Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kannen valokuva: Shutterstock

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja 2014 (Sahme man 2003) Tammi 609 s. suom. englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate: Anna Lönnroth
lainattu kirjastosta

Naiset ovat maailmanhistorian alistetuin kansa.


Ennen muuttoa Teheraniin talossamme riideltiin ja kinasteltiin pitkän aikaa. Ainoa asia, mistä kaikki olivat samaa mieltä, oli että minut piti naittaa ja minusta piti päästä eroon. Aivan kuin koko Teheranin väki olisi odottanut minun saapumistani, jotta voisi alkaa turmella minua. Joka päivä menin pyhän Masumen pyhäkköön ja rukoilin häntä tekemään jotain, että perheeni ottaisi minut mukaan ja antaisi minun käydä koulua. Itkin ja sanoin, että kunpa olisin poika tai sairastuisin ja kuolisin niin kuin Zari. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli kahdeksanvuotiaana saanut kurkkumädän ja kuollut.
Jumalan kiitos rukouksiini vastattiin, eikä yksikään sielu koputtanut ovelle ja pyytänyt kättäni. Isä järjesti asiansa, ja Abbas-setä vuokrasi meille talon Gorgan-kadun läheltä. Ja sitten kaikki vain jäivät odottamaan, mitä minulle tapahtuisi. Aina kun äiti arveli olevansa kelpo ihmisten joukossa, hän sanoi, että Masumen oli aika mennä naimisiin. Ja minä punastuin häpeästä ja raivosta. 

Masume on kirjan alussa teini-ikäinen tyttö, joka toivoo perheensä antavan hänen jatkaa opintojaan eikä pakottavan häntä naimisiin. Aluksi vaikuttaakin siltä, että Masumen toiveet toteutuvat, mutta sitten hän tekee kohtalokkaan virheen: hän rakastuu. Perhe saa selville Masumen ja Saidin tunteet ja pakkonaittaa Masumen Hamidille. Hamidilla on vallankumouksellisia ajatuksia, jotka vaikuttavat ratkaisevasti myös Masumen elämän suuntaan.

Kohtalon kirja oli jäänyt minulta huomaamatta selaillessani kevään katalogeja, mutta onneksi korviini alkoi kiiriä, että Sanieen kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Nyt voin sanoa, että olen muiden kirjan lukeneiden kanssa aivan samaa mieltä. Voin suositella Kohtalon kirjaa lämpimästi kaikille, sillä se jättää pysyvän jäljen mieleen ja sydämeen.

Kohtalon kirjan kirjoittanut Parinoush Saniee on iranilainen sosiologi ja psykologi, jonka esikoisteos kiellettiin kirjailijan kotimaassa kahdesti ennen kuin kirja vapautui sensuurista. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon naisten alistettua asemaa, sillä olen sekä aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot että lukenut Mafian naiset -tietokirjaa Kohtalon kirjan ohella. Sanieen teos antoi minulle paljon, sillä sain tietää Iranin vallankumouksen syistä ja vaikutuksista ja naisen asemasta muslimimaissa. Tietenkin tiedostan, että Saniee kertoo vain yhden (fiktiivisen) naisen kohtalon parikymmentä vuotta sitten, mutta uskon, että moni Masumelle tapahtunut asia olisi valitettavasti mahdollinen edelleen. 

Hyvä jumala, millainen perinne tämä oikein oli? Yhtenä päivänä he halusivat tappaa minut, koska olin vaihtanut pari sanaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut kaksi vuotta, josta tiesin paljon, jota rakastin ja jonka kanssa olisin lähtenyt maailman ääriin. Ja seuraavana päivänä he halusivat minun menevän sänkyyn tuntemattoman kanssa, josta en tiennyt mitään ja jota kohtaan en tuntenut muuta kuin pelkoa.

Kunnia rajoittaa Masumen elämää suunnattomasti. Hän ei saa valita aviomieheksi rakastamaansa miestä vaan hänet pakkonaitetaan tuntemattomalle miehelle. Hänen vastuullaan on vanhempiensa ja veljiensä kunnia. Milloin hän kärsii aviomiehensä poliittisesta osallistumisesta ja milloin hän hyötyy siitä. Masume ei itse osallistu aktiivisesti politiikkaan, mutta se ei estä työpaikkoja sulkemasta oveaan häneltä. 

Masume on hyvin omistautuva äiti ja tekee kaikkensa lapsiensa eteen. Siksi ihmettelinkin suuresti aikuisiksi varttuneiden lapsien käytöstä lopussa. En vain voinut ymmärtää, miksi he olivat niin itsekkäitä ja niin mukautuneita sosiaalisiin normeihin.

Kohtalon kirja olisi sopinut loistavasti yhdessä luettavaksi, sillä sen herättämistä ajatuksista olisi ollut antoisaa jutella muiden samaa kirjaa lukevien kanssa. Onneksi Krista oli kirjan jo lukenut, joten pääsin purkamaan hänelle lopun aiheuttamia tunteita. 

♥♥♥♥¾

Kirjan lukemisen jälkeen suosittelen myös lukemaan haastattelun (sisältää paljastuksia loppuratkaisusta), jossa Parinoush Saniee toteaa muun muassa: So whereas Masoumeh is a hypothetical character, none of the events in her life or experiences she endures are superficial but real events that have taken place to other women of her generation.

Kristan mielestä kirja hipoi täydellisyyttä.
Kirja valoi Annikaan uskoa naisenergiaan.
Elegia toteaa, että Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa.
Anneli kuvaa juonta jännittäväksi ja henkilökuvausta monipuoliseksi ja eläväksi.

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Kansi: Jussi Karjalainen

Mia Vänskä: Valkoinen aura 2014 Atena 287 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lisää asuntojen ovia: Norman Bates, Hannibal Lecter, Steven Marcato ja Annie Wilkes, jonka nimen viereen oli liimattu Tehyn tarra. Iina värähti kylmästä. Vaaleat käsivarret mustan t-paidan hihojen alla olivat kananlihalla. Hän alkoi hieroa niitä, mutta veti kätensä äkkiä pois - iho tuntui kosketusaralta.
Päästyään käytävän päähän hän huomasi lattialla päätyasunnon oven edessä jotain. Hän kyykistyi poimimaan sen käteensä.
Punainen ruusunnuppu.
Iina ojentautui nuppu kämmenellään seisomaan. Asunnon postiluukussa ei lukenut mitään. Hän sulki sormensa samettisen kukan ympärille ja antoi silmiensä painua kiinni. Jossain aivan lähellä... oven toisella puolella... 
Äkkiä Iinan mielessä vilahti ajatus: ehkä hänen ei olisi kannattanut poimia ruusua.
Hänen silmänsä revähtivät auki ja nyrkki avautui. Ruusunnuppu putosi lattialle, ja ilmaan lehahti niin voimakkaan imelä tuoksu, että hän melkein yökkäsi. Hän nielaisi ja veti vaivalloisesti ilmaa keuhkoihinsa. Hetken ajan päässä humisi, ja adrenaliinin ryöpsähdys sumensi katseen. Sitten kummallinen tunne oli poissa, ja ympärillä oli vain tyhjä, äänetön käytävä.

Iina aloittaa opiskelut ja muuttaa opiskelija-asuntolaan. Iinan elämään tulee kuitenkin muutakin uutta kuin opiskelukiireet, sillä hän alkaa nähdä kummallisen todentuntuisia unia. Asuntolan yläkerrassa oleva asunto, jossa on vuosia sitten murhattu opiskelijatyttö, vetää Iinaa mystisesti puoleensa. Pikkuhiljaa Iinan menneisyydestä alkaa paljastua karmivia muistoja.

Luin juuri Valkoista auraa ennen Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa ja kyseinen kirja oli karminut selkäpiitäni. Vänskän kirjan kauhu olisikin ehkä onnistunut kauhistuttamaan enemmän, mutta nyt . En ole aiemmin lukenut Mia Vänskää enkä erityisesti myöskään kotimaista kauhukirjallisuutta, mutta tutustuminen molempiin on houkuttanut jo kauan. 

Iina haluaa aloittaa itsenäisen elämän eikä tiedä, haluaako sisällyttää uuteen alkuunsa vanhaa poikaystäväänsä Jarnoa. Jarno on hänelle ennemminkin turvallinen ja tuttu vaihtoehto kuin suuren rakkauden kohde. Kuten tavallisestikin uudellen opiskelijalle ensimmäinen opiskeluvuosi on Iinalle matka kohti itsenäisyyttä ja aikuisuutta. 

Mielestäni kirjassa oli juuri sopiva sekoitus yliluonnollisia elementtejä ja realistista kuvausta. Pystyin samaistumaan yliopistoelämän aloittamiseen, mutta jännitystä kirjaan toivat henkimaailman jutut. Tosin pidän paljon myös realistisemmasta kauhusta, sillä se on vielä pysäyttävämpää. Sellaista lukiessa tai katsoessa tuntuu vielä vahvemmin, että tämä voisi oikeasti tapahtua.

Loppua kohden kirjan tunnelma latistui. Olisin toivonut Vänskältä jonkinlaista tuoreempaa keksintöä loppuratkaisuksi. Kun aloin lukea muiden bloggauksia kirjoista, huomasin, että loppu on jakanut mielipiteitä. Osa on pitänyt loppuratkaisua loistavana. No, totuushan on, että kaikkia lukijoita ei mitenkään voi miellyttää.

Moitteen aiheista huolimatta luin kirjan todella nopeasti, joten tarina onnistui saamaan minut pauloihinsa.

