehuvat kulkutaudit, ja usko parempaan huomiseen alkaa tuntua toivottomalta. Helsinkiläinen Tapani Lehtinen ei saa Johanna-vaimoonsa yhteyttä. He ovat koko kymmenvuotisen yhteisen elämänsä ajan lähettäneet toisilleen vähintään muutaman sanan parin tunnin välein. Nyt Johannasta ei ole kuulunut mitään vuorokauteen, ja Tapani on varma, että Johannalle on tapahtunut jotakin. Poliisilaitoksella vallitsee työvoimapula ja poliiseilla ei riitä kunnolla resursseja edes Parantaja-nimisen sarjamurhaajan kiinni saamiseen. Tapani saa selville, että Johanna on tehnyt lehtijuttua Parantajasta, ja siksi Tapani tarjoaa apuaan poliiseille. Hänen avuntarjouksensa hyväksytään, koska tilanne on niin huonolla tolalla.

Kirja lähti hyvin käyntiin. Naurahdin jo toisella sivulla pienoisesti, kun uutisissa kerrotaan ensin monesta pandemiavaroituksesta ja kolmestatoista käynnissä olevasta sodasta tai aseellisesta selkkauksesta ja sitten loppukevennyksessä juuri valittu Miss Suomi uskoo kaiken olevan keväällä paljon paremmin.

Tuomainen on luonut hyvin kirjan tunnelmaan sopivan murhaajan. Parantaja-niminen tappaja ilmoittaa olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Parantaja vaikuttaa siis ottaneen äärimmäiset keinot käyttöön epätoivoisessa tilanteessa. Eipä yksittäisten ihmisten murhaaminen tietenkään ole mikään ratkaisu ilmastonmuutokseen, mutta toisaalta Tuomaisen luomassa epätoivoisessa tulevaisuuskuvassa ihminen voi ajautua epäilyttäviin menetelmiin. Onneksi Tuomainen ei ole kehitellyt tavanomaista pahista vaan ottaa huomioon kirjansa olosuhteet.

Takerruin todella kovasti siihen, että kirjassa ihmisistä puhutaan se-pronominilla. Ensimmäisessä luvussa on yksi kerta, kun ihminen on hän, ja sen jälkeen kaikki ovat vain se. Ehkä tämä on jonkinlainen tietoinen tyyliratkaisu, mutta minulle jäi kyseisestä vain ärsyyntynyt olo. Tiedän, että jään jumiin välillä epäolennaisiin asioihin, mutta tämä vain sattui olemaan asia, joka häiritsi suuresti koko kirjan ajan.

Kirja erottuu genrestään omaperäisen ideansa vuoksi. Dystooppisia dekkareita voi olla muitakin, mutta minä en ole aiemmin tällaista yhdistelmää kokenut. Silti kirja ei saanut minua haukkomaan henkeä eikä tuonut minulle muuta kuin hetkellisen viihdykkeen. Jossakin vaiheessa minulla oli jo rauhaisia perhosia vatsan pohjassa, mutta en lopulta kunnolla edes ihastunut kirjaan. Olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän, jollei minulla olisi ollut niin suuria ennakko-odotuksia. Valmistauduin siihen, että kirja kolahtaa ja kovaa ja odotin jotakin täysin ainutlaatuista. Kirja ei kuitenkaan tarjonnut minulle niin paljon kuin odotin, joten pienoisesti petyin, vaikka kirja on hyvä ja erilainen genrensä edustaja. Muutama muukin kirjasta kirjoittanut olisi kaivannut kirjalle lisää pituutta. Minunkin mielestäni tarina jäi hieman pintaraapaisuksi, koska se oli mahdutettu hieman yli 200 sivuun.

Lopetus jäi kuitenkin mieleen. Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen avoimiin loppuihin. Joskus pidän niistä ja joskus jään kaipaamaan jotakin enemmän. Parantajan lopetus jätti kuitenkin juuri sopivasti langanpäitä solmimatta ja muodostin aika vahvan mielipiteen siitä, mitä viimeisen rivin jälkeen tapahtuu.

Parantaja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Jos vaikka lukisi..., Kaiken voi lukea!, Rakkaudesta kirjoihin, Oota, mä luen tän eka loppuun, Mimun kirjat ja Iltaluvut.