lainattu kirjastosta
Two dead men changed the course of my life that fall. One of them I knew and the other I'd never laid eyes on until I saw him in the morgue. The first was Pete Wolinsky, and unscrupulous private detective I'd met years before through Byrd-Shine Investigations, where I'd served my apprenticeship. I worked for Ben Byrd and Morley Shine for three years, amassing the six thousand hours I needed for my license. The two were old-school private eyes, hard-working, tireless, and inventive. While Ben and Morley did business with Pete on occasion, they didn't think much of him. He was morally shabby, disorganized, and irresponsible with money. In addition, he was constantly pestering them for work, since his marketing skills were minimal and his reputation too dubious to recommend him without and outside push. Byrd-Shine might subcontract the odd stretch of surveillance to him or assign him a routine records search, but his name never appeared on a client report. This didn't prevent him from stopping by the office without invitation or dropping their names in casual conversations with attorneys, implying a close professional relationship. Pete was a man who cut corners and he assumed his colleagues did likewise. More problematic was the fact that he'd rationalized his bad behaviour for so long it had become standard operating procedure.
Kinsey Millhone kuulee uutisista kollegansa Pete Wolinskyn väkivaltaisesta kuolemasta. Vaikka Kinsey ei kuulunut Peten lähipiiriin, hän sotkeutuu rikostutkimuksiin. Pian Kinseyyn otetaan myös yhteyttä toisen kuoleman tiimoilta, sillä erään kodittoman miehen taskusta on löytynyt Kinseyn nimi ja yhteystiedot. Kinsey ei tosin ole ikinä kuullutkaan tästä Terrence Dace -nimisestä miehestä, mutta silti Terrencen kuolema vaikuttaa Kinseyn elämään yllättävällä tavalla.
Olen julkaissut varsinaisen kirjabloggauksen viimeksi kaksi kuukautta sitten. Luonnoksiin kirja-arvioraakileita on kerääntynyt näiden parin kuukaudenkin aikana, mutta olen enemmän keskittynyt seminaaritöiden kirjoittamiseen. Tämän syksyn aikana olen lukenut myös tavallista vähemmän, mutta keväällä on toivottavasti vähemmän kiireitä, joten ainakin toivon, että luku- ja bloggausharrastuksilleni on hieman enemmän aikaa. Uusinta aakkosdekkariakin luin viikon vain pienissä pätkissä, mutta onneksi sitten alkoi lopulta joululoma ja pystyin jouluiltojen aikana nauttimaan kirjan loppuun saakka.
Aloin lukea Graftonin yksityisetsivä Kinsey Millhonesta kertovaa sarjaa kymmenisen vuotta sitten. Näiden vuosien aikana moni dekkarisarja on jäänyt minulta joko väliaikaisesti tai lopullisesti kesken, mutta Graftonin kirjoihin ja henkilöihin olen niin kiintynyt, että olen aina halunnut tietää, mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu. Kun aloitin W is for Wasted -teoksen, tuntui kuin olisin palannut hyvien tuttujeni seuraan. Kinsey, Kinseyn vuokraisäntä Henry ja muut sarjan vakihenkilöt ovat päässeet harvinaisen lähelle sydäntäni. Tähän kiintymykseen on vaikuttanut varmaankin henkilöiden luonteenpiirteiden lisäksi Kinseyn toimiminen minä-kertojana. Minä-kertoja mahdollistaa hyvin Kinseyn tunteiden ja ajatusten kuvaamisen, ja osittain tästä syystä aakkosdekkarien lukeminen on saanut aikaan tunteen Kinseyyn tutustumisesta.
W is for Wasted ei ollut minusta paras aakkosdekkari, mutta viihdyin silti kirjan parissa hyvin. Se sopi hyvin luettavaksi jouluillan vaihtuessa yöksi. Graftonin kirjat eivät ole liian ahdistavia tai pelottavia vaan loppuratkaisu karmii selkäpiissä juuri sopivasti. Tässä osassa minua kiinnosti enemmän Kinseyn yksityiselämän kuviot kuin varsinaiset murhatutkimukset, ja minusta tuntuukin, että Grafton hieman jo valmistelee sarjan loppumista.
Murhien ja Kinseyn perhesuhteiden lisäksi kirjassa käsiteltiin paljon kodittomuutta. Näkökulma oli tosin enimmäkseen Kinseyn, mutta ajoittain myös muiden henkilöiden mielipiteet pääsivät kuuluville. Aihetta käsitellään ihan uskottavasti, ja kirjan lopussa oleva Terrencelle omistettu muistopuhe on oivaltava ja koskettava.
Viimeisin suomeksi ilmestynyt aakkosdekkari on T niin kuin tappaja (2008). Löysin tiedon, jonka mukaan uusimpia ei edes oltaisi suomentamassa liian pienen kysynnän vuoksi. Voi harmi, jos näin todellakin on. Aakkosdekkarit tosin eivät ole kovin vaikeaa englantia, joten näiden lukemista alkuperäiskielelläkin kannattaa kokeilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!