Mielestäni kotimaista kauhukirjallisuutta ei ole kovinkaan paljon ilmestynyt. Vaikka Valkoinen aura ei ollutkaan pelottavin lukemani kirja, aion jossakin vaiheessa tutustua myös Vänskän aiempiin teoksiin, sillä sen verran kiinnostuneeksi vielä jäin.

♥♥♥½

Jussi K. Niemelä kuvaa loppuratkaisua hienoksi. 
Annille kirja ei ollut tippaakaan liian pelottava, mutta hän nautti sen tarjoamista jännityselementeistä.
Aamunkajo olisi kaivannut kirjaan hieman samanlaista syvyyttä kuin Vänskän aiemmassa kirjassa Saattajassa oli.
Ulla kuvailee Vänskän kirjoittamaa kauhua enteileväksi, vihjailevaksi tai kuiskailevaksi, mutta ei niinkään painostavaksi, ahdistavaksi tai piinaavaksi.

Chelsea Handler: My Horizontal Life

Chelsea Handler: My Horizontal Life 2007 (2005) Arrow Books 213 s. (ilmestynee kesäkuussa suomeksi nimellä Elämäni vaakatasossa. Yhden yön juttuja)
lainattu kirjastosta

Many people feel like a one-night stand is something to be ashamed of or embarrassed by. I disagree. There are many ways to get to know someone, and my personal favorite is seeing them naked in Happy Baby pose.
I also feel it is important to have sex soon after meeting someone in order to find out if you have sexual chemistry together. Otherwise, you could wait two to three months after you start dating someone only to discover that your new boyfriend is bad in bed, or even worse, is into anal beads and duct tape.
I can remember my first one-night stand like it was yesterday. Well, maybe not the first. Or the second... or the fifth. I'll just begin with what I can remember and not concern myself with order.
It was a starry summer night at the Jersey shore. Picture violins and a harmonica. Now picture the harmonica up my ass. I think it's safe to say that the Jersey shore, specifically an area called Belmar, isn't what pops into mind when thinking of romance.
I was around eighteen at the time. It's hard to say since I started lying about my age as soon as I got my boobs. My girlfriend Ivory and I had just graduated from high school and decided to celebrate by the water. Ivory and I had met freshman year and had been close ever since. Her parents came to America from Cuba long before Ivory was born. They had since tried to prove their loyalty to America with every child they'd had. Her brother's name is Cincinnati and she has a sister named July, presumably after the fourth. Somewhere along the way, they also converted to Judaism. 

Chelsea Handler tekee muun muassa koomikon ja näyttelijän töitä, ja häneltä on ilmestynyt myös neljä kirjaa. Hyvin myynyt My Horizontal Life on kirjoista ensimmäinen. Niin kuin nimestäkin voi jo päätellä, Handler kirjoittaa omista sänkypuuhistaan. Handler ei kuitenkaan ole kovin innokas sitoutumaan vaan harrastaa mieluummin vaakamamboa milloin kenenkin haluttavan miehen kanssa. Esikoisteoksessaan hän kertoo yhden yön juttujen aiheuttamista hauskoista tilanteista.

Sain tietää My Horizontal Lifen olemassaolosta katsoessani abookaffairin book haul -videota. Vloggaaja sanoi pitävänsä Chelsea Handleria hulvattomana. Kun huomasin, että kirja on hankittuna kirjastoon, päätin kokeilla, sillä yritän päästä ennakkoluuloistani hauskoiksi tarkoitettuja kirjoja kohtaan. Viime aikoina ne ovatkin oikeasti onnistuneet naurattamaan minua, ja nauraminen on tietysti aina kivaa, joten tämäkin kirja ansaitsi mahdollisuuden.

Nauroinkin jo heti ensimmäisten sivujen aikana, mutta kokonaisuutena kirja ei ollut hauskin lukemani. Jotkin tapaukset naurattivat paljon, jotkin eivät yhtään, mutta pieninä annoksina luettuna kirja oli sangen viihdyttävä. Minulle tuli vahvasti mieleen Sinkkuelämää-tv-sarja, joka tosin on mielestäni vieläkin hauskempi. 

Handler on rohkeasti sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä hän häpeile tai peittele sitä. Kirjassa tosin puhutaan enemmän seksistä kuin varsinaisesti harrastetaan sitä. My Horizontal Lifessa on myös monia läheltä piti -tilanteita, koska Handler toteaakin viime hetkellä, ettei kumppani olekaan aivan mieluinen. Jotkin tapaukset saivat minut hieman epäilemään, onko Handler välillä hieman liioitellut, sillä osa sattumuksista tuntui melko uskomattomilta.

Kirjoitustyyli oli välillä melko töksähtelevä. Tosin tämä onkin Chelsea Handlerin esikoisteos ja ennen kirjan kirjoittamista hän on todennäköisesti naurattanut ihmisiä lähinnä suullisilla kertomuksilla, joten hänellä ei pakosti ole paljon kokemusta kirjoittamisesta. Kirjassa onkin olennaisinta sisältö eikä tyyli, mutta vähemmän hauskoissa kohdissa tyyli alkoi välillä häiritä.

Miehet tuntuivat kirjassa hyvin esineellistetyiltä. Chelsea tarkasteli heitä lähinnä seksiobjekteina ja pelkiksi kavereiksi kelpasivat lähinnä he, jotka eivät avioliiton tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi olleet potentiaalisia petikumppaneita.

Vaikka My Horizontal Life oli aika ajoin melko nauruhermoja kutkuttava, en todennäköisesti lue muita Handlerin teoksia. Kirjaston hyllystä niitä ei löydy, ja koin ainakin Handlerin esikoisteoksen vain kertakulutustavarana, joten en halua Handlerin kirjoja itsellenikään hankkia.

♥♥♥¼

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa

Päällys: Matti Kota

K. M. Peyton: Christina - Kartanon varjoissa 1982 (Flambards 1967) WSOY 224 s. suom. Sirkka Salonen
lainattu kirjastosta

"Kaikki täällä ovat hulluja omalla tavallaan", hän tuumi. Mark joka saattoi olla joskus niin miellyttävä, mutta kuitenkin niin kovin töykeä, oli kaksi vuotta vanhempi kuin hän mutta tuntui kokonaista sukupolvea vanhemmalta. "Hän sopii tänne", Christina tuumi. "Mutta William..." William ei tulisi mukautumaan koskaan. William oli tuomittu taistelemaan vastaan, Christina ajatteli. Hän arveli että William menettäisi pelin, hän oli niin herkkä. William ei itkenyt enää, mutta hänen huoneestaan kuului jysäys ja sitten laahustavaa ääntä. "Mitä hän oikein tekee?" Christina ihmetteli korviaan heristäen. Hiljaisuus. William oli kolmentoista mutta pelkkä lapsi Markin rinnalla. "Ja mikä minä sitten olen?" Christina mietti ja näki itsensä olentona, joka oli oppinut sopeutumaan valittamatta mihin hänet sitten pantiinkin, koska hänen oli pakko mukautua. Hän oli tehnyt aina kuten käskettiin, sillä hänet oli uhattu toimittaa useammin kuin kerran orpokotiin, mikäli hän olisi hankala (ei tosin Grace-täti joka oli kiltti). Jäisikö hän tosiaan Flambardsiin ja menisi naimisiin Markin kanssa? Grace-täti oli kirjoittanut mutta ei ollut maininnut mitään hänen paluustaan. Christina makasi kuuta katsellen ja ajatteli edessään olevia pitkiä vuosia Flambardsin ahdistavassa ilmapiirissä. "Parempi täällä on kuin orpokodissa", hän tuumi. Ja Markista hän saisi erittäin komean aviomiehen. Ja sitten, yhtäkkiä, hän muisti Dickin, kultaisen ja hellän Dickin, joka oli aina kiltti hänelle, ja hän ajatteli: "Mikä vahinko etten voi mennä naimisiin Dickin kanssa." Hän nukahti eikä kuullut jysähtelyä ja laahustusta, joka jatkui edelleen Williamin huoneessa, eikä tukahtuneita, tuskaisia nyyhkytyksiä.

Christina Parsons on orvoksi jäänyt tyttö, jota on pompoteltu sukulaisen luota toisen luoksi. Tällä kertaa vuorossa on ärhäkkä eno Russell, jolla on jo kaksi omaa poikaa: Mark ja William. Mark saa osakseen Russellin ihailun, sillä hän jatkaa isänsä jalanjäljissä innokkaana metsästäjänä. William taas on isänsä mielestä aivan vääränlainen, sillä Russell ei osaa arvostaa älykkyyttä ja tulevaisuuden teknologian taitamista.  

Saran kirjat -blogi on oikea aarreaitta, jos kaipaa vinkkejä hyvistä tyttökirjoista. Christina-kirjat löysin aivan sattumalta, kun etsin Saran blogista tietoa jostakin aivan muusta ja pelkkä bloggaus sai minut niin hurmaantuneeksi, että oli pakko pyytää ensimmäistä osaa lainaksi kirjaston varaston uumenista.

Kymmenen ikävuoden molemmin puolin ahmin hevoskirjoja. Luin varmaan kaikki käsiini saamat kirjat, joissa olivat aiheena hevoset tavalla tai toisella. Tutuiksi tulivat niin Jalon sisarusten lukuisat hevoskirjasarjat, hevostietokirjat ja Uma Aaltosen hevosen näkökulmasta kirjoitetut kysy ja vastaa -kirjat. Pahimman hevoshulluuskauteni jälkeen en ole lukenut kai lainkaan hevoskirjoja, vaikka hevosista edelleen pidänkin ja lapsuudenkotini kirjahyllyt pursuavat kaikennäköisiä hevoskirjoja.

Aluksi Christina - Kartanon varjoissa tuntui tyypilliseltä hevoskirjalta, johon toivat genrestä erottuvuutta lähinnä kartanomiljöö ja hevosten kietoutuminen metsästysharrastukseen. Huomasin kuitenkin pian olevani väärässä, sillä Peyton kritisoi hyvinkin vahvasti Christinan äänellä luokkajakoa. Christina ystävystyy tallirenki Dickin kanssa ja hän huomaa pian, että Dickin asema hänen alapuolellaan on epäoikeudenmukainen. Hevosiakin kohdellaan Flambardissa paremmin kuin palvelijoita.

"Meillä kaikilla on oma paikkamme. Sinä väität että on kysymys pelkästä onnesta - "
"No se ei riipu älykkyydestä. Pitäisi riippua mutta ei vain riipu. On pelkkää onnenkauppaa, syntyykö ihminen orjaksi vaiko orjapiiskuriksi."
Christina nauroi. "Sinun jutuissasi ei ole päätä eikä häntää. Kuka tässä, luojan tähden, on orja? Fowlerko? Hänhän on mielellään työssä täällä. Se on hänen koko elämänsä, ei hän muuta haluakaan."
"Niin, Fowlerille kyllä. Hänhän nyt ei halua niin kovin paljon. Mutta ajatellaan nyt vaikka Dickiä. Oletko sinä nähnyt, miltä hän näyttää joskus kun Mark karjuu hänelle? Dick tietää hallitsevansa asiat paremmin kuin Mark, on yhtä hyvä ratsastaja kuin Mark ja saa hevosesta enemmän irti kuin Mark. Mutta Mark saa aina komentaa Dickiä. Miten sitä voi pitää oikeudenmukaisena?"
"Dickhän voi lähteä koska tahansa, jos hän ei pidä siitä, ja hankkia itselleen uuden työpaikan. Ei siinä ole minusta mitään epäoikeudenmukaista."
"Ei olisikaan, jos Dick voisi lähteä ja hankkia uuden työpaikan. Mutta jos Dick tahtoo uuden työpaikan, hänen on saatava hyvät suositukset isältä tai Markilta. Ja mitä hän voi tehdä, jos he eivät suostu antamaan hänelle suosituksia? Miten sinä voit väittää ettei hän ole orja?"
"Sen vuoksi, että hän saa palkkaa ja hän pitää työstään."
"Tiedätkö sinä minkä verran hän saa palkkaa?"
"En."
"Hänen viikkopalkkansa on kymmenen šillinkiä. Siitä hän maksaa vuokran ja elättää sairaan äitinsä. Minun käsitykseni mukaan on varsin laiha lohtu, että hän sattuu pitämään työstään."

Mark edustaa vanhaa maailmaa ja William pyrkii teoillaan osaksi uutta. Christinan on aluksi vaikea uskoa, että lentokoneella pystyy oikeasti lentämään ja että autot voivat jossakin vaiheessa syrjäyttää hevoset. Kirjan loppupuolella tulee selväksi myöskin ilmassa leijuva sodan uhka ja Wikipediasta luinkin, että sarja sijoittuu osittain ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Christinan rakkauskuviot olivat melko tärkeä osa kirjaa ja luulisin niillä olevan vielä isompi rooli seuraavissa osissa. Välillä tuntui, että aika kului ehkä hieman liiankin nopeasti, mutta Peyton ei vain ole ilmeisesti halunnut kertoa Christinan varhaisnuoruudesta kovinkaan tarkasti. Christina varttui melko nopeasti 12-vuotiaasta 15-vuotiaaksi.

Ihmettelin kovasti, ettei ainakaan minun lukemani kirjan alkusivuilla ollut kirjan nimeä, julkaisuvuotta tai kääntäjän nimeä. Kirjan ensimmäiset sivut ovat täysin valkoiset ja ennen ensimmäistä lukua ei ole minkäänlaisia julkaisutietoja. Rupesinkin miettimään, onko tämä ollut jonkinlainen virhe vai mikä asiaan on ollut syynä. Olen aiemminkin lukenut WSOY:n kustantamia ja vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä kirjoja enkä muista ennen törmänneeni tällaiseen ratkaisuun. Löysin kaipaamani tiedot onneksi Kirjasammon sivuilta, mutta ihmetystä julkaisutietojen puuttuminen minussa aiheutti.

Olisin pitänyt kirjasta varmaankin vielä enemmän, jos olisin lukenut tämän nuorempana, mutta nytkin luettuna Christina - Kartanon varjoissa oli melko valloittava kirja, jossa oli yllättävän paljon syvyyttä.

♥♥♥¾

Muualla: Alas taikavirtaa

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami: Battle Royale 2003 (Batoru Rowaiaru 1999) 616 s. engl. Yuji Oniki
lainattu kirjastosta

"We have received a report from the Special Defense Forces and the government that the Program in Kagawa Prefecture ended yesterday at 3:12 p.m. It has been three years since the last Program was conducted here. The subject class was Third Year E Class from Zentsuji No. 4 Junior High School. The undisclosed location was Shidakajima Island, four kilometres away from Tadotsu-cho. The winner emerged after 3 days, 7 hours, and 43 minutes. Furthermore, with the retrieval of the corpses and autopsies conducted today, the causes of deaths for all 38 students have been determined: 17 from gunshot wounds, 9 from knife or blade wounds, 5 from blunt weapons, and 3 choked to death..."
An image of what appeared to be "the winner", a girl clad in a tattered sailor suit uniform came on the screen. Pressed between two Special Defense Forces soldiers, she looked back at the camera, her face twitching. Under her long messy hair, some dark red substance stuck to her right temple. Shuya could still clearly recall how her twitching face occasionally formed what appeared to be, strangely enough, a smile.
He realized now that this was the first time he had seen an insane person. But at the time he had no idea what was wrong with her. He only felt inexplicably afraid, as if he'd seen a ghost. 

42 japanilaisen oppilaan luokka luulee olevansa matkalla luokkaretkelle, mutta päätyykin tahtomattaan yhdeksi Ohjelmaan (engl. Program) osallistuvaksi luokaksi. Satunnaisesti valitut viisikymmentä junior high schoolin (vastaa suurinpiirtein yläastetta) kolmannen vuoden luokkaa joutuu osallistumaan hallituksen järjestämään Ohjelmaan, jossa heidän täytyy tappaa luokkatovereitaan. Viimeiseksi hengissä oleva oppilas on voittaja. Jos Ohjelman aikana kuluu 24 tuntia ilman yhtään kuolemaa, kaikki kuolevat. 

Luin kaksi vuotta sitten pääsykoekiireiden ohella Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian. The Hunger Gamesin yhteydessä olen usein kuullut vertauksia japanilaiseen kulttiklassikkoon Battle Royaleen, jonka nimi taisi olla minulle tuttu jo entuudestaan, mutta lukulistalle se ei ollut aikaisemmin päätynyt. Pidin Collinsin trilogiasta, joten sen vuoksi päätin, että Battle Royalekin on jossakin vaiheessa luettava. Lainasin kirjan jo syksyllä, mutta jouduin palauttamaan sen lukemattomana kirjastoon, koska lukuaikaa ei ollut riittävästi. Toisella lainauskerralla onneksi löysin aikaa kirjan lukemiselle, vaikka se paksukainen onkin. 

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat huomanneet yhtäläisyyksiä The Hunger Gamesiin. Perusasetelmassa on paljon samaa. Satunnaisesti valitut nuoret laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan siihen asti, että vain yksi on hengissä. Peli on jokavuotinen ja sen kanssa on opittu elämään, vaikka perustelut pelin järjestämiselle ovatkin aika kyseenalaisia. 

Lähestymistapa on kuitenkin erilainen. The Hunger Gamesissa peliä tarkastellaan minä-kertojana toimivan Katnissin näkökulmasta, kun taas Battle Royalen kaikkitietävän kertojan tarkastelukohteet vaihtelevat. Tosin Battle Royalessakin palataan erityisen usein muutamiin henkilöihin ja pari pitkäänkin hengissä säilyvää oppilasta jäävät vain vähäiselle huomiolle. Vaikka sekä The Hunger Games että Battle Royale luokitellaan nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, Battle Royalen väkivaltaisuus on paljon yksityiskohtaisempaa kuin Collinsin menestystrilogiassa. Kovin herkälle lukijalle en kirjaa siksi suosittelekaan.

Lisäksi Battle Royalen oppilaiden kohtalosta ei tiedoteta mitään yksityiskohtia saaren ulkopuolelle ennen kuin voittaja on selvinnyt. The Hunger Gameshan on eräänlainen karmiva tosi-tv-ohjelma, jota kansalaiset voivat seurata kotoaan. Battle Royalen oppilaita ei kukaan ulkopuolinen voi auttaa ja heillä on vain heille alussa jaetut varusteet, joihin kuuluu muun muassa jonkinlainen ase. Ase saattaa olla mitä vain konekivääristä laitteeseen, jonka avulla saa tietää, miten paljon oppilaita on lähistöllä. Battle Royale tuntui vielä julmemmalta kuin The Hunger Games siitäkin syystä, että henkilöt joutuvat surmaamaan omia luokkatovereitaan. He tuntevat toisensa ainakin jotenkuten toisin kuin The Hunger Gamesin osanottajat.

Tein myöskin hauskan huomion, kun otin myös The Hunger Gamesin kirjahyllystäni vertailtavaksi. Sekä omistamani The Hunger Gamesin pokkariversion että lukemani pehmeäkantisen Battle Roaylen kannessa on ylistyssanoja samalta kuuluisalta kirjailijalta. Stephen King kehuu Battle Royalea sanoilla an insanely entertaining pulp riff ja ylistää The Hunger Gamesia lausahduksella: Constant suspense... I couldn't stop reading.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten eri oppilaat suhtautuvat peliin ja miten he käyttäytyvät sen edetessä. Osa liittoutuu läheisten ystäviensä kanssa, osa piilottelee ja osa päättää surmata muita kylmäverisesti. Erään oppilaan mielestä hänellä on suurempi oikeutus jäädä henkiin, koska hän on erityislahjakas ja siksi maailma tarvitsee häntä enemmän kuin hänen koulutovereitaan.

Odotin, että Battle Royale olisi vielä järisyttävämpi lukuelämys. Pidin kirjasta todella paljon enkä sitä varmasti unohda, mutta olisin kaivannut vielä lisää jotakin. Loppu oli ehkä hieman epätyydyttävä ja minusta tuntuu, etten täysin tajunnut viimeisen lauseen merkitystä. Loppua kohden väkivalta muuttuu myös hyvin irrationaaliseksi, mutta toisaalta on aika ymmärrettävää, että vainoharhaisuus ja jopa suoranainen hulluus saivat oppilaita valtaansa pelin edetessä.

Battle Royalea ei ole suomennettu. Kirjan pohjalta on ilmestynyt japanilainen elokuva, jota en ole nähnyt, mutta jonka todennäköisesti aion katsoa, vaikka elokuvan väkivaltaisuus arveluttaakin.

Sinisen kissan mukaan teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voivat johtaa. Mielestäni se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista puolista.

♥♥♥♥½

Elokuvissa: Divergent - Outolintu

Divergent
ikäraja: K12
kesto: 2 h 19 min

Vaikka en ole menettänyt sydäntäni Veronica Rothin dystopiatrilogialle, sen verran kuitenkin trilogian aloitusosasta tykkäilin, että elokuvakin täytyi mennä mahdollisimman pian katsomaan. Kaksi joululahjaksi saaduista elokuvalipuistakin sattui olemaan vielä käyttämättä, joten tänään suuntasimme elokuvateatteriin.

Tris (Shailene Woodley) elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on sodan estämiseksi päädytty jakamaan ihmiset viiteen osastoon: Teräviin, Vaatimattomiin, Uskaliaisiin, Rehteihin ja Sopuisiin. Trisin elämän tärkein valinta lähestyy, mutta taipumustestin epäselvä tulos vaikeuttaa Trisin valintaa. Kuuluuko hän Vaatimattomiin, Teräviin vai Uskaliaisiin? Hän valitsee rohkeutta arvostavat Uskaliaat, mutta Trisille alkaa pian selvitä, että valinta ei välttämättä ollutkaan turvallinen vaihtoehto.

Tarina oli tietenkin tuttu, koska olin lukenut kirjan syksyllä. Elokuva oli ihan hienosti toteutettu, mutta niin kuin melkein poikkeuksetta kirjoihin pohjautuvien elokuvien kanssa käy elokuva ei aivan päässyt kirjan tasolle. Esimerkiksi osastoihin jako tuntui vieläkin ihmeellisemmältä kuin kirjoja luettaessa. Tämä tosin saattaa johtua siitä, että mitä enemmän minulla on aikaa miettiä jaotteluperusteita, sitä tyhmemmiltä ne tuntuvat. Eivät ihmiset ole niin yksipuolisia ja ei ole mitään järkeä yrittää pakottaa heitä joustamattomaan muottiin. Terävien johtaja Jeanine Mathews (Kate Winslet) toteaa, että ihmisluontoa vastaan pitää taistella (tai jotakin sinne päin). Luonteenpiirteet on kärjistetty osittain jopa tunnistamattomiksi. Esimerkiksi Uskaliaiden käytös on minusta usein ihan muuta kuin sitä, mitä pidän rohkeutena. Mielestäni on rohkeaa uhmata määräyksiä silloin, kun ne ovat selvästi vääriä eikä ole rohkeaa ampua lähimmäistään silloin, kun niin käsketään tekemään.

Kirjan yhteiskunnan futuristisuus tuntui elokuvassa vielä vahvemmalta. Tietenkin esimerkiksi simulaatiot ovat selvästi tulevaisuuden teknologiaa, mutta kirjaa lukiessani en ajatellut, että esimerkiksi tatuointeja ei tehdä tavallisella tatuointikoneella. Kirjassa tatuoinnin ottaminen oli osa muodonmuutosta Vaatimattomasta Uskaliaaksi, mutta elokuvassa yhtäkkiä todettiin vain, että hei mennäänpä ottamaan tatuoinnit. Kirjassa tatuoinnin ottamisella oli suurempi merkitys. Tris haluaa kuulua joukkoon ja jättää vanhan minänsä taakseen. Elokuvassa tapahtumaa ei ole kuvattu niin hyvin.

Rakkaustarina, jossa Tris on toisena osapuolena, tuntui minusta teennäisemmältä elokuvakatsojana kuin lukijana. Kirjassa heidän tunteidensa kehitystä kuvattiin mielestäni hyvin, mutta jostakin syystä elokuvan romanttiset kohtaukset saivat minut lähinnä pyörittelemään silmiäni.

Myös kirjaa lukiessa tuntui, että viimeisille sivuille oli tungettu toimintaa jo liiankin kanssa. Elokuvan loppu tuntui myös aikamoiselta toiminnan ja tunteikkaiden tapahtumien vyörytykseltä. Toimintakohtaukset eivät yleensä saa pidettyä mielenkiintoani yllä ja tälläkin kertaa huomasin vilkuilevani kelloa lopun lähestyessä.

Toinen elokuvaseuralaiseni luonnehti Divergentiä Harry Potterin (ryhmiin jako luonteenpiirteiden perusteella) ja Nälkäpelin yhdistelmäksi. Toinen totesi, että elokuva oli ihan hyvä perusteinileffa.

Blogeissa Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?, Todella vaiheessa ja Lukunurkka on myös kirjoitettu Divergent-elokuvasta.

♥♥♥¼

Pääsiäisen horjuvat kirjapinot

Pääsiäislomani alkoi käytännössä jo nyt, koska torstaisin minulla ei ole enää luentoja. Kirjakirppu-blogista sainkin idean, että voisin kertoa, mitä mahdollisesti luen pääsiäisen aikana. Kaikkia kuvassa olevia kirjoja en luonnollisesti ehdi lukea varsinkaan, koska en aio viettää koko pääsiäislomaa nenä kirjassa, mutta tykkään valinnanvarasta.

Koushun Takamin Battle Royalen uskon saavani luettua loppuun huomisen aikana, koska olen sen verran hyvässä vauhdissa kirjan kanssa. Lukusuunnitelmani eivät aina pidä ja minun piti lukea Battle Royale jo viime kesänä, mutta teenkin lukusuunnitelmia enemmänkin siksi, että voisin haaveilla, mitä kaikkea voisin lukea. Suunnitelmani on tehty rikottaviksi.

Susan Een Angelfall olisi pakko saada luetuksi pääsiäisloman aikana tai muuten joudun palauttamaan kirjan lukemattomana kirjastoon. Sitä en halua tehdä, koska Nina Mari on hehkuttanut sarjaa niin paljon, että kirja ehdottomasti kiinnostaa, vaikka tällä hetkellä kärsinkin pienoisesta kyllästymisestä YA:han.

Parinoush Sanieen Kohtalon kirja on saanut osakseen paljon hehkutusta ja aihekin vaikuttaa kiinnostavalta, joten olihan minunkin pakko kantaa tiiliskivi kotiin luettavaksi. Tarkoituksenani olisi aloitella kirjaa sitten, kun olen saanut Battle Royalen ja Angelfallin luettua.

Battle Royale on varsin väkivaltainen ja Kohtalon kirjan aihe on raskas, joten olen varannut kevyehköksi sivulukemiseksi pari kirjaa. K. M. Peytonin Christina - Kartanon varjoissa herätti kiinnostukseni Saran bloggauksen ansiosta, ja Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on juuri ilmestynyttä chick litiä maagisella realismilla maustettuna.

Tietokirjoja luen yleensä hiljalleen kaunokirjojen ohella, joten niitäkin pääsiäisen lukupinoissani on muutama. Aloittelen mahdollisesti joko Lirio Abbaten Mafian naisia tai Eveliina Lundqvistin Salaista päiväkirjaa eläintiloilta.

Aiotteko tekin hyödyntää pääsiäisen mukanaan tuomaa lomaa lukemiseen? Jos kyllä, mitä teidän lukupinoistanne löytyy?

Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss

Stephanie Perkins: Anna and the French Kiss 2010 Speak 372 s.
lainattu kirjastosta

He's uncomfortable. "Did I say anything odd about ... our friendship?"
And there it is.
"Or my girlfriend?"
And there that is. I take a long look at him. Dark undereye circles. Unwashed hair. Defeated shoulders. He's so unhappy, so unlike himself. I won't be the one to add this misery, no matter how badly I want the truth. I can't ask him. Because if he likes me, he's not in any state to begin a relationship. Or deal with the breakup of an old one. And if he doesn't like me, then I'd probably lose his friendship. Things would be too weird.
And right now St. Clair needs friendship.
I keep my face blank but sincere. "No. We talked about your mom. That's all."
It's the right answer. He looks relieved.  

Anna ei todellakaan haluaisi jättää kotiaan Atlantassa Pariisissa vietettävän vaihto-oppilasvuoden vuoksi. Anna ei osaa ranskaa kiitosta enempää ja hänen ihastuksensa on juuri alkanut osoittaa kiinnostuksen merkkejä. Hänellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, sillä hänen isänsä on päättänyt, että maisemanvaihdos tekisi Annalle hyvää. Saavuttuaan Ranskassa sijaitsevaan sisäoppilaitokseen Anna kuitenkin pian saa huomata, että Pariisi onkin varsin mielenkiintoinen paikka. Etenkin sisäoppilaitokset muut opiskelijat, ennen kaikkea ranskalais-englantilais-amerikkalainen St. Clair, ovat varsin tutustumisen arvoisia.

Ennen Stephanie Perkinsin esikoisromaaniin tarttumista osasin varautua romantiikkaan ja lähinnä pelkäsin, että kirja voi mennä liiankin imeläksi. Ajoittain kirja tuntuikin melko sokerikuorrutteiselta, mutta Anna ei ainakaan saanut unelmien prinssiään helpoimman kautta, sillä St. Clairilla on jo pitkäaikainen tyttöystävä. Kirja ei todellakaan ollut romanttisin tai ihanin lukemani, enkä aivan ymmärrä, miksi niin moni on menettänyt sydämensä tarinalle.  

Kirjan loppuratkaisu oli täysin selvä ennen kuin aloin kirjaa edes lukea. Odotin kuitenkin, että tarina on jotenkin erityisen romanttinen ja ihana, koska niin monet ovat rakastuneet kirjaan, mutta kirja jätti jälkeensä lähinnä olon, että en saanut teoksesta irti oikein mitään. Asiat menivät juuri niin kuin oletinkin, enkä välittänyt siitä, päätyvätkö päähenkilöt yhteen vai eivätkö tai ylipäätänsä mistään, mitä heille tapahtui. Sydämeni ei ollut pakahtua romantiikasta eikä kirjassa ollut kaipaamaani ranskalaista tunnelmaa. Satunnaisista nähtävyysvierailuista ja Annan kieliongelmista huolimatta Annan ja St. Clairin käymä sisäoppilaitos olisi voinut olla missä vain.

En lue usein kirjallisuutta, jonka pääjuoni keskittyy rakkauskuvioihin. Kuitenkin ennen Anna and the French Kissin lukemista luulin kaipaavani romanttista kirjallisuutta. Olin juuri lukenut Graeme Simsionin Vaimotestin ja olisinkin ehkä kaivannut lisää sen kaltaista älykästä ja hauskaa romantiikkaa. Minun olisikin pitänyt lukea jokin muu kirja eikä odottaa perusromantiikalta jotakin sellaista, mitä se ei edes yritä lukijalle antaa.

Minua jäi ärsyttämään myös pieni yksityiskohta, joka liittyy Annan haaveammattiin. Hän toteaa alussa: I want to be our nation's greatest female film critic. Ehkäpä sukupuolentutkimuksen tenttiin lukeminen on saanut aivoni tietynlaiselle taajuudelle, mutta minua harmitti niin paljon, että Anna suhteutti haaveensa omaan sukupuoleensa. Miksi hän haluaa olla paras naiselokuvakriitikko eikä vain paras elokuvakriitikko?

Joitakin teistä saattaa kiinnostaa, että Anna and the French Kiss on saanut alkunsa NaNoWriMo:n aikana. Täältä voi käydä lukemassa Stephanie Perkinsin haastattelun, joka käsittelee kyseistä kirjoittamiskuukautta.

♥♥½

Read.Read.Read. -blogista voi käydä lukemassa positiivisemman arvion kirjasta.
Koska Booktubessa rakastetaan Anna and the French Kissiä ja minäkin taisin kirjasta kuulla sitä kautta, linkitän myöskin erään vlogin: Little Book Owl.

Vanhan kirjan arvostuspäivä: Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja Taivaantakoja 1995 (1987) WSOY 287 s.
saatu lahjaksi

Seitsemän sinistä munaa se muni. Ne ovat ne seitsemän Sinistä Vuorta. Viisi rautamunaa Sulkalintu muni, kuudennen hopeaisen, seitsemännestä synnytti metsän puut, niityn kukat, peurat metsiin, kalat vesiin, linnut puihin laulamaan. Viimeiseksi herätti ihmisen Sinisten Vuorten saarta asumaan. Ihmiselle Taivaantakoja sanoi:
- Kohenna minun ahjoni tulta, paina minun pajani palkeita, että voisin takoa kuun ja tähdet. Tehdään maa hyväksi, ja se on sinun, mutta kirkkaaseen hopeaan älä koske, sillä se on tarkoitettu taivaan tulia varten.
Ihminen ryhtyi kohentamaan Taivaantakojan ahjon tulta ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle ja painamaan hänen pajansa palkeita. Korkealle leiskuivat liekit, vielä korkeammalle kohosivat kuu ja tähdet, jotka Taivaantakoja sytytti kirkkaasta hopeasta ahjonsa tulessa öistä taivasta valaisemaan.
Mutta Jäähiset kuiskivat ihmisen korvaan:
- Ei kaikkea hopeaa taivaalla tarvita. Ota palkkasi palkeiden painamisesta.
Ja ihminen otti. Hän otti salaa ja kätki kirkasta hopeaa kivien alle, sillä hän halusi osansa taivaan valoista, jotka eivät koskaan sammu eivätkä vähene.
Mutta Taivaantakoja huomasi ihmisen vilpin ja suuttui. Jäähiset hän karkotti Kylmien Tuulten meren taakse, lukitsi hopean Suureen Arkkuun ja asetti Sulkalinnun sen vartijaksi. Ihmiselle hän luki kovat sanat:
- Olkoon sinun osasi ruostuva rauta. Sitä sinun tulee katuvaisena louhia vuorten uumenista, koska kajosit kirkkaaseen hopeaan.
Murheissaan ihminen lähti vuorten rautaa louhimaan. Päähänsä hän painoi nahkaisen kypärän. Hän oli ensimmäinen patalakki, kaiken alku.

Puupo Tuhkanaama ei ole patalakkien arvoasteikolla kovinkaan korkealla. Hän on sepän opissa palkeenpolkijana eikä aina osaa käyttäytyä kuin kunnon patalakki. Kuitenkin kun vaskipaitojen päällikkö Jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vaatii patalakeilta kohtuuttomien verojen joukossa muun muassa Kirjoitusten vartijan sulkakynän, jonkun on matkustettava Sinisten Vuorten saarelle pyytämään Taivaantakojalta uutta Sulkalinnun siipisulkaa. Muuten Taivaantakojan ja patalakkien liitto on vaarassa. Puupo tarjoutuu vapaaehtoiseksi ja hän lähtee vaaroja täynnä olevalle matkalle.

Tämä viikko on lukemisen juhlaa. Kirjabloggaajatkin halusivat juhlia Lukuviikkoa ja muistuttaa, että myös sesongin ulkopuoliset kirjat voivat olla hyvinkin lukemisen arvoisia. Siksi tänään monessa blogissa julkaistaan bloggaus hieman vanhemmasta kirjasta. Eri lukijat ovat määritelleet vanhuuden hieman eri tavoin, ja minä päädyin lukemaan muutama vuosi ennen syntymääni ilmestyneen kotimaisen fantasiateoksen.

Asko Martinheimo (1934 - 2002) oli suomalainen palkittu ja tuottoisa kirjailija. Hän sai muun muassa Topelius-palkinnon kahdesti (toisen kerran juuri Tuhkanaamasta ja Taivaantakojasta), Väinö Linnan palkinnon ja Anni Swan -mitalin.

Vaikka Asko Martinheimon Tuhkanaama ja Taivaantakoja on saanut aikanaan Topelius-palkinnon, sanoisin, että kirja on nykyään aika unohdettu. En itsekään muistanut kirjan olemassaoloa ennen kuin huomasin sen kirjahyllyssä isäni luona käydessäni ja mieleeni tuli, että minähän pidin tuosta kirjasta aika paljon silloin kymmenvuotiaana.

Pidän fantasiakirjoissa suunnattomasti siitä, jos kirjailija sanoo vain kirjoittaneensa tarinan muistiin löytämiensä kirjoitusten perusteella. Tuhkanaaman ja Taivaantakojan alussa lukee Patalakkikansan Kirjoitusten Vartijoiden vanhoista nahkakääröistä ja Puupo Vahvajalan hyvin säilyneestä kronikasta koonnut ja muistiin merkinnyt Asko Martinheimo. Varsinkin lapsena tällainen fantasiakirjan esittäminen totena toi eskapismiin lisäsäväyksen.

Minulle tuli kirjasta hieman mieleen J. R. R. Tolkienin klassikkoteos Taru sormusten herrasta. Molemmissa lähetetään aika epätodennäköinen henkilö vaaralliselle matkalle ja he kohtaavat matkan varrella erilaisia koettelemuksia. Olin varsin tyytyväinen siihen, että patalakkien ennustettu pelastaja oli sepän nuhjuinen oppipoika eikä arvostettu metsämies tai vastaava. Ryysyistä rikkauteen -tarinoita tietenkin on kirjoitettu paljon, mutta tässä oli jotakin erityisen lumoavaa.

Puupon ihmetys siitä, että kaikki kansat eivät uskokaan Taivaantakojan luoneen maailmaa oli myöskin kiintoisaa. Niin kuin tosielämässäkin myös Martinheimon kirjan eri kansoilla on eri jumalat ja erilaiset uskomukset. Taivaantakojaa ei taideta kertaakaan varsinaisesti kutsua jumalaksi, mutta kyllä hän selvästi on sellaiseen verrattavissa. Bloggauksen alussa oleva lainaus kertoo mielestäni patalakkien syntiinlankeemuskertomuksen. Tosin uskonnolliset viittaukset eivät ole niin selviä kuin esimerkiksi Narnioissa, joten tällaisten seikkojen takia ei kirjaa kannata vierastaa.

Muita blogitekstejä kirjasta ei ole tainnut ilmestyä, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi fantasian ystäville. Esimerkiksi Petteri Hannilan Kaukamoisesta pitäneet voisivat tykätä myös tästä. Patalakkikansan vaiheista on kirjoitettu myös toinen kirja Jäähisten mahti, jonka sain äidiltäni kymmenvuotissynttärilahjaksi Tuhkanaaman ja Taivaantakojan lisäksi. Aion ehdottomasti uusintalukea myös sen jossakin vaiheessa.
  
♥♥♥♥

Päivän logo on Niinan tekemä.

Vanhan kirjan päivää vietetään myös ainakin näissä blogeissa (lisäykset mahdollisia):
Kulttuuri kukoistaa
Kirjava kukko
Muumilaakso / Mumindalen
Sockerslott
Nenä kirjassa
Tuulevin lukublogi
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Café pour les idiots
Kirjakko ruispellossa
Kirjasfääri
Calendula
Kujerruksia
Yöpöydän kirjat
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
Tarukirja
Orfeuksen kääntöpiiri
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Todella vaiheessa
Kirja joka maasta
Kirjan jos toisenkin
Kirjojen keskellä
Hyönteisdokumentti
Lurun luvut
Hemulin kirjahylly
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjasähkökäyrä
Koko lailla kirjallisesti
Kaikkea kirjasta

Maaliskuussa luettua

Maaliskuu lähti lukemisen suhteen hieman hitaasti käyntiin, sillä Stephen Kingin kirjoittama Hohdon jatko-osa Doctor Sleep ei onnistunut aivan vakuuttamaan. Tosin jatko-osa sai aikaan halun lukea King-suosikkini Hohto mahdollisimman pian uudelleen, mutta maaliskuussa en sitä kuitenkaan ehtinyt tehdä.

Kuu jatkui dystopian parissa. Veronica Rothin Insurgent oli mielestäni edeltäjäänsä huonompi, mutta lopun juonikoukku sai minut janoamaan kolmatta osaa luettavakseni. Hugh Howeyn Wool oli sen sijaan todella hyvä lukuelämys.

Maaliskuun ollessa puolessa luin kolme jännityskirjaa. Kati Hiekkapellon Suojattomat oli varsin kelpo dekkari, vaikka dekkarien lukufiilikseni onkin koko alkuvuoden ollut hieman hakusessa, Johan Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa -nuortenkirja aiheutti puistatuksia, ja Mia Vänskän Saattaja olisi voinut olla pelottavampikin, mutta sai kiinnostumaan muistakin Vänskän kauhuromaaneista.

Saatuani tarpeeksi itseni pelottelusta tempauduin toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan. Markus Zusakin Kirjavaras oli todella koskettava ja viehättävä kirja. Pidin myös kirjan elokuvaversiosta, kun kävin sen katsomassa muutama päivä sitten.

Osallistuin maaliskuun lopussa Bleuen emännöimään Blogien lastenkirjaviikkoon ja luin viikon aikana kolme lastenkirjaa: David Walliamsin Herra Lemun, Tove Janssonin Taikurin hatun ja C. S. Lewisin The Magician's Nephew -kirjan. Kaksi ensimmäistä olivat varsin miellyttiviä uusia tuttavuuksia ja Muumi-kirjoja on todennäköisesti luvassa myös tässä kuussa, sillä sen verran innoissani olen tällä hetkellä Janssonin luomista olennoista. Lewisin kirja vei minut takaisin lapsuuden muistoihini ja totesin, että Narnia-sarja ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun.

Luin maaliskuussa myös Miss S.:n Extra Confessions of a Working Girlin, joka oli yllättävän laimea. Leena Walleniuksen Lotta, lentoemäntäoppilas oli varsin mukava sukellus lentoemäntäkokelaiden elämään. Milja Kauniston Kalmantanssista pidin paljon ja jään odottamaan mielenkiinnolla varmaankin ensi vuonna ilmestyvää sarjan viimeistä osaa. Victoria Schwabin The Archived erosi hyvällä tavalla lukemistani nuorten aikuisten kirjoista ja toivon, että toisessakin osassa on yhtä mystinen tunnelma ja kiinnostava juoni.

Kuun vaikuttavin lukuelämys oli Zusakin Kirjavaras, mutta myös Howeyn Wool ja Schwabin The Archived jäivät mieleeni loistavina kirjoina. Maaliskuu oli täynnä mukavan erilaisia kirjoja, ja suurin osa lukemistani teoksista oli vieläpä hyviä, joten lukukuu oli varsin nautinnollinen.

Luin 14 kirjaa ja 4910 sivua. Sivuja oli keskimäärin 351 per kirja. Luin hitusen enemmän nais- kuin mieskirjailijoita (8-6). Kuusi kirjoista luin englanniksi ja loput suomeksi. Kotimaisia kirjoista oli viisi.

Päätin myös laajentaa blogini some-elämää ja loin blogilleni Twitter-tilin. Sielläkin blogiani voi siis nykyään seurata. Tosin Facebookissa olen edelleen aktiivisempi. Hetken mielijohteesta uudistin blogini ulkoasua vaihtamalla taustakuvan. Hetken mietin jopa, että laittaisin sivupalkit molemmin puolin, mutta en saanut palkkeja riittävän leveiksi ilman taustakuvan peittymistä, joten luovutin. Mielestäni sivupalkissa on aika paljon juttuja, mutta en haluaisi poistaakaan mitään, joten toivottavasti se on riittävän selkeä kuitenkin. Uusi taustakuvani on Elegia's Background Gardenista.

P.S. Bloggausta koristaa muutama kuva omista kirjoistani ja kuvat vihjaavat siitä, mitä suunnittelen kesällä tekeväni. Arvaakohan kukaan?

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus 2010 (Purple Hibiscus 2003) Otava 326 s. suom. Kristiina Savikurki
lainattu kirjastosta

Noilla sanoilla minäkin rauhoittelin itseäni seuraavalla viikolla loppukokeissa. Toistin ne taas hiljaa mielessäni viimeisenä koulupäivinä, kun istuin kotimatkalla Kevinin kyydissä todistus tiukasti rintaa vasten painettuna. Sisarien antamia todistuskuoria ei ollut sinetöity. Olin suoriutunut luokan toiseksi parhaana. Arvio oli esitetty numeroin: 2/25. Luokanvalvojani, sisar Clara, oli kirjoittanut todistukseen: "Kambili on ikäistään älykkäämpi, hiljainen ja vastuuntuntoinen." Koulun rehtorin, kunnianarvoisan äiti Lucyn arviossa sanottiin: "Kuuliainen ja loistava oppilas ja tytär, josta voi olla ylpeä." Mutta minä tiesin, ettei isä olisi minusta ylpeä. Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman Sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei kukaan ollut uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isän ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen. Toivoin hänen rutistavan minua ja sanovan, että siltä jolle on paljon annettu,voidaan myös vaatia paljon. Toivoin hänen hymyilevän silä aurinkoisella tavallaan, joka valaisi hänen kasvonsa ja sai sisälläni läikähtämään lämpimästi. Mutta olin tullut toiseksi. Minussa oli epäonnistumisen tahra.

Kambili on 15-vuotias nigerialainen tyttö, joka elää uskovaisen isänsä varjossa. Hänen ja Jaja-veljen on elettävä isän tekemän lukujärjestyksen mukaan, ja tottelemattomuuden palkkana on vähintäänkin selkäsauna. Kun isä vastentahtoisesti antaa luvan vierailuun Ifeoma-tädin luona, lapset huomaavat, että toisenlainen elämä on mahdollista. Ifeoman luona elämä on niukempaa mutta myös iloisempaa.

En muista aiemmin lukeneeni afrikkalaista kirjallisuutta, mistä lukukumppanini Krista hämmästyi suuresti. Olen tietenkin kuullut paljon kehuja muun muassa Adichien kirjoista, sillä sijoittuihan hänen uusin kirjansa Blogistanian Globalia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kun Krista ehdotti seuraavaksi yhteislukukirjaksi Adichien esikoisteosta, suostuin mielihyvin. Joskus tarvitsen sysäyksen lukemiselle ja uskon, että tämä sysäys saa minut jatkossa tarttumaan vielä moniin Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Kambili on kirjan minä-kertoja ja lukijalle välittyy hyvin Kambilin epävarmuus ja isän sortama tahto. Kambili miettii useasti, miten muut pystyvät puhumaan eivätkä heidän sanansa takerru kurkkuun. Kambili on niin tottunut olemaan kiltti ja hiljainen, ettei hän ensin uskalla käyttäytyä muuten silloinkaan, kun hänellä olisi lupa elää vapaammin Ifeoma-tädin luona. Vaikka Kambili yrittää elää mahdollisimman hyvin isänsä käskyjen mukaan, silti isä on usein tyytymätön. Isä ei hyväksy muun kuin parhauden. Kun äidin keskenmeno häiritsee Kambilin opiskelua ja hän tulee ensimmäistä kertaa toiseksi ensimmäisen sijan sijaan, isän mielestä Kambili on epäonnistunut. 

Eugene-isän käytös on hyvin kaksijakoista. Hän ei ole väleissä oman isänsä kanssa, sillä pitää isäänsä pakanana. Hän eristää omat lapsensakin Papa-Nnukwusta. Hänen välinsä omaan siskoonsakaan eivät ole kovin hyvät. Vaimon ja lapset hän pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa ja tottelemattomuudesta palkka on ruumiillinen kurinpalautus. Sukunsa ulkopuolisille ihmisille hän näyttäytyy hyväntekijänä ja rohkeana miehenä. Tosin myös lastensa rangaistukset hän perustelee lastensa omalla parhaalla. Rangaistuaan Kambilia Papa-Nnukwun kanssa oleskelusta isä toteaa: Kaiken minkä teen, minä teen sinun omaksi parhaaksesi. Kai sinä sen tiedät?

"Valkoiset lähetyssaarnaajat toivat meille oman jumalansa", Amaka sanoi. "Jumalan, joka on samanvärinen kuin he, jota palvellaan heidän kielellään ja joka on kääritty heidän valitsemaansa pakettiin. Nyt kun me viemme heidän jumalansa takaisin heille, eikö meidän pitäisi edes paketoida se uudelleen?"

Eugene-isä pitää englantia sivistyksen kielenä eikä mielellään puhu äidinkieltään igboa. Eugenen sisko Ifeoma pitääkin Eugenea liikaa kolonialismin tuotteena.

Purppuranpunainen hibiskus oli pysäyttävä ja tunteita herättävä kirja. En voinut olla inhoamatta Kambilin isää ja toivomatta, että perheen elämä järjestyy parhain päin. Ymmärrän hyvin, miksi lopussa kävi niin kuin kävi.

♥♥♥♥¼

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

Kirjanaisen lukeminen takkusi aluksi, mutta sitten tarina tempasi mukaansa hänet mukaansa ja siitä kutoutui lopulta vetävä teos, jota hän ei malttanut laskea käsistään.
Margitin mukaan Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja eli juuri sellaista kirjallisuutta, jota hän lukee mielellään.
Kirja jätti Annikan potemaan jonkinlaista euforian täyteistä krapulaa.

Myös Chimamanda Ngozi Adichien haastattelu on mielenkiintoista luettavaa.

Markus Zusak: Kirjavaras (kirjana ja elokuvana)

Markus Zusak: Kirjavaras 2014 (2008) (The Book Thief 2005) Otava 556 s. suom. Pirkko Biström
kirja saatu Blogat-yhteistyönä

Kun olimme ensimmäisen kerran samoilla tienoilla, Hans oli kahdenkymmenenkolmen ja taisteli Ranskassa. Suurin osa hänen joukkueensa nuorista miehistä halusi innokkaasti taistella. Hans ei ollut asiasta niinkään varma. Olin matkan varrella vienyt muutamia heistä, mutta voisi sanoa, etten kertaakaan ollut edes vähällä koskettaa Hans Hubermannia. Hänellä oli liian hyvä onni tai hän ansaitsi jäädä henkiin tai sitten hänen hengissä pysymiseensä oli jokin hyvä syy.
Armeijassa hän oli huomiota herättämättömän tavanomainen. Hän juoksi keskitasoisesti, kiipesi keskitasoisesti ja osasi ampua sen verran suoraan, ettei häpäissyt esimiehiään. Hän ei myöskään ollut missään niin hyvä, että hänet olisi valittu ensimmäisten joukossa juoksemaan suoraan minua kohti.

***PIENI MUTTA HUOMIONARVOINEN***
HUOMAUTUS
Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. 
Väärin.
He juoksevat minua kohti. 

Kuolema kohtaa Lieselin ensimmäistä kertaa junamatkalla, jonka aikana Kuolema vie Lieseliltä pikkuveljen. Veljensä kuoleman vuoksi Lieselillä ei ole ketään tuttua turvanaan, kun hän saapuu ottovanhempiensa Hans ja Rosa Hubermannin luokse. Hän kaipaa äitiään, mutta löytää ystävän naapurissa asuvasta Rudysta. Ottoisä alkaa opettaa Lieseliä lukemaan öisin. Sanoista tulee Lieselille rakkaita ja hän hankkii luettavaa itselleen erikoisilla tavoilla. Ensimmäinen kirja tarttui hänen mukaansa pikkuveljen hautajaisista ja toisen Liesel nappasi kytevästä kirjakokosta. Kun Hansin ystävän poika saapuu Hubermannien luokse pyytämään ystävän palvelusta, Liesel saa uuden ystävän kellariin piilotetusta juutalaisesta.

Olin kuullut Zusakin kirjasta paljon ennen tätäkin vuotta ja olin lisännyt kirjan lukulistallekin. Kuitenkaan se ei ollut päätynyt luettavakseni ennen kuin universumi tuntui muistuttavan minua kirjasta joka toinen päivä. Ensin luin Hurjan hassun lukijan bloggauksen, josta minulle selvisi, että kirjan minä-kertojana on kuolema. Tuumasin silloin, että kuulostaapa mielenkiintoiselta. Sitten Irene hehkutti Kirjavarkaan maasta taivaisiin, ja kun syntymäpäiväarvontani yhteydessä kyselin kirjavinkkejä, kaksi osallistujaa suositteli Kirjavarasta. Sitten minulle vielä tarjoutui tilaisuus saada pokkari ja kaksi elokuvalippua bloggausta vastaan, joten vihdoin vuosien harkinnan jälkeen sain luettua Kirjavarkaan. Nyt vain ihmettelen, miksen lukenut kirjaa jo aiemmin.

Luen harvoin natsi-Saksaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kyseessä on ihan tietoinen valinta, sillä kyseinen ajanjakso saa minut vain niin ahdistuneeksi ja surulliseksi, että yleensä haluan ennemmin säästää itseni siltä. Se onkin yksi syistä, miksi luin Kirjavarkaan vasta nyt. Osasin varautua siihen, että tuskin pystyn lukemaan kirjaa kuivin silmin. Enpä usko, että kukaan on kovin yllättynyt, jos sanon, että kirja on harvinaisen koskettava lukuelämys.

Pidin suunnattomasti Zusakin ratkaisusta käyttää Kuolemaa minä-kertojana. Natsi-Saksassa kuolema lymyili aina ainakin nurkan takana, joten ratkaisu oli kirjan tapahtuma-aikaan sopiva ja persoonallinen. Joidenkin lukijoiden mielestä Kuoleman tekemät sivuhuomautukset (esimerkki alun lainauksessa) tekevät kerronnasta inhottavan töksähtelevää, mutta minä pidin niistäkin. Täytyihän niihin hetki totutella, mutta loppujen lopuksi nekin toivat kerrontaan ainutlaatuisuutta ja nokkeluutta. Viittaukset tulevaan olivat hieman häiritsevämpiä ja kirja olisi toiminut ilman niitäkin, ehkä osittain jopa paremmin.

Kirjavaras sai aikaan halun lukea lisää ajanjaksoon liittyvää kirjallisuutta. Kirja oli ajoittain hyvinkin raastava, niin kuin arvelinkin, mutta toisaalta se vei ison palan sydäntäni. 

♥♥♥♥♥

Niin kuin kirjan nimeen sopii Kirjavarkaasta on kirjoitettu todella monessa kirjablogissa: Järjellä ja tunteella, Kirjojen rakastaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua, Rivien väleissä, Notko, se lukeva peikko, Sallan lukupäiväkirja, Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen parissa, Nenä kirjassa, Kirjahullun mietteitä, Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, Tarinauttisen hämärän hetket, Lukuisat kissanpäivät, Kirjapäiväkirjani, Satun luetut, Kuvia ja sanoja, Lukematon maailma, Uusi Kuu, Books Under the Stairs, Pihin naisen elämää, Insinöörin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjan viemää ja Pilvien tarkkailuun.

Kirjavaras K-12 kesto: 2 h 12 min ensi-ilta: 4.4.

En ole ennen blogiini elokuvista kirjoitellut, mutta kevään ja kesän aikana on tulossa ensi-iltaan ainakin kolme kirjallista elokuvaa, jotka haluaisin nähdä. On siis hyvinkin mahdollista, että lausun sanasen The Fault in Our Starsin (11.7.), Vampire Academyn ja Divergentin (9.4.) (linkit vievät kirjabloggauksiini ja suluissa on ensi-iltapäivämäärä) elokuvaversioista. Tosin Vampire Academyn googlettaminen jätti minut hieman hämmennyksiin, sillä elokuvaa ei löydy Finnkinon tulevasta ohjelmistosta, vaikka olen melkein varma, että se siellä jossakin vaiheessa oli. En siis ole täysin selvillä, onko Vampire Academy tulossa Suomen elokuvateattereihin ja jos on, niin milloin.

Eilisiltana kävin katsastamassa Kirjavarkaan elokuvasovituksen. Odotukseni olivat aika korkealla, sillä kirja oli mielestäni loistava. Elokuva ei onneksi pettänyt odotuksiani, vaikka tarina olikin tuoreena mielessä. Vaikka tarina olikin tuttu, mielestäni se on niin vahva, ettei se kulu kerrasta tai kahdesta. Elokuva ei ollut täysin kopio kirjasta vaan joitakin eroavuuksia huomasin, mitä pidin vain hyvänä, sillä lisätyt kommentit ym. tuntuivat tunnelmaan sopivilta ja osa niistä oli aika hauskoja.

Elokuva alkoi kirjan tavoin synkästi. Kertojaääni muistuttaa jokaisen kuolevaisuudesta ja Lieselin pikkuveli menehtyy junamatkalla. Elokuva toi kyyneleet silmiini useasti, vaikka osasin varautua surullisiin kohtiin.

Vuonna 2000 syntyneen ja Lieseliä esittäneen Sophie Nélissen näyttelijäsuoritus oli varsin uskottava ja hyvä. Uskon, että kyseisestä näyttelijästä kuullaan vielä paljon, sillä hänessä on ehdottomasti se jokin, taika saada henkilö eläväksi. Muutenkin näyttelijät tuntuivat minusta osiinsa sopivilta ja suoriutuivat hyvin.

Vaikka kirjassa oli myös siroteltu saksankielisiä sanoja kerronnan sekaan, elokuvassa ne tuntuivat häiritseviltä. Aluksi jo toivoin, että elokuvassa puhuttaisiin koko ajan saksaa, sillä nyt Saukerlit ja Saumenschit tuntuivat niin oudoilta englanninkielisen puheen seassa. Ei natsi-Saksassa ole varmasti puhuttu niin, joten mieluummin olisin ottanut dialogin kokonaan englanniksi tai kokonaan saksaksi. Muuten ajan henki oli tavoitettu hienosti. Hakaristit lasten takeissa ja juutalaisten pahoinpitelyt tuntuivat hyvin pysäyttäviltä.

Elokuvaseuralaiseni piti elokuvasta, mutta koki kertojaäänen melko irralliseksi ja oudoksi ratkaisuksi. Koimme molemmat elokuvaa katsoessamme melkoisen tunnemyrskyn ja keskustelimme elokuvan jälkeen natsi-Saksan ajan käsittämättömyydestä.

Kirjavaras tuli ensi-iltaan eilen, joten olin yllättynyt yleisön määrän vähyydestä. Ehkäpä aihe ole kaikkein mediaseksikkäin, mutta elokuva on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos kirjasta ja elokuvalipuista SF Film Finlandille!

Kirjavarkaan filmatisoinnin ovat ehtineet käydä katsastamassa myös Minna Vuo-Cho ja Linnea.

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown

Holly Black: The Coldest Girl in Coldtown 2013 Indigo 419 s.
lainattu kirjastosta

Theoretically, with their hunger sated, they are the same people they were before, with the same memories and the same capacity for moral choice.
 

When Tana was six, vampires were Muppets, endlessly counting, or cartoon villains in black cloaks with red polyester linings. Kids would dress up like vampires on Halloween, wearing plastic teeth that fitted badly over their own and smearing their faces with sweet syrup to make mock rivulets of cherry-bright blood.
That all changed with Caspar Morales. There had been plenty of books and films romanticizing vampire over the last century. It was only a matter of time before a vampire started romanticizing himself.
Crazy, romantic Caspar decided that unlike decades of ancient, hidebound vampires, he wouldn't kill his victims. He would seduce them, drink a little blood, and then move on, from city to city. By the time the old vampires caught up with him and ripped him to pieces, he'd already infected hundreds of people. And those new vampires, with no idea how to prevent the spread, infected thousands. 

Tana herää kotibileiden jälkeisenä aamuna kylpyhuoneen lattialta. Kylpyhuoneen ulkopuolella häntä odottaa karmiva näky: muut juhlijat on tapettu raa'asti. Tanalla ei ole vaikeuksia yhdistää joukkosurmaa vuosia sitten julkisuuteen tulleisiin vampyyreihin. Hän on nimittäin jo menettänyt äitinsä vampyyrien vuoksi. Makuuhuoneesta Tana löytää entisen poikaystävänsä Aidanin ja yllättävän ystävällisen Gavriel-vampyyrin. Heidän kanssaan Tana lähtee matkalle kohti Coldtownia, jossa vampyyrit ja ihmiset elävät rinnakkain, tosin eivät aina täysin sulassa sovussa.

Olen saattanut saada pienen yliannostuksen YA:sta ja minun pitäisi ehkä pitää taukoa sen lukemisesta. Blackin kirjan lukemisen hetki valikoitui täysin lähestyvän eräpäivän perusteella. En tarttunut kirjaan suurella innolla, mutta ajattelin, että ehkäpä vampyyrikirja voisi olla mukavaa vaihtelua. Holly Black ei ollut minulle kovin tuttu kirjailija ennestään. Olen lukenut häneltä vain Tony DiTerlizzin kanssa kirjoitetun Spiderwickin kronikoiden aloitusosan, ja muistelisin pitäneeni sitä kymmenisen vuotta sitten ihan hyvänä, mutta en kuitenkaan niin innostavana, että olisin jaksanut hankkia sarjan muita osia käsiini.

Taviksesta voi tulla julkkis, jos tavis menee Coldtowniin. Coldtownin synnyttämä julkisuus on vain hitusen vaarallisempaa kuin tavallisten tositv-ohjelmien tuoma maine. Kapinoiville teini-ikäisille Coldtownin elämään tuoma hohto ja jatkuva vaara tosin ovat aikamoisia houkutuksia. Coldtowniin mennään siksi, että tavallinen elämä ei tunnu riittävän kiehtovalta. Coldtownien ulkopuolella tulee jatkuvana virtana informaatiota jatkuvista juhlista, sillä osa Coldtownin asukkaista muun muassa bloggaa elämästään.

Minulle tulivat mieleen sekä The Hunger Games -trilogia että The Southern Vampire Mysteries -kirjasarja. Ensimmäistä kirja muistutti lähinnä siksi, että ihmiset seuraavat televisiosta hengenvaarallista elämää ja Katnissin tavoin Tana on omatoiminen ja monestakin pinteestä itsensä pelastava naishahmo. Charlaine Harrisin vampyyrisarjaan (tai oikeastaan kirjasarjan pohjalta tehtyyn televiosarjaan) kirjaa oli verrattukin, sillä myös tässä kirjassa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen. Toisin kuin Harrisin kirjoissa heidän ei kuitenkaan anneta liikkua vapaasti ihmisten keskuudessa, vaan heidät on suljettu Coldtowneihin, joissa he elävät muiden vampyyrien, tartunnan saaneiden ja tartuntaa janoavien joukossa. Tana on myös osittain verrattavissa Sookieen, sillä he molemmat ihastuvat vampyyriin, mutta eivät kuitenkaan itse halua muuttua vampyyreiksi.

Black on vienyt vampyyrien ihailun ja romantisoinnin astetta pidemmälle kuin Harris, ja teema onkin melko tärkeä osa kirjaa. Black on myös yrittänyt tuoda mukaan pohdintaa siitä, vapautuuko ihminen vampyyriksi muuttuessaan kulttuurisista normeista ja alkaa elää vaistojensa mukaan vai ovatko vampyyrit jotakin täysin muuta kuin ihmisiä. Tämä pohdiskelu jää kuitenkin melko irtanaiseksi ja pinnalliseksi, vaikka sitä olisi voinut kehittellä pidemmällekin.

Idea voitti juonen. Kirjassa oli joitakin ihan yllättäviä käänteitä, mutta ne eivät tehneet minuun kovin syvää vaikutusta. En niitä voi sanoa arvanneeni, mutta lähinnä ajattelin, että ai tässä tapahtui sitten näin enkä todellakaan odottanut henki kurkussa, mitä kirjassa tapahtuu seuraavaksi.

Olin käsittänyt, että The Coldest Girl in Coldtown on itsenäinen teos, kunnes luin erään Holly Blackin haastattelun, jossa hän totesi jatko-osan olevan mahdollinen. Toivoisin, että Black jättäisi jatko-osat kirjoittamatta, sillä pelkään, että ne eivät olisi niinkään hyviä kuin tämä. Tarina sai minusta jo hyvän päätöksen ja jatko-osat tuntuisivat todennäköisesti vain tarinan venyttämiseltä väkisin.

Jostakin luin, että kukaan muu ei ole keksinyt esittää vampyyreja televisiotähtinä. No ei varmaan olekaan, mutta mielestäni se ei tehnyt kirjasta kuitenkaan omaperäistä. Lähinnä Black oli yhdistellyt erilaisia jo käytettyjä ideoita seokseksi tavalla, jossa on ripaus tuoreutta. Uudenlaista vampyyrikirjaa kaipaavalle The Coldest Girl in Coldtown ei ole oikea valinta, mutta kirja on melko takuuvarma valinta, jos etsinnässä on viihdyttävä YA-kirja, jossa on aika pelottavia vampyyreita ja jonka lukemisessa ei vierähdä montaa hetkeä.

 ♥♥♥½

Tästäkin kirjasta sain vinkin Booktuben kautta ja siksi linkitän jälleen yhden booktuberin arvion tästä kirjasta: EnyasCorner.

Suomenkielisissä blogeissa ei kirjasta ole kuhistu, mutta englanninkielisistä blogeista voi käydä lukemassa lisää kirjan herättämiä ajatuksia:  I love YA fiction, Dear Author ja Smart Bitches, Trashy Books.